Naapurissa oli aikoinaan saksanpaimenkoira, Rambo. Rambo oli usein häkissä ja haukkui aina, kun heidän talon ohi kulki. Iso koira tuntui pelottavalta, onneksi se oli häkissä. Perheessä oli myös kaksi lasta, Petri ja Liina. Petri oli minua vain vuoden nuorempi, mutta emme olleet koskaan leikkineet yhdessä. Kerran kauppareissulta tullessamme äiti pysähtyi juttelemaan Petrin äidille. Itse jäin hieman taaemmaksi odottamaan ja ainoastaan salaa vilkuilin pihaan päin. Naiset puhuivat kauan, enkä jaksanut yhtään kuunnella heitä.

Shokkihan se oli. Äiti kertoi kotona, menemme illalla kylälle heidän luokseen. Valtava haukkuva petokoira ja minua nuorempi totaalinen muukalaispoika.

”Mut ku mä en halua”, itkin.

Itkeä saa, mutta eihän se mitään auttanut. Mentävä oli.

Kylälle päästyämme ensimmäinen vartti meni keksiessä kaikki maailman manööverit, ettei tarvitsisi tehdä muuta kuin istua vanhempien vieressä. Uusia asioita oli liikaa kerralla. Muutaman suostuttelun jälkeen seuraava vartti istuttiin hiljaa Petrin huoneessa.

Näiden puolen tunnin tutustumisrituaalien jälkeen oli aika.

Petri kaivoi sänkynsä alta muovisia pieniä sotilaita ja panssarivaunuja. Samanlaisia kuin minulla! Sain leikkiä vihreillä, sota oli hauskaa. Enää Petri ei ollutkaan muukalainen, olihan hänellä jotain, mitä minullakin.

Kahvipöydässä puhaltelimme yhteisenä juonena pillillä kuplia mehuun ja kokeilimme vanhempiemme hermoja kaikenlaisilla kikoilla. Mikään kielto ei tuntunut miltään, kun oli rikoskumppani.

Jatkoimme sotaa ja ajankulu unohtui. Isän pää ilmestyi ovelle ihan liian aikaisin: ”Laittakaas sotilaat lepoon, meidän on aika lähteä kotiin”.

”Ei mennä vielä!”, huusin.

Petrin isä sanoi, että menkääs pojat vielä hakemaan Rambo sisälle.

Ai niin, se peto. Iso haukkuva peto.

”Tuu jo!”, Petri huusi portaista, kun huomasi minun jääneen paikalleen. Riensin mukaan, mutta en ollut ollenkaan innoissani ideasta.

”Pureeko se?”

”No ei! Se nuolee!”

”Miksi se sitten haukkuu”

”Noku se haluais nuolla kaikkia!”

Selitys kuulosti lapsen järkeen loogiselta. Voihan se tosiaan niin ollakin, että se vaan haukkuu, koska on häkissä, eikä siksi, että se olisi vihainen. Petri aukaisi häkin ja Rambo juoksi innoissaan ympärillämme. Petri heitti sille kepin ja koira säntäsi sen perään kuin henkensä edestä. Petri heitti uudestaan ja jälleen ohjus ampaisi.

”Koita sä, heitä niin kauas kuin jaksat!”, hän ojensi kepin.

Ja minä heitin! Tunne oli mahtava. En ollut koskaan aiemmin leikkinyt koiran kanssa ulkona. Minulla ei ollut mitään käsitystä montako kertaa keppiä heitimme ja tuskin oli kyllä Rambollakaan. Lopuksi se huohotti edessämme konekiväärin rytmiin ja katse naulittuna keppiin.

Isän täytyi vetää minut kädestä kotimatkalle.

Seuraavana päivänä ensimmäinen ajatus, että voiko tänään mennä uudestaan sinne, missä on se koira.

Me pelkäämme asioita, joita emme tunne. Se on aivojemme tapa varjella henkeämme. Vuosi tuhansien aikana maailma on kuitenkin muuttunut paljon, eivätkä aivomme ole ehtineet mukaan. Ne saavat meidät edelleen pelkäämään sitä, mikä on varjoissa, vaikka mitään uhkaa siellä ei olisikaan.

Pelko voi vahva, mutta sillä on aina akilleen kantapää: pelko kuolee valossa.

Kun aivot saavat tarpeeksi informaatiota, pelko sammuu.

Tuon illan jälkeen aina, kun Rambo haukkui, se toi vaan hymyn huulille. Kaverihan se siellä haukkuu tervehdyksen. Miksi kukaan sitä pelkäisi? Tai Petri, hänellähän on niitä samoja sotilaita kuin minulla. Miten turhalta tuntuikaan, että olin heidän kohtaamistaan pelännyt.

Jos menee sen äärelle, mitä pelkää, voi elämässäsi yhtäkkiä ollakin montaa hyvää enemmän.