Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.