Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.