Sisin halkeaa keskeltä, naama irtoaa ja oikea käsivarsi puutuu. Pitäisi juoda iso lasillinen vettä ja tehdä kymmenen kyykkyä työpöydän ääressä. Rohkeasti laittaa kamera hetkeksi pois päältä ja naksauttaa naama paikoilleen. Tunnelma on hyvä, niin on sanottu ja reklamaatioluukku on seuraavan kerran auki – myöhemmin.

Pitäisi olla enemmän siten, että olisi vähemmän. Ja eniten energia vie jo ajatus siitä, ettei matka ole lineaarinen, vaan toistuva ratakierros raskaalla veroprosentilla. Cooperin testi ilman ajanottoa ja säästä huolimatta.

Haluaisin sanoa, etten halua enää kiertää, en kiihdyttää vauhtia pääkatsomon edessä, enkä ohittaa edellä kulkevaa. Ambitio hiipuu, kun valuutta devalvoidaan.

”Miksi ei?”

Kyllä minä pelin tunnen. Tarpeeksi kun miksitellään, niin joka ikinen asia maailmassa päättyy joko kosmiseksi olemattomuudeksi tai kaikki on mahdollista -kiimaksi. Kumpaakaan en haluaisi menulta valita. Toisaalta en haluaisi joogata, rauhoittua ja meditoidakaan, vaan haluaisin nimenomaan elää ilman tarvetta joogata, rauhoittua ja meditoida.

Kymmenen kyykkyä.

Kymmenen kyykkyä.

Salaattia ja inkivääriä ja kymmenen kyykkyä lisää.

Minä, sinä ja me. Osaamme monenlaista mutta miksiteltyjen inkiväärilinssien läpi katsottuna todistustaakka tästä on krooninen. Pelin henki on henki, ettei peliä ole. Sanaton sopimus determinismistä hetkemme luojana ja jatkumon ylimpänä arkkitehtinä.

Kun ensimmäinen luulee toisen kulkevan poispäin, hän saattaakin kulkea kohti. Kaikki on kiinni siitä, miten itsensä elämään kiinnittää. Turha semmoista tuomita, vaikka argumentointi tulisikin kuin itsestään. Siinäkin (kuten itse kyhätyille elämäntuomareille lähes poikkeuksetta muutenkin käy) tekee vain itsestään nimenomaan sen, jota lähti kritisoimaan.  Minulla olisi kellarissa on kirves, pihalla kaivo mutta nuo kaksi saavat pysyä erillään. Ei itsensä kanssa elämisen saa antaa tyhmyydeksi sentään lipua. Jos en halua olla maailmaa varten, ei sekään minua varten ole. Annetunkin vastuun haluan kantaa, en vain halua tuntea häpeää sen päättymisen rajanasemalla. Sieltä alkaa eri kuin mikä sinne johti, ja juuri se on se, mitä haluan sanoa. Oikeastaan haluan itkeä, huutaa, paasata ja julistaa ja näiden aselajien yhteistyöllä kyynärpääraivata sen raon, jossa on hyvä olla.

Juon nyt sen ison lasin vettä, toimikoon se välitilaobjektina, ja sitten kuljen kohti omaa onneani. Palaamme kyllä myöhemmin, älä siitä huoli. Haluan vain, että raja on raja, sillä muuten se ei enää ole raja ja venyvään purkkaan tukehtuu niin helposti.