Ja siellä meille käy hyvin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tämä paikka ei miellytä minua juurikaan. Jokaisessa suunnassa liikkuu ihmisiä kiireen pidentämin askelin. Tilanne, joka muuttuu jatkuvasti, pysyy samana. Minä ja vyöry – mikään muu ei tunnu säilyvän tarpeeksi kauaa ehtiäkseni sen kirjoittaa, vaikka jonkin merkityskyhäelmän onnistuisinkin näkemälleni keksimään. Ojennuksen korkeammalla tilanne toki taivuttaa perspektiiviä. Hetkeen täytyisi tarttua, mutta jos hetkellä ei ole identiteettiä, mikä järki siinä lopulta olisi?

Haluan nähdä sinut tulevaisuudessa, mutta irrallaan tarkemmasta kontekstista. En tietää polusta, enkä katsella karttaa. Ainoastaan nähdä sinut. Kysymysmerkit horisontin laidasta toiseen ja niiden keskellä se ainoa lupaus, jolla on merkitystä: Minun ei tarvitse pelätä.

Kun käyttää rahansa hetkessä, ei jää mitään, joka kasvaisi korkoa tai tuottaisi osinkoa. Huipulla on huippua, mutta haaste on sama kuin minulla juuri nyt. Jokaisessa suunnassa näyttää samalta, eikä paikallekaan voi jäädä. Ikuisuus on liikaa ja hetki jää pahoin vajaaksi.  

Itseni opponoijana kysyn, miten voi menettää jotain, jota ei voi koskaan omistaa. Olen tutkinut asiaa, tiedän, mistä puhutaan. Kyse on uskosta, jonka piirtämässä kontekstissa meille käy hyvin. Siitä, että kätesi kosketus kohoaa hetkeä edemmäs sijoitukseksi, joka turvaa tulevaa. Omistaminen muutenkin vaatisi aivan toisenlaisen ajattelutavan. Ostaminen kestää vain hetken, eikä muuta kohdettaan, vaan on nimenomaan sen ulkopuolella olevien sopimista. 

Olet valtavan rakas hetkessäkin, mutta jos siinä olisi kaikki, kutistuisin niin pieneksi, että jokainen puhuri olisi kuin iso paha susi. Ympärilläni hahmot vyöryvät. En osaa päättää minne katsoa. Tai oikeastaan mielenkiinnon puute päätöksentekoa kohtaan tekee ajautumisesta nimenomaan valinnan. 

Tiedän (rakkaus tekee uskosta ajoittain tietoa), että pian saavut oikealta. Sinisen seinän jälkeen harmaa iso tolppa. Ehkä sen jälkeen pysähdyt hetkeksi. Kun katseemme lopulta kohtaavat, sinä hymyilet. Ja olen miettinyt tämän valmiiksi: Jo hymyn ensi sävelen kohdalla nousen ylös ja kiirehdin luoksesi. Tiedäthän. Emme jää tähän, vaan menemme yhdessä jonnekin toisaalle, tulevaan. 

Siellä me sitten olemme ja siellä meille käy hyvin.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

Hölmönä on niin ihana olla

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kaikki rakastuneet ovat hölmöjä, enkä minäkään poikkeus ole. Tiedäthän, näen sinut unessa ja tähdissä, siellä kaikkialla, minne hölmöt jo vuosisatoja ovat rakkaansa piirtäneet. Muotona tammen kaartuvassa runkossa, äänenä laventelipellon yllä. Laulussa, joka tehtiin jo ennen kuin synnyin. Lauseessa, jonka irroitin kontekstista. Siellä sinä minulle olet.

Siellä ja täällä.

Olen huono nukkumaan, koska kehossani on mieli, joka suunnittelee maailman pelastamista sekä kädet, jotka eivät toimi sinne päinkään. Kehrä kiertää mutta lanka jää kehrääjälleen.

Varjosi valkoisella seinällä, muistelen loput, yksityiskohtasi. Tokikaan se norsun muistia vaadi, vastahan olit liki ja lämmin, mutten ennätyksiä olekaan tekemässä. Hölmöt eivät mieti sankaritekoja. Varjosi, hiljakseen keinuvat kaaret. Erottavat sinut elottomasta. Varjo valkealla sienällä, vieressä sinä, vieressä minä. 

Hengähdän syvään, haluaisin matkia sinua. En onnistu, mutta ajatuksen harmonia koskettaa rauhaani myötäkarvaan. Tavallaan mieleni tekisi herättää sinut ja puhua nämä sanat ääneen, mutta silloin kaikki olisi hetki ja kanssasi tavoittelen asioiden ikuista laitaa.

Antakaa meidän olla – ei hölmölle rajallisuudesta kannata luennoida.

Teen sen, minkä aiemminkin. Vetäisen hieman peittoasi ja saan sinut liikahtamaan. Olet minulle elossa niin valtavasti, luoteja lävitseni. Antaa sen tulla – nykäisen uudestaan.

Ikkunan alla autojen ääni ei taukoa yölläkään. Jonnekin on päästävä, senkin kyllä ymmärrän. Yö on usein semmoista aikaa, että joko olet juuri oikeassa paikassa tai matkalla sitä etsimään. Tuhansien runojen mukaan tuulessa on kaikkea. Siinä se puhaltaa alempaa laaksosta ja kuljettaa liikeenteen äänet vuorien kuuroille korville. 

Mikään, joka on noiden lasiruutujen ulkopuolella, ei vedä vertoja keinuvalle varjollesi. Äärellä olen ja jos sydämesi suo, äärelle jään. Hölmönä punon ikuista rakkautta kirjain kirjaimelta pajunköydeksi. Hassua ja totta – miksi semmoista tuhkaksi tuomita, kun ihminen on lopulta vain ihminen?

Nostat pääsi tyynystä:

”Mitä teet, mikset ole nukkumassa?”

Ennen kuin ehdin vastata, olet jo takaisin unessa, enkä vastata aikonutkaan. 

Rakkainta maailmassa, hölmönä on niin ihana olla.

Äläkä typeränä kurkota

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olen minä kohtuullisen harvoin. Ajatuksen ensireaktio maistuu toki liian ison hattaran lopuilta, mutta palautuu viipyessään oikeaan makuunsa. Ilman tuota viipymistä koko kysymys oikeastaan kuolisi ilman suurempaa muistomerkkiä. Ja samaan aikaan mielen nurkkaan saattaa nousta – ajattelen ja olen. Ollaan vain. Se on eri tarina.

Minänä olemisen höpöniitti lähtee vinojengalle jo siitä, että pitäisi olla kategoria. 1 vai 0. Sanoitko 0,5? Ei käy. Se valtava pyrkimys, joka meillä on ainutlaatuiseen miljardien keskellä, ja silti valitsemme lähtöpisteeksi tuon. Jokainen, joka on kouluruotsilla koettanut kertoa itsestään, kykenee ymmärtämään, mitä tarkoitan. Olen sitä, jolle on olemassa selkeät sanat. Välittömästi niiden jälkeen alkaa tyhjyys, sillä se, mille ei sanoja ole jää aina lopulta sanomatta. Silloin tällöin saatan saada mahdollisuuden selittää, hahmotella sanojen välimaastoa ja ehkä jopa venyttää aiempaa, mutta lopulta päädyn nimenomaan aiemman sisään. 

Jos ihminen on radikaalisti vapaa, voimme jokaisena hetkenä valita itsemme uudelleen. Kääntyä vastakohdaksi tai kasvattaa fonttikokoa – olla tovin ja sitten seuraavaa. Vaikka tuon kaltainen radikaali vapaus jättääkin tilaa vasta-argumentoinnille, olen valmis hyväksymään ajatuksen. Yksinvaltiaaksi ei siitä silti ole, joskin hallitukseen saattaa päästä. 

Radikaali vapaus ja samaan aikaan, samassa suuruusluokassa, radikaali altistuminen. Minä olen sitä, mitä kulloisenakin hetkenä valitsen olla (unohtamatta toki radikaalin rajoja eli yhteisiä sanoja) ja samalla olen myös sitä kaikkea, mihin itseni ulkopuolella olevat moninaiset voimat minua linkoavat.

Tarkoitan juuri sitä, kun ahdistuu pelosta, vaikka itsekin tajuaa pelon olevan turhaa. Sitä, kun haluaisi haluta, muttei halua ollenkaan ja pyrkii silti. Sitä, kun rakastaa, muttei toimi sinne päinkään. 

Sitä, kun ei ole omalla asiallansa ollenkaan. Radikaalia kyllä, mutta vapauden ihanteesta vakavasti vajaa.

Ehkä onkin olemassa sitten kaksi minää? Toinen on se, jota vapaudellani kirjoita polveilevaksi tarinaksi ja toinen on isompi minä, jossa vapaa valinta on vain yksi olemisen suuntaan. Toisin sanoen; olen minä vain joskus tai sitten minä ei ole mitään, jonka voisi kirjoittaa muistiin ja palauttaa myöhemmin ajankohtaisena. Onhan siinä ymmärrettävää, ehkä myöskin hyväksyttävää. Vakiintunut tapa kun haluaisi, että olen kategorioita – yhteisten sanojen piirtämää. Saa liikkua vaan ei vaihtua, koska sellainen tuomitaan naurettavaksi pyrkimykseksi. Ole A B C, äläkä typeränä kurkota. 

Viipyessään – siinä saattaa olla tälläkin kertaa paljon. Jos joku ei ole mitään paikallaan pysyvää, sen ei myöskään täydy olla mitään mitään paikallaan pysyvää. Pakko on poissa. Silloin on vapaa valitsemaan itse muotonsa ja jokainen kehitysvaihe saa mahdollisuuden olla oikea. Erkaantua kategorioista, koska väliaikaisen ei niille tarvitse alistua. Elää elämäänsä, kuten se kulkee ja olla iloinen itsessään ilman selitystä. Ehkä sen radikaalin vapauden voisi kohdistaakin juuri tuohon.

Tätä minä olen tänään mieltä ja jos yksikään kirjain tästä velvoittaa huomistani, se johtuu vain siitä, että itse uskon velvoitteeseen. Muussa tapauksessa minä olen huomenna jo jotain muuta.

Niin täytyy tehdä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kun potentiaalini kuoli tänä aamuna noin kello 8:20, tuntui keväälle. Äkkiä ajatellen sen täytyisi olla juuri päinvastoin, mutta kevät se oli. Tunnustelin hiljakseen ja mietin juuri tapahtunutta kuolemaa. Missä on uskoa, on myös epäuskoa, ja totuus jää aina julistuksesta pari askelta jälkeen. Mikä siis lopulta oli tämä kuolema – paljon vai mitään?

Harvasta asiasta aikuisiällä on yhtä kauan kuin hetkestä, jolloin joku viimeksi kysyi: ”Mitä sä aiot opiskella.” Vain ihmisten, joilla on tulevaisuus kannattaa rasittaa aivojaan opiskelulla, eikä siihen todellakaan ole paljoa aikaa. 30-vuotiaana olet jo ikuinen opiskelija. Todistanut itsellesi ja muille olevasi kuormasta pudonnut, laiska ja ehkä vähän tyhmäkin.

Kun elokuvissa murhatutkimus on alussa, sanotaan aina: ”Kaikki tutkimussuunnat on pidettävä avoinna.” Siellä missä ei ole näyttöjä, on paljon potentiaa ja mikä vaan voi olla totta. Myöhemmin, kun on näyttöjä, potentiaalille käy kuin tänä aamuna noin kello 8:20.

En ole 20 vaan 2 x 20. Momentum on ensin kuihtunut, sittemmin maatunut – en ole potentiaalisesti mitään. Odotas, meinasin unohtaa. Työelämässä on vielä oljenkorsi tallella. Pyrkiä kohti suurempaa budjettivastuuta ja isompaa leasingautoa. Se kuitenkin kuulosti sen verran epämielenkiintoiselta, että jätin aluksi pois laskuista.

Keväältä tämä silti tuntuu. Nyt olen jopa aiempaa varmempi asiastani.

Potentiaalin kuolemasta kun on kaksi suuntaa jatkaa matkaa. Voi vetääntyä kuoreensa ja panssaroida hetkeään. Nostaa arkikommunikointiin lauseita, kuten ei enää tällä ikää, ei sitä jaksa ja kun nyt saisi vain tässä jatkaa. Kun on tarpeeksi toistoja, usko alkaa  itsestään vahvistua. Oikeanlaisessa myötätuulessa kalkkunakin lentää ja lopulta siitähän tuossa on kysymys. Potentiaaliin liittyy aina kiinteästi ajatus lunastamisesta. Ei vielä, mutta ehkä piakkoin. Olisi mahdollisuus kasvaa, olla itsensä isommin. Murhatutkinnan alku ja kaikki linjat auki – niin täytyy tehdä, koska ei ole enempää tietoa. Vuosien varrella tietoa kertyy ja siksi ei ole enää pakko pitää oikeastaan mitään auki. Niin, jos ei siis itse halua.

Koska ei tällä ikää enää.

Pelko on saanut ihmisen luomaan mitä hullumpia ajatuksia. Pelko kuolemasta, pelko epäonnistumisestä, pelko häpeästä, pelko muutoksesta ja miljoonasta muusta. Kun nyt ei sattuisi mitään. Siksi pysymme paikoillamme ja keksimme tarinoita, miksi juuri niin kannattaa toimia.  Kun ei ole muutosta, ei ole siirtymävaihettakaan. Sitä tilaa, jossa asiat eivät ole kuten ennen, mutteivat vielä missään uudessakaan järjestyksessä. Tulkoot vaikka tulisia hiiliä, kunhan ei epävarmuutta.

Koska ei tällä ikää enää.

Toinen vaihtoehto potentiaalin kuolemaan on sekä – että. Oman itsensä hybridiversio. Tila, jossa on rohkeutta nimenomaan olla, sitä mitä jo on. Nähdä mennyt hyvin elettynä elämä, vaivan arvoisena matkana. Minusta ei tullut rokkitähteä, eikä valioliigapelaajaa. Mutta – nyt seuraa tärkeä kysymys – mitä tuon tiedon valossa minun ei sitten enää kannata tehdä? Faktat eivät tapa potentiaalia – ne ainoastaan antavat sille uudenlaista suuntaa. Siksi olen hybridi, sekä-että. Olen sekä historiani, että sitä, mihin tänään uskon, eikä noiden kahden tarvitse olla toistensa veljeksiä.

Potentiaalini kuoli, eivätkä kaikki tutkintalinjat ole enää avoimia. Elämässäni on paljon asioita, jotka tekisivät pyrkimyksestäni kohti tabula rasaa täysin naurettavan, suorastaan mielenvikaisen. Ei valinta opiskella ole enää koko elämänsuuntaa ohjaava tekijä ja ovi Valioliigaan pysyy kiinni, vaikka treenaisin yötä päivää. Mitä tuon tiedon valossa minun ei sitten enää kannata tehdä?

Rakastan kysymystä niin suuresti, ettei pieni toisto tunnu missään. Kun rakennusmaa on alussa, ensimmäinen tiilikuorma pistää heti silmään. Kun myöhemmin seinät ovat pystyssä, ei yksittäistä tiilikuormaa edes huomaa, vaikka se olisi saman kokoinen kuin ensimmäinen. Kuukin näyttää sitä pienemmältä, mitä korkeammalla se on. Eikä siinä ole kysymys kuin ihmisen aistien rajallisuudesta.

Olen 2 x 20 mutta minun kannattaa tehdä asioita kuten ennenkin, sillä kuolemaani asti minulla on tulevaisuus. Kevät ja kukintojen alku. Olen ja voin edelleen moneksi tulla. Olen sekä että. Kaikki muu on muovista kyhäelmää.

Kun tapaamme, kysy, mitä aion opiskella. Tulen iloiseksi.

Kun kymmenen kieltää

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Hyppään kynnyksen yli ja tömäytän jalanpohjani korostetusti lattiaan. Lukiessaan paappa ei aina kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Tömähdyksen jälkeen seison liikkumatta muutaman virkkeen verran. Luotan, että tulin huomatuksi ja annan paapan lukea kappaleensa loppuun. Kyllä hän sitten laskee kirjan sohvapöydälle.

Virkkeet tuntuvat tällä kertaa normaalilta pidemmiltä. Ehkä paappa on samaa mieltä, sillä hän kohentaa korostetusti silmälaseja kääntyessään.

”No, mitäs poika?”

”Onko joulupukkia olemassa?”

Paappa naurahtaa, muttei heti löydä naurulleen sanoja jatkeeksi. Silmälasit pois päästä, pyyhkäisy villaneuleen hihaan ja lasit takaisin paikoilleen. Minuakin hieman naurattaa, sillä kun paappa ei ole varma asiastaan seuraa seuraavaksi aina sama maastontiedustelu:

”No mitäs mumma sanoo?”

”Se sanoo, että totta kai on.”

”Jahas, mihinäs se ny menöö?”

”Lähti kauppahan.”

Tämä oli nyt selkeästi hyvä uutinen paapalle. Hän osoittaa vastapäätään olevaa sohvaa ja odottaa rauhassa, kunnes olen istumassa.

”Mistä se tuommoonen tuli mielehen?”

Kerron paapalle, että olin edeltävänä päivänä nähnyt pukin marketin aulassa jakamassa karkkia. Ja maailmassa on niin monta markettia, ettei se voi ehtiä joka paikkaan. Lisäksi kaupungissa myytiin samanlaista junarataa kuin minkä sain viime jouluna. Joko joulupukki tekee niitä myyntiin tai sitten pukki ostaa niitä kaupasta. Eikä kumpikaan vaihtoehto käy ollenkaan järkeen.

Paappa nyökkäilee hyväksyvästi.

”Kyllä, kyllä… Sanos ny sitten, että mihinkä me tuota tietoa tarvitahan… että onko se oikea?”

Ensin hämmennyn ja heti perään suututtaa. Perhanan paappa – miksei ikinä voi vain vastata?

Hän katsoo minua silmiin rauhallisesti kuin olisi valmis odottamaan vaikka ihmisiän vastaustani. Käännän pääni. Lumen peittämän orapihlaja-aidan takaa näkyy valaistu tähti naapurin ikkunassa. Kyllä minä tänäkin vuonna kirjoitin lahjalistan. Isä lupasi postittaa sen töistä pukille, menee kuulemma varmemmin perille.

Mutta varmasti se junarata oli samanlainen. Ei se voi olla oikea pukki. Ja jos ei ole, niin miksei sitä nyt voi sanoa ääneen ja suoraan?

Ehkä paappa aisti ajatusvyöryn päässäni tai sitten vain halusi vaihtaa hieman aihetta.

”No mitäs oot pukilta toivonu? Kai sitä on kuitenkin jo kirje kirjootettu?”

Kerroin kaikenlaista, mitä olin listalle laittanut, ja mitä sitten jättänyt pois, ettei tulisi liian pitkä kirje.

”Kaikkeen eniten mä kyllä haluaasin linkkuveitsen, semmoisen, missä olisi suurennuslasikin. Mutta äiti sanoi, ettei veistä laiteta listalle, kun leikkaan kuulemma sormet poikki sillä.”

”Jaa, niinkö sanoo. Kyllähän semmoonen linkkuveitti kätevä on. Mullakin on tuolla….”

”Ja minkä veitsen lapsi tarvittoo?”

Mummo ilmeistyi olohuoneen ovelle. Tuntui, että aina kun paappa puhui, niin mummon kuulu koheni välittömästi ja hän ilmestyi kuin tyhjästä paikalle ottamaan komennon. Paappa otti kirjan pöydältä ja ymmärsin, että vastausvelvollisuus jäi minulle.

”Eiku paapan kirjassa vaan..”

Mummo katsoi meitä molempia tarkasti ja meni sitten riisumaan ulkotakkinsa. Paappa jatkoi lukemistaan ja hetken päästä mummo huuteli minua keittiöön pipareita leipomaan.

Olin jo olohuoneen ovella, kun paappa hieman kuiskaten sanoi vielä:

”Mistä noita varmaksi osaa sanoa… tuommoosia asioota.”

En tajunnut ollenkaan, mitä hän tarkoitti.

*

Aattoaamuna heräsin aina aikaisin. Tuijotin kattoa ja mietin, kumpi olisi parempi; herätä aikaisin ja tuntea jännittävä tunne mahdollisimman pitkään vai nukkua myöhään, ettei tarvisi niin kauaa odotella pukin tulemista.

Äiti touhusi keittiössä valtavalla kiireellä. Isä pyörähti välillä auttamassa ja meni sitten ulos lykkäämään lumia. Kun äiti leikkasi pullaa viipaleiksi, muistin linkkuveitseni. Osaisin minä semmoisen kanssa olla. Harmistuneena melkein jo ehdin toivoa, että äiti itse leikkaisi sormeensa, mutta peruin äkkiä koko ajatuksen ja menin ulos isän kanssa.

Aattoillaksi äiti halusi aina pukea hienosti. Isälle ja minulle se tarkoitti kauluspaitaa. Inhosin kauluspaitaa ja päätin koittaa harhauttaa äitiä:

”Voinko laittaa villapaidan, kun on niin kylmä?”
”Kylmä? Siellähän on melkein nollakeli!”

Niin me sitten isän kanssa seisoimme vierekkäin eteisessä kauluspaidat päällä, kun vieraat alkoivat alkuillasta saapua. Kun mumma ja paappa saapuivat, mummo kehui heti kauluspaitaani.

”Kyllä se teköö miehestä komian, kun osaa pukia oikein.”

Sitten hän pökkäsi paappaa kylkeen käskyksi vahvistaa sanomaa.

”Joo, kyllä, kyllä”, paappa sanoi ja löysäsi samalla kravattiaan kuin kutittaisi valtavasti. Mummo pökkäsi häntä uudestaan kylkeen.

Tapana oli, että ensin syödään ja vasta sen jälkeen tulee pukki. Äiti oli laittanut valtavan määrän monenlaista ruokaa. Katselin paljoutta ja mietin, että vähempikin olisi riittänyt. Menisi syöminen nopeampaan.

Kun pukki lopulta tuli, huomasin, että sillä on samanlaiset saappaat kuin naapurin isännällä, Tapanilla. Lahjasäkkikin oli samanlainen kuin vanhat viljasäkit navetassa. Pukin miettiminen tosin unohtui samantien, kun löytyi ensimmäinen paketti, jossa oli minun nimeni. Lahjojenjaon jälkeen laulettiin vielä Joulupuu on rakennettu. Kun pukki oli jo mennyt, nousi paappa seisomaan ja kaivoi puvuntakin taskua.

”Tämmöönen oli vielä, meinas pukki unohtaa, mitäs siinä lukookaan?”

Hän ojensi paketin minulle luettavaksi. Se oli aika pieni ja hieman hassusti paketoitu. Ihan kuin joku olisi leikannut ensin lahjapaperia vinoon ja sitten ottanut metrin teippiä ja pyörittänyt sen paperin ympärille. Hämmästyin, kun paketin päällä luki nimeni. Miten minun lahja oli paapan taskuun joutunut?

Menin takaisin paikalleni avaamaan pakettia. Teippiä oli sen verran vahvalti, ettei sitä ihan vain repäistykään auki.

”Ooooooooohh!”

Muuta en osannut sanoa. Se oli levein linkkuveitsi, jota olin koskaan kädessäni pitänyt. Nostin sen samantien ilmaan näyttääkseni aarrettani koko huoneelle.

”Mikä ihme se on? Eikai vain joku puukko?” äiti kysyi ja antoi katseen kiertää vieraissa. Kukaan ei kuitenkaan kysymykseen sen enempiä reagoinut, hiljakseen availivat omia pakettejaan. Paappa sen sijaan katseli minua ja hytkyi äänettömän naurunsa tahtiin. Kun mummo huomasi tämän, hänkin katsahti minuun, sitten linkkuveitseeni ja lopuksi paappaan ja pökkäsi tätä jälleen kylkeen. Paappa oli kuin ei olisi huomaavinaankaan. Hytkyi hetken lisää ja ryhtyi sitten itsekin avaamaan pakettiaan.

Kun aikuiset hetkeä myöhemmin siirtyivät keittiöön kahvia juomaan, jäimme me lapset vertailemaan lahjojamme olohuoneeseen. Linkkuveitsen olin tosin työntänyt taskuuni piiloon, sillä sen halusin ensin itse rauhassa tutkia sitä.

Meistä nuorin, Liisa, joka oli juuri oppinut puhumaan, esitteli minulle sinistä sateenkaariharjaista poniaan:

”Joulupukki. Toi. Ponin.”

Otin ponin hetkeksi käteeni ja annoin takaisin. Joulupukki. Naapurin Tapanin saappaat. Vanhat viljasäkit navetassa.

Yhtäkkiä tajusin, mitä paappa joulun alla jutellessamme tarkoitti. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Ei joulupukki ollutkaan vain se hahmo, joka jakoi karkkia marketin aulassa tai käy lahjasäkkinsä kanssa laulattamassa. Se on se ajatus. Se, että miettiikin jotain toista, eikä vain itseään. Eikä semmoisesta voikaan kysyä, että onko se totta vai.

Nousin ja kävelin keittiön ovelle.

”Missä se puukko nyt on?” äiti kysyi huomatessaan minut.

”Antaa olla. Sen on pukki tuonut.” Paappa sanoi saman tien, enkä olla aikoihin kuullut hänen äänessään semmoista jämäkkyyttä.

Katsoin häntä ja puristin linkkuveistä taskussani. Olin niin onnellinen, että olisin halunnut mennä paapan syliin, muttei aikuisia saanut kahvipöydässä häiritä.

Kun kymmenen kieltää, mutta yksi ymmärtää.

Sinua en vaihda

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

  • Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

  • Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

  • Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
  • Miksi?
  • Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
  • Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.

Sanoo sen nyt järkikin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”Joo, joo, mä haluun semmoisen!”

”En mä uskaltais.”

”Pakko uskaltaa, jos haluu.”

Matiaksen äänessä oli poikkeuksellista uskoa. En tiedä, mistä oli ideansa ja uskonsa ammentanut, mutta hän oli päättänyt hankkivansa korvakorun. Ei meillä kellään sellaista ollut. Koko koulussa taisi olla kaksi poikaa, joilla kiilteli pieni korvarengas. Hekin olivat pari vuotta vanhempia. Vuosia myöhemmin Mattias kertoi, että sehän se juttu olikin, ettei kellään ollut. Sai kokea olevansa jotain uutta ja vaarallista.

90-luvun alussa korvakorun hankinta oli tosin vähän muustakin kiinni kuin vain omasta päätöksestä. Ensimmäinen ajatus oli totta kai tehdä reikä itse.

”Joo, joo, poltetaan eka sen neulan päätä sytskärillä ja sitten pyyhekumi toiselle puolelle ja painat sen neulan läpi. Ei se niin paha homma voi olla.”

Niin me sitten sovimme pääkallopaikaksi Matiaksi kodin välikaton. Ensin piti hetki muina miehinä pyöriä tikkaiden alla ja varmistaa, ettei kukaan näe. Välikatossa vanhojen villojen pöly meni silmiin ja kurkkuun. Istuimme hetken paikoilla ja annoimme pölyn laskeutua. Tuijottelin sivusilmällä Matiasta ja en ollut ihan varma oliko tämä nyt hyvä idea.

Matias kaivoi taskustaan punaisen sytskärin, jonka kyljessä luki Colt. Muutama pyöräytys ennen kuin liekki heräsi ja heitti varjomme katon tuulilevyihin. Matias katsoi minua silmiin ja alkoi sitten kuumentaa neulaa tarkkana kuin pyöveli huoltaisi välineitään.

Vielä kun asettelin pyyhekumia vastakappaleeksi ja kysyin:

”Ootko sä varma?”

Matias ei vastannut mutta nyökkäsi. Ja minä painoin neulaa.

”Ai helevetti!!!!” Matias pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattotuolin kakkosneloseen. Äskeinen manaus toistui äänekkäämpänä.

”Mitä pojat siellä välikatossa teette?” kuului Matiaksen äidin huuto ulkoa. Vaistomaisesti työnsin neulan kattovillaan ja sytskärin syvälle taskuun.

*

”Ei tule kuuloonkaan!” huudahti Matiaksen äiti olohuoneen sohvalta, ”Tuu ny Mikko kuuntelemahan!”

Pian seisoi Matiaksen isäkin olohuoneen kynnyksellä ilme kysyvänä.

”Sanos nyt, mitä oot saanu päähäsi”, äiti kehotti. Minun kävi sääliksi Matiasta. Lapsia me olimme, emmekä etiikan tohtoreita, mutta muistan silti sen valtavan vääryyden kokemuksen. Ei voi sanoa lapsellekin  ilman nöyryyttämistä.

Matiaksen isä oli onneksi sanoissaan säätelevämpi ja kysyi, mistä idea oli ollut ja mitä semmoinen nyt sitten maksoi. Kun äiti huomasi, ettei hänen äkkijyrkkyytensä saanutkaan välitöntä laajempaa kannatus, hän lisäsi vettä myllyyn:

”Ekkai sinä oo semmoonen ho… mitä ne nyt on.. naismainen mies?”

Matias vastasi hieman kiemurrellen: ”En varmaankaan ja mä otan vasempaan korvaan, en oikeaan.”

”Voi kuule, nyt tämä saa loppua! Sanoo sen nyt järkikin, ettei miehelle sovi korut!”

Sanoo sen nyt järkikin.

Sanat iskivät minuun todella vahvasti. Piirsivät muistijäljen, jonka ääriviivat ovat tänään melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhä selvät kuin silloin. En ollut koskaan pitänyt Matiaksen äitiä mitenkään järkevänä. Hän oli jo vetämässä uutta henkeä jatkaakseen ripitystä, kun huudahdin: ”Älkää!”

Vaikka sanan ensimmäinen Ä tuli paljon pontevammin kuin viimeinen, säikähdin itsekin ääntäni. Matiaksen äiti nieli sanansa ja katsahti minuun. Tuijotin hiljaa lattiaa. En tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään liikkui, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti Anna-lehden sylistään ja jatkoi lukemista. Keskustelu oli päättänyt.

Mekin olimme asiasta hiljaa, kunnes parin päivän päästä Matias polki pyörällä luokseni. Istuin pelaamassa tietokoneessa, NHL-peli pahasti kesken.

”Tuu jo, heti!!!!” hän huusi heti ovelta.

”Mihin? En mä ehkä, kun…”

”Eiku nyt tuut!”

Matias polki kuin ison sonnin jahtaamana ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Heidän pihassaan Matiaksen isä kuivaili viimeisiä pesuvesiä sinisen Toyota Carinan katolta. Matias käveli suoraan autolle ja tempaisi oven auki. Carinassa oli vain kaksi ovea, joten etupenkki täytyi ensin vetää eteen ja sitten siitä välistä pujottautua sisään. Matias näytti kädellä merkkiä, että minun kuului mennä ensin. Vähän kuin varmistuksena, etten karkaisi.

Hänen isänsä hyppäsi ratin taakse.

”Mennähän käymähän kaupungissa”, hän sanoi.

Olin ymmälläni, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Kun olimme päässeet pienemmiltä taajamateiltä isolle maantielle, Matiaksen isä kiihdytti Carinaa kaasu pohjassa, antoi sen hetken kulkea reilua ylinopeutta ja sitten tasaantua. Ohitettuaan hitaammin edellä kulkeneen, hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja sanoi:

”Muistakaa pojjat, ettei ne naisetkaan aivan kaikkia tiedä.”

Käännähdin katsomaan Matiasta, joka hymyillen osoitti vasempaa korvanlehteään. Olimme matkalla hakemaan reikää ja korua ihan oikealta lävistäjältä.

Suuri onnellisuuden aalto pyyhkäisi lävitseni.

*

Nostin neljä pitsalaatikkoa pöydälle ja sanoin:

”Ottakaas haarukat ja veitset, niin ja lasit, niin päästään syömään.”

”Miksei voi syödä käsin?”

En vastannut mitään, vaikka olin kyllä jo oppinut, että tyttö oli tullut isäänsä. Hiljaisuus harvoin kelpasi vastaukseksi. Pian hän jatkoikin:

”Koulussa opettaja sanoi, että joskus ennen haarukka oli syntiä. Miksei se enää ole.”

”Tervettä järkeä kai”, vastasin.

”Mitä se on?” tyttö jatkoi.

Yhtäkkiä oloni oli valtavan liikuttunut. Teki mieli itkeä. En ollut enää tässä hetkessä, vaan kolmekymmenen vuoden päässä Carinan takapenkillä. Matias hymyilee ja osoittaa korvanlehteään.

Olin kai tovin tuijotellut hiljaa ikkunasta, kunnes nuorempi lapsista pökkäsi minua haarukalla reiteen:

”Haloo, sano jo. Mitä se on?”

Joskus elämässä pitää vähän liioitella. Tehdä jotain tarpeettoman näyttävästi ja kokea sen kautta pientä synninpäästöä. En osaa sitä sen tarkemmin selittää.

Vilkaisin pitsoja, keräsin sitten aterimet pois ja tartuin pitsaan käsin. Kolme silmäparia tuijotti minua kysyvästi.

”Terve järki on mitä milloonkin… riippuu, kenen asiaa ollahan ajamassa. Syökää käsin, helpompaa se niin on. ”

Ettei jää valheesta kiinni

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Laskin seitsemän jääpalaa lasilliseen karpalomehua. Luvun sanotaan symboloivan sisäistä tietoisuutta ja syvempää ymmärrystä. Viisikin olisi jo riittänyt, eikä kuuten voinut pysähtyä. Seitsemän on turvallisempi. Siksi lasi on nyt piripintaan täynnä.

Laskin lasin terassin vielä yöviileälle lasipöydälle. Maisema herää samaan tahtiin kanssani. Päätin jo eilen illalla, että tänään aamu saa olla pitkä. Vasta kunnes aurinko puolen päivän aikaan alkaa kääntyä seinän takaa esiin, ryhdyn miettimään jonkin, minkä lie, tekemistä. Siihen asti olen pääni sisällä koputtelemassa ovia, oppimassa, miten ne aukeavat.

Vain pienen tovin ehdin seurata mustaa lintua kaartelemassa kukkulan rinteen yllä, kun katumus punnertaa itsensä esiin terassin nurkasta ja lähtee kiipeämään jalkaani pitkin. Se ehtii kiivetä pohkeen puoleen väliin, kunnes ymmärrän, että minun täytyy – nimenomaan täytyy – ottaa lasista yksi jääpala ja heittää se pois. Hieman jo sulaneena se pärähtää pieniksi paloiksi terassin viereisellä valkealla kalkkikivellä. Jostain tiheän alppiruusupuskan uumenista syöksähtää mustavalkea kissa tutkimaan tapahtunutta. Hetken haistelee, nuolaisee nopeasti isointa palaa ja katoaa jälleen.

En minä voi, enkä halua, uskoa numeroihin. Seitsemän on nyt kuusi, eikä demoneita näy missään. Helkkariako ne minun mehulasia jonain merkkinä pitäisivätkään. Numerot ovat, mitä minä olen, eikä koskaan toisinpäin.

Katumus, joka kiipesi jalkaani pitkin, ehti tässä välin vaihtaa muotoaan. Mustavalkeasta se kääntyi vaalean harmaaksi, syyllisyydeksi, ja jatkoi kiipeämistään. Väärin valitsi, nimittäin ajan ja paikan. Nappaan syyllisyyden jalaltani ja heitän samaan suuntaan jääpalan kanssa. Tällä kertaa kissaakaan ei jaksa enää kiinnostua sirpaleista.

Kyllähän minä eilen sinulle valehtelin, mutta ettäkö katuisin? Tekisin saman uudelleen oikeastaan jokaisena elämäni jäljellä olevana päivänä. Rehellisyyteen uskon kyllä enemmän kuin numeroihin, mutta sekin on yksinkertaisesti semmoinen valtavuus, ettei ihmisen pidä liikoja valalle mennä. Kun tarpeeksi tutkitaan, aina löytyy jotain, eikä sen jälkeen ole paluuta. Sinulla on rikosrekisteri, josta ei pääse eroon kuin luopumalla koko hurskastelusta. Kasvot aurinkoon, jalat maan tomussa. Emme me siipiä puhumalla saa.

Eilen olimme meren rannalla, satamassa, jossa oli paljon kauniita laivoja. Istua katsomaan ja jutella niitä näitä, kunnes illan ensi hämärä koputtelee hiljakseen olkapäähän. Sinulla oli ylläsi lyhyt punainen mekko, joka jättää selän paljaaksi. Sandaalit, joissa hennot nyörit kiersivät nilkkojasi. Tuuli mereltä oli kevyt, mutta ajoittain se heilautti kastanjanruskeita hiuksiasi.

”Minne päin tästä mennään?”

”En osaa sanoa ollenkaan, mene sinä edeltä.”

Hieman epäröit, vilkaisit Google mapsia kännykästäsi, ja lähdit sitten kulkemaan mäkeä ylös kohti kukkulan lakea. Kävelin muutaman askeleen päässä takanasi ja tiesin kyllä vallan hyvin, mihin suuntaan meidän kuului kulkea. Mitä sitten, jos valehtelin?

Meri laivoineen lempeänä oikealla, aurinko iltatoimissaan horisontin yllä. Punertaa kuin elokuvan loppukohtauksessa. Yksittäisiä kehtopyökkejä polun varrella luomassa varjoja eteemme. Vasemmalla puolellamme tiheä puusto, jonka seassa lintujen sekakuoro laulamassa Välimeren säveliä. Ja sinä edelläni punaisessa mekossasi. Vartalosi keinui kuin kävely olisi hiljainen tanssi. Paljas selkäsi ja hiukset, joiden tiedän tuoksuvan laventerille.

Johda sinä vain, jotta voin kulkea takanasi. Katsella rauhassa ja olla onnellinen.

”Mitä mietit”, kysyt olkasi yli.

”Kunhan hengittelen näkymiä.”

”On kyllä niin kaunista”, vastasit katsahtaen merelle.

Hymyilin itsekseni katse tanssissasi. Ei pidä puhua liikoja, ettei jää valheesta kiinni. Rehellisyys. Enemmän minä pidän rakkaudesta kuin itseäni suuremmista illuusioista.

Otan hörpyn karpalomehua. Enää jäitä ei ole ainuttakaan, kuusi on nolla, mutta viileys juuri oikea. Musta lintu näyttää edelleen liitelevän rinteen yllä. Katumus on käsitelty ja syyllisesti heitetty menemään. Minun on hyvä olla.

Sen kai minä lopulta vain halusinkin sanoa: rakastan sinua valtavasti.

Polskia hurjasti

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus. Jos en usko, tuskin edes sattuma pelastaa minua. Eikä usko lopulta maksa mitään.

Tuostako se ajatteli kirjoittaa? Ei mitään uutta. Puhki kaluttua.

Kyllä. Juuri tuosta minä ajattelin.

Synnyin, kun Matti Nykänen oli vielä juniori ja tietokoneisiin laitettiin c-kasetti. Ei se mitään sota-aikaa ollut, Elviskin oli jo kuollut, mutta on aika kuilua repinyt. Enemmän kuin tässä nettiä selatessamme ehkä muistamme.

Yhtenä talvena päätin, että haluan olla mäkihyppääjä. Isä teki minulle puusta pienen hyppyrin ja ajoi traktorilla mäen päälle lisää lunta, jota sitten lumikolalla aseteltiin paremmaksi. Sieltä sai hyvä vauhdit, varsinkin jos matkaan ponkaisi suksisauvojen avulla. Siniset minisukset jalassa hyppäsimme uudelleen ja uudelleen. Ennätys taisi olla hieman yli kolme metriä.

Kesällä potkimme palloa isän tekemään maaliin. Siinä oli kakkosnelosesta tehdyt tolpat ja ylärima. Verkkoa ei silloin saanut oikein mistään kaupasta, joten verkon virkaan toimitti vihreä pressu, joka syksyllä siirtyi polttopuupinojen suojaksi.

Isä oli kuin ei jalkapallosta piittaisi pätkääkään, mutta aina joskus huomasin hänen hymyillen seuraavan meitä. Saman hymyn olin huomannut jo talvella mäkeä hypätessä.

 Kerran maalivahtina ollessani uudet hienot vihreät verkkarini repesivät polvesta.

”Ei se haittaa, anna ne tänne, niin mä ompelen”, äiti sanoi.

Kun laitoin paikatut verkkarit takaisin jalkaa, äiti hymyili.

Mitäpä sitä lapsi tuommoisia sen pidemmälle miettimään. Isä teki hyppyrin ja maalin, äiti korjasi housut. Niin maailma oli.

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus.

Tänään maailma on tosiaan toinen. Matti Nykänen on kuollut, eivätkä Jonnet muista c-kasettia. Meillä on paljon ja rahalla saa lisää. En ole se, joka sanoo, että ennen kaikkia oli paremmin, koska ei ollut. Se, mitä haluan, sanoa, että ennen usko itseemme, usko ihmiseen, oli erilaista.

Isä hymyili, kun pelasimme hänen tekemäänsä maalin. Äiti hymyili, kun laitoin korjatut housut takaisin jalkaani.

Kun ensimmäistä kertaa esittelin isän tekemää jalkapallomaalia kavereille, olin niin älyttömän ylpeä isästä. Maaleja oli kaikkialla, koska meillä oli mielikuvitusta yllin kyllin. Juhanin luona se oli kahden ison männyn väliin jäävä väli. Matin luona se oli takapihan pihakeinu (piti tosin varoa, ettei hänen äitinsä nähnyt, sillä muuten tuli kielto potkia sinne). Minulla oli isän tekemä maali. Sitä ei ollut kellään muulla. Ja vaikka olisi ollut jokaisella, ei se olisi minun ylpeyttäni puhkaissut, koska se oli minun isä ja minun maali. Samoin kuin juuri minun äiti osasi verkkarini korjata.

Tänään rahalla saa. Saunajooga, yksisarvishoito, vaginahieronta, enkeliterapia. Paljon erilaista, josta rakennetaan sielun parantavaa voidetta. Kun rikoin verkkarini uuden maalin edessä – siitä on jo 30 vuotta. Onhan se pitkä aika, mutta on voimia, joihin ei aika pysty. Ihminen on juuri sellainen voima, jos se vaan jaksaa itse uskoa itseään.

Olen itsekin ollut isä jo yli vuosikymmenen ja tiedän, miten rahalla saa reaktioita, muttei juurikaan vuosikymmeniä kantavia muistoja.

Vuosikymmeniä kantavia – sen arvoisia me olemme. Uskallusta ja uskoa meiltä vain puuttuu, eikä se yllätys ole. Marsimme päivittäin paljouden ansaan ja korotamme panoksia pelissä, jossa ei voittavaa kättä ole jaossakaan. Ei semmoista esinettä, eikä palvelua ole olemassa, jonka jälkeen elämä olisi hyvin. Se tarvitsee ostaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja yhtäkkiä olemme koukussa, kun ilmankaan ei enää osaa elää. Polskia hurjasti, että pää pysyy pinnalla.

Ja kuinka paljoon me pystyisimme ihan ilmaiseksi, jos olisimme tarpeeksi rohkeita ottamaan vastaan ajatuksen ihmisyyden voimasta?

Kaikki lasketaan

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kevään mieliala on kameleontti. Aurinko paistaa vähän laiskasta, sinne tänne, eikä ollenkaan tasapuolisesti. Fasaani pörhistelee jo toistamiseen varjoisan lumikasan päällä. Pihan toisella laidalla sulanut sora-alue on puolestaan kaksi kuukautta edellä kalenterissa. Olen nähnyt 40 kevättä ja en silti osaa kovinkaan tarkasti arvioida, miten lämmin ulkona nyt on.

Niin, voisithan sanoa, että mene ja katso lämpömittarista.

Voisinhan mennäkin. Ei se juuri asiaani ratkaisisi. Niin paljon on kiinni siitä, minne valo lankeaa. Olemme vain antaneet itsemme tottua siihen, että lämpötilan täytyy olla yksi lukema.

Olen ollut monenlaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Kun siellä puhuja haluaa kontrastia tavoitelleessaan luoda mielikuva ankeudesta, hän sanoo: ”Lokakuun loskakelissä…” Ei koskaan huhtikuun loskakelissä. Keväällä kuran ja märän hyväksyy automaattisesti, sillä kaikkeen siihen sisältyy lupaus kesästä. Syvinkin loska routaisella pihatiellä on vain välivaihe. Toivo ja usko piirtävät kirkkaampia värejä mihin maisemaan tahansa.

Fasaani laskeutuu komentopaikaltaan etsimään parempaa yleisöä. Hanki kantaa sitä helposti. Ylitettyään varjon rajan aurinko paljastaa sen niskahöyhenten vihreyden todellisen syvyyden. Kaunis väri. Fasaanin askel on arvokkuutta tavoittelevan hidas kuin se tajuaisi minun täällä hänestä kirjoittavan. Nokkaisu vesilätäkköön ja matka jatkuu nurkan taakse uuteen varjoon.

Tällaisina hetkinä olen iloinen, en vain siitä, että minulla on aikaa, vaan siitä, että osaan edes tämän pienen hetken elää sen suhteellisuutta myötäillen. Lintu, roudan kovertama lätäkkö, auringon kuivattama keskipiha ja lumikasat kuusten varjoissa. Jos tässä ja nyt näkemäni ymmärrän, olen tämän viikon elämänläksyni tehnyt.

Kun maailma palaa, on silti aina jossain jäätä. Sama on eri – vain yksi asia, elämä, kurottaa meidän jokaisen ihoon ja siitä lävitse. Keskipihalla seisoessani aurinko lämmittää kasvojani, ilman takkiakin tarkenee. Kymmenen metriä sivummalla varjossa maa hohkaa kylmyyttä ja saa saman tien kietomaan kädet ympärilleni. Silti olemme niin tottuneita sanomaan: ”Ulkona on neljä astetta.”

Jotkut asiat ymmärtää, vasta kun ne on itse kokenut. Niin, eihän kaukaa katsoessa lopulta mikään ole mitään, jos niin haluaa. Kasvoni auringossa olen täysin väärä sanomaan ymmärtäväni, miltä tuhannen kilometrin päässä tuntuu. Kymmenenkin metriä varjoon riittää tuomaan vilun iholle.

Ja keväisen pihan toinen ajatus, toivo. Niin monesti olemme kuulleet: ”Mitä väliä on tuolla ja tällä. Mitä ne ketään auttaa?” Painakaamme tämä nyt mielemme pysyvien asioiden kansioon: kevään loskasta ei koskaan saa ankeuden symbolia, koska kevät on lupaus lämmöstä. Se, mikä luo toivoa, ei koskaan ole turhaa.

Kaikki lasketaan, kaikella on merkitystä, koska lopulta toivo saattaa olla se, joka saa hänet, jota en välttämättä ole koskaan nähnytkään, sanomaan: ”Minä kestän. En anna periksi”.