Kun kymmenen kieltää

Hyppään kynnyksen yli ja tömäytän jalanpohjani korostetusti lattiaan. Lukiessaan paappa ei aina kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Tömähdyksen jälkeen seison liikkumatta muutaman virkkeen verran. Luotan, että tulin huomatuksi ja annan paapan lukea kappaleensa loppuun. Kyllä hän sitten laskee kirjan sohvapöydälle.

Virkkeet tuntuvat tällä kertaa normaalilta pidemmiltä. Ehkä paappa on samaa mieltä, sillä hän kohentaa korostetusti silmälaseja kääntyessään.

”No, mitäs poika?”

”Onko joulupukkia olemassa?”

Paappa naurahtaa, muttei heti löydä naurulleen sanoja jatkeeksi. Silmälasit pois päästä, pyyhkäisy villaneuleen hihaan ja lasit takaisin paikoilleen. Minuakin hieman naurattaa, sillä kun paappa ei ole varma asiastaan seuraa seuraavaksi aina sama maastontiedustelu:

”No mitäs mumma sanoo?”

”Se sanoo, että totta kai on.”

”Jahas, mihinäs se ny menöö?”

”Lähti kauppahan.”

Tämä oli nyt selkeästi hyvä uutinen paapalle. Hän osoittaa vastapäätään olevaa sohvaa ja odottaa rauhassa, kunnes olen istumassa.

”Mistä se tuommoonen tuli mielehen?”

Kerron paapalle, että olin edeltävänä päivänä nähnyt pukin marketin aulassa jakamassa karkkia. Ja maailmassa on niin monta markettia, ettei se voi ehtiä joka paikkaan. Lisäksi kaupungissa myytiin samanlaista junarataa kuin minkä sain viime jouluna. Joko joulupukki tekee niitä myyntiin tai sitten pukki ostaa niitä kaupasta. Eikä kumpikaan vaihtoehto käy ollenkaan järkeen.

Paappa nyökkäilee hyväksyvästi.

”Kyllä, kyllä… Sanos ny sitten, että mihinkä me tuota tietoa tarvitahan… että onko se oikea?”

Ensin hämmennyn ja heti perään suututtaa. Perhanan paappa – miksei ikinä voi vain vastata?

Hän katsoo minua silmiin rauhallisesti kuin olisi valmis odottamaan vaikka ihmisiän vastaustani. Käännän pääni. Lumen peittämän orapihlaja-aidan takaa näkyy valaistu tähti naapurin ikkunassa. Kyllä minä tänäkin vuonna kirjoitin lahjalistan. Isä lupasi postittaa sen töistä pukille, menee kuulemma varmemmin perille.

Mutta varmasti se junarata oli samanlainen. Ei se voi olla oikea pukki. Ja jos ei ole, niin miksei sitä nyt voi sanoa ääneen ja suoraan?

Ehkä paappa aisti ajatusvyöryn päässäni tai sitten vain halusi vaihtaa hieman aihetta.

”No mitäs oot pukilta toivonu? Kai sitä on kuitenkin jo kirje kirjootettu?”

Kerroin kaikenlaista, mitä olin listalle laittanut, ja mitä sitten jättänyt pois, ettei tulisi liian pitkä kirje.

”Kaikkeen eniten mä kyllä haluaasin linkkuveitsen, semmoisen, missä olisi suurennuslasikin. Mutta äiti sanoi, ettei veistä laiteta listalle, kun leikkaan kuulemma sormet poikki sillä.”

”Jaa, niinkö sanoo. Kyllähän semmoonen linkkuveitti kätevä on. Mullakin on tuolla….”

”Ja minkä veitsen lapsi tarvittoo?”

Mummo ilmeistyi olohuoneen ovelle. Tuntui, että aina kun paappa puhui, niin mummon kuulu koheni välittömästi ja hän ilmestyi kuin tyhjästä paikalle ottamaan komennon. Paappa otti kirjan pöydältä ja ymmärsin, että vastausvelvollisuus jäi minulle.

”Eiku paapan kirjassa vaan..”

Mummo katsoi meitä molempia tarkasti ja meni sitten riisumaan ulkotakkinsa. Paappa jatkoi lukemistaan ja hetken päästä mummo huuteli minua keittiöön pipareita leipomaan.

Olin jo olohuoneen ovella, kun paappa hieman kuiskaten sanoi vielä:

”Mistä noita varmaksi osaa sanoa… tuommoosia asioota.”

En tajunnut ollenkaan, mitä hän tarkoitti.

*

Aattoaamuna heräsin aina aikaisin. Tuijotin kattoa ja mietin, kumpi olisi parempi; herätä aikaisin ja tuntea jännittävä tunne mahdollisimman pitkään vai nukkua myöhään, ettei tarvisi niin kauaa odotella pukin tulemista.

Äiti touhusi keittiössä valtavalla kiireellä. Isä pyörähti välillä auttamassa ja meni sitten ulos lykkäämään lumia. Kun äiti leikkasi pullaa viipaleiksi, muistin linkkuveitseni. Osaisin minä semmoisen kanssa olla. Harmistuneena melkein jo ehdin toivoa, että äiti itse leikkaisi sormeensa, mutta peruin äkkiä koko ajatuksen ja menin ulos isän kanssa.

Aattoillaksi äiti halusi aina pukea hienosti. Isälle ja minulle se tarkoitti kauluspaitaa. Inhosin kauluspaitaa ja päätin koittaa harhauttaa äitiä:

”Voinko laittaa villapaidan, kun on niin kylmä?”
”Kylmä? Siellähän on melkein nollakeli!”

Niin me sitten isän kanssa seisoimme vierekkäin eteisessä kauluspaidat päällä, kun vieraat alkoivat alkuillasta saapua. Kun mumma ja paappa saapuivat, mummo kehui heti kauluspaitaani.

”Kyllä se teköö miehestä komian, kun osaa pukia oikein.”

Sitten hän pökkäsi paappaa kylkeen käskyksi vahvistaa sanomaa.

”Joo, kyllä, kyllä”, paappa sanoi ja löysäsi samalla kravattiaan kuin kutittaisi valtavasti. Mummo pökkäsi häntä uudestaan kylkeen.

Tapana oli, että ensin syödään ja vasta sen jälkeen tulee pukki. Äiti oli laittanut valtavan määrän monenlaista ruokaa. Katselin paljoutta ja mietin, että vähempikin olisi riittänyt. Menisi syöminen nopeampaan.

Kun pukki lopulta tuli, huomasin, että sillä on samanlaiset saappaat kuin naapurin isännällä, Tapanilla. Lahjasäkkikin oli samanlainen kuin vanhat viljasäkit navetassa. Pukin miettiminen tosin unohtui samantien, kun löytyi ensimmäinen paketti, jossa oli minun nimeni. Lahjojenjaon jälkeen laulettiin vielä Joulupuu on rakennettu. Kun pukki oli jo mennyt, nousi paappa seisomaan ja kaivoi puvuntakin taskua.

”Tämmöönen oli vielä, meinas pukki unohtaa, mitäs siinä lukookaan?”

Hän ojensi paketin minulle luettavaksi. Se oli aika pieni ja hieman hassusti paketoitu. Ihan kuin joku olisi leikannut ensin lahjapaperia vinoon ja sitten ottanut metrin teippiä ja pyörittänyt sen paperin ympärille. Hämmästyin, kun paketin päällä luki nimeni. Miten minun lahja oli paapan taskuun joutunut?

Menin takaisin paikalleni avaamaan pakettia. Teippiä oli sen verran vahvalti, ettei sitä ihan vain repäistykään auki.

”Ooooooooohh!”

Muuta en osannut sanoa. Se oli levein linkkuveitsi, jota olin koskaan kädessäni pitänyt. Nostin sen samantien ilmaan näyttääkseni aarrettani koko huoneelle.

”Mikä ihme se on? Eikai vain joku puukko?” äiti kysyi ja antoi katseen kiertää vieraissa. Kukaan ei kuitenkaan kysymykseen sen enempiä reagoinut, hiljakseen availivat omia pakettejaan. Paappa sen sijaan katseli minua ja hytkyi äänettömän naurunsa tahtiin. Kun mummo huomasi tämän, hänkin katsahti minuun, sitten linkkuveitseeni ja lopuksi paappaan ja pökkäsi tätä jälleen kylkeen. Paappa oli kuin ei olisi huomaavinaankaan. Hytkyi hetken lisää ja ryhtyi sitten itsekin avaamaan pakettiaan.

Kun aikuiset hetkeä myöhemmin siirtyivät keittiöön kahvia juomaan, jäimme me lapset vertailemaan lahjojamme olohuoneeseen. Linkkuveitsen olin tosin työntänyt taskuuni piiloon, sillä sen halusin ensin itse rauhassa tutkia sitä.

Meistä nuorin, Liisa, joka oli juuri oppinut puhumaan, esitteli minulle sinistä sateenkaariharjaista poniaan:

”Joulupukki. Toi. Ponin.”

Otin ponin hetkeksi käteeni ja annoin takaisin. Joulupukki. Naapurin Tapanin saappaat. Vanhat viljasäkit navetassa.

Yhtäkkiä tajusin, mitä paappa joulun alla jutellessamme tarkoitti. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Ei joulupukki ollutkaan vain se hahmo, joka jakoi karkkia marketin aulassa tai käy lahjasäkkinsä kanssa laulattamassa. Se on se ajatus. Se, että miettiikin jotain toista, eikä vain itseään. Eikä semmoisesta voikaan kysyä, että onko se totta vai.

Nousin ja kävelin keittiön ovelle.

”Missä se puukko nyt on?” äiti kysyi huomatessaan minut.

”Antaa olla. Sen on pukki tuonut.” Paappa sanoi saman tien, enkä olla aikoihin kuullut hänen äänessään semmoista jämäkkyyttä.

Katsoin häntä ja puristin linkkuveistä taskussani. Olin niin onnellinen, että olisin halunnut mennä paapan syliin, muttei aikuisia saanut kahvipöydässä häiritä.

Kun kymmenen kieltää, mutta yksi ymmärtää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s