Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu

Hän teki väärin ja häntä rangaistiin. Tuskin rikos oli edes tullut kunnolla ilmi, kun jo kerrottiin tarinaa. Paha saa palkkansa. Kukaan ei ollut varma, mitä todella tapahtui, mutta väliäkö sen. Tarina toimii, se riittäköön. Kun tarinaa on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, sen kaikista versioista alkaa tulla tosi. Niin, totuushan on enimmäkseen vain riittävä määrä toistoja. Paha saa palkkansa, viisas pitää pyynsä pivossa, itkee pitkästä ilosta, eikä kuuseen kurkota.

Ihminen uskoo, että on viisautta tuntea totuus. Olla samaa mieltä sen kanssa ja kertoa totuus eteenpäin. Yleisesti hyväksytyn totuuden kertojan omatunto on puhdas, eikä ajatus pyri enää edemmäs. Onhan totuus jo paljastunut.

Nämä viisaat tarinat kertovat heistä surullisen vähäonnisista, jotka hyvästä pahaan hairahtuivat, katajaan kapsahtivat. Lapsellinen kuvitelma siitä, että kohtalo katsoi heihin, eikä pitänyt näkemästään. Totuus ei pala tulessakaan, sanotaan myös. Rohkenen epäillä. Olen nähnyt, kun totuus menee karrelle pienestäkin liekistä – miten muutama hyvin asetettu kysymys tylsyttää varman tiedon tavalliseksi selittelyksi.

Eivät tarinat ole koskaan pelkästään totta tai valhetta. Aina joskus joku paha tyranni todella joutuukin tyrmään, upporikas vankilaan petoksistaan. Paha joskus ihan oikeasti saa palkkansa. Silloin kronikoitsijat iskevät kuin hyeenat haaskalle. Kertomaan heistä, jotka kaatuivat, muttei sanaakaan heistä, jotka edelleen kulkevat vapaina.

”Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu”, nauravat vapaa olevat kieroilijat varjoisilla kujillaan.

Vaikka yhtä ja samaa tarinaa kerrottaisiin sukupolvelta toiselle, ei se tarkoita, että tarina olisi koskaan ollut tosi. Ihminen keksii selityksiä asioille, joita hän ei voi käsittää. Typistämme monimutkaisen neuroverkon päivän selväksi 1+1=2 -laskuksi. Tarinaksi, joka on yhtä helppo kertoa kuin ymmärtää. Sen jälkeen ei tarvitse kuin odottaa, että se ehditään lausua tarpeeksi monta kertaa. Ja meillä on totuus.

Valitettavasti tämä on huijausta.

Tekemällä väärin toista kohtaa, voi korottaa omaa etuaan. Se ei suorituksena vaadi edes kummoista taitoa. Pelkästään halu ahmia itselleen riittää pitkälle. Tarinat pahan palkasta ovat huuhaata, jos odotamme, että jokin kohtalon käsi tulee rangaistuksen tuomaan. Ei varmasti tule. Niissä muutamissa tarkkaan valituissa tarinoissa näin käy, mutta ne ovat silti vain muutamia tarkkaan valittuja tarinoita. Totuuden vääristämistä, ihmismielen rauhoittamista valheella.

Mitä tekee sama ihminen, joka uskoo pahan palkkaan, kun hän näkee jonkun kimppuun käytävän kadulla? Kuvaa kännykällä ja jakaa somessa. Koko ajan ympärillämme tapahtuu isompia ja pienempiä asioita, jotka eivät ole oikein, emmekä me puutu niihin. Mites ihmeessä paha laitetaan kuriin, jos emme itse ole mukana talkoissa?  Vääryyttä täytyy vastustaa. Oikean puolesta täytyy seisoa, niin ettei se jää epäselväksi. Hiljaisuus on hyväksymistä ja silloin paha vaurastuu.

Älä usko satuihin, joissa lopussa kaikki on aina hyvin. Tyranni vaurastuu siihen asti, kunnes hänellä on tarpeeksi oikeamielisiä vastassaan. Ei ole mitään kohtalon kättä. Me ihmiset olemme toistemme kohtalo.

Hyvä voittaa vain, jos sillä on tarpeeksi tukijoita, jotka eivät hiljaa hyväksy vääryyttä ympärillään.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Ollako vai eikö, miten olla ja riittääkö se? Me olemme olleet koko elämämme, joten voisi ajatella, että olemme tulleet siinä hyviksi. Silti oleminen on meille kuin mysteeri. Kokemusta karttuu, muttei kukaan vieläkään tiedä varmaa vastausta, miten tätä elämää kannattaisi elää.

Vaikka mikään ei haastaisi meitä, saatamme miettiä: ”Minusta ei ole mihinkään”. Vaikka kukaan ei uhkaisi, hiipii ajatus: ”Haluan olla yksin, karkuun kaikkia”. Mistä nämä olemisen vaikeudet tulevat ja miksi?

Me olemme ihmisiä, se on nimittäjämme. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja olemme samanlaisia. Kun hyväksyy itsensä ihmisenä, pääsee jo pitkälle.

Puhutaan silti hetki koirista. Olen aina rakastanut saksanpaimenkoiria. En tiedä alkoiko rakkaus Susikoira Roi -kirjoista vai naapurin isosta uroksesta. Saksanpaimenkoira on älykäs rotu, jota voi hyödyntää moneen. Olen nähnyt monen monta saksanpaimenkoiraa, omistanutkin kaksi, mutta arvaahan, mitä en ole koskaan tavannut. Semmoista susikoiraa, joka ei haluaisi jahdata palloa.

Pentu tai aikuinen, enemmän tai vähemmän koulutettu, jos vain luvan antaa, niin ne jokainen säntäävät pallon perään kuin hullut. Eivät ne sitä valitse, niin vain täytyy tehdä. Pallonjahtaus on kiinteä osa susikoirana olemista.

Me ihmiset olemme samanlaisia kuin susikoirat. Meissäkin asuu täytyy. Ajatus, että ihminen syntyessään olisi tyhjä taulu, ei pidä paikkaansa. Kuten susikoirassa on pallon jahtaamisen koodi, on meissäkin valmiita koodeja. Semmoisia, jotka kirjoitettiin meihin, koska olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä esimerkiksi susikoiria tai mehiläisiä.

Me haluamme tiettyjä asioita ja karsastamme toisia. Läheskään aina nämä eivät ole tietoisia valintoja. Joku pitää lukemisesta, toinen kovasta vauhdista. Joku pitää miehistä, toinen naisista. Joku on taipuvainen riippuvuuksiin, toinen vahvaan tunteellisuuteen. Meissä on paljon piirteitä ja haluja, jotka asuvat meissä, ilman, että itse osallistuimme mitenkään niiden istutukseen. Siksi on ihan liikaa vaadittu ihmiseltä ymmärtää näiden syitä ja syntymekanismeja.

Matka oman olemisen löytämiseen lähtee omien ”pallonjahtaamisien” tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Mikä saa minut innostumaan? Milloin minusta tuntuu kaikista luontevimmalta?  Mitä itse asiassa haluaisin tehdä, mutta en tee koska en uskalla/kehtaa? Mitä arvostan elämässä eniten?

Meidän arkemme on täynnä kaikenlaisia asioita ja monenlaisia neuvojia, jotka suosittelevat sitä ja kehottavat tätä. Oman äänen kuuleminen kaiken keskellä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri siksi se onkin niin tärkeää pysähtyä sisintä ääntään etsimään. On oma kokonaisuutensa, miten löytää sen ytimen. Tänään meille riittää ainoastaan alleviivata sen löytämisen merkitys.

Susikoira on iloinen, kun se saa jahdata palloa. Vaikka jokainen susikoira osaisi puhua, ne tuskin osaisivat selittää, miksi jokaisen pallon perään täytyy juosta. Täytyy asuu heissä, eikä sille kukaan koskaan antanut selitystä. Jos haluat olla susikoira, elämä kirjoittaa sinuun ”jahtaa palloja”.

Meissä kaikissa asuu samanlailla luontaisia haluja ja taipumuksia. Emme itse valitse mieltymyksiämme. Ne vain ovat meissä.

Mitä paremmin tunnemme nämä omat ”pallonjahtaamisemme”, sitä lähempänä olemme oman olemisemme ydintä. On ihan ok, että ne ovat pieniä yksinkertaisiakin asioita, joita joku toinen ei ehkä ymmärrä tai hän itse toimii juuri päinvastoin. Ei muilla niin väliä. Tärkeintä on, että sinä tunnet ja hyväksyt itsesi. Sinä olet ja sellaisena kelpaat.

Oman olemisen ydintä ei pidä myöskään liiaksi peilata mihinkään työelämän tai vallitsevan kulttuuriin ihanteisiin tai keskiarvoihin. On ahdistuksen polku lähteä miettimään ”mitä minun pitäisi olla”. Me olemme, mitä olemme, eikä kukaan meistä koskaan ole ihanne. Ei ole mitään ulkopuolista täytyy, joka todella voisi asettaa sinulle ihmisyyden riman. On vain sisäinen täytyy-ääni, joka päivittäin puhuu meille. Siihen, mitä se puhuu, vaikuttaa suuresti, millaisena itse itseäsi pidät. Kun löydämme oman ytimemme ja rohkeutta toimia sen mukaisesti, on oleminen paljon helpompaa.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Sielu leijuu Kainuun soilla

Aamuinen aurinko kultaa helmet kitukasvuisen koivun lehdillä. Usvalla on enää hetki aikaa tanssia. Lammikot siellä täällä ovat kuin isoja kyyneleitä, suon poskelle valuneita. Pitkospuut ovat liukkaat, muttei meillä kiire olekaan. Kaukana kotona, rauha keskuudessamme.

En olisi koskaan lähtenyt tänne, jos ei minua olisi pyydetty. Mustaa kartalla, liikaa etäisyyttä. Nyt tulen kuin kotiin. En muista monesko kerta tämä on, sinun-kaupat teimme jo ajat sitten.

Kun juoksee kymmenen metriä suossa, tuntee oman maksimisykkeensä. ”Mitä järkeä siinä on?”, minulta kysyttiin. Tyhmä kysymys, vaan enpä sitä kertonut. Ei meitä tänne järki tuonut, vaan elämisenhalu.

Pelien jälkeen liottelin kenkiäni suolammessa. ”Kuinka me voidaan?”. Polskuttelin jalkojani ja viivytin vastausta. Joskus ilmiselvääkin kannattaa odottaa. Me voidaan hyvin. Me. Hyvin. Suovesi pirskahtaa, kun lyön kenkiä yhteen ennen kuin laitan ne muovipussiin. Pelit olivat siinä, seuraavaksi saunaan, höpöttelemään illan yli.

Puun tuoksu rauhoittaa, kasvoimme yhdessä. Tuohi kihahtaa iloisesti liekkiin. Hieman täytyy puhallelle, että piippu lähtee vetämään. Jos saisi valita yhden asian, mitä elämässä odottaa, niin puusaunan vartominen olisi vahva ehdokas. Vielä kaivovesi pataan, elämän energiakenttä asettuu täydelliseen tasapainoon.

Olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että me on etuoikeus. Voisi olla toisin, mutta jokin tekee meistä enemmän. Hupiukkona kerron sanaleikkejä, mutta et usko kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen. Jokaisen teistä haluan alleviivata, taittaa sivun koirankorvalle. Tänään en ole yksin, vaan yksi.

Mitä meistä jää? Sitä en tiedä. Jos jokin on varmaa niin se, että auringon täytyy laskea voidakseen nousta uudelleen. Jonain päivänä joku meistä on viimeinen. Sammuttaa valot, vilkaisee vielä kerran taakseen. Sen tietää, eikä se haittaa. Vielä on aikaa, istutaan rauhassa.

Tänään paiste on meidän, huomenna seuraavien. Ringissä huudamme nimemme.

Saatana, kun se tuntui hyvälle.

Me.

Siksi toisen täytyy väistyä

Suurin osa meistä on esiintynyt muiden edessä. Pitänyt esitelmän koulussa, puheen juhlissa, soittanut, laulanut, tanssinut, lausunut tai muuta vastaavaa. Esiintymiseen kuuluu lähes aina mukaan jännitys. Ei ole helppo noin vain mennä muiden eteen. Yksi kysymys, mitä minulta on monesti kysytty, on: ”Miten osaat olla niin rentona puhumassa? Miten sen voisi oppia?”.

Hyvä kysymys. Ei se aina ihan rennolta tunnu kyllä. Aikoinaan pelkäsin lähes kuollakseni esiintymistä. Nyt siitä osaa jo hieman nauttiakin. Vaikea sanoa tarkalleen, miten ja miksi se on vuosien aikana muuttunut. Jotain ajatuksia siitä kuitenkin on.

”Kirjoittaaksesi hyvän rakkauskirjeen, sinun on aloitettava se tietämättä, mitä tahdot sanoa, ja lopetettava tietämättä, mitä sanoit”, näin kirjoitti filosofi Rousseau jo 300 vuotta sitten. Olen samaa mieltä mestarin kanssa. Esiintymisessä tämä kielikuva tarkoittaa kahden esiintyjän ongelmaa. Kun joku esiintyy, niin lavalla onkin kaksi henkilöä.

Ensimmäinen on se, joka puhuu, soittaa tai mikä onkaan esiintyjän alkuperäinen tehtävä. Hän tekee sitä, mitä on tarkoituskin tehdä. Vaan hän ei ole yksin esiintymässä. Toinen henkilö lavalla on se, joka koko ajan miettii: ”Miten tämä minun esitys menee, mihin laittaisin kädet, kuuluuko ääni, miltä minä näytän, mitenkähän soitto kulkee, mitä tulikaan seuraavaksi”.

Ensimmäinen on tekijä, toinen on murehtija. Molemmat asuvat saman ihmisen sisällä.

Tämä tandem-suoritus on juuri se, mistä itse olen halunnut päästä eroon. Haluan olla yksi, en kaksi. Onnistumisen ei pidä olla laskelmoitua. Kun esiinnymme, olemme instrumentteja. Vain jos instrumentti on vireessä, voi esitys onnistua. Siksi toisen täytyy väistyä.

Miten siitä toisesta esiintyjästä sitten pääsee eroon?

Tärkeintä on itsensä hyväksyminen esiintymisen arvoisena. Minä esiinnyn ja juuri niin asian kuuluukin olla. Minulla on sävel, joka täytyy soittaa ihmisille. Turhan usein me murehdimme sisällöstä, onko kaikki faktat nyt oikein, muistanko jokaisen sanan tai sävelen. Eivät ihmiset ole kiinnostuneita faktoista. Paljon enemmän kiinnostaa, kuinka tosissaan esiintyjä on. Kun sydän palaa ja sielu roihuaa, sen energia välittyy aina eteenpäin. Se on tärkeintä. Kun esiinnyt, sinun on oltava valmis hyväksymään itsesi esiintyjänä. Minun paikkani on juuri tässä, ihmisten edessä. Rakastaa itseäsi, sanomaasi ja sitä yhteyttä, jonka sävelesi tulee luomaan muihin.

Toinen tärkeä on itse sanomasi/esityksesi hyväksyminen ja allekirjoittaminen. Oletko toisen asialla vai oletko omallasi? Soitatko, tanssitko, puhutko jotain, jotain joka todella on sinussa? Vai yritätkö vain mahtua muotoon, jonka joku toinen jossain piirsi?

Lyhyesti sanottuna kysymystä on siitä, että uskotko sanomasi todella olevan arvokas muillekin. Jos et usko, on todella vaikeaa päästä esiintyjänä parhaimpaansa. Kuten Rousseaun esimerkissä rakkauskirjeestä; jos todella rakastat häntä, kenelle kirjoitat, on sanojesi takana totuus, joka kestää tulenkin. Mitkä ikinä ovatkaan ne sanat, jotka paperille piirtyvät, ne ovat kiistattoman rakkauden ilmentyviä. Tällöin se sanoma, mikä palaa sisälläsi, ei voi olla välittymättä lukijalle. Se ei ole enää kiinni yksittäisistä sanoista ja sanamuodoista, vaan on nimenomaan yksi kokonaisuus.

Tähän siis uskon esiintymisessä:

  1. Hankkiudu eroon siitä toisesta esiintyjästä, joka murehtii.
  2. Rakastu rohkeasti itseesi esiintyjänä. Sinä kelpaat, sinä riität. Olet oikeassa paikkaa.
  3. Tee sanomastasi osa sinua, ole yhtä sen kanssa. Usko koko voimallasi siihen, että mitä ikinä sanot/teetkään, on arvokasta myös muille.

Kaiken maailman esiintymiskikoista ehtii sitten murehtia myöhemminkin. Yksikään fakta ei tee suurempaa vaikutusta kuin palava rakkaus hetkeesi ja asiaasi.

Näin minä uskon!

Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän

Minä olen silminnäkijä. Näin kaiken, eikä ole epäilystäkään, etteikö se, mitä näin olisi totta. Kävelen eteenpäin ja juttelen itsekseni huomisesta kuin olisin yksin maailmassa. Se on hämäystä, en halunnut puuttua siihen, minkä kulku oli ilman minuakin oikea. Illemmalla, kun varjo lankeaa oikeaan kohtaan, livahdan salaa uhrien sekaan. En tiedä itsekään miksi. Väitän olevani vahva, mutta pelko on aina asunut naapurissani. Iltaisin kuulee parhaiten, miten se kolistelee, elää elämäänsä. Leikkaisin sen paloihin, heittäisin jokeen, jos se vaan ei olisi niin nopea muuttamaan muotoaan.

Ajatus karkasi, ei tämä teksti kerro minusta.

Uhrina kieriskellessäni näen kasvosi. Niistä kuvastuu tuttu välittäminen, olet hyvä ihminen. Olen ollut täällä ennenkin, tiedän, mitä etsiä. Lämpöä hehkuva katseesi on muille totuus, mutta minä tiedän paremmin. Oikeassa silmäkulmassasi piilottelee yksinäisyys. Puhut kauniita sanoja, mutta välillä, kun olet lopettanut, huulesi liikkuvat vielä tovin – minullekin – niin ne kuiskaavat ja se on vähintäänkin kohtuus.

Olen taitava uhri, teen kaiken oikein, eikä kukaan epäile mitään. Ennen kuin aamu jälleen sarastaa, olen poissa. Kulkemassa katse pilvissä ja puhumassa itselleni.

Luoja olkoon todistajani – enkä sano tätä kevyesti – minä näen sen hyvän, minkä teet. Kuuntelet heitä, joilla on kiviä sydämellään. Et ole opettaja, olet parantaja. Sinunlaisiasi maailma kaipaa.

Olen miettinyt puolestasi, mikä on auttamisen palkka. Ehkä se on ilo, kun auttaminen onnistuu ja näkee valon syttyvän toisen silmissä?

Entä silloin, kun auttaminen on maratoni? Kun tekee kaiken oikein, mutta toinen jatkaa ryömimistään kohti kallion reunaa? Syökö se vai antaako se?

Retoriseen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata.

Eikä vastausta muutenkaan pidä etsiä vain tuosta yhtälöstä, että olisi vain auttaja ja autettava. Täytyy nähdä laajemmin, ottaa mukaan kolmas muuttuja: silminnäkijä. Sellaisen tehtävä on kertoa, mitä näki, niin rehellisesti kuin mahdollista.

Ympärillämme tapahtuu paljon hyvää, ihminen auttaa ihmistä. Me näemme sen, mutta olemme vaiti. Kävelemme ja puhumme omiamme ei-kenellekään. Ehkä siksi koska emme itse hyötyisi silminnäkijälausunnostamme mitään. Se on typeryyttä, sokeutta ja rikos moraalia kohtaan. Auttaminen on hyve, joka ansaitsee kiitoksen sanan ohikulkevalta silminnäkijältäkin.

Kiitos luo kiitosta, vaitiolo vaitioloa. Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän. Anna anteeksi, että olen ollut vaiti, kulkenut kuin mitään ymmärtämätön. Piiloutunut uhrien sekaan ja valon kajastaessa palannut kertomaan vahvuudestani.

Se oli väärin.

Kiitos, kun olet hyvä ihminen.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Tärkeintä ei ole matka, eikä päämäärä

Jokaisen meidän sisällä on vankila, jossa pimeys pitää valoa kahleissa. Tämä oppi on osa manikealaisuutta, joka oli iso uskonto muinaisen Persian alueella. Ajatus kahdesta vastakkaisesta voimasta löytyy toki monestakin uskonnosta. Manikealaisessa ajatuksessa on kuitenkin oma kulmansa. Oppi valosta pimeän kahleissa sisältää ajatuksen, että valo on jo valmiiksi meissä. Se on vain vankina ja sen voi vapauttaa. Valoa vapautuu sen tekoja tehdessä ja lopulta se on kokonaan irti pimeästä. Toki manikealaisuus, kuten moni muukin uskonto, sisälsi paljon kieltoja, joiden kautta hyvää määriteltiin; selibaatti, raittius, lihansyönnin välttäminen jne. Unohdetaan kuitenkin tarkemmat opit.

Jokainen meistä on varmasti useita kertoja miettinyt, mitä elämällään tekisi. Mihin kannattaisi ryhtyä ja mihin ei? Onko minusta siihen tai tuohon? Kannattaako edes yrittää, eihän mulla ole yhtään lahjakkuutta tuohonkaan?

Monesti me myös sanomme, että ei tärkeintä ole päämäärä, vaan matka sinne. Kaunis ajatus, mutta onko se vähän oudosti sanottu? Miksi ihmeessä matka olisi tärkeämpää kuin päämäärä? Eikö silloin joko koko päämäärä ole asetettu väärin tai puhuja on jo lähtiessä valmistautunut epäonnistumaan?

Valo on jo meissä, se vain on vankina.

Päämäärä vai matka? Kysymystä voi tarkastella myös kolmannesta näkökulmasta. Entä jos tärkeintä ei olekaan päämäärä, eikä matka, vaan ihan jokainen yksittäinen askel – riippumatta siitä, onko askel jotain suurempaa matkaa. Jokaisessa ihmisessä asuu potentiaali radikaaliinkin muutokseen. Me pystymme sekä hyvään, että pahaan ihan uskomattomissa mitoissa. Ihminen vain ei ole rakennettu muuttumaan, vaan enemmänkin pysymään samana. Arkemme ei erityisemmin houkuttele meitä löytämään syvempiä ulottuvuuksia. Sillä jatketaan, millä tähänkin tultiin. Me kyllä asetamme tavoitteita, joista moni jää saavuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti puskemme asenteella loppuun asti. Rankkaa oli, mutta tehty on. En sano, että kummassakaan vaihtoehdossa mitään väärää olisi. Jos kuitenkin ajattelee yksittäisiä askeleita (ilman selkeää päämäärää) merkityksellisinä, niin tilanne näyttääkin toiselta.

Valon tekoja ovat muun muassa toiselle ihmiselle hymyileminen, pienien kauniiden sanojen sanominen, välittävä koskettaminen, läsnä oleminen toiselle. Ei näillä tarvitse olla päämäärää, vaikka niillä varmasti on seurauksia. Kun tekee valon tekoja, ei tarvitse tietää, mihin kaikki lopulta päätyy, vaan niiden arvo on teko itsessään. Nykyajan pikaruokatodellisuudessa kaikkien asioiden pitäisi tapahtua heti tai vähintäänkin olla selkeänä heti, mitä tästä seuraa. Valon teot eivät tähän muottiin taivu. Ne vapautuvat vankilasta askel kerrallaan, sitä mukaan, kun me teemme niitä. Mitä niistä seuraa ja koska, on arvoitus.

Siksi pienen hyvän tekeminenkin on tavallaan uskonto – kuin modernia manikealaisuutta. Uskoa siihen, että jonain päivänä kauniit sanat ja jaetut hymyt palaavat lähettäjälleen, ja on hänen vuoronsa olla saama puolella.

Sama ajatus toimii myös toisinpäin. Jos pieniä hyviä tekoja yrittää sovittaa pikaruokatodellisuuden sääntöihin, niin pimeys kasvaa. Hyvän tekeminen välittömän vastapalveluksen toivossa ei ole hyvyyttä, vaan ainoastaan laskelmoitu sosiaalinen sijoitus. Se luo ympärilleen lisää välittömän vastapalveluksen odotuksia. Silloin ollaan entistä kauempana valon vapautumisesta.

Samaa ajatusta voi kokeilla myös toisenlaisiin tavoitteisiin, liittyvät ne sitten terveyteen, uraan, ihmissuhteisiin tai mihin vaan. Unohtaa päämäärä ja miettiä, mitä olisivat valon teot tässä asiassa. Tehdä niitä askel kerrallaan askeleen itsensä vuoksi. Hyvä summautuu ja hyvä yllättää kyllä lopulta.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, mutta pieni ajatus sovellettua manikealaisuutta saattaa olla hyväksi jokaiselle.

Naapurissa he huutavat

Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?

Taas se nähtiin, että ketään ei kiinnosta

Olen mukana yhdessä noin 15 hengen Whatsapp-ryhmässä, jossa käydään kaikenlaista keskustelua aina elämän vakavista aiheista puhtaaseen mustaan huumoriin. Välillä on hiljaisempaa, välillä aktiivisempaa. Tapaamme monen ryhmäläisen kanssa muutenkin livenäkin, mutta koko porukka on harvemmin koolla. Siksi Whatsapp -ryhmä on hyvä tapa pitää yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia.

Pari viikkoa kävi siten, että yksi ryhmämme jäsenistä kirjoitti aika vahvan kannanoton yhden yhteisen asian puolesta. Kannanotosta ei noussut kuitenkaan käytännössä yhtään keskustelua. Seuraavana päivänä tapasin kaverin livenä. Hän oli selkeästi pahoillaan, kun hänen kannanottoaan ei oltu kommentoitu.

”Taas se nähtiin, että ei ketään oikeasti kiinnosta nämä yhteiset jutut.”

Aika vahva toteamus.

Tämähän on lopulta aika tyypillinen johtopäätös meille ihmisille. Kun maailma ei mene, kuten ajattelimme, ja kun muut ihmiset eivät reagoi, kuten toivoimme, olemme valmiita uskomaan, että kaikki johtuu siitä, millaisia ”muut todella ovat”. Juuri näinhän kaverinikin ajatuskulku meni: kukaan ei reagoinut, koska ”he ovat semmoisia, että ei heitä kiinnosta”.

Sama ajatuskaava toistuu oikeastaan jokainen päivä ajattelussamme. Joku treenaa paljon, koska hän on semmoinen urheiluhullu. Toinen ei treenaa, koska hän ei ole urheilijatyyppiä. Joku puhuu vähän, koska on hän semmoinen hiljainen introvertti. Joku ei seuraa politiikkaa, koska häntä ei kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Ja niin edespäin.

Kaikki tämä ajattelu perustuu siihen, että olisi olemassa jokin pysyvä biologinen kohtalo tekojemme takana. Kala ui, koska se on kala ja kalat uivat. Ihan turha miettiä enempää.

Mietitääs hetki tuota kaverini kommenttia, että ”ketään ei kiinnosta”. Tilanteen voi purkaa osiin kolmesta eri näkökulmasta.

Oliko kyseessä normaalista poikkeava käytös? Miten aiemmin ryhmässä on tällaisiin kannanottoihin suhtaudutta? Äkkiä arvioiden 95% keskustelunavauksista herättää ryhmässä pajonkin kommentteja. Joten kyllä, tämän kertainen radiohiljaisuus oli poikkeuksellinen tilanne.

Entäs oliko henkilöiden välillä eroja? Vetäytyikö osa ja toinen osa oli aktiivinen vai miten? Tässä tilanteessahan kaikki olivat hiljaa, joten konsensus oli selkeä. Käyttäytyminen ei vaihdellut käytännössä ollenkaan.

Ja missä muissa tilanteissa on käynyt samalailla, että kukaan ei ole kommentoinut? Joskus lauantaina myöhäisillassa on joku saattanut pitää monologia, johon kukaan ei ole kommentoinut. Eli tilanteessa, jossa on helppo kokea, että kommentointi ei nyt kannata.

Kun nämä kolme ajatusta vetää yhteen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Ryhmän sisällä oli selkeä ja poikkeuksellisen vahva konsensus, jollaista näkee yleensä vain tilanteissa, joissa mikään kommentti ei tunnu järkevältä sanoa. Kuulostaa siten aika epätodennäköiseltä, että aiemmista polveilevista argumentoinneista tilanne olisi muuttunut niin radikaalisti, että ryhmä kollektiivisesti ja homogeenisesti olisi menettänyt kokonaan kiinnostuksensa.

Katse kääntyykin siis itse kommentoijaan. Millainen oli itse kommentti? Mitä se sisälsi, miten se oli muotoiltu ja miten ajoitettu?

Sen enempää analysoimatta, juuri tässä on homman ydin. Kommentoinut kaveri on ryhmän tuoreimpia jäseniä. Hänelle hänen oma oivalluksensa oli uusi. Me pidempään mukana olleet olimme saman idea kuullet jo lukuisia kertoja. Kaikki ovat samaa mieltä, että ihanteena idea on juurikin oikea. Samalla olemme jo useammalla eri tavalla kokeilleet ideaa ja ei se käytännössä toimi ilman, että joku ottaa päivätyökseen sen pyörittämisen ja valvomisen. Niinpä nyt kun tuore kaveri toi painokkaasti ideansa tiskiin, niin muut huokailivat itsekseen: ”Niinpä niinpä, idea on kyllä kuultu ennenkin, vaan tuopa pöytään jotakin uutta. Miten ihmeessä se toimisi tällä kertaa paremmin?”

Kaikki tunsivat umpikujan tuskan aiheen ympärillä ja siksi kukaan ei lähtenyt edes kommentoimaan. Turhaa jälleen kerran keinuttaa samaa venettä. Parempi siis olla hiljaa.

Aika iso ero kaverin oman tulkinnan ja ryhmä kokemuksen välillä. Asia ei ollutkaan niin, että ”ketään ei kiinnosta”, vaan se olikin kommentti, joka tietämättömyydessä lausuttiin seurueessa, joka oli kaiken jo kuullut moneen kertaan aiemmin.

Tämmöisiä me ihmiset olemme. Valitettavan usein osumme väärään, kun koetamme selittää maailman asioita sen kautta, mitä ”muut ovat”. Mikään ei elämässä johdu vain yhdestä syystä. Me elämme uskomattoman monimutkaisessa yhteyksien verkostossa, jossa vierestä katsojan on kohtuullisen turha arvaamalla tuomita muiden tekoja. Kukaan ei meistä ei ole yksiselitteisesti mitään, vaan valitsemme itsemme aina suhteessa tilanteeseen, odotuksiimme, oletuksiimme ja muihin ihmisiin. Se, mikä äkkiä katsoen näyttää yksiselitteiseltä, saattaakin johtua jostain ihan muusta.

Se on kuitenkin petollisen houkuttelevaa tuomita, kun elämä ei mene juuri kuten itse haluaa, että ”ei se onnistunut, kun ne on sellaisia”. Totuus ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen.

Siksi kannattaa aina ennen muiden tuomitsemista miettiä tilannetta, vaikka näiden kolmen näkökulman kautta.

  1. Oliko käytös jotenkin poikkeavaa vai toimivatko muut ihmiset samoin?
  2. Miten yleensä vastaavissa tilanteissa toimitaan, voiko useinkin käydä näin?
  3. Onko tämä henkilö koskaan aiemmin käyttäytynyt näin vai oliko tämä ihan ainutlaatuinen tilanne?

Lähes aina kun elämää vähän sanoittaa auki, löytyykin se inhimillisyys taustalta.

Rakkautta, rakkautta ja kaunista kesää!