Itsensä olemisen hinta

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. Näin lausui Oscar Wilde aikoinaan. Suurin osa meistä on kuullut elämän varrella tämän kaltaisia ohjeita. Aitous, rehellisyys ja itsenään oleminen lasketaan hyveiksi, joita kohti kannattaisi pyrkiä. Paljon harvemmin puhutaan siitä, mikä on omana itsenään olemisen hinta.

Muistan tarinan, jota eräs kaverini kertoi. Hänen tuttunsa oli päättänyt, että ei jaksa enää esittää mitään roolia ja alkaa sanoa aina suoraan sen, mitä ajattelee. Kaveripiiri pieneni ja jäljelle jäivät vain muutama tosi ystävä. Tarina herätti hyväksyviä kommentteja ”just noin”. Ole vain oma itsesi ja jos ei jollekin kelpaa, niin se on hänen ongelmansa. Tarinan päähenkilön koettiin toimineen siis oikein.

Itse en näe tässä kuitenkaan juurikaan sankaritarinan aineksia. Eivät ne jäljelle jääneet välttämättä olleet ollenkaan ”tosi ystäviä”. Saattoivat olla vain semmoisia, joita suora tyyli syystä tai toisesta ei häirinnyt. Ehkä he eivät edes välittäneet päähenkilöstämme niin paljon, että olisivat antaneet hänen suoran puheen merkitä sen suurempia. Arvauksia, arvauksia – tarinan opetus kuitenkin on, että kaikella toiminnallamme on aina jokin hinta. Jokaisesta teosta seuraa aina jotain.

Jos pohtii samaa asiaa toiselta kannalta, niin jokainen ihminen, joka katsoo meitä, arvioi meitä. Olemme koko ajan muiden tietoisen ja tiedostamattoman arvostelun alla. Me pystymme kuitenkin käytöksellämme paljon vaikuttamaan siihen, millaisen vaikutelman muut meistä saavat. Muiden hyväksyntä onkin asia, joka on ihmiselle sisäänrakennetusti tärkeää. Me emme pelkästään pysty vaikuttamaan, miten muut meidät kokevat, vaan me myös (jo tiedostamatta) haluamme vaikuttaa siihen. Aikoinaan, kun ihminen vielä eli savannilla, ja lauma hylkäsi, niin odotettu elinikä lyheni samantien radikaalisti. Vaikka enää henkemme ei olekaan uhattuna samanlailla, niin meidän aivomme ovat edelleen samanlaiset.

Mitä tämä sitten tarkoittaa omana itsenään olemiselle?

Kun ”olet oma itsesi”, joudut silti jatkuvasti valita, mitä kaikkea sanoa ääneen, mitä ei sanoa ja miten toimia eri tilanteissa. Ihmiskohtaamiset ovat tasapainoilua hyväksynnän, oletettujen käyttäytymisnormien ja omien halujen välillä. Otetaan esimerkiksi pohdiskeleva introvertti. Ihmiset pitävät lämpöisistä ja ulospäin suuntautuvista ihmisistä. Jos oletkin pohdiskeleva introvertti ja tulet ryhmätilanteeseen ilman, että lähdet mukaan small talkiin. ”No mites loma meni? Olitteko jossain?” Jos istutkin hiljaa tai vastaat hyvin vähä sanaisesti, niin tuskin kukaan tulee kehumaan, että hei hienoa, kun olet oma itsesi ja upeeta, että maailmassa on tuommoisia, jotka eivät puhu muille. Todennäköistä asia on juuri päinvastoin. Sinut leimataan oudoksi ja epäkohteliaaksi.

Itsenään oleminen ei tietenkään tarkoita, että saisi tai pitäisi olla epäkohtelias muita kohtaan. Tämä argumentti nousee monesti esiin tässä kohtaa. Tottahan se on. Mutta juuri tämä palaakin takaisin asian ytimeen. Mitä ihmettä se tarkoittaa käytännössä? ”Epäkohtelias” on aina vastapuolen tulkinta tilanteesta. Jos et siis halua olla epäkohtelias, niin turvallisinta on käyttäytyä juuri niin kuin kulttuurin normi sanoo. Silloin tulee vähemmän yllätyksiä ja hyvin harvoin yleiskäyttäytyminen koetaan epäkohteliaana. Eikö tämä ole juuri poispäin itsenään olemisesta?

Monien meidän arkipäivässä on lukuisia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa. Monet niistä eivät kestä kauaa kerralla, joten yleiskäyttäytymiselle nousee jatkuvasti tarvetta. Itse asiassa yleiskäyttäytyminen small talkeineen on ainoa tapa toimia sujuvasti ja tehokkaasti osana ryhmää tai organisaatiota. Yleiskäyttäytyminen on jotain, mikä tulee siis arkeemme enemmän tai vähemmän annettuna. Samalla meissä jokaisessa on kuitenkin puolia, joita joudumme piilottamaan, pysyäksemme yleiskäyttäytymisen raameissa.

Miten nämä kaksi asiaa yhdistetään?

Ruvetako puhumaan suoraan kaiken mieleen tulevan vai vain tukahduttaako tietyt puolet itsestään? Uskoisin, että vastaus on näiden puolessa välissä.

Itsenään olemisen hinta on kaksitasoinen. Ensimmäinen puoli on, että käyttäytymällä omalla tavallasi, muut reagoivat aina siihen ja normista poikkeaminen ei herätä ensi sijaisesti positiivista kaikua. Toinen maksettava hinta on, että ollaksesi oma itsesi osana ryhmää, joudut tekemään kompromisseja itsesi kanssa. Tämä tarkoittaa, että joudut miettiä, mitkä asiat ovat sinulle tärkeämpiä kuin toiset. Mitä parempi itsetuntemus ja itserehellisyys sinulla on, sitä paremmin tunnet ne asiat.

Ajatellaan, että olet edellä kuvatun lainen pohdiskeleva introvertti, mutta samalla haluaisit päästä eturivin tekoälyasiantuntijaksi. Yksin on vaikea muodostaa riviä. Ollaksesi eturivissä, tarvitset muita ihmisiä. Silloin hyvä ja aktiivinen yleiskäyttäytyminen auttaa sinua paljon. Eli käyttäytymällä ”itsesi vastaisesti” luot pitkällä aikavälillä itsellesi parempia mahdollisuuksia kasvaa siksi, keneksi haluat kasvaa.

Tämä kaikki palaa koko ajan samaan kysymykseen: millaisen version haluan itsestäni luoda ja millainen hinta siitä kannattaa maksaa. Varmaa on vain, että kaikella on hintansa.

Seuraavan kerran, kun puhutaan, että kyllä jokaisen kannattaa olla oma itsensä, niin muistahan huomioida, että se ei vielä tarkoita yhtään mitään. Kun arki rullaa tiiviinä ja tilanteita tulee ja menee, niin me emme läheskään ole jokainen muistaneet miettiä, että mitkä ovat ne asiat, mitä haluan kaikkein eniten ja mitkä ovat ne hinnat, jotka minun täytyy niistä maksaa. Mitä vähemmän näitä ajattelemme, sitä enemmän pienet lyhyen tähtäimen asiat saavat painoarvoa. Silloin mittasuhteet lähtevät vääristymään. Saatatkin havahtua istumasta jonkin ryhmän keskellä miettien, että ei tässä ole mitään järkeä. Ei siinä olekaan, jos sinulla ei ole unelmaa ja määränpäätä, mihin olet matkalla – versiota itsestäsi miksi haluat tulla. Vain sen kautta arki kasvaa merkitykseensä. Vain luopumalla jostain voimme saavuttaa jotain suurempaa.

Itsenään oleminen on todellinen taitolaji.

Luoko tapasi ajatella hukkaa vai onnellisuutta?

Jokainen päivä elämässä on ainutlaatuinen. Aurinko laskee ja aurinko nousee ja uusi päivä tuo aina eteemme kysymyksiä, joihin joudumme vastaamaan. Suuren osan niistä selvitämme helposti ja niiden vaikutus elämäämme on pieni. Missä tänään syötäisiin lounas, minkä väriset sukat laitan jalkaan ja ostaako Pepsiä vai Coca-Colaa – näihin kysymyksiin vastaamisen voi helposti jättää autopilotin hoidettavaksi. Samalla me kuitenkin törmäämme päivittäin arjessa, töissä, parisuhteessa jne. myös kysymyksiin, joilla on selkeästi isompi merkitys elämässämme. Mitä paremmin osaamme näitä haasteita ratkaista, sitä helpompi on elää onnellista elämää. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten hyviä olemme ongelmanratkaisussa.

Painaessamme arjessa autopilotilla eteenpäin me unohdamme miettiä asioita syvemmin ja luotamme vain intuitioomme. Sanotaan, että jopa 90% meidän ajattelusta menee autopilotilla. Sukkien valitsemisessa se on täysin riittävä tapa toimia, mutta intuitio on monesti sokea asioiden ainutlaatuisuudelle. Mitä intuitio siis käytännössä tekee, on, että se skannaa kokemushistoriaamme taaksepäin ”miten tällainen asia oli viimeksi” ja muodostaa vanhojen kokemusten pohjalta parhaan arvauksen siitä, miten asia nyt on. Jokainen päivä ja tilanne on kuitenkin erilainen. Intuitio siis missaa koko ajan vivahteita ja syvempiä ulottuvuuksia.

Pieni esimerkki aiheesta: Tiedätkö miksi Suomessa on talvella kylmempi kuin kesällä?

Siksi koska pallon pyöriessä akselinsa ympäri etäisyys aurinkoon on talvella pidempi.

Aika yksinkertainen ja ymmärrettävä selitys.

Sen lisäksi ihan väärä vastaus.

Mietitääs hetki. Auringon etäisyys maasta on n. 160 miljoona kilometriä. Maapallon säde on puolestaan n. 6000km. Nuo ovat kaksi täysin eri suurusluokan mittoja. Se, miten päin meidän pallomme täällä on, ei vaikuta etäisyyden puolesta mitään. Se, mikä vaikuttaa, on, kuinka paljon vuorokaudessa on valoista aikaa ja missä kulmassa säteet osuvat palloon. Tulessaan suorempaan valo ei hajoa ja siksi lämmittää enemmän.

Tässä vain pieni esimerkki siitä, miten intuitio saattaa pettää meidät, ilman, että ymmärrämme edes epäillä sitä. Oppi on, että tärkeiden kysymysten ratkaisuun kannattaa siis soveltaa muutakin kuin intuitiota.

Miten niitä ongelmia ja haasteita sitten kannattaa ratkaista?

Eteemme tulevat kysymykset voidaan jaotella kolmeen eri kategoriaan.

  1. Yksinkertaiset ja mitattavat
  2. Monimutkaiset ja mitattavat
  3. Kompleksiset ja ei-mitattavat

Monesti me arjessa ratkaisemme kaikenlaisia näitä haasteita samalla tavalla. Nämä kaikki vaativat kuitenkin ihan eri tyylisen ratkaisumallin. On ihan uskomaton tehottomuuden lähde ratkaista ongelmaa väärällä tavalla.

Yksinkertaiset ja mitattavaton esimerkiksi kahvinjuonnin vähentäminen. Sanotaan, että olet tähän asti juonut seitsemän kuppia kahvia päivässä ja haluat vähentää sen neljään. Juotujen kuppien määrä on helposti laskettavissa, eikä tulosta voi juurikaan tulkita eri tavoilla. Tämä haaste menee kategoriaan ”tekemistä vaille valmis”. Käytännössä se on siis vaatimista itseltä. Asian ratkaisu on hyvin yksiselitteinen: kaada vähemmän kahvia kurkkuusi. Tämä ei vaadi syvempi analyysejä, eikä oivaltamisia, vaan syy ja seuraus on kiistatta kaikkien nähtävillä.

Työelämässä esimerkki voisi olla vaikkapa ajoissa töihin tuleminen tai asiakkaan yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa. Näissäkin raportointi on yksiselitteistä kyllä/ei tasoa, eikä tuloksen tulkitseminen herätä useampia erilaisia tulkintoja.

Monimutkaiset ja mitattavaton esimerkiksi painonpudotus. Se on helposti mitattavissa, mutta syy ja seuraus ei enää ole pelkästään kyllä/ei asteikolla, eikä tämä ongelma ei ole vain tekemistä vaille valmis. Jos lähdet vain laihduttaa kyllä/ei -asenteella ja jätät summissa herkkuja pois ja syöt pieniä annoksia, niin lyhyellä aikavälillä se voi tuoda jotain tuloksia, mutta pitkällä aikavälillä tulosten saavuttaminen ja pitäminen on vaikeaa.

Miten tämmöistä ongelmaa kannattaa ratkaista, on lähteä tutkimaan asian juurisyitä. Mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten se estettäisiin? Pidät vaikka ruokapäiväkirjaa viikon ja huomaat, että iso osa kaloreista tuleekin energiajuomista ja illan napostelusta. Miksi juot energiajuomia? Paljonko vaikuttaisi niiden vaihtaminen sokerittomaan? Miksi illalla napostelet? Koska väsyttää ja on mukava rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Miksi väsyttää, miten muuten illan voisi viettää? Menemättä tämän syvemmin juurisyyanalyysien eri malleihin, niin jo muutaman miksi kysymyksen jälkeen saattaa löytyä se asia, jota kannattaa muuttaa. Sitten vain päätät, miten toimit tulevaisuudessa eri lailla ja lähdet testaamaan sitä. Tulos on edelleen mitattava, joten kuukauden päästä voit mennä puntarille ja katsoa toimiko keinosi, ja tehdä tarvittaessa tarkennuksia.

Työelämän esimerkki tämän kategorian haasteesta on vaikkapa, kuinka paljon myyjä tekee kauppaa. Se on mitattavissa ja asiakaskohtaamista voi purkaa osiin ja kokeilla erilaisia asioita. Myyntimittari heilahtaa paremmaksi, jos keinot toimivat ja jos eivät toimi, niin sitten palataan uuden analyysin äärelle.

Kompleksiset ja ei-mitattavaton kaikista vaikein ryhmä. Arjen esimerkki voi olla vaikka masentuneisuus. Ei ole mitään yksiselitteistä mittaria siitä, mitä masentuneisuus on ja mitä se ei ole. Syy ja seuraus -suhteet ovat hyvin monimutkaisia ja voi olla mahdotonta sanoittaa koko kokonaisuutta. Käytännössä kaksi merkittävää eroa 1. ja 2. kategorian haasteisiin on, että tässä kategoriassa intuitio toimii kaikista huonoiten. Paljon tärkeämpää, kuin vastaaminen, on oikeiden kysymysten löytäminen. Se, mikä on sinun taustasi ja kokemuspohjasi elämässä, vaikuttaa todella paljon minkälaisia ratkaisuja näet. Jos olet liikuntaihmisiä, voit helposti intuitiolla tarjota vastaukseksi ”rupeet kuule vain liikkumaan enemmän”. Joku toinen voi kaupata vastaukseksi, että lepää enemmän. Kolmas sanoo, että syö terveellisemmin. Neljäs sanoo, että lopeta alkoholin käyttö ja viides sanoo, että lähdetään festareille nollaamaan. On täysin mahdotonta sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä (todennäköisesti kaikki ovat tavallaan vähän oikeassa). Ja vain yhden vastauksen uskominen oikeaksi voikin itse asiassa pahentaa asiaa.

Vastauksen etsimisen sijaan kannattaakin keskittyä stukturoimaan kysymystä paremmaksi. Mistä kaikesta masentuneisuus voikaan johtua, miten todennäköisiltä eri vaihtoehdot omalle kohdalle tuntuvat, minkälaisia kokemuksia muilla ihmisillä on jne.

Kun on tarpeeksi dataa ja ajattelua taustalla siitä, mistä oikeasti nyt on se kysymys, niin sitten voi lähteä hakemaan interventiota asiaan. Ei siis vastausta, vaan interventiota. Ihmisen mieli haluaa näiden 3. kategorian ongelmien äärellä ”ymmärtää, mitä tämä on konkretiassa”. Mutta kaikki asiat eivät vaan taivu sanoin kuvattavaksi konkretiaksi, vaikka ihminen mitä haluaisi. Tässä esimerkissä mahdollinen interventio voisi olla, että lähdet lisäämään liikuntaa ja menet joka ilta viimeistään tiettyyn aikaan nukkumaan ja katsot, onko vaikutusta. Tiedät, että nämä tuskin ratkaisevat koko ongelmaa, mutta voivat olla yksi askel parempaan.

Tärkeää on myös muistaa, että 3. kategorian ongelmat ovat aina ainutlaatuisia. Niihin on hyvin vaikea konseptoida ratkaisuja, koska syy ja seuraus -suhteet ovat niin monitasoisia. Kun muutat yhtä asiaa, niin koko haaste muuttaa muotoaan. Yksi ratkaisu voikin luoda kaksi uutta kysymystä.

Työelämän esimerkki voisi olla vaikka, miten me tehdään meidän tiiminvetäjistä parempia johtajia.

Haasteita on siis erilaisia ja ihan keskeinen pointti on, että eri tason haasteet vaativat ihan eri tason ratkaisumalleja. 1. Kategoriassa on turha tehdä asioista monimutkaisia. Ne ovat yksinkertaisia asioita, jotka kannattaa pitää yksinkertaisina. Nämä ovat myös asioita, joita jokainen voi vaan vaatia itseltään (tai esimies tiimiltään).

Jos lähdet näistä yksinkertaisista ongelmista tekemään monimutkaisempia esim. ”käymään palaverissa läpi vielä kerran, että miksi se yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa olikaan tärkeää ja harjoittelemaan, miten sitä kannattaa kysyä”, niin se on tyhmyyttä. Teet yksinkertaisesta asiasta vaikean, tuotat hukkaa ja luot tehottomuutta organisaatioosi.

  1. kategorian ongelmat ovat monimutkaisempi mutta mitattavia. Näissä ongelman purkaminen auki esim. kysymällä monta miksi-kysymystä ja sitten valitsemalla uuden tavan toimia ja mittaamalla sen vaikutusta on hyvä tapa toimia. Tähän voi sisältyä uusien tapojenkin harjoittelua. Syy ja seuraus -suhde on kuitenkin sikäli selkeä, että jos esim. myyntiluvut eivät muutu, niin keino oli väärä.
  2. kategorian ongelmat ovat asioita, joita et voi mitata ja joihin on tyhmyyttä kuvitella, että tiedät vastauksen. Näihin ei ole yhtä vastausta ja vaikka joku keino joskus toimiikin, niin se ei tarkoita, että se olisi toisinnettavissa. Siksi fokus pitääkin laittaa nimenomaan parempien kysymysten luomiseen. Niiden pohjalta voi hakea pienempien interventioiden kautta parannuksia. Toisin sanoen et voi koskaan ratkaista 3. tason ongelmaa, mutta voit tehdä asioista parempia tai huonompia.

Suurimmat synnit ongelman ratkaisussa ovatkin monesti:

  • yksinkertaisista asioista tehdään turhaan monimutkaisempia
  • kompleksista asioista lähdetään pusertamaan oman intuition pohjalta yksinkertaista konkretiaa, jonka jälkeen uskotellaan valheellisesti, että nyt on tilanne hallinnassa.

Näin toimimalla luot kallista tehottomuutta ympärillesi ja saat silti istua ja ihmetellä, miksei tämä asia ole vieläkään muuttunut.

Vika ei välttämättä olekaan ”ne muut”, vaan vika saattaa olla sinä itse, joka et erota eri tason haasteita toisistaan.

 

Miten konflikteja ratkaistaan?

Viimeksi kirjoitin, mistä konfliktit syntyvät. Tärkein huomio oli, että yksilön kokemus ja tunne näyttelevät keskeistä roolia. Konfliktit ovat myös aina yhteistyötä. Yksin on todella vaikea kiistellä tai riidellä. Konfliktien ratkaisuja miettiessä nämä kaksi ovat juuri ne näkökulmat, joiden kautta tilannetta kannattaa lähteä purkamaan.

Otetaan esimerkiksi jokaiselle tuttu ”kun sä et koskaan..” -tilanne.

Istut kotona keittiön pöydän ääressä sunnuntaina aamuna ja katselet ikkunasta koleaa syyssadetta. Kahvikuppi lämmittää mukavasti käsiä ja ajatus harhailee. Olet päättänyt pitkästä aikaa lähteä salille vetäisemään aamutreenit. Pitäisköhän ottaa lenkkarit erikseen mukaan, jos juoksisi matolla vartin reippaasti alkuun? Ehkä noilla salikengillä pärjää, jos ottaa kevyesti. Tai pitäisköhän..

TÖMS! Ajatuksesi katkeaa.

”Ai hitto!!!” Juuri herännyt puolisosi meinaa kompastua eteisen lattialle nostamaasi salikassiin. ”Mitä varten tämä tässä makaa?”

”Sori, ajattelin käydä salilla nyt aamulla”.

”Jaa, eikö tänään pitänyt tehdä jotain yhdessä? Ootko hakenu lehden?”

”En mä vielä…”

”Siis mitä… täällä on nää kahvinpurut pitkin lavuaaria taas. Miksei niitä voi laittaa roskikseen. Kato nyt vähän ympärillesi, joka kaapin ovi makaa auki, lavuaari täynnä puruja ja kui vaikeeta se lehden hakeminen voi olla?! Ei jumalauta, kun sä et koskaan….”

Mitäs tässä tapahtuu? Selkeästi on konflikti aluillaan. Miten nyt sitten kannattaa toimia?

Muistamme, että konfliktit ovat yhteistyötä. Siksi äärimmäisen tärkeää on, että et itse lähde kiihtyvään vauhtiin mukaan, vaan otat tilanteen rauhassa haltuun.

Mitä siis ET vastaa on: ”Mitä sä nyt riehut?? Tyyppi just herännyt ja suoraan päätä tänne keittiöön kiehumaan kuin joku Genghis Kan?!”

Tämän sijaan nousetkin rauhassa ylös ja laitat kaapinovet kiinni ja sanot: ”Anteeksi, en yhtään huomannut, mäkin ihan heräsin äsken vasta”.

Tässä kohtaa sillä ei ole mitään väliä, oliko alkuperäinen syytös perusteltu vai perusteeton. Pääasia on, että sinä lähdet tietoisesti viemään tilannetta nimenomaan rakentavaan suuntaan.

Pyyhkäiset vielä kahvinpurutkin ja huuhtelet lavuaarin. Samalla mietit itseksi, että mistähän tässä on kysymys. Tuskin avoimet kaapinovet yksistään nyt näin kovaa heti aamusta ärsyttävät. Siellä on varmaan jotain muuta taustalla.

Tilanteen laittaminen oikeaan perspektiiviin on konfliktin partaalla aina äärimmäisen tärkeää.

Istut takaisin pöydän ääreen ja kohti puolisoasi kääntyneenä kysyt lyhyen hiljaisuuden jälkeen hymyillen: ”Painaako sun mieltä joku?”.

Hän katsoo sinua silmiin ja tiedostaen ja tiedostamattaan aistii tilannetta. Itse kiihtyneenä hän saattaa etsiä sinusta ensin merkkejä hyökkäyskannasta. Se olisi bensaa liekkeihin. Onneksi hymyilet ja näytät avoimin mielin aidosti odottavan hänen vastaustaan.

”En mä tiedä.. väsyttää, ja tämmöinen sotku”.

Istuminen, kohti kääntyminen, rauhallisuus, hymyileminen ovat kaikki todella tärkeää sanatonta viestintää. Konflikti on yhteistyötä, samoin sen ratkaisu. Kun viestität sanattomasti hyväntahtoisuutta ja rauhallisuutta, niin vastapuoli kyllä huomaa sen. Ihminen aistii toisen tunnetiloja uskomattoman hyvin ja merkittävä osa siitä on tiedostamatonta. Kun pystyt luomaan kokemuksen siitä, että et ole aikeissakaan haastaa, vaan itse asiassa haluat ymmärtää, mitä toinen todella tarkoittaa, niin se vaikuttaa usein ratkaisevasti tilanteen kehittymiseen.

Tälläkin kertaa puolisosi rauhoittuu sinun ymmärtämisen halua välittävästä käytöksestä ja jatkaa jo selkeästi rauhallisempaan sävyyn: ”No tajuathan sä itsekin miltä täällä näyttäisi, jos kaikki ovet olisi auki ja mitään ei kerättäisi pois”.

Jokainen tietää, että kyse on liioittelusta. Ei lähellekään kaikki ovet olleet auki ja itse asiassa vain kahvinpurut olivat jääneet lavuaariin. Kannattaisiko siis korjata väite ja huomauttaa liioittelusta?

Tunne ohittaa ihmisen ajattelussa monesti järjen. Siksi toisen ollessa tunteikkaassa tilassa, kannattaa järki ja faktat unohtaa hetkeksi. Anna hänen tunteelleen tilaa olla totta.

Valitset siis olla myötämielinen: ”Oikeassahan sä olet, hirveeltä se näyttäis”.

Tässä kohtaa puolisosi saa kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja hänkin istahtaa alas. ”Otatko sä toisen kupin kahvia, jos mä keitän itsellenikin”, hän kysyy edelleen väsyneenä ja hieman turhautuneen kuuloisena. Kyllähän sinulle toinenkin kuppi maistuu.

”Mä jotenkin innostuin tosta salille menosta niin, että unohtui vähän muut hommat… mutta hei rakas, tehdäänkö diili? Mä lupaan laittaa kaappien ovet kiiini ja sä lupaat olla purematta, jos joskus jään vähän tavoitteesta?”, ehdotat virnistäen.

Puolisosi katsoo silmiisi ja naurahtaa hieman kuivasti: ”No tehdään diili”.

Molemmat toki ymmärrätte koko homman leikkisyyden, mutta sillä on silti symbolinen merkitys. Konflikteissa kannattaa aina keskittyä vain siihen, mihin voi vaikuttaa. Jokainen pystyy esimerkiksi laittamaan pienellä vaivalla vähän ovia kiinni tai muuten siistiä yhteistä kotia. Sen sijaan sellaisen vaatiminen, ”voitaisko sopia, että et tiuski mulle aamulla”, on paljon vaikeampi polku. Tunteet kuuluvat ihmiselle ja jokaisella on tiettyyn pisteeseen asti oikeus ilmaista niitä. Joskus on ihan ok olla pahalla päällä. Sen vastaan sopimisessa ole mitään järkeä.

Kun toinen kuitenkin lupaa muuttaa käyttäytymistään, niin sen perään kysyminen leikkisästi ”lupaatko, ettet pure”, tarkoittaa sekin symbolisesti tärkeää asiaa. Se ei syytös, eikä kehoitus, olla tuntematta tunteitaan. Sanomana se kuitenkin saattaa hyvinkin toimia. Kun ihminen saa jotain, niin hän on paljon valmiimpi myös antamaan. Jos oikeasti pidät kotia hieman siistimpänä tuosta eteenpäin, niin pikku esteettiset virheet eivät ärsytä enää lainkaan yhtä paljon.

Keskity siis siihen, mihin voi vaikuttaa ja sopikaa, miten se muuttuu.

Viimeisenä askeleena ehkä kaikkein tärkein: anna anteeksi. Älä kerää hiiliä varastoon. On aika konfliktin ja kun se aika on ohi, niin se on ohi. Täyttä tyhmyyttä on kerätä konlflikteja aseiksi varastoon, joita sitten voi kaivaa sopivan tilaisuuden tullen esiin: ”Joo mutta muisteles vaan, kuinka itse tiuskit silloin viikko sitten jostain kaapin ovista. Niin, mieti sitä.”.

Hiilien keräämisessä ei ole pienintäkään hyötyä, eikä järkeä. Kun annat anteeksi, anna anteeksi.

Yllä kuvattu pieni tarina keittiöstä on toki yksinkertaistus tosielämästä. Peruselementit ovat kuitenkin päteviä ihan meidän jokaisen arkeen.

  • Ota tilanne rauhassa haltuun ja laita rauhassa oikeaan perspektiiviin
  • Konflikti on yhteistyötä, älä lähde siihen mukaan, vaan viesti sanoin ja keholla, että haluat ymmärtää
  • Anna toisen tunteille tilaa olla totta. Järjen ja faktojen aika voi olla sitten myöhemmin, mutta tunne laantuu vain tunteella.
  • Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa ja sopikaa tarvittaessa, mikä siinä muuttuu
  • Anna anteeksi

Viisas tulee vastaan yli puolenvälin. Näin ainakin itse uskon.

Mistä konfliktit tulevat?

Kaikkialla, missä on paikalla enemmän kuin yksi ihminen, syntyy aina ennen pitkää erilaisia konflikteja. Se on luonnollista, eivätkä konfliktit ole ollenkaan automaattisesti pahasta. Konflikti voi olla myös kissan nostamista pöydälle ja asioiden puhumista rakentavasti halki. Pahaksi konfliktit muodostuvat vasta pitkittyessään ja syventyessään. Siksi ymmärrys siitä, mistä konfliktit kumpuavat sekä kyky ratkaista niitä, ovat tärkeitä eteenpäin vieviä taitoja elämässä.

Mistä ne konfliktit sitten kumpuavat?

Huono kommunikointi on yksi keskeinen syy. Esimerkiksi jos puoliso ehdottaa: ”Mentäiskö tänään ulos syömään?” ja vastauksesi on: ”No ei todellakaan mennä, mikä ihmeen menopakko sulla on?”. Kaikenlainen hyökkäävä, syyttävä tai perustelematon vahva mielipide on omialtaistaan lyömään kipinöitä keskustelijoiden välille. Pelkkien sanavalintojen lisäksi tähän vaikuttavat myös mm. äänenpaino, kehonkieli ja toisen tulkinta tilanteesta.

Tämän sukulaisilmiö on väärinkäsitykset. Jos tällä kertaa kysyt puolisoltasi: ”Tulen työreissulta kahdeksalta, mennäänkö saunaan sitten?”. Hyvä idea, hän lupaa laittaa saunan päälle. Sitten illemmalla laitatkin tekstiviestin: ”Lentokone myöhässä, menee ainakin yhdeksään.” Saavut kotiin puoli kymmenen ja puoliso onkin jo nukkumassa ja sauna kylmänä. Mitä hittoa?! Aamulla puolisosi sitten kertoo ymmärtäneensä, että ei tarvinnutkaan laittaa saunaa, kun ei ollut tietoa paljonko kone on myöhässä ja kun et sitten enää mitään ilmoittanut. Sanat ovat aina merkittävä rajoite itsemme ilmaisussa. Mitä ikinä sanommekaan, sen voi aina joku tahallaan tai vahingossa ymmärtää väärin.

Suunnittelemattomuus luo myös konflikteja. Kun asioita ei suunnittele riittävästi etukäteen, joutuu tilanteiden keskellä tekemään nopeita päätöksiä. Tämä taas vaatii aivoilta paljon energiaa ja luo stressiä. Klassinen esimerkki on matkustaa ulkomaille ja vasta lentokentällä miettiä: ”No niin, mites täältä pääsee hotelille, oliko sulla se osoite jossain. Ai ei vai?”

Stressi myös yksinäänkin aiheuttaa konflikteja. Kun asioita on enemmän kuin jaksaisi ja ehtisi keskittyä, niin silloin toinen ihminen on helppo kohde purkaa tunnetilaansa. Mitä kireämmällä pinna on, sitä vaikeampi on ohittaa primitiivireaktioita.

Turhautuminen kiristää myös pidemmän päälle hermoja ja luo maaperää konflikteille. Hyvä esimerkki on työtehtävä, joka on yksinkertainen ja toistuva. Muistan lukeneeni psykologisesta testistä, jossa henkilöitä palkattiin isolla palkkaa kantamaan työpäivän ajan vettä ämpärillä avannosta toiseen. Yksikään henkilö ei isosta palkasta huolimatta kauaa viihtynyt tehtävässään. Jos meiltä katoaa merkityksen kokemus, niin se purkautuu hyvin herkästi turhautumisena.

Häiriötekijät ovat myös yksi konfliktien aiheuttaja. Koitapa laittaa televisio oikein lujalle tai ryhtyä äänekkäästi maiskuttelemaan, kun istut jonkun vieressä. Kova melu stressaa ihmistä ja jälleen helppo purkautumisen kohde on toinen ihminen.

Väärä ihminen väärässä paikassa johtaa myös kipinöintiin. Jos ihminen, joka on luonteeltaan tarkka ja tunnollinen laitetaan työtehtävään, jossa ei ole selkeitä ohjeita ja tilanteet muuttuvat, on jonkinlainen konflikti vain ajan kysymys. Sama toimii myös toisinpäin. Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat erilaiset ympäristöt hyvinkin erilailla.

Tässä oli lueteltuna seitsemän yleistä konfliktin aiheuttajaa. Lista ei ole mitenkään tieteellisesti tutkitun kattava. Tarkoitus on enemmänkin antaa riittävä yleiskuva ihmisten välisten konfliktien synty syistä. Nyt seuraakin sitten tärkeä kysymys:

Mitä ihmeen hyötyä tuosta tiedosta on?

Kun hetken rauhassa silmäilee noita konfliktien syitä, niin yksi tärkeä huomio hyppää silmille. Nuo kaikki perustuvat yksilön kokemukselle, tunteelle. Mikään noista ei perustu logiikkaan tai järkeen, vaan nimenomaan tunteelle. Se, että joku kommunikoi huonosti, joku maiskuttaa suuta tai joku ymmärtää väärin, ei vielä tarkoita minkäänlaista konfliktia. Konflikti syntyy vasta sitten, kun jollakin osa puolella menee asiasta kuppi nurin.

Konflikti on siis aina yhteistyötä.

Yksin on ihan uskomattoman vaikea riidellä. Tämä on keskeinen asia oivaltaa; koska konfliktit syntyvät pääsääntöisesti tunnetilan seurauksena, niin niiden ratkaisuakin kannattaa etsiä tunnemaailmasta. Jos toinen turhautuu raskaasti, kun se sauna ei ollutkaan päällä, niin mitä silloin kannattaa tehdä? Lähteä perustelemaan järjellä, miksi lähettäjän tekstiviestistä pystyi selkeästi ymmärtämään, että ei mennäkään saunaan?

Vai mitä, jos sanoisi vaan ”Hei anteeksi, mä ymmärsin ihan väärin. Sori mun moka”?
Mennään seuraavassa tekstissä syvemmin konfliktien ratkaisuun, mutta tämän tarinan pointtina on, että konfliktit ovat elämässä väistämättömiä ja ne syntyvät vain yhteistyössä. Ne ovat tunnepuolen asioita, joiden ratkaisemiseen ei järki tai oma oikeassa olon pyrkimys auta juurikaan mitään.

Peace, love and rock’n roll!

Mies mekossa ei ole sinulta pois

Jokin aika sitten seisoin kauniina kesäpäivänä Fazer-cafen jonossa. Edessä oli kaksi naista iloisissa kesämekoissaan. Kun odottelin vuoroani, niin katseeni osui toisen naisen mekon paljastamiin pohkeisiin. Oho, onpas siinä treenattu enemmän kuin kerran. Nainen kääntyi hieman ja lihaksikkaiden pohkeiden tarina saikin jatkoa. Kyseessä ei ollutkaan nainen, vaan mies, joka oli pukeutunut naisten vaatteisiin, sekä laittanut kirkkaan punaista huulipunaa ja muuta ehostusta pitkien hiuksen reunustamiin kasvoihinsa.

Kanssani saman asian huomasi jonossa takanani ollut hieman varttuneempi pariskunta. Heidän kiivaassa kuiskuttelussaan kietoutuivat tiiviisti yhteen sekä paheksunta että kauhistelu. ”Kyllä mä sanon, että ei terve ihminen…”

Esimerkki on tosi ja siinä tiivistyy hyvin, miten pahuus asuu meissä. Miten ihmeessä se voi olla sinulta pois, jos joku haluaa pukeutua toisin kuin sinun mielestäsi on oikein?

Tämän tyylistä erilaisuuden sormella osoittelua tapahtuu joka päivä ja kaikkialla. Se, mikä ei mahdu omaan kuplaamme, saa ivanaurun osakseen. Tälle pahuudelle on olemassa myös psykologinen pohja. Tehdään siis pieni testi. Älä lue sanaa, jonka kirjoitan tähän alle isoilla kirjaimilla. Vaikka vilkaisisit sitä, niin älä lue.

SUSIKOIRA

Lukutaitoiselle on mahdoton olla lukematta sanaa, jonka näkee. Aivot toimivat automaattisesti. Me tulkitsimme siis jatkuvasti ympäristöämme ilman tietoista päätöstä. Tutkimusten mukaan me voimme kysyttäessä kertoa vastauksia ja näkemyksiä, jotka eivät sisällä mitään toisten tuomitsemista, mutta emme voi mitään sille, että tiedostomaton osa aivoistamme toimii toisin. Tutkimuksessa valkoihoisille testattaville näytettiin kuvia sekä mustista, että valkoisista henkilöistä ja riippumatta, miten koehenkilöt kertoivat suhtautuvansa erilaisuuteen, heidän aivonsa reagoivat mustiin erilailla.

Tämä kaikki tapahtuu siis jo ennen kuin edes ehdimme ajatella, ja tarkoittaa käytännössä sitä, että me voimme kertoa olevamme täydellisen suvaitsevaisia, mutta emme pysty toteuttamaan sitä.

Kolme tapaa, jolla me sitten luokittelemme muita, ovat nykytutkimuksen mukaan moraalisuus, sosiaalisuus ja kyvykkyys. Haluamme muiden edustavan samaa moraalikäsitystä kuin me itse ja haluamme kokea muut sekä sosiaalisiksi että kyvykkäiksi saavuttamaan asioita. Mikä tuo asiaan hauskan kulman on, että vaikka kokisimme toisen ihmisen miten sosiaalisesti miellyttäväksi ja osaamiseltaan kyvykkääksi tahansa, niin jos samalla koemme hänet oman moraalimme vastaiseksi, me tuomitsemme hänet.

Menemättä enempää siihen, miten ihmisen moraalikäsitys muodostuu, niin muistetellaanpa alun miestä, joka oli pukeutunut naisellisesti. Jos kyseessä olisikin Michael Monroe, niin meikki, pitkät hiukset, värikkäät naiselliset vaatteet eivät herättäisikään samanlaista hälytystä moraalitutkassa. ”No mutta rokissahan ne aina pukeutuu noin”. Jos puolestaan esimerkin mies olisikin vaikka ihan farkuissa ja t-paidassa, hiukset lyhyinä mutta hänellä olisi edelleen vähän meikkiä, niin ehkä ei jonossa olleen pariskunnan olisikaan tarvinnut kauhistella. Jos taas Juha Sipilällä olisi punainen huulipuna päällä pääministerin haastattelussa, niin se olisi iltapäivälehtien ykkösuutinen. Yhtäkkiä kansa jakaantuisikin kahtia Sipilän huulipunan mukaan, vaikka järki sanoo, että huulipuna ei varsinainen uhka itsenäisen valtion hyvinvoinnille ole. Koitan tällä siis vain hieman havainnollistaa, kuinka sattumanvarainen ja lokeroitu meidän käsityksemme oikeasta on.

Jos vetää nämä kaksi kokonaisuutta yhteen, niin me tuomitsemme muita salaman nopeasti ja tuomiomme perustuu siihen, mitä me itse satumme pitämään oikeana. Samalla unohdamme, että hyvin harvoin erilaisuus on minkäänlainen uhka meille.

Me emme pysty muuttamaan aivojamme hetkessä. Tiedostamaton mieli jauhaa nopeammin kuin tietoinen. Mitä pystymme sen sijaan tehdä, on käyttää juuri tätä tietoista mieltämme asian miettimiseksi. Pysähtyä sen äärelle, mitä kaikkea olenkaan herkkä tuomitsemaan – vain sen takia, että itse edustan erilaista lähestymiskulmaa. Käydä keskustelu itsensä kanssa siitä, haluanko minä olla se, joka tuomitsee muita. Vai haluanko olla se, jonka sivistys riittää hyväksymään erilaisuutta.

Kun on mielessään tämän keskustelun käynyt, niin seuraavalla kerralla tuomitsemisen refleksi on paljon helpompi tietoisesti pysäyttää ja korvata se sivistyneemmillä ajatuksilla. Sitä kautta pystymme valitsemaan sanamme rakentavammin ja luoda parempaa energiaa muissakin ihmisissä. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta voima, mikä hyvyydessä piilee, on valtava. Jokainen meistä on tottunut maailmaan, jossa ”joku muu” toimii väärin, ja häntä yhdessä osoitellaan sormella. Kun keskusteluun osallistutkin sinä, joka et lähde tähän mukaan, vaan käännät asian: ”Hei ystävät hyvät, miten tämä nyt on meiltä pois, jos kaveri haluaa laittaa mekon päälle?”.

Väitän, että pidemmän päälle paljon hyvää lähtee kertautumaan. Yksi kerrallaan ihmiset havahtuvat oman intuitionsa järjettömyyteen. Ja samalla otamme vahvan niskalenkin siitä pahuuden olemuksesta, joka saa meidät niin usein turhaan pelkäämään toinen toistamme.

Should I stay or should I go…?

Should I stay or should I go – The Clashin hittibiisi vuodelta 1982 esittää esittää yhden keskeisen kysymyksen. Mennäkö vai jäädäkö? Tutkiako pidemmälle vai pysähtyäkö rauhassa nauttimaan siitä, mitä on?

Mieti, että olet menossa ulkoilmakonserttiin kaupungin ulkopuolelle. Olet autolla matkassa ja reilu kilometrin päässä keikkapaikasa näyttäisi olevan asfaltoidulla parkkipaikalla viisi paikkaa vapaana. Mitä teet? Laitatko auton parkkiin ja kävelet loput vai kannattaisiko koittaa onnea, josko vielä lähempänä olisi paikka vapaana? Tai entäs jos siellä ei olekaan vapaata ja nämäkin paikat menevät sillä aikaa?

Keikan jälkeen menette syömään ravintolaan. Katselet tarjoilijan tuomaa ruokalistaa. Olet ollut pari kertaa aiemmin samassa ravintolassa ja molemmilla kerroilla pasta oli hyvää. Toisaalta ravintolaan on juuri tullut kesäksi erikoismenu libanonilaista ruokaa. Et muista koskaan aiemmin syöneesi libanonilaista. Mitä teet? Otatko jälleen pastan, koska tiedät sen olevan varma vaihtoehto vai lähdetkö kokeilemaan uutta libanonilaista annosta. Entä jos se onkin jotenkin ihan oudosti maustettua? Ehkä parempi vain ottaa se tuttu ja turvallinen?

Vastaavanlaisiin kysymyksiin me törmäämme joka päivä. Libanonilainen ruoka tuskin mullistaa elämää suuremmin kumpaankaan suuntaan, mutta entäs kun sama dilemma saa isompia muotoja. Työpaikan vaihtaminen, muuttaminen, parisuhde, kaveripiiri jne. Koska maailma menee koko ajan kohti kompleksisempaa muotoa, niin myös valintojen kirjo kasvaa entisestään. Pitäisi oppia uutta ja ottaa vastuu omasta oppimisestaan. Robotit vievät perinteisiä työtehtäviä ja syntyy uusia. Vanhat roolit ja toimintatavat muuttavat muotoaan. Markkinoilla on kaikenlaista yksisarvishoidoista Mars-lennon suunnitteluun. Mistä ihmeestä tämän kaiken keskellä voi tietää, mitä kannattaa tutkia pidemmälle ja mikä on jo riittävästi?

Jos lähden opettelemaan jotain, mitä en koskaan pystykään hyödyntämään, se on huono sijoitus. Ja eihän mulla tässä mitään hätää ole, miksi edes pitäisi miettiä uusia juttuja? Sen lisäksi, että maailma muuttuu, niin ihmiset ympärilläsi muuttuvat koko ajan ja sinä muutut koko ajan. Kysymys on enemmänkin, että muuttuuko elämäsi sinun ohjaamana vai sattuman ohjaamana.

Uuden kokeilemista ei koskaan kannata lopettaa. Uusien mahdollisuuksien tutkiminen antaa aina arvokasta tietoa. Eihän uuden tutkiminen tarkoita vanhan hylkäämistä. Voidakseen nauttia parhaasta, mitä ikinä se onkaan, kannattaa olla aktiivisesti tietoinen missä mennään. Klassinen esimerkki: käy lomalla Intiassa, näe lapset kadulla ja palaa takaisin kotiin. Kuinka arvokkaalta suomalainen hyvinvointi sen jälkeen tuntuukaan.

Yhtä tärkeää kuin testata itse uusia asioita, on, että havainnoit muita ihmisiä. Ilman jatkuvaa muilta oppimista meillä on ihan liian vähän tietoa muuttuvasta maailmasta. Jotta voisimme tehdä useampia hyviä päätöksiä peräkkäin, on pakko oppia muilta. Sattumalta voi osua oikeaan ilman, että kokeilee yhtään mitään tai juttelee kenenkään kanssa. Sattuma ei kuitenkaan pelasta montaa kertaa peräkkäin. Jonkin asian kokeiluun voi mennä vaikkapa kuukausi, mutta jo yhdessä päivässä ehdit jutella muiden ihmisten kanssa ja  hankkia paljon arvokasta tietoa. Mitä useampia näkökulmia kuulemme, sitä helpompi meidän muodostaa hyvä näkemys kokonaisuudesta.

Should I stay or should I go on siis läsnä meidän elämässämme koko ajan. Mitä enemmän elämässä muuttujia, sitä enemmän tietoa tarvitsee tehdäkseen viisaita päätöksiä. Se, että kaikki tänään on hyvin, on upea asia. Mutta minään toisena päivänä kuin tänään eivät asiat enää ole samanlailla. Jo huomenna osa asioista on toisin. Ja joku ohjaa sinua tässä muutoksessa. Joko se on sattuma tai ehkä joku toinen ihminen. Parhaassa tapauksessa sinä itse olet elämäsi kapteenina.

Ja mitä kannattikaan tehdä?

Tutki jatkuvasti uusia asioita pikku hiljaa. Testaa sitä libanonilaista ruokaa. Käy jossain maassa, missä et ole käynyt. Kutsu joskus kylään, joku jota et ole koskaan aiemmin kutsunut. Tämä ei tarkoita, että pitäis alkaa pyhän pässin raivolla heti tutkimaan kaikkea, vaan pikku hiljaa mutta jatkuvasti.

Opi muilta ihmisiltä. Kysele kokemuksia, keskustelu, kiinnostu, mene mukaan. Kaikki tämä on ilmaista ja ei vie edes paljoa aikaa. Kaikki, mitä näemme, ei koskaan ole kaikki, mitä on. Anna maailmalle mahdollisuus avautua muiden suulla. Siinä jäät aina voitolle.

Uudet ilmiöt – nousu ja tuho (kasvava kompleksisuus part3)

Maailma muuttuu ja muutoksen tahti ei ole tasainen vaan kiihtyvä. Siksi yksi keskeinen ominaisuus, mikä liittyy muutokseen ja kasvavaan kompleksisuuteen liittyy, on uusien ilmiöiden esiintulo. Syntyy jotain, mitä aiemmin ei ollut, ja joka on enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen on aina keksinyt uutta. Se onkin totta, mutta simerkkinä muutoksen kiihtyvästä vauhdista kertoo, että siinä missä roomalainen sotilas näytti aikoinaan 500 vuotta käytännössä samalta, niin nykyään jo 50 vuotta armeija on lähinnä nostalginen nähtävyys.

Vauhti ei siis tuplaannu vaan se moninkertaistuu. Siksi myös ennakoimattomuus kasvaa – ihminen keksintöineen yllättää itse itsensä yhä useammin ja yhä nopeammin.

Emergenssillä on sana, jolla tarkoitetaan, kun jostain kokonaisuudesta nousee kokonaan uusi ilmiö. Yksinkertainen esimerkki emergenssistä on, kun mies ja nainen menevät yhteen ja saavat lapsen. Lapsi on yhdistelmä vanhempiensa geenejä, mutta silti jokaisessa lapsessa ainutlaatuisuutta, jota ei voi redusoida enää takaisin jompaankumpaan vanhempaan. Tästä emergenssisä on siis kysymys, osatekijät muodostavat yhdessä jotain kokonaan uutta, jota ei aiemmin ollut. Yksi emergenssin ominaisuus on, että uusien ilmiöiden muodostuminen vaatii kompleksisuutta. Toisin sanoen, mitä yksinkertaisempi ympäristö, sitä vähemmän uusia ilmiöitä syntyy.

Esimerkiksi satoja vuosia sitten musiikkisoittimet olivat kalliita ja harvinaisia, eikä ns. tavallisella kansalla ollut useinkaan mahdollisuuksia niiden hankintaan, puhumattakaan oman musiikkinsa esittämisestä yleisölle. Musiikin tuotanto ja esittäminen oli harvojen käsissä.

1800-luvun alussa painetut nuotit ja piano toivat musiikin myös tavallisten ihmisten koteihin. Tämä trendi säilyi lähes sellaisenaan yli sata vuotta, kunnes 1900-luvun alussa keksittiin gramofoni ja levyteollisuus sai alkunsa.

1920-luvulla tuli radio ja 1950-luvulla televisio. Samaan aikaan elintaso etenkin länsimaissa nousi, niin tavallisissakin perheissä voitiin harrastaa musiikkia yleisemmin.

Eli kun tekniikka kehittyi, niin uusia ilmiöitä alkoi nousta kiihtyvällä vauhdilla. Käytännössä siis erilaisten musiikkityylien esiin nouseminen kiihtyi moninkertaiseksi. Elvis Presley, Jerry Lee Lewis ja kumppanit mullistivat musiikkimaailmaa 50-luvulla ”hetkellisellä ilmiöllä” nimeltä rock’n roll. Vaikka musiikkityyli sinänsä oli uusi, niin heidän musiikkinsa oli kuitenkin soitettu siististi pukeutuneena ja perinteisin soittimin; kitara, rummut, kontrabasso ja piano. Silti Elviksen liikehdintä tuomittiin synniksi 50-luvun puolivälissä ja Variety magazine julisti 1955 mahtipontisesti rokista ”It’ll be gone by June”.

Rock ei kuitenkaan kuollut, kuten ennustettiin. Jo 60-luvulla järjestettiin legendaarinen Woodstock-festivaali. 80-luvulla musiikkimaailmaan oli noussut death metal saatananpalvontaa matkivine esityksineen. Rap, techno, nu metal, garage, indie, aor jne – nykyään musiikkityylejä on todella paljon ja rokkikin elää edelleen. Myös uusia soittimia on ilmestynyt, esimerkiksi syntetisaattori. Tämän päivän monet isot nimet luovat koko musiikkiinsa pelkästään tietokoneella ja tekoäly pystyy jo itsekin säveltämään musiikkia.

Kompleksisuuden kasvun kaksi ihan keskeistä ominaisuutta ovat siis:

  • Kompleksisuus synnyttää ilmiöitä, joita emme osaa ennustaa ja jotka yllättävät meidät (rokin piti kuolla 1955 kesäkuussa, mutta kövikin päinvastoin ja musiikkiityylejä tuli entistä enemmän).
  • Mitä enemmän kompleksisuutta, sitä enemmän uusia ilmiöitä (radio, tv, gramofoni, levysoittimet, moniraitanauhoitus, efektit jne antoivat mahdollisuuden räjähtävälle moninaisuuden kasvulle).

Kompleksisuuden kasvun ja uusien ilmiöidensuhde EI siis ole lineaarinen. Kuten musiikkiesimerkissä nähdään, kun ympäristö muuttuu jonkin asian suhteen suotuisaksi, niin kasvuvauhti on räjähdysmäinen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä väliä sillä on, jos tulee uusia ilmiöitä?

Vastaus on nousu ja tuho.

Aina, kun tulee uutta, niin jokin vanha tekee sille tilaa. Lapsuudessani 80-luvulla useimmissa kodeissa oli filmirullakamera, lankapuhelin, Commodore 64, kuvaputkitelevisio ja tietosanakirjasarja. Nykyään näistä ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tämä ei tarkoita pelkästään, että kodeissa ovat tavarat vaihtuneet. Se tarkoittaa ennen kaikkea, että moni niistä yrityksistä, jotka valmistivat noita esineitä, on mennyt konkurssiin (Commodore, Kodak, Salora jne jne). Moni työntekijä on joutunut työttömäksi. Monen osaaminen on vanhentunut. Sijoittajien rahoja on sulanut olemattomiin. Ja samaan aikaan on noussut uusia menestystarinoita.

Nousu ja tuho tulevat toistumaan tulevaisuudessakin, se on varmaa, mutta nopeammalla syklillä. Elämme aikakautta, jossa kuka voi julkaista oikeastaan mitä vaan koko maailman nähtäville. Vielä 150 vuotta sitten uutisten leviäminen maailmalle kesti viikkoja, 50-vuotta sitten päiviä. Nyt maksimissaan tunteja.  Jollain voi olla jo nyt valmisteilla jotain, joka tekee minun osaamisestani päiväysvanhaa. Ja hän voi huomenna saada sen koko maailman tietoisuuteen.

Tälle ajatukselle on helppo naureskella, että niin varmaan, ei se mun duuni nyt päivässä katoa. Saahan sitä nauraa. Niin nuo konkurssiin menneet firmatkin tekivät. Ja niin naureskeli Stockmannkin Zalandolle reilu kymmenen vuotta sitten. Ja historia kuitenkin opettaa, että emergenssi-ilmiöt luovat nousua ja tuhoa

Siksi sille, mitä meillä tänään on, kannattaa laittaa koko ajan vähemmän painoarvoa. Tiedon kokema inflaatio on korkeaa. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on meidän kiinnostus ja kyvykkyys sitä kohtaan, mitä huomenna voi olla.

Miten minä teen itsestäni tai bisneksestäni koko ajan uudella tapaa merkityksellistä?

Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä

Ihana nähdä sinuakin, hän sanoi. En vastannut, puhun huonosti tätä kieltä. Seisoin hiljaa harhaluulossa, että olen edelleen saamapuolella. Liian pitkä hiljaisuus, aukko, jossa jään vajaaksi. Hän antoi hymynsä hiljakseen asettua ja laski katseensa alas. Minä katsoin vasemmalle. Toimistorakennuksen alaikkunoista heijastuimme me, kadulla kohtaavat. Ihmisiä kiirehti aulan avoimista ovista sisään, katoavat sitten sen syövereihin. Pian meille kävisi samoin.

Niin, sanoin katseeni edelleen alaikkunoiden heijastuksissa.

Oliko niin parasta, mihin pystyin vai vähintä, mikä kelpasi? Nostit katseesi uudestaan. Mitä kuuluu, kysyit ja annoit silmiesi lämmön levitä sisemmäs.

Hetken mieleni teki vastata, että liikenteen äänihän tässä kuuluu. Viisastella olen aina osannut. Se on kuin yskänlääkettä, pahan makuista, mutta auttaa. Jotain olen sentään oppinut. Vaikka saisin alennusta, mikään ei ole siltikään ilmaista.

Hyvää, mitäs tässä, mitä itse, vastasin kuin vieraankielenlukija, joka koetta varten on opetellut fraaseja ulkoa. Huulesi liikkuivat, mutta unohdin kuunnella. Onneksi tiedän ulkoa, miten nämä vuorosanat menevät.

Jään vajaaksi, mutta olen iloinen kohtaamisestamme. En halua sen päättyvän näin, kuka kuiskaisi lisää vuorosanoja? Etkö voi vain sanoa olevasi iloinen tai näyttää sitä, vaikka hymyillen – näin minua neuvottiin kerran. Kyllä minä sen sanoa voin. Kyllä minä hymyillä osaan. Vaikeus on tehdä ne yhtä aikaa, oikeaan aikaan. Sinun edessäsi.

Onneksi sinulla on taito, se, joka on minunlaisiani varten; tulla vastaan yli puolenvälin. Antaa hetkelle aikaa kasvaa siksi, mihin se kykenee. Tiedät, että pelkään teitä kaikkia. Se on aina riittänyt, vaikka et ole koskaan kysynytkään miksi.

No kerro nyt oikeasti, mitä sulle kuuluu! Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä. Kosketat minua olkapäähän. Hymyilen, uskallan. Yhtäkkiä puhun kuin olisin joutunut olla kuukauden hiljaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, opetetaan. Ei olekaan, mutta välillä se on parasta, mihin pystyn.

On aika sanoa näkemiin, hetkessä on oikea sävy.

Katson jälkeesi kadulla, enkelit näyttävät sinulta. Niin vähän kuin sille muistetaankaan arvoa asettaa. Isot kyllä saavat kiitosta, mutta isot olisivat pieniä ilman sinunlaisia.

Minä maksan takaisin, kun keksin miten.

Radikalismi ja uudet luokkajaot (kasvava kompleksisuus part 2)

Todellisuus moniulotteisine ilmiöineen on aina ollut suuri kiinnostuksen kohde ihmiselle. Jo varhaisissa kulttuureissa on ajatus yliluonnollisesta ja kuolemanjälkeisestä ollut mukana. Sokrateenkin pohdinnoista on aikaa jo 2500 vuotta. Kaikesta pohdinnasta ja tutkimuksesta huolimatta maailmassa on edelleen paljon, mitä yksittäinen ihminen ei ymmärrä. Vaikka perehtyisit maailmankaikkeuteen ja oppisit ymmärtämään avaruuden kaareutumisen ja ajan suhteellisuuden, niin sinulle saattaa edelleen olla mysteeri, mistä tavallisen ihmisen ajatukset tulevat tai miten robotteja kehitetään.

Maailman kompleksisuus on läsnä jokaisen arjessa kaikkialla maailmassa. Joka päivä voi lukea uutisia maailmalta ja silmät pyörien ihmetellä, miten noin voi tapahtua. Kun kompleksisuus kasvaa entisestään, niin oman järkemme ylittävien tekojen ja ilmiöiden määrä kasvaa myös.

Suurin määrä ihmisiä, mikä yhden ihmisen aktiivisten sosiaalisten kontaktien piiriin mahtuu, on noin 150. Tuota pienemmissä ryhmissä on mahdollista, että ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti toinen toisensa ja pystyvät elämään sovussa. Isommat ihmisjoukot puolestaan eivät tule toimeen pelkästään sosiaalisilla kanssakäymisillä, vaan tarvitaan sääntöjä pitämään yhteisö toimintakykyisenä. Niinpä niin kauan, kuin on ollut isompia ihmisyhteisöjä, on ollut myös sääntöjä ja lakeja. Osaan näistä säännöistä on liittynyt myös uskonnollisia sävyjä, osa puolestaan ollut puhtaasti maallisia.

Tästä päästään yhteen kasvavan kompleksisuuden ja ihmisjoukkojen ihan keskeiseen haasteeseen:

Suuret ihmisjoukot eivät pysty toimia tehokkaasti ilman säännöstöjä, mutta kompleksisissa kokonaisuuksissa säännöt ovat aina radikaaleja pelkistyksiä todellisuudesta.

Toisin sanoen se, mitä ikinä säännöksi kirjataankin, ei koskaan tavoita kattavasti todellisuuden ilmiöitä. Ihminen kirjoittaa säännöt parhaan ymmärryksensä mukaan ja se ”ihmisen paras ymmärrys” on jo lähtökohtaisesti vajavainen suhteessa todellisuuden moninaisuuteen.

Mitä ihminen on sitten tehnyt, kun on huomannut todellisuuden kulkevan erilailla, kuin lakiin kirjoitettiin?

Sen sijaan, että oltaisiin muutettu oppeja, niin läpi historian ihminen onkin yrittänyt muuttaa todellisuutta. Vanha viisaus on, kun järki loppuu, niin voimankäyttö alkaa. Eriuskoisia on tapettu, ”noitia” poltettu roviolla, alkoholin kieltolakia on kokeiltu. Maailmassa on edelleenkin kymmenittäin valtioita, joissa homoseksuaalisuus tai avioliiton ulkopuolinen suhde ovat laittomia. Osassa tuomio voi olla jopa kuolemanrangaistus.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä tapahtumia, joissa joku yrittää voimalla taivuttaa jonkun toisen omaan oppiinsa. Sinänsä tämä vaikuttaa järjettömältä – onko ihminen tosiaan niin tyhmä? Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa se toinen puoli, ilman säännöstöä ei isompi ihmismassa pysty toimia tehokkaasti yhdessä.

Kun kompleksisuus kasvaa, niin ihmisen luomien lakien ja dogmien virhemarginaali kasvaa myös. Tämä näkyy jo siinä, miten paljon jäljessä lait ovat esimerkiksi Facebookin ja Googlen toiminnasta. Kuinka moni edes tajuaa, mitä kaikkea nämä kaksi yritystään voivat jo hankkimallaan datalla tehdä? Puhumattakaan, mitä kaikkea pahaa sillä voisi joku kieroutunut rikollinen tehdä, jos vain saisi datan käyttönsä.

Kun kompleksisuus jatkaa kasvuaan, niin ihmisen oma ymmärrys käy koko ajan vajavaisemmaksi. Valta muodostuu niille, jotka pystyvät tekoälyn avulla hallitsemaan dataa. Syntyy ihan uusien luokkajakojen maailma, jossa luokat eivät jakaudu perinteisen vaurauden pohjalta, vaan data ja sen ymmärrys ovat se pääoma, joka erottaa ihmiset.

Mitä tällöin tapahtuu sille tavalliselle ihmiselle, joka on läpi maailman historian halunnut pelkistää maailman omaan ymmärrykseensä taipuvaksi?

Osa ihmisistä on valmiimpia muokkaamaan omia ajatuksiaan kehityksen mukana. He ovat valmiita elämään hyväksyen, että todellisuudessa on paljon kaikkea, mitä he eivät ehdi oppia ymmärtämään, mutta mitä ei silti kannata tuomita. He pystyvät käyttää aikansa innostuneeseen uteliaisuuteen ja tutkia polkuja kohti sitä, minne he haluavatkin mennä. Ilman tarvetta julistaa väkisin omaa oppiaan muille. He tietävät, että paljon siitä, mikä on tänään ”totta”, onkin huomenna muuttunut.

Osa ihmisistä jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti ja pitävät kiinni siitä, mihin tänään uskovat. He koittavat joko selitellä maailmaa uusiksi tai, tilanteen kiristyessä, voimalla muokata maailmaa vastaamaan omaa oppiaan. Luokkajaot ovat aina luoneet radikalismia ja olisi vaikea uskoa, että tähän tulisi nytkään poikkeusta.

Kumpi on suurempi tulevaisuuden haaste: tuloerojen kasvu vai datan kasautuminen harvojen käsiin? Joskus keksittiin sanonta, että raha tulee rahan luo. Entäs jos tulevaisuudessa tieto tulee tiedon luo? Se dominoi, kellä on paras pääsy dataan. Esimerkiksi ihmisten Facebook-tykkäyksistä pystytään rakentamaan jo nyt yllättävän tarkkoja profiilikuvauksia. Mitä jos tämän datan saisi haltuun puoli-rikollinen ryhmittymä, jonka myy eniten tarjoavalle palvelua, jossa he selvittävät edellä mainitun datan kautta kohdehenkilön, vaikkapa tietyn puolueen johtavan poliitikon, heikkoja kohtia ja lähtevät sitten systemaattisesti johdattelemaan henkilöä ansaan. Lahjukset, naisseikkailut, alkoholi yms. ovat ennenkin tuhonneet menestyksekkäitä uria. Mitä jos tätä tuhoamista tekisikin joku systemaattisesti ja jatkuvasti päivittyvällä suurella datalla?

Kaiken tämän pointti on, että kompleksisuuden kasvu tarkoittaa, että meidän jokaisen yksilönä on koko ajan vaarallisempaa ja vaarallisempaa jäädä kiinni omiin ajatuksiimme ja mielipiteisiimme. Kaikki, mitä näen, ei todellakaan ole, kaikki, mitä on. En minä etkä sinä pysty ymmärtämään maailman moninaisuutta. On pakko hyväksyä suuri määrä erilaisuutta ja pystyä antamaan arvoa sekä sille, että omalle polulleen.

Ja kenellä on vastuu ennaltaehkäistä uusien luokkajakojen repeytymistä ja sen kautta kumpuaa radikalismia? Mitä minä voin tehdä asian eteen?

Mitä tarkoittaa kasvava kompleksisuus?

Joka päivä törmää mediassa keskusteluun maailman muutoksesta. Samat termit toistuvat; robotit, tekoäly, big data, älykoti, iot. Yhdeksi seuraukseksi, mitä tämä kaikki tarkoittaa nousee kompleksisuuden kasvu. Yritysten tarvitsee varautua siihen, se muuttaa työtekijöiden rooleja, se muuttaa asiakkaiden käyttäytymistä jne.

Mutta mitä se kompleksisuus oikeastaan on ja miksi se on relevanttia?

Kompleksisuus tarkoittaa periaatteessa kahta asiaa:

  • Kokonaisuus koostuu useista toisiinsa vaikuttavista asioista
  • Näiden vaikutukset on hyvin vaikeata selittää tarkemmin.

Klassinen kysymys siitä, voiko perhosen siipien isku jossain päin maailmaa saada aikaan luonnonkatastrofin jossain toisaalla, on hyvä pohdinta maailman monisyisistä syy ja seuraus -suhteista. Kun mukaan ottaa ihmisen vuorovaikutuksen sekä toistensa, että luonnon kanssa, niin kokonaisuus on enemmänkin kaoottinen kuin säännönmukainen. Me elämme siis jo valmiiksi hyvin kompleksisessa todellisuudessa.

Francis Fukuyama kirjoitti aikoinaan historian loppuneen vuoteen 1989, koska silloin ideologiset vastakkainasettelut väistyivät ja maailma siirtyi markkinatalouden ohjaukseen. Kuitenkin viimeistään syyskuun 11. 2001 historia taisi alkaa uudelleen. Tarkoitan tällä, että jo tähänkin asti on tapahtunut  kaikenlaista, mitä ei osattu ennustaa. Tämä on totta globaalilla tasolla ja tämä on totta jokaisen henkilökohtaisen elämän tasolla. Samalla myös jää tapahtumatta paljon semmoista, mitä ennustettiin. Vielä 90-luvun lopulla kerrottiin kauhukuvaa, kuinka öljy loppuu lähitulevaisuudessa. Eipä monellakaan ollut silloin mielessä, että mitä jos, autot ovatkin tulevaisuudessa sähkökäyttöisiä ja kuskittomia.

Toki aina, kun jotain yllättävää sattuu, niin jostain löytyy joku, joka ”kyllä osasi ennustaa tämän jo ajan sitten”. Yksittäisten ennustajien tapauksissa kysymys tuskin on kuitenkaan varsinaisesta tiedosta, vaan enemmänkin siitä, koska maailmassa on tuhansia ja tuhansia omia profetioitaan julistavia, niin ihan todennäköisyyksienkin puolesta aina joku on sattumalta oikeassa.

Tärkeä pointti siis ymmärtää on, että maailma on aina ollut kompleksinen ja täynnä vääriä ennustuksia ja totaalisia yllätyksiä. Ja kun kompleksisuus kasvaa, niin ennustettavuus pienenee entisestään. Eli kompleksisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että tapahtuu entistä enemmän asioita, joita emme osanneet ennustaa.

Tästä syystä yksi keskeinen kysymys yrityksille ja muille organisaatioille on, miten tulevaisuudessa kannattaa toiminta organisoida, että pystyttäisiin vastaamaan tähän haasteeseen. Perinteisen tiukkojen sääntöjen ja valvotun systeemin hinta on aina ollut massiivinen byrokratia ja hitaus. Tällaisten mallien hinta nousee tulevaisuudessa monelta osin liian kovaksi. Mitä nopeampaan on muutos, sitä kalliimpaa on selkeys.

Täysin vapaiden mallien hinta puolestaan on kasvava eriarvoisuus ja sosiaalinen eriytyminen. Sekin on kova hinta maksettavaksi ja seurannaisvaikutukset todella haastavia.

Kasvavassa kompleksisuudessa kestävin vaihtoehto on jossain noiden kahden välimaastossa. Annetaan rajoja ja luodaan vahvaa imua kohti yhteisen edun kannalta tärkeitä asioita. Helppo sanoa, mutta miten se toteutetaan? Jo balanssin etsiminen perustuu kontrollin sijasta paljolti luottamukseen. Samalla se vaatii esimerkiksi ihan eri tasoisen palautekulttuurin, kuin mitä nykyään monissa organisaatioissa on. Kompleksisessa maailmassa palautteenannon jakaminen ”kehuun ja korjaavaan” on yhtä kattava, kuin ihmisten profilointi hiljaisiin ja puheliaisiin. Se vaatii myös mm. ihan eri tasoista tavoiteasetantaa, kuin perinteisesti on. Millainen tavoite luo nimenomaan yhteistä imua toimia tietyllä tapaa? Ja pitäisikö tavoitteenasetannan rinnalle ottaa ketterä tapojenasetanta?

Toinen iso kokonaisuus, minkä kasvava kompleksisuus vaatii huomioimaan, on toiminnan konseptointi ja mallintaminen uudella tapaa. Jos kompleksisessa maailmassa asia tapahtuu kaksi kertaa täysin samalailla, niin se on sattumaa. Kysymykseen onko tässä nyt kaikki varmistettu, on systemaattisesti oikea vastaus: ei ole. Pitää pystyä aistimaan, mikä määrä tietoa on riittävästi.

Missä tulevaisuudessa sitten menee ne rajat, joiden kautta toimintaa raamitetaan? Mikä on millekin tekemiselle hyväksyttävä vaihteluväli? Ja kuka ja miten se määritetään? Nykyään puhutaan paljon, että pitää tehdä paljon nopeita kokeiluja. Testata, mikä toimii, ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan riitä kuin alkuun. Ei pointti ole se, mikä toimii joskus, vaan se, onko se toisinnettavissa. Kokeilujen idea on seuloa niitä tapoja, jotka ovat toisinnettavissa ja konseptoida niitä. Hetkellinen onnistuminen voi olla puhdasta sattumaa.

Kompleksisessa maailmassa nämä kaksi tasoa pitää pystyä tehokkaasti erottamaan: mikä ei toimi sen takia, että sitä ei ole testattu tarpeeksi kauan löydettääkseen toisinnettavuus, ja mikä ei toimi sen takia, että suorittavassa organisaatiossa on haaste. Kaksi ihan eri tason tilannetta, joiden eron merkitys korostuu koko ajan enemmän.

Jos tässä oikaisee, niin päädytään hyvin nopeaa tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole kuin iso pino veikkauksia, miksi jokin asia ei toimi. Turhan useasti syyn ja seurauksen suhde myöskin vedetään mutkat suoriksi -periaatteella. Menemättä tässä sen enempää ihmisen pohjattomaan haluun pelkistää asioita, niin ns. mutun hinta nousee silti koko ajan kalliimmaksi.

Kolmas pointti, minkä haluan kompleksisuudesta nostaa, on jyrkästi kasvava tarve ajattelun moniulotteisuudelle. Perinteinen ajattelu ja tieto on ollut paljolti yksiulotteista. Tarkoitan tällä, että meillä on olemassa esimerkiksi jokaisen kouluaineen huippuosaajia. On brilliantteja matemaatikoita, loistavia biologeja, kielineroja jne. Samaan aikaan meillä on uskomattoman vähän sellaisia osaajia, jotka osaisivat tehokkaasti yhdistää nämä aiheet kokonaisvaltaiseksi oppimiseksi. Yrityksissä on edelleen monesti myynti erikseen, toimitus erikseen ja valmennus erikseen jne.

Mitä, pitäiskö esimiehen itse valmentaa?

Myynti siellä myy ja lupaa, ja me sitten täällä toimituksessa mietitään, että mitenkä tämänkin voisi edes teoriassa toimittaa.

Kompleksisessa maailmassa tällainen yksiulotteinen ajattelu on tuhon tien. Vaatimus ajatella systeemiälykkäästi kasvaa koko. Ei riitä, että jokin asia toimii paperilla, vaan on ymmärrettävä yrityksen kulttuuri, johtamisen taso, motivaattorit yms. Toisin sanoen on ymmärrettävä kokonaisuus kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Jos miettii, mitä kaikkea se tarkoittaa käytännössä, niin pelkästään tästä kulmasta muutos on iso. Yksilösuorituksista pitää päästä kohti supertiimejä, joissa eri osaajat kohottavat toinen toisiaan. Se vaatii paljon rajojen totuttujen rikkomista. Se vaatii ihan uuden tasoisia vuorovaikutustaitoja ja tunneälykkyyttä.

Tässä muutama näkökulma siihen, mitä kasvava kompleksisuus tuo tullessaan. Jatkamme seuraavassa pätkässä siitä, mitä historia opettaa meille aiheesta.