Miksi iso osa valmennuksesta on turhaa?

Maailmassa on valmiina vastauksia moneen asiaan. Miksi Maa ei olekaan pallo vaan litteä? Miltä Jumalan luona taivaassa näyttää? Minne kaikkialle ufot ovat maan päällä laskeutuneet? Nopealla googlaamisella löytää helposti ”faktaa” näihinkin kysymyksiin. Maailma tosiaan on täynnä kaikenlaisia vastauksia. Ja ihan oma keskustelunsa olisi, mikä kaikesta tiedosta pitää paikkansa ja mikä on virheellistä. Isolta osin ei tiedon laadulla kuitenkaan ole paljoakaan merkitystä.

Ihminen ei ole keskimäärin kiinnostunut totuudesta. Meille riittää, kunhan omat selityksemme asioista kuulostavat loogisilta.

Aina välillä kohtaamme asioita, jotka ovatkin ristiriidassa meidän aiempien uskomustemme kanssa. Mitä silloin tapahtuu, vaihdammeko mielipidettämme? Useimmiten emme vaihda. Emme kuitenkaan myöskään halua elää ristiriitaisen tiedon keskellä. Ratkaisukeinona pois ristiriitaisuudesta me selitämme jatkuvasti maailmaa uusiksi ja koitamme siten pitää tarinamme harmoniassa. Me pidämme mieluummin kiinni vanhasta kuin muutumme.

Tästä ilmiöstä loistavana esimerkkinä toimii laihduttaminen. Vuonna 2015 painonhallintatuotteilla ja –palveluilla tehtiin yksistään Amerikassa ja Euroopassa voittoa n. 150 miljardia. Miksi laihduttaminen on niin vaikeaa, kun maailma on täynnä vastauksia, miten se tapahtuu?

Keskeisin huomio tätä pohtiessa on, että lihava ihminen ei ryhdy koskaan laihduttamaan siksi, että hän on lihava. Lihava ryhtyy laihduttamaan vasta silloin, kun hänelle tulee ahdistunut olo lihavuudestaan. Ja laihduttaminen loppuu useimmiten samantien, kun ahdistunut olo katoaa.

Mietitääs tätä hetki rauhassa.

Lihavaksi ei kukaan tule päivässä, eikä viikossa, eikä kuukaudessa. Merkittävä painonnousu vaatii pidemmän aikavälin. Terveen ihmisen paino nousee syömällä/juomalla enemmän kuin kuluttaa. Kun terve ihminen rupeaa lihoamaan, niin aika nopeaan hän tulee tietoiseksi tilanteestaan. Vanhat farkut eivät enää sovikaan ja vyötä pitää löysätä.

Jo ensimmäistä kertaa vyötä löysätessään ihmisellä olisi saatavillaan riittävästi tietoa, miten syödä terveellisesti ja miten harrastaa liikuntaa. Google tai kuka tahansa ystävä osaa kertoa pääpiirteet alle minuutissa. Ihminen voisi koska vain pysäyttää heti alkuunsa epäterveellisen trendinsä elämässään, mutta monikaan ei tee niin.

Miksei?

Siksi koska ruuan/juoman tuoma nautinto on hänelle siinä elämäntilanteessa tärkeämpää kuin terveempi keho. ”Mitä sen nyt on väliä, jos vähän paino nousee? Mä laihdutan sitten kesäksi”. Lihoaminen tapahtuu henkilön omalla siunauksella. Hänestä tuntuu paremmalta priorisoida ruuan ja juoman tuomat nautinnot, kuin luopua niistä.

Vaikka paino nousisi 20 kiloa, niin ihminen saattaa olla ihan tyytyväinen. ”Ei mun kato tarvi mikään huippu-urheilija ollakaan.” Edelleen hänen saatavillaan olisi tietoa mm. miten valmistaa maukasta terveellistä ruokaa, miten liikkua ja mitä uhkia seuraa ylipainosta. Tämä kaikki tieto on kuitenkin turhaa, koska ”ei ole ongelmaa”.

Uutena vuotena tulee ehkä luvatuksi, että nyt alkaa kuntokuuri. Se kestää sitten yhtä kauan kuin mikä tahansa muukin keinotekoinen intopiikki eli melkein koko viikon, mutta ei väliä, eihän ylipaino ollut edes ongelma.

Vanhoja valokuvia katsellessa saattaa henkilölle myös joskus tulla olo, että onpas sitä muuttunut. Tämä huomio tosin on helppo selittää pois ”nuorena se oli toista, silloin mulla oli kyllä kapeat kasvot”. Ihan kuin kasvojen kapeus olisi jotenkin ikäsidonnainen.

Jonain päivänä henkilömme huomaa, että iltapäivälehdessä onkin uusi hyvä laihdutustapa. Sitä jaksaa testata viikon verran, kunnes hän huomaa, että ”ei tää toiminut mulle”. Vika on nimenomaan dieetissä.

Sitten yhtenä päivänä vanha kaveri ottaakin yhteyttä, että pitäiskö lähtee pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Mikäs siinä, hyvä idea, mennään vaan!

Pelikentällä vanha pelipaita kiristää joka kohdasta ja ennen niin ihanan tiukoista peleistä ei tule mitään, kun niveliin sattuu ja nopeus on kaukana entisestä. Muuten sulkapallo tuntuu kyllä mukavalta, olispa kiva ruveta taas pelaaman. Pukuhuoneessa vilkaisu peiliin, että miten helvetissä tässä näin kävi, missä se vanha kroppa on?

Treenipaikan saunassa sovitaan, että nyt ruvetaan taas käymään aktiivisesti pelaamassa. Vuorot laitetaan kalenteriinkin heti. ”Toivottavasti sulla noi nilkat vaan kestää, että päästään oikein vauhtiin”, kaveri virnuilee.

Ja nyt olemme asian ytimessä!

Nyt lihavuus rupeaa ensi kerran todella ahdistamaan meidän henkilöämme. ”Ei hitto mä oon läski, mä halun takas kondikseen”. Hän havahtuu todellisuuteen, että kehon nykytila onkin ihan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse haluaisi olla.

Muodostuu kognitiivinen dissonanssi eli epämiellyttävä jännite ihmisen ajatuksiin. Hänelle tulee stressaantunut olo, josta hän haluaa pois.

Kognitiivisesta dissonanssista on aina kaksi vaihtoehtoa ulos:

  1. Selittää maailma uusiksi
  2. Poistaa jännitettä aiheuttava tekijä

Amerikkalaisten keksimä slogan ”size doesn’t matter” symboloi loistavasti vaihtoehtoa yksi eli maailman selittämistä uusiksi. Koolla ei ole väliä. Ei ehkä joka asiaan, mutta tiede on moneen kertaan todistanut lihavuuden negatiiviset terveysvaikutukset. Ja jokainen voi kokeilla pelata sulkapalloa 20 kilon lisäpaino vyötärön ympärillä. Ihminenhän ei ole kuitenkaan kiinnostunut totuudesta, vaan ainoastaan oman tarinansa loogisuudesta. Me pystymme helposti selittelemään itselleen, että eihän se lihavuus oikeastaan haittaa. Jokainen on sen kokoinen kuin on. Size doesn’t matter, you know. Tätä ahdistuksen poistamista maailman selittämisellä uusiksi tapahtuu joka ikinen päivä.

Esimerkkimme sulkapallonpelaaja on kuitenkin juuri elänyt omakohtaisesti todeksi sen, että koolla on väliä. Hän voisi kuitenkin vielä koittaa selittää ahdistuksensa pois sillä, että ei hän edes haluakaan pelata enää sulkapalloa. Mutta koska pelaaminen tuntui innostavalta, tämäkin vaihtoehto on poissuljettu. Ainoaksi reitiksi pois ahdistuksesta hänelle jää poistaa epämiellyttävää jännitettä aiheuttava tekijä eli laihduttaa. Ja koska halu ja tarve muutokseen tulevat nyt sisältä, ja niihin liittyy positiivinen mielikuva siitä, kuinka vanha treenipaita taas on sopiva ja askel yhtä ketterä kuin ennen, niin ihminen kyllä keksii keinot.

Kaikki ne vastaukset terveellisestä elämästä, jotka koko ajan ovat olleet henkilön saatavilla, saavatkin ihan uuden arvon. Merkityksettömästä tulee merkityksellistä.

Meidän esimerkkihenkilö saattaa jo samana ilta googlailla, että paljonko alle kulutuksen tarvitsisi syödä, jos haluaa laihtua kaksi kiloa viikossa. Ja vauhtiin päästyään jokainen laihduttu kilo tuntuu palkinnolta.

Merkittävänä erona aiempiin kuntokuureihin on, että tekeminen on nyt kestävällä pohjalla. Henkilö on itse rakentanut itselleen merkityksellisen tavoitteen ja innostavan päämäärän. Henkilökohtainen merkitys on kestävä syy tekemiselle. Puhtaan tahdonvoimansa ihminen yliarvioi käytännössä aina. Juuri mikään, mikä rakentuu pelkästään tahdonvoimalle, ei kestä. Siksi iltapäivälehdetlehdet saavatkin maailman tappiin asti kirjoitella artikkeleita ”katso 10 vinkkiä laihtua” ja miljardibusiness jatkaa kulkuaan.

Juuri tästä samasta syystä suurin osa yritysmaailmankin valmennuksista on hukkaprosentiltaan hehkulampun luokkaa. Sama kaava, että lihava ei laihduta, koska on lihava, vaan siksi, koska lihavuus rupeaa ahdistamaan, pätee kaikkeen muuhunkin muutokseen. Niin kauan kuin nykytila ei ahdista, eikä muodostu epämiellyttävää jännitettä, ei ihminen ole myöskään kiinnostunut vastauksista eikä muutoksesta. Häntä ei kiinnosta mistä motivaatio koostuu, miten aikaa hallitaan tai miten yhteistyötä parannetaan. Kaikki tieto kaadettuna ihmisen päälle, joka ei ole siitä sisäsyntyisesti kiinnostunut, on hukkaa.

Samanlailla myös yritysmaailmassa on valloillaan uudelleenselittämisen kulttuuri. Vaikka nykytila hieman ahdistaisikin, niin paljon helpompaa, kuin muuttaa itseään, on selittää tilanne uusiksi. Keksiä oma ”size doesn’t matter” –mantra, johon turvautua. ”En mä ole katos myyjä”. ”Ei mun rooliin kuulu”. ”Johtajat täällä pitäis vaihtaa ensin”.

Vasta kun ihminen kokee ahdistusta nykytilassaan ja hänelle muodostuu merkityksellinen visio, mihin hän haluaa nykytilansa vaihtaa, hän lähtee aidosti matkaan. Vasta tämän jälkeen vastauksilla on merkitystä.

Ei tämä sinänsä mikään suuri salaisuus ole. Miksei näin sitten toimita?

Merkityksen valmentaminen ja luominen ovat paljon vaikeampaa. Se vaatii valmentajalta tai esimieheltä paljon enemmän kuin vastauksien jakaminen. Puhdas osaaminen ei kaikilla riitä ja siksi hakataankin omaa päätä seinään. Tiedätkö, mikä on valmentajien ”vika ei ole minussa” –selittelymantra?

”Kun ei näillä ihmisillä ole motivaatiota. Kyllä se niin on, että kaikki lähtee kuitenkin itsestä”.

Tätä hoetaan siksi, koska itseltä puuttuu kompetenssi luoda merkitystä ja innostavia visioita.

Merkityksen luominen ajatuksena on myös paljon vaikeampaa myydä. Kuka palkkaa valmentajaksi kaverin, joka ei halua kertoa vastauksia?

Helpompaa on myydä paperilla hyviltä näyttäviä vastauksia ja sitten tarkastella ihan erillisenä kokonaisuutena ”miten me kuule saataisiin tämä muutos pysymään”. Tätä puusilmäisyyden ympyrää me surullisen usein kuljemme.

Luo jännitettä, luo merkitystä, luo innostava visio – niin ihminen muuttuu.

Miksi edelläkävijyys onkin vanha vitsi jo syntyessään

Tulevaisuudesta puhutaan nykyään todella paljon. Robotit vievät työpaikkoja, oppiminen muuttuu, tekoälyä hyödynnetään laajemmin, johtaminen muuttuu jne. Näkökulmia on monia. Suurimmassa osassa yrityksistäkin reagoidaan tulevaisuuskuviin piirtämällä visioita ja rakentamalla uusia strategioita. Samaan aikaan moni meistä miettii näitä asioita myös ihan oman elämänsäkin kautta.

Tulevaisuuden ennustamiseen liittyy kuitenkin kaksi haastetta, joista mielestäni puhutaan aivan liian vähän. Tiedostamattominakin ne vääristävät ennustuksia ja pidemmällä aikavälillä nämä voivat vaikuttavat suuresti yrityksen/yksilön kykyyn menestyä. Kysymys ei ole siis pelkästään ennustamisesta, vaan kyse on kyvystä selviytyä tulevaisuudessa. Historia opettaa, että muutoksissa iso osa vanhoista tekijöistä kuihtuu pois, koska vanhat siivet eivät enää kantaneet.

Ensimmäinen ennustamisen vaikuttavista haasteista on epärealistinen optimismi. Ilmiön havaitsi ensimmäisen kerran Neil Weinstein tutkimuksissaan vuonna 1979. Hän pyysi koehenkilöitä arvioimaan kuinka todennäköisesti huonoja asioita, kuten avioero tai ryöstetyksi joutumien, tulisi tapahtumaan heidän elämässään. Kaikki ihmiset arvioivat oman riskinsä altistua näille ”keskitasoa pienemmäksi”. Tässä tiivistyy koko epärealistisen optimismin ydin: me arvioimme ikävien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin muille kuin itsellemme.

Kun Weinstein näytti faktoina, kuinka riski sairastua tiettyyn sairauteen on jokaiselle sama kuin muillekin, niin epärealistinen optimismi väheni hieman, mutta ei siltikään kadonnut. Me oletamme siis itsellemme suotuisien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin juuri meille ja epäedullisten asioiden toteutuvan muille.

Vuonna 2015 amerikkalaisen tutkimuksen (Pew Research Center) mukaan 65% vastaajista uskoi, että automatisaatio tulee seuraavien vuosikymmenten aikana viemään suuren osan tämän hetken työpaikoista. Samaan aikaan 80% heistä kuitenkin uskoi, että heidän oma työnsä säilyy ennallaan. Aikamoista optimismia!

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Yritysmaailmassa ihmiset keksivät jatkuvasti toimenpiteitä, joilla he uskovat saavuttavansa asetetut tavoitteet, esimerkiksi markkinaosuuden kasvattamisen. Kalvoilla kaikki näyttää hyvältä ja sieltä löytyy parannuksia aiempiin toimintatapoihin. Yhdeksi tavoitteeksi usein vieläpä kirjataan ”edelläkävijyys”. Kun työstö on valmis niin olo on innostunut ja usko vahva.

Juuri tässä kohtaa astuukin epärealistinen optimismi merkittäväksi tekijäksi.

Mitä unohdamme näitä suunnitelmia tehdessämme, on, että kilpailijat tekevät samaan aikaan ihan samoja suunnitelmia. Se, että me pääsemme askeleen eteenpäin, voikin tarkoittaa tulevaisuudessa entistä suurempaa takamatkaa. Nimittäin jos kilpailija meneekin samassa ajassa kaksi askelta eteenpäin.

Tulevaisuus arvioidaan keskitasoa paremmaksi, koska ihmisillä ei ole todellista käsitystä, mikä se keskitaso oikeasti edes on.

Edelläkävijyys -sanaa käytetään monesti visiosta, joka olisi edelläkävijyyttä nimenomaan yrityksen omaan nykytilaan nähden, mutta samaan aikaan markkinoilla kuitenkin standardi jokaisen muunkin yrityksen suunnitelmissa.

Kun siis katsomme tulevaisuuteen ja mietimme, kuinka pitkälle omat suunnitelmamme kantavat, on todennäköistä, että olemme petollisen optimismin vallassa.

Tästä päästään toiseen yleiseen tulevaisuusajattelun ajatusvirheeseen:

Ihmisillä on vahva taipumus ennustaa tulevaisuutta semmoiseksi, joka tukee heidän nykyisiä ajatuksiaan.

Tämän ajattelukulun perusta on tavassa, jolla aivomme rakentavat ajatuksemme tulevaisuudesta. Kun kuvittelemme tulevaisuutta, me itse asiassa muistelemmekin menneisyyttä. Me kasaamme yhteen vanhoja muistojamme ja rakennamme niiden pohjalta kuvan ”tulevaisuudesta”.

Jos esimerkiksi kuvittelemme, millainen tuleva jouluaatto on, niin keräämme muistomme aiemmista aatoista ja paikalla olevista ihmisistä, ja rakennamme näiden pohjalta tulevaisuusskenaariomme. Tällä ajatusmallilla rakentunut ennustus on kuitenkin aina pahasti puutteellinen. Se johtaa meidät näkemään tulevaisuuden liian samankaltaisena kuin elämämme tähän asti on ollut.

Yllättävän usein, kun ihmiset luulevat keskustelevansa tulevaisuudesta, he itse asiassa keskustelevatkin ainoastaan uusimmista asioista, jotka ovat jo olemassa. Tulevaisuuden kuvittelu tulevaisuutena on ihmiselle keskimäärin todella vaikeaa.

Vuonna 1989 Paluu Tulevaisuuteen 2 elokuva ennusti vuodesta 2015 oikein videokonferenssit, dronet ja kasvojen tunnistuksen. Samaan aikaan ”tulevaisuuden vuonna 2015” käytettiin edelleen fakseja ja puhelinkoppeja.

Ja todellisessa elämässä vuonna 2015 monikaan ennustajista arvasi tulevaisuudessa spinnerin nousevan hitiksi ja Trumpin päätyvän presidentiksi.

Yhteenvetona ylläolevasta voidaan sanoa, että me olemme sisään rakennetusti epärealistisen optimistisia tulevaisuuttamme kohtaan. Peilaamme asioita ensi sijaisesti omiin ajatuksiimme, emmekä ole tietoisia, mitkä todelliset keskiarvot ja todennäköisyydet ovat.

Samaan aikaan ennustamme tulevaisuutta sellaiseksi, joka tukee meidän nykyisiä ajatuksia. Tämä aiheuttaa sokeutta uusia muuttujia kohtaan (spinneri) ja vääristää mittasuhteita mm. asioiden elinkaaren osalta (faksit vuonna 2015).

Mitä sitten kannattaisi tehdä? Iso kokonaisuus tiivistettynä lyhyeksi sanoisin vinkiksi kaksi asiaa:

  1. Kiinnostu asioista mahdollisimman laajasti, venytä rajojasi. Se, mitä sinä tiedät nyt, on vain raapaisu siihen kaikkeen, mitä maailmassa jo on. Tutki, lue, keskustele, havainnoi niin laajasti kuin mahdollista. Ja tiedostaen, että oma arvio tulevaisuudesta on meillä jokaisella lähtökohtaisesti epärealistisen optimistinen.
  2. Kuuntele ja nosta arvoonsa ne henkilöt, joiden vahvuus on nimenomaan visioinnissa. Tänä maailman aikana elämän visionäärit ovat enemmän kuin painonsa arvosta kultaa.

Nuoriso on aina ollut pilalla

Usein kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten kännyköiden käytöstä. Kuinka ennen leikittiin hiekkalaatikolla käpylehmillä ja nykyään nuoret vain tuijottavat ruutua. Nuorisohan on aina ollut pilalla, antiikin ajoista lähtien. Läpi historian uusi aikuistuva sukupolvi romantisoi omaa lapsuuttaan ja esittää suuren huolensa kulloisenkin nuorison tilasta. Nykyinen aikuispolvi ei eroa voivottelussaan mitenkään tästä trendistä. Onhan tässä kännykkäkeskustelussa toki totuuttakin, mutta todella kapealla kulmalla aiheesta mielestäni keskustellaan.

Hyvä kysymys on aina miksi? Miksi nuoriso tuijottaa kännykkää?

Ihmisen aivot eivät ole radikaalisti muuttuneet kymmeniin tuhansiin vuosiin, joten nykyinen nuorisopolvi ei voi olla erilainen kuin edelliset. Nykynuorissa ei sinäsä ole mitään erilaista kuin heidän vanhemmissaan.

Ylivoimaisesti keskeisin syy miksi nykynuoret tuijottavat nykyään enemmän kännyköitä ja muita laitteita on, että heillä on näitä laitteita enemmän kuin aiemmilla polvilla. Joku ne heille rakensi ja hommasi. Tämä on tärkeä näkökulma muistaa.

Samaan aikaan meidän maailma menee koko ajan kohti korkeampaa nopeutta. Me puhumme nopeampaa kuin ennen, me kävelemme nopeammin kuin ennen. Ja ennen kaikkea olemme tottuneet saamaan asiat paljon nopeampaa kuin ennen. Ihmisellä on  samaan aikaan uskomaton kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön ja sopeutuminen johtaa uudenlaisiin tottumuksiin. Muistan, kun lapsena tilasi tietokonepelin, niin normaali toimitusaika oli kuukausi. Jälkeenpäin miettien vaikea tajuta, mihin se kaikki meni, mutta silloin se oli normaalia. Perinteistenkin asioiden, kuten postituksen, nopeus on kasvanut, mutta varsinkin digitaalisuus on tuonut nopeuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kännykällä asiat tapahtuvat helposti ja välittömästi.

Kun tähän helppouteen ja välittömyyteen lisätään toinen näkökulma, dopamiini, alammekin päästä asian ytimeen. Dopamiini on aivojen vapauttamaa ainetta, joka tuntuu hyvälle. Kun aikoinaan ihminen on kulkenut mammuttia metsästämään, niin pienet askeleet kohti tätä tavoitetta ovat tuntuneet hyvältä. Tavoitteita kohti kulkeminen ja niiden saavuttaminen vapauttaa siis dopamiinia. Tämä on ollut ajan saatossa suureksi eduksi ihmiselle.

Muuttuva maailma on kuitenkin mahdollistanut tämän ominaisuuden mittavan väärinkäytön: Alkoholi vapauttaa dopamiinia, uhkapelit vapauttavat dopamiinia, nikotiini vapauttaa dopamiinia. Vanhempi sukupolvi muistaa Tetris-tietokonepelin, jossa tippuvia palikoita piti kasata ja saada rivejä täyteen. Se ihana tunne, kun sai monta riviä tippumaan kerralla. Dopamiinia.

Kun kännykkä värähtää ja jonnekin Facebookiin tai Snapchattiin napsahtaa ilmoitus uudesta viestistä, niin käy sama homma. Tulee hyvä olo. Dopamiini aiheuttaa todella herkästi riippuvuutta. Laita viesti Facebookiin kymmenelle kaverille ja odota, kunnes he vastaavat. Jokainen kännykän värähdys uudesta viestistä tuntuu hyvälle. Ja kuinka vaivatonta onkaan uudelleen vastata niihin viesteihin ja odottaa pieni hetki kaverin vastausta eli uutta dopamiinisykäystä. Helppoa, hyvältä tuntuvaa ja valitettavan koukuttavaa.

Nyt kun yhdistää nämä kolme asiaa: digitaalisten laitteiden kasvanut määrä, digitaalisuuden tuoma nopeus ja vaivattomuus sekä dopamiinin aiheuttama riippuvuus, niin onko ihme, jos nuoret katsovat kännyköitä? Ja kuinka moneen noista asioista nuoret itse ovat syyllisiä? Vastaus on nolla. Ei yhteenkään. Mikä tahansa sukupolvi toimisi samassa tilanteessa samanlailla.

Ketkä voivat muuttaa asioita parempaa? Me aikuiset. Eivät lapset ja nuoret, vaan me aikuiset. Jos jokainen sukupolvi käyttäytyisi tässä maailman ajassa kuin nykynuoret käyttäytyvät, niin sama on totta myös toisinpäin. Nykynuoret käyttäytyisivät 80 –luvulla ihan samalailla kuin me, jotka silloin olimme nuoria. Mietihän sitä!

Tarinat, sosiaalinen kanssakäyminen, pelit, leikit, legot, majat voivat innostaa tämän päivän lapsia ihan samanlailla kuin meitä. Mutta ne vaativat hieman enemmän energiaa alkuun pääsemisessä kuin uskomattoman nopea ja koukuttava digimaailma. Samalla tekemisen riemukin on sitten paljon suurempi.

Kuka voisi olla se, joka auttaisi nykynuoret näiden asioiden pariin?

Kenties sinä?

Kaltaisesi valaisevat maan

Nykyään on kaikkea. Kaikkialla. Kuinka voisinkaan ehtiä huomaamaan kaiken, ehtiä antamaan arvoa edes puolelle? Todellisuus vilistää pikakelauksella, se on nykyaikaa, sanotaan. Mitä muutakaan aikaa se voisi olla?

Tänään kadulla tajusin, että on paljon helpompi tervehtiä heitä, jotka tulevat minua vastaan kuin heitä, jotka kulkevat samaan suuntaan. Yksi, kaksi, kolme. Me kuljimme toisiamme vastaan ja katseemme kohtasivat kolmeksi sekunniksi ilmeettöminä. Minä ja tuntematon. Teitä ihmisiä on niin paljon ja minä olen yksi.

Edelläni tunnistin takista tutun kaverini. Juoksisinko hänet kiinni, kysyisinkö mitä kuuluu? ”En viitsi häiritä”, niin ajattelin ja annoin hänenkin kulkea, kunnes hän kääntyi oikealle.

Häpesin itseäni, voiko naurettavampaa syytä ihminen keksiäkään? En viitsi häiritä. Valehtelin valehtelin valehtelin.

Minä pelkään ihmisiä. Olen aina pelännyt. Että he pikakelaavat minun kohtaamiseni, tekevät minusta nykyaikaa.

Illalla kotona näin ikkunasta, kun auton valot ilmestyivät puiden välistä. Pitkästä aikaa! Siitä on niin kauan, että luulin, että menetin sinut. Astuit sisään ja kysyit, koska talo on maalattu. Puolitoista vuotta sitten, sanoin. Se on pitkä aika.

En uskaltanut olla iloinen, sillä jälleen pelkäsin. Että olisin muuttunut sinulle nykyajaksi, siksi, minkä voi pikakelata.

Kerroin, miten minulla menee, missä olen ollut. Kuuntelit, sinulla on se taito tallella. Opetit sitä minullekin. Totta kai oli mukava muistella vanhoja, kertoa samoja tarinoita uudestaan, nauraa samoissa kohdissa. Ehkä emme koskaan kokonaan poissa olleetkaan?

Mutta mikään vanha ei ollut paljoakaan sen rinnalla, mitä teit, kun ilta oli jo pitkällä.

Sanoit, että pitäisi mennä, aamu on huomenna aikainen.

Mutta et mennyt.

Et mennyt vielä, vaikka olisit voinut.

Sinä kuuntelit lisää. Katsoit silmiin ja kuuntelit. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi….. En minä laskenut. Siinä me olimme jälleen. Sävelet soivat harmoniassa sitä melodiaa, jonka olin jo hetkeksi unohtanut, mutta jonka osasin soittaa heti, kun siihen taas eloa puhallettiin.

Tajusitko, kuinka onnelliseksi minut teit? Sillä, että viivyit ihan hetken pidempään.

Kaltaisesi valaisevat maan.

Miten tullaan mestariksi?

Monesti kuulee pohdintoja, että miten kasvaa oikein hyväksi jossakin. Samoin huippumenestyjien elämänkerrat kiinnostavat miljoonia lukijoita. Miten tosiaan tullaan mestariksi?

Vuosien aikana itselläni on ollut ilo ja kunnia tavata monia oman alansa huippuja. Vaikka onkin monesti tullut napattuja kimppaselfie, niin se pointti ei koskaan ole minulle ollut näiden mestareiden julkisuusarvo. Sitähän voisi kotoa käsinkin photoshopata itsensä kenen viereen tahansa. Paljon tärkeämpää kohtaamisissa on aina ollut päästä vähän selville, mikä tekee juuri tästä henkilöstä mestarin. Miksi juuri hän on alansa kärkinimi? Mitä hän tekee erilailla?

Omalla kokemuksellani uskallan sanoa, että kaksi ominaisuutta yhdistää kaikkia tapaamaani mestaria.

Ensimmäisenä on kohteliaisuus, kyky antaa arvoa toiselle ihmisille, olla kiinnostunut muista. Olin 19 –vuotias, kun tapasin Donkkareiden Kalle Aholan keikkapaikan bäkkärillä. Pää hiessä keikasta Kalle jaksoi kuunnella juttuni ja vastaili kysymyksiini. Lopuksi hän kuin anteeksi pyytäen sanoi, että pitäisi päästä lepäämään ja säästämään ääntä seuraavalle keikalle. Lopuksi paiskasi kättä ja toivotti tsemiä meidän bändille. Olin todella otettu tästä kohtaamisesta ja innostuinpa ostamaan heidän tuoreen Don Huonot –levynsäkin. Kuinka toisella tapaa Kalle olisikaan voinut käyttäytyä? Sanoa vain ohimennen ”moi” ja painella eteenpäin.

On vaikeaa nousta huipulle yksin ja ilman apua. Matkalla tarvitsee muita ihmisiä. Ja mitä iloa oikeastaan mistään on, jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa? Hyvä puu kantaa hyvää hedelmää, huono puu huonoa. Mestarit ovat tämän oivaltaneet. He tietävät, että huomenna kaikki voi olla toisin ja siksi antavat muille ihmisille arvoa jo tänään.

Toinen yhteinen piirre on intohimo ja fokus. Mestarit ovat mestareita yhdessä asiassa. Eivät kolmessa tai viidessä. Yhdessä. Se, että treenailee jotain asiaa koko elämänsä, ei tarkoita, että siinä tulee huipuksi. 10 000 tuntia treeniä hyväksi on vain sinnepäin heitetty arvio. Mikään määrä treeniä ei tee huippua, jos siitä puuttuu intohimoinen kasvunpyrkimys. Kun kuuntelee mestareiden kertomuksia, niin tämä ominaisuus paistaa kaikilta ihanan kirkkaasti läpi. He palavat sille, mitä tekevät ja ovat valmiita panostamaan intohimoonsa muiden asioiden kustannuksella.

Olin Etelä-Pohjanmaan Keskustanuorissa samaan aikaan kuin kaverukset Mikko Savola ja Antti Kurvinen. Ei tarvinnut olla kummoinen politiikantuntija nähdäkseen, että nämä kaverit tulevat menestymään. Kyse ei ollut siitä, että he olisivat olleet jotenkin muuta porukkaa selkeästi fiksumpia tai valovoimaisempi jo syntyessään. Nämä herrat sen sijaan ymmärsivät jo hyvissä ajoin, että politiikassa kansa äänestää.

Poliittisen nuorisotoimintaan kuuluu niin sanottu hauskanpitokin, mutta en koskaan, edes yhtenä iltana, nähnyt, että kumpikaan näistä herroista olisi ollut illan juhlimassa työnteon kustannuksella. Aina valmiina seuraavaan tapahtumaan kohtamaan innolla ihmisiä. Itse en olisi koskaan pystynyt samaan, koska minulta puuttui intohimo politiikkaan. Heillä sitä oli ja on. Tänä päivänä molemmat herrat ovat istuvia kansanedustajia. Heillä oli fokus ja intohimo selkeinä ja he olivat valmiita jättämään muita asioita sivummalle, voidakseen onnistua siinä, missä haluavat onnistua.

Matkalla mestaruuteen on pakko tehdä valintoja. Aika utopistisen positiivinen omakuva pitää olla, jos aikoo keskittyä kolmeen eri asiaan ja menestyä kaikissa. Menestys on työtä ja intohimoa. Kukaan ei voi saada kaikkea.

En väitä, etteikö lahjakkuudella ja sattumalla olisi myös merkitystä. Totta kai on. Samaan aikaan pidän kuitenkin absoluuttisen kirkkaana faktana, että ilman näitä kahta ominaisuutta ei meistä kenestäkään todennäköisesti mestaria tule. Arvon anto kanssaeläjälle, aito toisesta ihmisestä kiinnostuminen ja fokusoitu jatkuva intohimoinen kasvunpyrkimys – siinä resepti, jota suosittelen koko sydämestäni jokaiselle, joka elämässään menestyä haluaa.

Miten itseni esittelisin?

Menneellä viikolla oli mukavana vaihteluna olla puhumassa ja keskustelemassa opiskelijoiden kanssa Teliasta ja johtamisesta. Toki uusien ihmisten tapaaminen on jo valmiiksi varma tapa oppia uutta, mutta tällä kertaa avautui näkökulma, jota en osannut odottaa etukäteen. Ryhmässä oli kanssani noin kymmenkunta entuudestaan täysin tuntematonta johtamisen opiskelijaa. Esittelykierroksella jo toisen henkilön kohdalla rupesin aistimaan, että tässä on nyt jotain erilaista ilmassa. Neljännen kohdalla tajusin, mikä se on.

Se oli tapa, jolla he itsensä esittelivät.

Hieman karkeasti jaettuna itsensä voi esitellä kahdella tapaa. Voit kertoa, mitä sinulla on ja mikä sinä olet: ”Hei olen Pilli. Olen asiantuntija tiimin esimies Telialla ja olen tradenomi, minulla on mies ja kaksi lasta ja koira. Olen ollut täällä töissä kuusi vuotta. Lisäksi meillä on purjevene, jolla tulee aina kesäisin käytyä merellä”.

Tässä koko esittely perustuu verbien olla ja omistaa ympärille.

Toinen tapa esitellä itsensä on kertoa asioista, joihin haluat kiinnittyä ja joita kohti edetä: ”Hei, olen Pulla. Minua kiinnostaa johtaminen, koska tykkään olla ihmisten kanssa ja haluan auttaa muita onnistumaan. Olen nyt johtamisen opiskelun ohella ollut töissä pankissa. Työkokemus on minulle tärkeää, koska en ole semmoinen, joka oppii vain lukemalla. Unelma olisi päästä johtamaan ketterään start-up tyyliseen yritykseen, jossa voisi testata uusia ideoita”.

Tässä koko esittely perustuu siihen, miten henkilö näkee itsensä suhteessa muuttuvaan maailmaan ja unelmiinsa. Nämä kaikki opiskelijat esittelivät itsensä tällä jälkimmäisellä tavalla. Ihanaa kuultava, voin kertoa.

Mitä väliä tällä sitten on, miten sitä itsensä esittelee?

Mitä kielellä, sitä mielellä. Meidän ajatuksemme vaikuttavat sanavalintoihin ja meidän sanamme vastaavasti vaikuttavat takaisin meidän ajatuksiin. Olla ja omistaa – ajattelu kertoo tietynlaisesta ajattelun pysähtyneisyydestä. Siitä puuttuu täysin kasvun pyrkimys ja itsensä kokeminen dynaamisena osana kehittyvää maailma. Olla ja omistaa – ajattelu on kuin henkilö ei puhuisikaan itsestään, vaan kuvailisi jotain ihan muuta henkilö. Esittelyssä vaan todetaan asiat niin kuin ne (muka) ovat ja kuin esiteltävä kohde olisi vain näiden kuvausten summa.

Toisessa tavassa esitellä itsensä henkilö puolestaan on nimenomaan itse subjektiivisena olentona osana yhteistä maailmaa. Hän kuvailee omaa tapaansa tarttua elämään ja kuvailee suuntauksia, joihin haluaa pyrkiä. Hän on oman elämänsä aktiivinen kapteeni, jolla on selkeä pyrkimys laajempaan itsensä toteuttamiseen.

Kuulijan kannalta myös ero on merkittävä. Kun oman elämänsä kapteeni esittelee itseä, on kiinnostuminen hänestä paljon helpompaa. Henkilö on selkeästi avoin asioille ja valmis näkemään vaihtoehtoja.

Menemättä sen syvemmälle tähän psykologiaan, haluan kysyä meiltä jokaiselta:

Miksi se oikeastaan olisi kovinkaan olennaista määritellä, mitä minä olen ja mitä minä omistan, kun ne kaikki muuttuu kuitenkin? Eikö paljon elämää rikastavampaa olisi ajatella, miten minä kiinnityn yhteiseen elämänvirtaan ja minne haluaisin, että se minua kuljettaa?

Maailma on täynnä punaisia vasaroita

Viimeksi kirjoittelin kuinka meidän aivomme ovat lähes aina junanlailla kulkemassa eteenpäin. Jos emme valitsemallemme ajatuskululle löydä logiikkaa, niin olemme hyvin herkkiä tuomitsemaan koko asian epäloogiseksi. Tuomitsemme sen sijaan, että palaisimmekin ajatuksissamme taaksepäin ja miettisimme, että lähdimmekö edes alun perin etsimään oikeaa asiaa.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy myös kysymys, jonka olen useasti kuullut: Eikö riitä, että jokainen tekee parhaansa?  

Sinänsä relevantin oloinen kysymys, joka kuitenkin kysymyksenä on itse asiassa kohtuullisen huono. Vaikka se riittäisi, että teet parhaasi, niin mistä voit tietää, mikä sinun parhaasi on? Hyvin suurelta osin se, miten toimimme, perustuu kahteen asiaan: sattumaan ja opittuihin tapoihin. Siksi, mikä meidän mielestämme on tänään meidän paras, voikin itse asiassa olla todellisen potentiaalimme totaalista aliarviointia.

Tämän seuraavan pienen testin voi jokainen tehdä kotonaan tai kaveriporukassaan. Sano vastapuolellesi, että nyt seuraa tämmöinen pieni leikkimielinen testi. Esitän sinulle muutamia kysymyksiä ja vastaa niin nopeaan kuin pystyt.

Sitten lähdet kysymään.

2 x 1 (=2)

2 x 2 (=4)

2 x 4 (=8)

2 x 8 (=16)

2 x 16 (=32)

2 x 32 (=64)

2 x 64 (=128)

2 x 128 (=256)

2 x 256 (=512)

2 x 512 (=1024)

2 x 1024 (=2048)

2 x 2048 (=4096)

2 x 4096

Heti kun kaverisi ei enää suoraan osaakaan vastata laskutoimitukseen, niin kysy häneltä yllättäen: ”Sano joku väri” ja heti kun hän on vastannut, niin kysy perään: ”Sano joku työkalu”.

Todennäköisyys tutkimuksen mukaan on todella korkea, että kaverisi vastasi ”punainen vasara”.

Miksi näin?

Ihmisen mieli on luotu toistamaan samoja kaavoja. Se on meidän tapamme selvitä elämässä. Tässä testissä, kun tempo oli nopea, niin ihminen sanoo sen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Kiireessä ja paineistetussa tilanteessa meidän aivojemme kyky luoda ja reflektoida objektiivisesti supistuu dramaattisesti. Monesti työelämässäkin ennalta määrätyssä ajassa pitää pystyä nuijimaan useampi päätös pöytään. Tämä on ajattelun ja tekemisen laadulle todella vammauttava tapa toimia.

Jos tässä esimerkkitapauksessa kysyjä lähtee vähän auttamaan kaverin ajattelua, ”ihan hyvä, mutta sano joku muu väri”, niin ihminen vastaa jonkin toisen perusvärin. Aivot ovat edelleen paineistettuina ja pysyttelevät siksi ilmeisen alueella.

Periaatteessa ihminen sai siis itse vapaasti valita ihan minkä tahansa värin, mutta suurin osa ”valitsee vapaasti” juuri saman värin.

Jos näin käy tässä testissä, niin herää kysymys, että onko tämä testi jotenkin ainutlaatuinen vai voiko näin käydä elämässä muulloinkin? Voisiko olla niin, että meidän ”vapaa tahtomme” valitsee muissakin tilanteissa jonkin itsestään selvän ja ilmeisen vaihtoehdon?

Jos lähdemme esimerkin jatkoksi auttamaan kaveria kysymyksillä, esim. ”Hyvä valinta, mutta mieti vähän lisää”. Kaveri vastaakin ehkä sininen. ”Hyvä vaihtoehto sininenkin, mutta ei luovuta tuosta punaisesta vielä. Mitä kaikkia punaisen sävyjä niitä olikaan?”

Tässä kohtaa kaveri ehkä muistaa tulenpunaisen ja kirsikanpunaisen. ”Miten olisi tällä kertaa, vaikka sinooberi?” Todennäköisesti tuoreen kuuloinen värin nimi kuulostaa aika innostavalta ja kaveri hyväksyy sen vaihtoehdoksi. Valitsemme sinooberin.

Mitäs muista työkaluja onkaan, esim. hammaslääkärillä tai nokikolarilla tai lasinpuhaltajalla? Mietitte näitä vaihtoehtoja hetken ja sieltä voikin löytyä muutaman kysymyksen jälkeen esimerkiksi puhallusmuotti.

Vastaamme siis sinooberi puhallusmuotti.

Olen täysin varma, että vaikka kuinka kauan jaksaisimme testihenkilöiltä kysyä, niin kukaan ei koskaan vastaa sinooberi puhallusmuotti.

Samaan aikaan ei tarvita paljoakaan ohjausta ja lisäkysymyksiä, kun kuka tahansa voi hyväksyä vastauksekseen meidän sinooberin puhallusmuotin.

Maailma on täynnä tällaisia meidän kiireessä keksimiämme ”punaisia vasaroita”. Se ei tarkoita, etteikö ihmiset yrittäisi parastaan eikä se tarkoita, etteikö punainen vasara voisi olla joskus ihan loistava vastaus. Se tarkoittaa ainoastaan, että meidän kykymme spontaanisti ajatella jotain, mitä emme ole jo ajatelleet, on hyvin rajallinen. Silloin kun ”ideoimme vapaasti”, niin todellisuudessa me vain pyörittelemmekin muutamaa jo keksimäämme ideaa vähän uudella tavalla.

Toinen tärkeä huomio on, että jos tässäkin esimerkissä pienellä lisäohjauksella saadaan ihminen vastaamaan jotain ihan muuta kuin hän itse olisi itse keksinyt, niin mikä tosiaan on se jokaisen paras? Vastaus on, että emme voi tietää, mutta samalla on varmaa, että se voi olla jotain ihan muuta, kun se juuri nyt on. Hyvästä tahdostamme huolimatta, meidän arkemme ei ole ollenkaan niin upeaksi virittäytynyt, kun se helposti voisi olla. Hyvää kannattaa siis etsiä.

Parempi ajattelu tosiaan luo parempaa elämää.

Tietääkö ihminen oman parhaansa?

Tietääkö ihminen itse oman parhaansa? Osaako hän itse päättää ja tehdä valintansa viisaasti? Tämä kysymysasettelu on jatkuvasti esillä eri medioissa ja se herättää paljon argumentteja puolesta ja vastaan. Näin syksyllä 2017 keskustelu käy kuumana alkoholipolitiikasta, mitä kaikkea pitäisikään ihmisen saada ruokakaupasta ostaa. Miksi pitää olla sääntöjä? En ota mitenkään kantaa tuohon aiheeseen, mutta muutaman ajatuksen haluan ihmisen ajattelusta jakaa.

Tehdään pieni testi, joka kestää n. 15 sekuntia.

Laske nopeasti kuinka monta F-kirjainta on alla olevassa englanninkielisessä tekstissä:

FINISHED FILES ARE THE RESULT OF YEARS OF SCIENTIFIC STUDY

COMBINED WITH THE

EXPERIENCE OF YEARS

Saitko vastaukseksi kolme? Todella moni tutkitusti vastaa kolme.

Oikea vastaus on kuitenkin kuusi. Laskehan uudestaan rauhassa. Aivot eivät osaa käsitellä of –sanaa, joten hyppäämme sen yli, vaikka se on ihan silmiemme edessä. Jos sait vastaukseksi enemmän kuin kolme, niin todennäköisesti tiesit tämän tai vastaavan testin jo etukäteen. Tai sitten olet yksi harvoista, joiden aivot toimivat tarkemmin. Selkeästi suurin osa meistä vastaa kuitenkin luvuksi kolme.

Näin meidän aivomme toimivat. Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin me itse olemme. Kaikki kuusi F-kirjainta olivat koko ajan silmiemme edessä, mutta emme vain huomanneet niitä kaikkia. Ja kun emme huomaa jotain, niin meidän tulkinta on, että niitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Jos meille käy näin silmiemme edessä oleville kirjaimille, joita nimenomaan pyydettiin etsimään, mitä kaikkea muuta me jätämme tietämättämme huomaamatta? Leijonan osa maailman asioista ja ilmiöistä menee ohi suun, koska me havaitsemme todellisuudesta vain hyvin rajallisen osan.

Tehdään toinen pieni testi. Tämän pitäisi olla helppo. Mikä logiikka on seuraavissa lukusarjoissa?

1 3 5

9 11 13

17 19 31

Vastaus on ei mikään, eikö? Aluksi logiikka näytti olevan, että luvut kasvavat aina kahdella. Viimeinen numero 31 kuitenkin pilaakin sarjan, joten logiikkaa ei ollutkaan. Paitsi että on.

Luvut kasvavat koko ajan ja ne ovat kaikki parittomia.

Meidän aivomme koittavat jäsentää todellisuutta loogisesti sääntöihin. Kun tässä testissä huomasimme alussa, että luvut kasvavat kahdella, niin siinähän se oli; selkeä logiikka! Kun viimeinen luku ei sopinutkaan sarjaan, niin olimme valmiita uskomaan, ettei logiikkaa ollutkaan. Näin vain siksi, koska juuri sitä logiikkaa, mitä me itse etsimme, ei ollut. Koska meidän oma olettamuksemme ei pätenytkään, olimme valmiit tuomitsemaan koko jutun epäloogiseksi.

Teetäpä sama testi 7-vuotiaalla lapsella ja hän todennäköisesti huomaa hetkessä, että ne kasvavat. Koska se on logiikka, mitä sen ikäinen lähtee todennäköisesti etsimään.

Jälleen kerran, jos me näin yksinkertaisessa tehtävässä päädymme tulokseen ”ei logiikkaa”, niin kuinka monessa muussa elämän asiassa meille käy samoin?

Me teemme joka päivä älyttömän määrän ennakko-olettamuksia ja etsimme niille vahvistuksia ympäristöstämme. Jos huomaamme, ettei todellisuus vastaakaan olettamuksiamme, niin me tuomitsemme koko asian, ”Ei tässä oo mitään järkeä”. Paitsi, että kuten yllä näimme, niin siinä voi hyvinkin olla järkeä.

Me ihmiset olemme aivan älyttömän huonoja peruuttamaan ajatteluamme. Kun lähdemme kulkemaan yhtä ajatuspolkua, niin emme osaa enää peruuttaa, vaan kuljemme sitä paukapäinä loppuun asti, ja sitten asiat jakaantuvat ”toimii” ja ”ei toimi”. Todellisuus ei silti riipu meidän aistihavainnoista. Maailma on täynnä logiikkaa, jota sinä ja minä emme ole vielä tajunneet, koska etsimme muuta. Siellä se kaikki on, tälläkin hetkellä, vaikka me yksilöinä mitä väittäisimme.

Jos sanotaan, että ihminen kyllä tietää oman parhaansa, niin väkisinkin nousee mieleen vastakysymys:

Miten ihmeessä se voisi olla mahdollista, kun suurin osa asioista menee meiltä täysin ohi?!?!

Toivottavasti tässä on meille innostusta herätä ajattelemaan, kuinka tärkeää se on kysyä ja kuunnella muita ihmisiä. Todennäköisyys on lähes 100%, että he tietävät jotain, mitä sinä et ole huomannut.

Kun olet mielestäsi oikeassa, olet todennäköisesti väärässä. Kun näet vaihtoehtoja sinulla on kaunis mieli.

Tänään olen eläin

Tänään olen eläin, joka haluaa kokea yksinäisyyttä uudella tapaa.

Sammutan valot ja oikaisen jalkani sohvalle. Ilta vielä arkailee ja kaikki ulkona näkyy selvästi väreissään. Kesän leikeistä viimeinen on pyörittää värikkäitä lehtiä pitkin maisemaa.

Liian kaunista.

Suljen kaihtimet, ne jäävät harmaiksi. Ei musta saavu kutsumalla.

Kello nakuttaa sekunteja, pattereissa kiertää vesi. Symboliikkaa siitä, mille elämämme ovat alttiina joka hetki.

Korjaan asentoani paremmaksi. Kaikki ajatukseni ovat edelleen itseni ulkopuolella. Haluaisin tutkia yksinäisyyttä, mutta muovinen kello dominoi minua. En osaa kesyttää itseäni. Olen eläin.

Hengitän syvään sisään, syvään ulos, monta kertaa. Alan saada ohuen otteen, nyt ei saa kiirehtiä. Eläin karkaa, jos se säikähtää. Sisään, ulos. Kello katoaa, otteeni tiukkenee. Vielä hetki.

Olen pyhiinvaellusmatkalla. Haluaisin tuntea yksinäisyyden, kylpeä pitkään sen lähteessä. Kun sen jälkeen kampaisin kosteita hiuksiani, tuntisin eheytymisen joka solussani.

Ja minä olen väärässä. Se on varmaa, mutta en edelleenkään kiirehdi.

Minä tunnen tämän tarinan. Se on kaikkialla. Pitää lähteä pois jonkin luota, että voi nähdä sen todellisen arvon, ja sitten palata tyytyväisenä takaisin. Poispäinkulkemisen kutsu on elämän perusmelodiaa.

En minä ole yksinäinen, mutta haluaisin olla, koska sen jälkeen olisi vain voitettavaa. Paljon vaikeampaa on nähdä arvo siinä, mitä minulla jo on.

Kello syntyy uudelleen, se nakuttaa. Harmaus kaihtimissa on synkempi kuin äsken, mutta erotan silti selkeästi esineiden ääriviivat. Tämä kaikki on minun, eikä se katoa, vaikka pimeys saisi täydellisen muodon. Yksinäisyys tässä keskellä olisi surullinen valhe, pohjakosketus.

Minä olen eläin.

Eläin elää kauemmin, jos se osaa juosta karkuun. Ihminen unohtaa päivittäin satoja asioita, mutta muistaa kirkkaana elämänsä kymmeniä tuhansia vuosia sitten savannilla. Karkuun, leijonat tulevat.

Keskeytän tekopyhiinvaellukseni ja avaan kaihtimet uudelleen. Koivut ovat jo muuttuneet mustiksi, kevyesti heiluvat. Taivas on kuulas, eikä puhu mitään. Jossain hirmumyrsky repii koteja, mutta tässä minua ei uhkaa mikään. Savannien leijonatkin ovat kaukana.

Katson suurinta koivua silmiin ja hengitän hitaasti. Sisään, ulos.

Vaikka joskus pelkäänkin rakastaa, olen sinun.

Sano, että se riittää

Minun on vaikea kiintyä sellaiseen, mitä voin koskea. Olen nähnyt, kuinka mennyt aika mahtuu museoihin, eikä se ole paljoa. Kaikella on aikansa, kunnes vain vieraat äänet muistelevat, mitä joskus oli. Se, mitä luulen omistavani, voi huomenna olla saavuttamattomissa. Ja silloin minä olisin yksin.

Et ole kukaan vastaantulijoista, mutta minä katselen. Käännyn kulman taakse ja suuri aukea on täynnä ihmisiä. Hetkessä uni sekoittuu todellisuuteen. En ole ollut täällä koskaan aikaisemmin. En voi tietää, mikä kuuluu tänne ja mitä kuvittelen. Kymmeniä, satoja, vieraita ääniä, outoja kasvoja. Voisit olla heistä moni, mutta et ole kukaan. Kunnes yksi tiima jälleen valuu täyteen.

Ota elämä sellaisena kuin maailma sen tarjoaa, he neuvoivat minua. Istun alas aukean keskellä olevalle penkille. Kasvoja vyöryy ohitseni, en ehdi millään katsoa jokaista. Miksi juuri te ette merkitse minulle mitään muuta kuin tungosta?

Selkäni takana joku lapsi kiljahtaa ilosta. Maailmassa on hyviä asioita, joita en näe sillä katson toisaalle. Käännyn ja näen tytön sinisessä mekossaan. Hän opettaa pikkuveljelleen, kuinka hypitään yli laattojen reunusten. Tuossa he ovat, voisin koskea heitä, mutta samalla he jo hyppivät kauemmaksi. Hetki on nyt ja minä kiitän siitä.

Sinä et ole se, mitä voin koskea. Siihen en uskaltaisi kiintyä. Sinä olet se, mikä koskettaa minua.

Sano, että se riittää.