Mistä konfliktit tulevat?

Kaikkialla, missä on paikalla enemmän kuin yksi ihminen, syntyy aina ennen pitkää erilaisia konflikteja. Se on luonnollista, eivätkä konfliktit ole ollenkaan automaattisesti pahasta. Konflikti voi olla myös kissan nostamista pöydälle ja asioiden puhumista rakentavasti halki. Pahaksi konfliktit muodostuvat vasta pitkittyessään ja syventyessään. Siksi ymmärrys siitä, mistä konfliktit kumpuavat sekä kyky ratkaista niitä, ovat tärkeitä eteenpäin vieviä taitoja elämässä.

Mistä ne konfliktit sitten kumpuavat?

Huono kommunikointi on yksi keskeinen syy. Esimerkiksi jos puoliso ehdottaa: ”Mentäiskö tänään ulos syömään?” ja vastauksesi on: ”No ei todellakaan mennä, mikä ihmeen menopakko sulla on?”. Kaikenlainen hyökkäävä, syyttävä tai perustelematon vahva mielipide on omialtaistaan lyömään kipinöitä keskustelijoiden välille. Pelkkien sanavalintojen lisäksi tähän vaikuttavat myös mm. äänenpaino, kehonkieli ja toisen tulkinta tilanteesta.

Tämän sukulaisilmiö on väärinkäsitykset. Jos tällä kertaa kysyt puolisoltasi: ”Tulen työreissulta kahdeksalta, mennäänkö saunaan sitten?”. Hyvä idea, hän lupaa laittaa saunan päälle. Sitten illemmalla laitatkin tekstiviestin: ”Lentokone myöhässä, menee ainakin yhdeksään.” Saavut kotiin puoli kymmenen ja puoliso onkin jo nukkumassa ja sauna kylmänä. Mitä hittoa?! Aamulla puolisosi sitten kertoo ymmärtäneensä, että ei tarvinnutkaan laittaa saunaa, kun ei ollut tietoa paljonko kone on myöhässä ja kun et sitten enää mitään ilmoittanut. Sanat ovat aina merkittävä rajoite itsemme ilmaisussa. Mitä ikinä sanommekaan, sen voi aina joku tahallaan tai vahingossa ymmärtää väärin.

Suunnittelemattomuus luo myös konflikteja. Kun asioita ei suunnittele riittävästi etukäteen, joutuu tilanteiden keskellä tekemään nopeita päätöksiä. Tämä taas vaatii aivoilta paljon energiaa ja luo stressiä. Klassinen esimerkki on matkustaa ulkomaille ja vasta lentokentällä miettiä: ”No niin, mites täältä pääsee hotelille, oliko sulla se osoite jossain. Ai ei vai?”

Stressi myös yksinäänkin aiheuttaa konflikteja. Kun asioita on enemmän kuin jaksaisi ja ehtisi keskittyä, niin silloin toinen ihminen on helppo kohde purkaa tunnetilaansa. Mitä kireämmällä pinna on, sitä vaikeampi on ohittaa primitiivireaktioita.

Turhautuminen kiristää myös pidemmän päälle hermoja ja luo maaperää konflikteille. Hyvä esimerkki on työtehtävä, joka on yksinkertainen ja toistuva. Muistan lukeneeni psykologisesta testistä, jossa henkilöitä palkattiin isolla palkkaa kantamaan työpäivän ajan vettä ämpärillä avannosta toiseen. Yksikään henkilö ei isosta palkasta huolimatta kauaa viihtynyt tehtävässään. Jos meiltä katoaa merkityksen kokemus, niin se purkautuu hyvin herkästi turhautumisena.

Häiriötekijät ovat myös yksi konfliktien aiheuttaja. Koitapa laittaa televisio oikein lujalle tai ryhtyä äänekkäästi maiskuttelemaan, kun istut jonkun vieressä. Kova melu stressaa ihmistä ja jälleen helppo purkautumisen kohde on toinen ihminen.

Väärä ihminen väärässä paikassa johtaa myös kipinöintiin. Jos ihminen, joka on luonteeltaan tarkka ja tunnollinen laitetaan työtehtävään, jossa ei ole selkeitä ohjeita ja tilanteet muuttuvat, on jonkinlainen konflikti vain ajan kysymys. Sama toimii myös toisinpäin. Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat erilaiset ympäristöt hyvinkin erilailla.

Tässä oli lueteltuna seitsemän yleistä konfliktin aiheuttajaa. Lista ei ole mitenkään tieteellisesti tutkitun kattava. Tarkoitus on enemmänkin antaa riittävä yleiskuva ihmisten välisten konfliktien synty syistä. Nyt seuraakin sitten tärkeä kysymys:

Mitä ihmeen hyötyä tuosta tiedosta on?

Kun hetken rauhassa silmäilee noita konfliktien syitä, niin yksi tärkeä huomio hyppää silmille. Nuo kaikki perustuvat yksilön kokemukselle, tunteelle. Mikään noista ei perustu logiikkaan tai järkeen, vaan nimenomaan tunteelle. Se, että joku kommunikoi huonosti, joku maiskuttaa suuta tai joku ymmärtää väärin, ei vielä tarkoita minkäänlaista konfliktia. Konflikti syntyy vasta sitten, kun jollakin osa puolella menee asiasta kuppi nurin.

Konflikti on siis aina yhteistyötä.

Yksin on ihan uskomattoman vaikea riidellä. Tämä on keskeinen asia oivaltaa; koska konfliktit syntyvät pääsääntöisesti tunnetilan seurauksena, niin niiden ratkaisuakin kannattaa etsiä tunnemaailmasta. Jos toinen turhautuu raskaasti, kun se sauna ei ollutkaan päällä, niin mitä silloin kannattaa tehdä? Lähteä perustelemaan järjellä, miksi lähettäjän tekstiviestistä pystyi selkeästi ymmärtämään, että ei mennäkään saunaan?

Vai mitä, jos sanoisi vaan ”Hei anteeksi, mä ymmärsin ihan väärin. Sori mun moka”?
Mennään seuraavassa tekstissä syvemmin konfliktien ratkaisuun, mutta tämän tarinan pointtina on, että konfliktit ovat elämässä väistämättömiä ja ne syntyvät vain yhteistyössä. Ne ovat tunnepuolen asioita, joiden ratkaisemiseen ei järki tai oma oikeassa olon pyrkimys auta juurikaan mitään.

Peace, love and rock’n roll!

Mies mekossa ei ole sinulta pois

Jokin aika sitten seisoin kauniina kesäpäivänä Fazer-cafen jonossa. Edessä oli kaksi naista iloisissa kesämekoissaan. Kun odottelin vuoroani, niin katseeni osui toisen naisen mekon paljastamiin pohkeisiin. Oho, onpas siinä treenattu enemmän kuin kerran. Nainen kääntyi hieman ja lihaksikkaiden pohkeiden tarina saikin jatkoa. Kyseessä ei ollutkaan nainen, vaan mies, joka oli pukeutunut naisten vaatteisiin, sekä laittanut kirkkaan punaista huulipunaa ja muuta ehostusta pitkien hiuksen reunustamiin kasvoihinsa.

Kanssani saman asian huomasi jonossa takanani ollut hieman varttuneempi pariskunta. Heidän kiivaassa kuiskuttelussaan kietoutuivat tiiviisti yhteen sekä paheksunta että kauhistelu. ”Kyllä mä sanon, että ei terve ihminen…”

Esimerkki on tosi ja siinä tiivistyy hyvin, miten pahuus asuu meissä. Miten ihmeessä se voi olla sinulta pois, jos joku haluaa pukeutua toisin kuin sinun mielestäsi on oikein?

Tämän tyylistä erilaisuuden sormella osoittelua tapahtuu joka päivä ja kaikkialla. Se, mikä ei mahdu omaan kuplaamme, saa ivanaurun osakseen. Tälle pahuudelle on olemassa myös psykologinen pohja. Tehdään siis pieni testi. Älä lue sanaa, jonka kirjoitan tähän alle isoilla kirjaimilla. Vaikka vilkaisisit sitä, niin älä lue.

SUSIKOIRA

Lukutaitoiselle on mahdoton olla lukematta sanaa, jonka näkee. Aivot toimivat automaattisesti. Me tulkitsimme siis jatkuvasti ympäristöämme ilman tietoista päätöstä. Tutkimusten mukaan me voimme kysyttäessä kertoa vastauksia ja näkemyksiä, jotka eivät sisällä mitään toisten tuomitsemista, mutta emme voi mitään sille, että tiedostomaton osa aivoistamme toimii toisin. Tutkimuksessa valkoihoisille testattaville näytettiin kuvia sekä mustista, että valkoisista henkilöistä ja riippumatta, miten koehenkilöt kertoivat suhtautuvansa erilaisuuteen, heidän aivonsa reagoivat mustiin erilailla.

Tämä kaikki tapahtuu siis jo ennen kuin edes ehdimme ajatella, ja tarkoittaa käytännössä sitä, että me voimme kertoa olevamme täydellisen suvaitsevaisia, mutta emme pysty toteuttamaan sitä.

Kolme tapaa, jolla me sitten luokittelemme muita, ovat nykytutkimuksen mukaan moraalisuus, sosiaalisuus ja kyvykkyys. Haluamme muiden edustavan samaa moraalikäsitystä kuin me itse ja haluamme kokea muut sekä sosiaalisiksi että kyvykkäiksi saavuttamaan asioita. Mikä tuo asiaan hauskan kulman on, että vaikka kokisimme toisen ihmisen miten sosiaalisesti miellyttäväksi ja osaamiseltaan kyvykkääksi tahansa, niin jos samalla koemme hänet oman moraalimme vastaiseksi, me tuomitsemme hänet.

Menemättä enempää siihen, miten ihmisen moraalikäsitys muodostuu, niin muistetellaanpa alun miestä, joka oli pukeutunut naisellisesti. Jos kyseessä olisikin Michael Monroe, niin meikki, pitkät hiukset, värikkäät naiselliset vaatteet eivät herättäisikään samanlaista hälytystä moraalitutkassa. ”No mutta rokissahan ne aina pukeutuu noin”. Jos puolestaan esimerkin mies olisikin vaikka ihan farkuissa ja t-paidassa, hiukset lyhyinä mutta hänellä olisi edelleen vähän meikkiä, niin ehkä ei jonossa olleen pariskunnan olisikaan tarvinnut kauhistella. Jos taas Juha Sipilällä olisi punainen huulipuna päällä pääministerin haastattelussa, niin se olisi iltapäivälehtien ykkösuutinen. Yhtäkkiä kansa jakaantuisikin kahtia Sipilän huulipunan mukaan, vaikka järki sanoo, että huulipuna ei varsinainen uhka itsenäisen valtion hyvinvoinnille ole. Koitan tällä siis vain hieman havainnollistaa, kuinka sattumanvarainen ja lokeroitu meidän käsityksemme oikeasta on.

Jos vetää nämä kaksi kokonaisuutta yhteen, niin me tuomitsemme muita salaman nopeasti ja tuomiomme perustuu siihen, mitä me itse satumme pitämään oikeana. Samalla unohdamme, että hyvin harvoin erilaisuus on minkäänlainen uhka meille.

Me emme pysty muuttamaan aivojamme hetkessä. Tiedostamaton mieli jauhaa nopeammin kuin tietoinen. Mitä pystymme sen sijaan tehdä, on käyttää juuri tätä tietoista mieltämme asian miettimiseksi. Pysähtyä sen äärelle, mitä kaikkea olenkaan herkkä tuomitsemaan – vain sen takia, että itse edustan erilaista lähestymiskulmaa. Käydä keskustelu itsensä kanssa siitä, haluanko minä olla se, joka tuomitsee muita. Vai haluanko olla se, jonka sivistys riittää hyväksymään erilaisuutta.

Kun on mielessään tämän keskustelun käynyt, niin seuraavalla kerralla tuomitsemisen refleksi on paljon helpompi tietoisesti pysäyttää ja korvata se sivistyneemmillä ajatuksilla. Sitä kautta pystymme valitsemaan sanamme rakentavammin ja luoda parempaa energiaa muissakin ihmisissä. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta voima, mikä hyvyydessä piilee, on valtava. Jokainen meistä on tottunut maailmaan, jossa ”joku muu” toimii väärin, ja häntä yhdessä osoitellaan sormella. Kun keskusteluun osallistutkin sinä, joka et lähde tähän mukaan, vaan käännät asian: ”Hei ystävät hyvät, miten tämä nyt on meiltä pois, jos kaveri haluaa laittaa mekon päälle?”.

Väitän, että pidemmän päälle paljon hyvää lähtee kertautumaan. Yksi kerrallaan ihmiset havahtuvat oman intuitionsa järjettömyyteen. Ja samalla otamme vahvan niskalenkin siitä pahuuden olemuksesta, joka saa meidät niin usein turhaan pelkäämään toinen toistamme.

Should I stay or should I go…?

Should I stay or should I go – The Clashin hittibiisi vuodelta 1982 esittää esittää yhden keskeisen kysymyksen. Mennäkö vai jäädäkö? Tutkiako pidemmälle vai pysähtyäkö rauhassa nauttimaan siitä, mitä on?

Mieti, että olet menossa ulkoilmakonserttiin kaupungin ulkopuolelle. Olet autolla matkassa ja reilu kilometrin päässä keikkapaikasa näyttäisi olevan asfaltoidulla parkkipaikalla viisi paikkaa vapaana. Mitä teet? Laitatko auton parkkiin ja kävelet loput vai kannattaisiko koittaa onnea, josko vielä lähempänä olisi paikka vapaana? Tai entäs jos siellä ei olekaan vapaata ja nämäkin paikat menevät sillä aikaa?

Keikan jälkeen menette syömään ravintolaan. Katselet tarjoilijan tuomaa ruokalistaa. Olet ollut pari kertaa aiemmin samassa ravintolassa ja molemmilla kerroilla pasta oli hyvää. Toisaalta ravintolaan on juuri tullut kesäksi erikoismenu libanonilaista ruokaa. Et muista koskaan aiemmin syöneesi libanonilaista. Mitä teet? Otatko jälleen pastan, koska tiedät sen olevan varma vaihtoehto vai lähdetkö kokeilemaan uutta libanonilaista annosta. Entä jos se onkin jotenkin ihan oudosti maustettua? Ehkä parempi vain ottaa se tuttu ja turvallinen?

Vastaavanlaisiin kysymyksiin me törmäämme joka päivä. Libanonilainen ruoka tuskin mullistaa elämää suuremmin kumpaankaan suuntaan, mutta entäs kun sama dilemma saa isompia muotoja. Työpaikan vaihtaminen, muuttaminen, parisuhde, kaveripiiri jne. Koska maailma menee koko ajan kohti kompleksisempaa muotoa, niin myös valintojen kirjo kasvaa entisestään. Pitäisi oppia uutta ja ottaa vastuu omasta oppimisestaan. Robotit vievät perinteisiä työtehtäviä ja syntyy uusia. Vanhat roolit ja toimintatavat muuttavat muotoaan. Markkinoilla on kaikenlaista yksisarvishoidoista Mars-lennon suunnitteluun. Mistä ihmeestä tämän kaiken keskellä voi tietää, mitä kannattaa tutkia pidemmälle ja mikä on jo riittävästi?

Jos lähden opettelemaan jotain, mitä en koskaan pystykään hyödyntämään, se on huono sijoitus. Ja eihän mulla tässä mitään hätää ole, miksi edes pitäisi miettiä uusia juttuja? Sen lisäksi, että maailma muuttuu, niin ihmiset ympärilläsi muuttuvat koko ajan ja sinä muutut koko ajan. Kysymys on enemmänkin, että muuttuuko elämäsi sinun ohjaamana vai sattuman ohjaamana.

Uuden kokeilemista ei koskaan kannata lopettaa. Uusien mahdollisuuksien tutkiminen antaa aina arvokasta tietoa. Eihän uuden tutkiminen tarkoita vanhan hylkäämistä. Voidakseen nauttia parhaasta, mitä ikinä se onkaan, kannattaa olla aktiivisesti tietoinen missä mennään. Klassinen esimerkki: käy lomalla Intiassa, näe lapset kadulla ja palaa takaisin kotiin. Kuinka arvokkaalta suomalainen hyvinvointi sen jälkeen tuntuukaan.

Yhtä tärkeää kuin testata itse uusia asioita, on, että havainnoit muita ihmisiä. Ilman jatkuvaa muilta oppimista meillä on ihan liian vähän tietoa muuttuvasta maailmasta. Jotta voisimme tehdä useampia hyviä päätöksiä peräkkäin, on pakko oppia muilta. Sattumalta voi osua oikeaan ilman, että kokeilee yhtään mitään tai juttelee kenenkään kanssa. Sattuma ei kuitenkaan pelasta montaa kertaa peräkkäin. Jonkin asian kokeiluun voi mennä vaikkapa kuukausi, mutta jo yhdessä päivässä ehdit jutella muiden ihmisten kanssa ja  hankkia paljon arvokasta tietoa. Mitä useampia näkökulmia kuulemme, sitä helpompi meidän muodostaa hyvä näkemys kokonaisuudesta.

Should I stay or should I go on siis läsnä meidän elämässämme koko ajan. Mitä enemmän elämässä muuttujia, sitä enemmän tietoa tarvitsee tehdäkseen viisaita päätöksiä. Se, että kaikki tänään on hyvin, on upea asia. Mutta minään toisena päivänä kuin tänään eivät asiat enää ole samanlailla. Jo huomenna osa asioista on toisin. Ja joku ohjaa sinua tässä muutoksessa. Joko se on sattuma tai ehkä joku toinen ihminen. Parhaassa tapauksessa sinä itse olet elämäsi kapteenina.

Ja mitä kannattikaan tehdä?

Tutki jatkuvasti uusia asioita pikku hiljaa. Testaa sitä libanonilaista ruokaa. Käy jossain maassa, missä et ole käynyt. Kutsu joskus kylään, joku jota et ole koskaan aiemmin kutsunut. Tämä ei tarkoita, että pitäis alkaa pyhän pässin raivolla heti tutkimaan kaikkea, vaan pikku hiljaa mutta jatkuvasti.

Opi muilta ihmisiltä. Kysele kokemuksia, keskustelu, kiinnostu, mene mukaan. Kaikki tämä on ilmaista ja ei vie edes paljoa aikaa. Kaikki, mitä näemme, ei koskaan ole kaikki, mitä on. Anna maailmalle mahdollisuus avautua muiden suulla. Siinä jäät aina voitolle.

Uudet ilmiöt – nousu ja tuho (kasvava kompleksisuus part3)

Maailma muuttuu ja muutoksen tahti ei ole tasainen vaan kiihtyvä. Siksi yksi keskeinen ominaisuus, mikä liittyy muutokseen ja kasvavaan kompleksisuuteen liittyy, on uusien ilmiöiden esiintulo. Syntyy jotain, mitä aiemmin ei ollut, ja joka on enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen on aina keksinyt uutta. Se onkin totta, mutta simerkkinä muutoksen kiihtyvästä vauhdista kertoo, että siinä missä roomalainen sotilas näytti aikoinaan 500 vuotta käytännössä samalta, niin nykyään jo 50 vuotta armeija on lähinnä nostalginen nähtävyys.

Vauhti ei siis tuplaannu vaan se moninkertaistuu. Siksi myös ennakoimattomuus kasvaa – ihminen keksintöineen yllättää itse itsensä yhä useammin ja yhä nopeammin.

Emergenssillä on sana, jolla tarkoitetaan, kun jostain kokonaisuudesta nousee kokonaan uusi ilmiö. Yksinkertainen esimerkki emergenssistä on, kun mies ja nainen menevät yhteen ja saavat lapsen. Lapsi on yhdistelmä vanhempiensa geenejä, mutta silti jokaisessa lapsessa ainutlaatuisuutta, jota ei voi redusoida enää takaisin jompaankumpaan vanhempaan. Tästä emergenssisä on siis kysymys, osatekijät muodostavat yhdessä jotain kokonaan uutta, jota ei aiemmin ollut. Yksi emergenssin ominaisuus on, että uusien ilmiöiden muodostuminen vaatii kompleksisuutta. Toisin sanoen, mitä yksinkertaisempi ympäristö, sitä vähemmän uusia ilmiöitä syntyy.

Esimerkiksi satoja vuosia sitten musiikkisoittimet olivat kalliita ja harvinaisia, eikä ns. tavallisella kansalla ollut useinkaan mahdollisuuksia niiden hankintaan, puhumattakaan oman musiikkinsa esittämisestä yleisölle. Musiikin tuotanto ja esittäminen oli harvojen käsissä.

1800-luvun alussa painetut nuotit ja piano toivat musiikin myös tavallisten ihmisten koteihin. Tämä trendi säilyi lähes sellaisenaan yli sata vuotta, kunnes 1900-luvun alussa keksittiin gramofoni ja levyteollisuus sai alkunsa.

1920-luvulla tuli radio ja 1950-luvulla televisio. Samaan aikaan elintaso etenkin länsimaissa nousi, niin tavallisissakin perheissä voitiin harrastaa musiikkia yleisemmin.

Eli kun tekniikka kehittyi, niin uusia ilmiöitä alkoi nousta kiihtyvällä vauhdilla. Käytännössä siis erilaisten musiikkityylien esiin nouseminen kiihtyi moninkertaiseksi. Elvis Presley, Jerry Lee Lewis ja kumppanit mullistivat musiikkimaailmaa 50-luvulla ”hetkellisellä ilmiöllä” nimeltä rock’n roll. Vaikka musiikkityyli sinänsä oli uusi, niin heidän musiikkinsa oli kuitenkin soitettu siististi pukeutuneena ja perinteisin soittimin; kitara, rummut, kontrabasso ja piano. Silti Elviksen liikehdintä tuomittiin synniksi 50-luvun puolivälissä ja Variety magazine julisti 1955 mahtipontisesti rokista ”It’ll be gone by June”.

Rock ei kuitenkaan kuollut, kuten ennustettiin. Jo 60-luvulla järjestettiin legendaarinen Woodstock-festivaali. 80-luvulla musiikkimaailmaan oli noussut death metal saatananpalvontaa matkivine esityksineen. Rap, techno, nu metal, garage, indie, aor jne – nykyään musiikkityylejä on todella paljon ja rokkikin elää edelleen. Myös uusia soittimia on ilmestynyt, esimerkiksi syntetisaattori. Tämän päivän monet isot nimet luovat koko musiikkiinsa pelkästään tietokoneella ja tekoäly pystyy jo itsekin säveltämään musiikkia.

Kompleksisuuden kasvun kaksi ihan keskeistä ominaisuutta ovat siis:

  • Kompleksisuus synnyttää ilmiöitä, joita emme osaa ennustaa ja jotka yllättävät meidät (rokin piti kuolla 1955 kesäkuussa, mutta kövikin päinvastoin ja musiikkiityylejä tuli entistä enemmän).
  • Mitä enemmän kompleksisuutta, sitä enemmän uusia ilmiöitä (radio, tv, gramofoni, levysoittimet, moniraitanauhoitus, efektit jne antoivat mahdollisuuden räjähtävälle moninaisuuden kasvulle).

Kompleksisuuden kasvun ja uusien ilmiöidensuhde EI siis ole lineaarinen. Kuten musiikkiesimerkissä nähdään, kun ympäristö muuttuu jonkin asian suhteen suotuisaksi, niin kasvuvauhti on räjähdysmäinen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä väliä sillä on, jos tulee uusia ilmiöitä?

Vastaus on nousu ja tuho.

Aina, kun tulee uutta, niin jokin vanha tekee sille tilaa. Lapsuudessani 80-luvulla useimmissa kodeissa oli filmirullakamera, lankapuhelin, Commodore 64, kuvaputkitelevisio ja tietosanakirjasarja. Nykyään näistä ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tämä ei tarkoita pelkästään, että kodeissa ovat tavarat vaihtuneet. Se tarkoittaa ennen kaikkea, että moni niistä yrityksistä, jotka valmistivat noita esineitä, on mennyt konkurssiin (Commodore, Kodak, Salora jne jne). Moni työntekijä on joutunut työttömäksi. Monen osaaminen on vanhentunut. Sijoittajien rahoja on sulanut olemattomiin. Ja samaan aikaan on noussut uusia menestystarinoita.

Nousu ja tuho tulevat toistumaan tulevaisuudessakin, se on varmaa, mutta nopeammalla syklillä. Elämme aikakautta, jossa kuka voi julkaista oikeastaan mitä vaan koko maailman nähtäville. Vielä 150 vuotta sitten uutisten leviäminen maailmalle kesti viikkoja, 50-vuotta sitten päiviä. Nyt maksimissaan tunteja.  Jollain voi olla jo nyt valmisteilla jotain, joka tekee minun osaamisestani päiväysvanhaa. Ja hän voi huomenna saada sen koko maailman tietoisuuteen.

Tälle ajatukselle on helppo naureskella, että niin varmaan, ei se mun duuni nyt päivässä katoa. Saahan sitä nauraa. Niin nuo konkurssiin menneet firmatkin tekivät. Ja niin naureskeli Stockmannkin Zalandolle reilu kymmenen vuotta sitten. Ja historia kuitenkin opettaa, että emergenssi-ilmiöt luovat nousua ja tuhoa

Siksi sille, mitä meillä tänään on, kannattaa laittaa koko ajan vähemmän painoarvoa. Tiedon kokema inflaatio on korkeaa. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on meidän kiinnostus ja kyvykkyys sitä kohtaan, mitä huomenna voi olla.

Miten minä teen itsestäni tai bisneksestäni koko ajan uudella tapaa merkityksellistä?

Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä

Ihana nähdä sinuakin, hän sanoi. En vastannut, puhun huonosti tätä kieltä. Seisoin hiljaa harhaluulossa, että olen edelleen saamapuolella. Liian pitkä hiljaisuus, aukko, jossa jään vajaaksi. Hän antoi hymynsä hiljakseen asettua ja laski katseensa alas. Minä katsoin vasemmalle. Toimistorakennuksen alaikkunoista heijastuimme me, kadulla kohtaavat. Ihmisiä kiirehti aulan avoimista ovista sisään, katoavat sitten sen syövereihin. Pian meille kävisi samoin.

Niin, sanoin katseeni edelleen alaikkunoiden heijastuksissa.

Oliko niin parasta, mihin pystyin vai vähintä, mikä kelpasi? Nostit katseesi uudestaan. Mitä kuuluu, kysyit ja annoit silmiesi lämmön levitä sisemmäs.

Hetken mieleni teki vastata, että liikenteen äänihän tässä kuuluu. Viisastella olen aina osannut. Se on kuin yskänlääkettä, pahan makuista, mutta auttaa. Jotain olen sentään oppinut. Vaikka saisin alennusta, mikään ei ole siltikään ilmaista.

Hyvää, mitäs tässä, mitä itse, vastasin kuin vieraankielenlukija, joka koetta varten on opetellut fraaseja ulkoa. Huulesi liikkuivat, mutta unohdin kuunnella. Onneksi tiedän ulkoa, miten nämä vuorosanat menevät.

Jään vajaaksi, mutta olen iloinen kohtaamisestamme. En halua sen päättyvän näin, kuka kuiskaisi lisää vuorosanoja? Etkö voi vain sanoa olevasi iloinen tai näyttää sitä, vaikka hymyillen – näin minua neuvottiin kerran. Kyllä minä sen sanoa voin. Kyllä minä hymyillä osaan. Vaikeus on tehdä ne yhtä aikaa, oikeaan aikaan. Sinun edessäsi.

Onneksi sinulla on taito, se, joka on minunlaisiani varten; tulla vastaan yli puolenvälin. Antaa hetkelle aikaa kasvaa siksi, mihin se kykenee. Tiedät, että pelkään teitä kaikkia. Se on aina riittänyt, vaikka et ole koskaan kysynytkään miksi.

No kerro nyt oikeasti, mitä sulle kuuluu! Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä. Kosketat minua olkapäähän. Hymyilen, uskallan. Yhtäkkiä puhun kuin olisin joutunut olla kuukauden hiljaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, opetetaan. Ei olekaan, mutta välillä se on parasta, mihin pystyn.

On aika sanoa näkemiin, hetkessä on oikea sävy.

Katson jälkeesi kadulla, enkelit näyttävät sinulta. Niin vähän kuin sille muistetaankaan arvoa asettaa. Isot kyllä saavat kiitosta, mutta isot olisivat pieniä ilman sinunlaisia.

Minä maksan takaisin, kun keksin miten.

Radikalismi ja uudet luokkajaot (kasvava kompleksisuus part 2)

Todellisuus moniulotteisine ilmiöineen on aina ollut suuri kiinnostuksen kohde ihmiselle. Jo varhaisissa kulttuureissa on ajatus yliluonnollisesta ja kuolemanjälkeisestä ollut mukana. Sokrateenkin pohdinnoista on aikaa jo 2500 vuotta. Kaikesta pohdinnasta ja tutkimuksesta huolimatta maailmassa on edelleen paljon, mitä yksittäinen ihminen ei ymmärrä. Vaikka perehtyisit maailmankaikkeuteen ja oppisit ymmärtämään avaruuden kaareutumisen ja ajan suhteellisuuden, niin sinulle saattaa edelleen olla mysteeri, mistä tavallisen ihmisen ajatukset tulevat tai miten robotteja kehitetään.

Maailman kompleksisuus on läsnä jokaisen arjessa kaikkialla maailmassa. Joka päivä voi lukea uutisia maailmalta ja silmät pyörien ihmetellä, miten noin voi tapahtua. Kun kompleksisuus kasvaa entisestään, niin oman järkemme ylittävien tekojen ja ilmiöiden määrä kasvaa myös.

Suurin määrä ihmisiä, mikä yhden ihmisen aktiivisten sosiaalisten kontaktien piiriin mahtuu, on noin 150. Tuota pienemmissä ryhmissä on mahdollista, että ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti toinen toisensa ja pystyvät elämään sovussa. Isommat ihmisjoukot puolestaan eivät tule toimeen pelkästään sosiaalisilla kanssakäymisillä, vaan tarvitaan sääntöjä pitämään yhteisö toimintakykyisenä. Niinpä niin kauan, kuin on ollut isompia ihmisyhteisöjä, on ollut myös sääntöjä ja lakeja. Osaan näistä säännöistä on liittynyt myös uskonnollisia sävyjä, osa puolestaan ollut puhtaasti maallisia.

Tästä päästään yhteen kasvavan kompleksisuuden ja ihmisjoukkojen ihan keskeiseen haasteeseen:

Suuret ihmisjoukot eivät pysty toimia tehokkaasti ilman säännöstöjä, mutta kompleksisissa kokonaisuuksissa säännöt ovat aina radikaaleja pelkistyksiä todellisuudesta.

Toisin sanoen se, mitä ikinä säännöksi kirjataankin, ei koskaan tavoita kattavasti todellisuuden ilmiöitä. Ihminen kirjoittaa säännöt parhaan ymmärryksensä mukaan ja se ”ihmisen paras ymmärrys” on jo lähtökohtaisesti vajavainen suhteessa todellisuuden moninaisuuteen.

Mitä ihminen on sitten tehnyt, kun on huomannut todellisuuden kulkevan erilailla, kuin lakiin kirjoitettiin?

Sen sijaan, että oltaisiin muutettu oppeja, niin läpi historian ihminen onkin yrittänyt muuttaa todellisuutta. Vanha viisaus on, kun järki loppuu, niin voimankäyttö alkaa. Eriuskoisia on tapettu, ”noitia” poltettu roviolla, alkoholin kieltolakia on kokeiltu. Maailmassa on edelleenkin kymmenittäin valtioita, joissa homoseksuaalisuus tai avioliiton ulkopuolinen suhde ovat laittomia. Osassa tuomio voi olla jopa kuolemanrangaistus.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä tapahtumia, joissa joku yrittää voimalla taivuttaa jonkun toisen omaan oppiinsa. Sinänsä tämä vaikuttaa järjettömältä – onko ihminen tosiaan niin tyhmä? Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa se toinen puoli, ilman säännöstöä ei isompi ihmismassa pysty toimia tehokkaasti yhdessä.

Kun kompleksisuus kasvaa, niin ihmisen luomien lakien ja dogmien virhemarginaali kasvaa myös. Tämä näkyy jo siinä, miten paljon jäljessä lait ovat esimerkiksi Facebookin ja Googlen toiminnasta. Kuinka moni edes tajuaa, mitä kaikkea nämä kaksi yritystään voivat jo hankkimallaan datalla tehdä? Puhumattakaan, mitä kaikkea pahaa sillä voisi joku kieroutunut rikollinen tehdä, jos vain saisi datan käyttönsä.

Kun kompleksisuus jatkaa kasvuaan, niin ihmisen oma ymmärrys käy koko ajan vajavaisemmaksi. Valta muodostuu niille, jotka pystyvät tekoälyn avulla hallitsemaan dataa. Syntyy ihan uusien luokkajakojen maailma, jossa luokat eivät jakaudu perinteisen vaurauden pohjalta, vaan data ja sen ymmärrys ovat se pääoma, joka erottaa ihmiset.

Mitä tällöin tapahtuu sille tavalliselle ihmiselle, joka on läpi maailman historian halunnut pelkistää maailman omaan ymmärrykseensä taipuvaksi?

Osa ihmisistä on valmiimpia muokkaamaan omia ajatuksiaan kehityksen mukana. He ovat valmiita elämään hyväksyen, että todellisuudessa on paljon kaikkea, mitä he eivät ehdi oppia ymmärtämään, mutta mitä ei silti kannata tuomita. He pystyvät käyttää aikansa innostuneeseen uteliaisuuteen ja tutkia polkuja kohti sitä, minne he haluavatkin mennä. Ilman tarvetta julistaa väkisin omaa oppiaan muille. He tietävät, että paljon siitä, mikä on tänään ”totta”, onkin huomenna muuttunut.

Osa ihmisistä jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti ja pitävät kiinni siitä, mihin tänään uskovat. He koittavat joko selitellä maailmaa uusiksi tai, tilanteen kiristyessä, voimalla muokata maailmaa vastaamaan omaa oppiaan. Luokkajaot ovat aina luoneet radikalismia ja olisi vaikea uskoa, että tähän tulisi nytkään poikkeusta.

Kumpi on suurempi tulevaisuuden haaste: tuloerojen kasvu vai datan kasautuminen harvojen käsiin? Joskus keksittiin sanonta, että raha tulee rahan luo. Entäs jos tulevaisuudessa tieto tulee tiedon luo? Se dominoi, kellä on paras pääsy dataan. Esimerkiksi ihmisten Facebook-tykkäyksistä pystytään rakentamaan jo nyt yllättävän tarkkoja profiilikuvauksia. Mitä jos tämän datan saisi haltuun puoli-rikollinen ryhmittymä, jonka myy eniten tarjoavalle palvelua, jossa he selvittävät edellä mainitun datan kautta kohdehenkilön, vaikkapa tietyn puolueen johtavan poliitikon, heikkoja kohtia ja lähtevät sitten systemaattisesti johdattelemaan henkilöä ansaan. Lahjukset, naisseikkailut, alkoholi yms. ovat ennenkin tuhonneet menestyksekkäitä uria. Mitä jos tätä tuhoamista tekisikin joku systemaattisesti ja jatkuvasti päivittyvällä suurella datalla?

Kaiken tämän pointti on, että kompleksisuuden kasvu tarkoittaa, että meidän jokaisen yksilönä on koko ajan vaarallisempaa ja vaarallisempaa jäädä kiinni omiin ajatuksiimme ja mielipiteisiimme. Kaikki, mitä näen, ei todellakaan ole, kaikki, mitä on. En minä etkä sinä pysty ymmärtämään maailman moninaisuutta. On pakko hyväksyä suuri määrä erilaisuutta ja pystyä antamaan arvoa sekä sille, että omalle polulleen.

Ja kenellä on vastuu ennaltaehkäistä uusien luokkajakojen repeytymistä ja sen kautta kumpuaa radikalismia? Mitä minä voin tehdä asian eteen?

Mitä tarkoittaa kasvava kompleksisuus?

Joka päivä törmää mediassa keskusteluun maailman muutoksesta. Samat termit toistuvat; robotit, tekoäly, big data, älykoti, iot. Yhdeksi seuraukseksi, mitä tämä kaikki tarkoittaa nousee kompleksisuuden kasvu. Yritysten tarvitsee varautua siihen, se muuttaa työtekijöiden rooleja, se muuttaa asiakkaiden käyttäytymistä jne.

Mutta mitä se kompleksisuus oikeastaan on ja miksi se on relevanttia?

Kompleksisuus tarkoittaa periaatteessa kahta asiaa:

  • Kokonaisuus koostuu useista toisiinsa vaikuttavista asioista
  • Näiden vaikutukset on hyvin vaikeata selittää tarkemmin.

Klassinen kysymys siitä, voiko perhosen siipien isku jossain päin maailmaa saada aikaan luonnonkatastrofin jossain toisaalla, on hyvä pohdinta maailman monisyisistä syy ja seuraus -suhteista. Kun mukaan ottaa ihmisen vuorovaikutuksen sekä toistensa, että luonnon kanssa, niin kokonaisuus on enemmänkin kaoottinen kuin säännönmukainen. Me elämme siis jo valmiiksi hyvin kompleksisessa todellisuudessa.

Francis Fukuyama kirjoitti aikoinaan historian loppuneen vuoteen 1989, koska silloin ideologiset vastakkainasettelut väistyivät ja maailma siirtyi markkinatalouden ohjaukseen. Kuitenkin viimeistään syyskuun 11. 2001 historia taisi alkaa uudelleen. Tarkoitan tällä, että jo tähänkin asti on tapahtunut  kaikenlaista, mitä ei osattu ennustaa. Tämä on totta globaalilla tasolla ja tämä on totta jokaisen henkilökohtaisen elämän tasolla. Samalla myös jää tapahtumatta paljon semmoista, mitä ennustettiin. Vielä 90-luvun lopulla kerrottiin kauhukuvaa, kuinka öljy loppuu lähitulevaisuudessa. Eipä monellakaan ollut silloin mielessä, että mitä jos, autot ovatkin tulevaisuudessa sähkökäyttöisiä ja kuskittomia.

Toki aina, kun jotain yllättävää sattuu, niin jostain löytyy joku, joka ”kyllä osasi ennustaa tämän jo ajan sitten”. Yksittäisten ennustajien tapauksissa kysymys tuskin on kuitenkaan varsinaisesta tiedosta, vaan enemmänkin siitä, koska maailmassa on tuhansia ja tuhansia omia profetioitaan julistavia, niin ihan todennäköisyyksienkin puolesta aina joku on sattumalta oikeassa.

Tärkeä pointti siis ymmärtää on, että maailma on aina ollut kompleksinen ja täynnä vääriä ennustuksia ja totaalisia yllätyksiä. Ja kun kompleksisuus kasvaa, niin ennustettavuus pienenee entisestään. Eli kompleksisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että tapahtuu entistä enemmän asioita, joita emme osanneet ennustaa.

Tästä syystä yksi keskeinen kysymys yrityksille ja muille organisaatioille on, miten tulevaisuudessa kannattaa toiminta organisoida, että pystyttäisiin vastaamaan tähän haasteeseen. Perinteisen tiukkojen sääntöjen ja valvotun systeemin hinta on aina ollut massiivinen byrokratia ja hitaus. Tällaisten mallien hinta nousee tulevaisuudessa monelta osin liian kovaksi. Mitä nopeampaan on muutos, sitä kalliimpaa on selkeys.

Täysin vapaiden mallien hinta puolestaan on kasvava eriarvoisuus ja sosiaalinen eriytyminen. Sekin on kova hinta maksettavaksi ja seurannaisvaikutukset todella haastavia.

Kasvavassa kompleksisuudessa kestävin vaihtoehto on jossain noiden kahden välimaastossa. Annetaan rajoja ja luodaan vahvaa imua kohti yhteisen edun kannalta tärkeitä asioita. Helppo sanoa, mutta miten se toteutetaan? Jo balanssin etsiminen perustuu kontrollin sijasta paljolti luottamukseen. Samalla se vaatii esimerkiksi ihan eri tasoisen palautekulttuurin, kuin mitä nykyään monissa organisaatioissa on. Kompleksisessa maailmassa palautteenannon jakaminen ”kehuun ja korjaavaan” on yhtä kattava, kuin ihmisten profilointi hiljaisiin ja puheliaisiin. Se vaatii myös mm. ihan eri tasoista tavoiteasetantaa, kuin perinteisesti on. Millainen tavoite luo nimenomaan yhteistä imua toimia tietyllä tapaa? Ja pitäisikö tavoitteenasetannan rinnalle ottaa ketterä tapojenasetanta?

Toinen iso kokonaisuus, minkä kasvava kompleksisuus vaatii huomioimaan, on toiminnan konseptointi ja mallintaminen uudella tapaa. Jos kompleksisessa maailmassa asia tapahtuu kaksi kertaa täysin samalailla, niin se on sattumaa. Kysymykseen onko tässä nyt kaikki varmistettu, on systemaattisesti oikea vastaus: ei ole. Pitää pystyä aistimaan, mikä määrä tietoa on riittävästi.

Missä tulevaisuudessa sitten menee ne rajat, joiden kautta toimintaa raamitetaan? Mikä on millekin tekemiselle hyväksyttävä vaihteluväli? Ja kuka ja miten se määritetään? Nykyään puhutaan paljon, että pitää tehdä paljon nopeita kokeiluja. Testata, mikä toimii, ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan riitä kuin alkuun. Ei pointti ole se, mikä toimii joskus, vaan se, onko se toisinnettavissa. Kokeilujen idea on seuloa niitä tapoja, jotka ovat toisinnettavissa ja konseptoida niitä. Hetkellinen onnistuminen voi olla puhdasta sattumaa.

Kompleksisessa maailmassa nämä kaksi tasoa pitää pystyä tehokkaasti erottamaan: mikä ei toimi sen takia, että sitä ei ole testattu tarpeeksi kauan löydettääkseen toisinnettavuus, ja mikä ei toimi sen takia, että suorittavassa organisaatiossa on haaste. Kaksi ihan eri tason tilannetta, joiden eron merkitys korostuu koko ajan enemmän.

Jos tässä oikaisee, niin päädytään hyvin nopeaa tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole kuin iso pino veikkauksia, miksi jokin asia ei toimi. Turhan useasti syyn ja seurauksen suhde myöskin vedetään mutkat suoriksi -periaatteella. Menemättä tässä sen enempää ihmisen pohjattomaan haluun pelkistää asioita, niin ns. mutun hinta nousee silti koko ajan kalliimmaksi.

Kolmas pointti, minkä haluan kompleksisuudesta nostaa, on jyrkästi kasvava tarve ajattelun moniulotteisuudelle. Perinteinen ajattelu ja tieto on ollut paljolti yksiulotteista. Tarkoitan tällä, että meillä on olemassa esimerkiksi jokaisen kouluaineen huippuosaajia. On brilliantteja matemaatikoita, loistavia biologeja, kielineroja jne. Samaan aikaan meillä on uskomattoman vähän sellaisia osaajia, jotka osaisivat tehokkaasti yhdistää nämä aiheet kokonaisvaltaiseksi oppimiseksi. Yrityksissä on edelleen monesti myynti erikseen, toimitus erikseen ja valmennus erikseen jne.

Mitä, pitäiskö esimiehen itse valmentaa?

Myynti siellä myy ja lupaa, ja me sitten täällä toimituksessa mietitään, että mitenkä tämänkin voisi edes teoriassa toimittaa.

Kompleksisessa maailmassa tällainen yksiulotteinen ajattelu on tuhon tien. Vaatimus ajatella systeemiälykkäästi kasvaa koko. Ei riitä, että jokin asia toimii paperilla, vaan on ymmärrettävä yrityksen kulttuuri, johtamisen taso, motivaattorit yms. Toisin sanoen on ymmärrettävä kokonaisuus kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Jos miettii, mitä kaikkea se tarkoittaa käytännössä, niin pelkästään tästä kulmasta muutos on iso. Yksilösuorituksista pitää päästä kohti supertiimejä, joissa eri osaajat kohottavat toinen toisiaan. Se vaatii paljon rajojen totuttujen rikkomista. Se vaatii ihan uuden tasoisia vuorovaikutustaitoja ja tunneälykkyyttä.

Tässä muutama näkökulma siihen, mitä kasvava kompleksisuus tuo tullessaan. Jatkamme seuraavassa pätkässä siitä, mitä historia opettaa meille aiheesta.

Vapaus asuu vaihtoehdoissa

Valinnanvapaus on puheenaihe, joka monesti herättävät vahvoja mielipiteitä. Puhtaan anarkismin kannattajia on toki aika vähän, mutta sen sijaan keskustelu, missä menee se liiallisen säännöstelyn raja saa jatkuvasti aikaan keskustelua. Suomessa hyvä esimerkki tästä oli viime vuoden nelosolut kauppoihin -keskustelu. Jokaisen vapaus valita on arvo, jota moni argumentoinnillaan puolustaa.

Vapaus herättää sanana helposti vahvoja mielleyhtymiä. Eihän vapaus voi olla paha asia. Ja kuka muu minun parhaani voisi tietää, kuin minä itse? Kuka minä lopulta edes olen, jos en tietäisi omaa parastani? Ja jos minä en tiedä parastani, niin kuka sen tietää?

Vapaus on aiheena iso ja vaikeasti käsitettävä. Samalla vapaus on mielestäni yliarvostettua siinä mielessä, että käytännössä aina puhuttaessa vapaudesta se on kulminoitunut johonkin yksittäisiin nyansseihin. Kuten juuri nelosolutkeskustelussakin kävi. Paljon keskeisempi näkökulma vapaus keskusteluun on mielestäni se, että valintoja voi tehdä vain niistä, mitkä ovat vaihtoehtoja.

Kun argumentaatio kupli nelosoluen ympärillä, niin koko kokonaisuus jäi hieman koomiseksi. Vapaus valita mistä? Pienestä erosta oluen alkoholipitoisuudessa, joka muutoksenkin jälkeenkin olisi lailla säädelty. Muistan elävästi, kuinka kaverinikin painokkaasti perusteli ”Kyllä nyt pitää olla oikeus hakee saunakaljansa ihan vaan kaupasta”. Retorisesti hienosti tunteeseen vetoava argumentti, joka on täysin laho. Nelosoluen salliminen tarkoitti 4,8-5,5% oluiden myynnin sallimista kaupoissa ja tuotemerkit ovat käytännössä samoja kuin aiemmin. Miten saunakaljan saaminen voisi olla tuosta pienestä prosenttihaarukasta kiinni?

Tälle ajatteluharhailulle on kuitenkin yksinkertainen selitys. Keskustelun fokus oli vapaudessa, ei siinä, mitkä ovat vaihtoehtoja. Vapaus sanana mielleyhtymineen harhauttaa meidän mieltämme ja saa monet argumentoimaan innokkaasti. Samaan aikaan, kun väitellään jostain loppujen lopuksi todella triviaalista asiasta, niin unohdetaan kysyä ”mitäs kaikkia muita vaihtoehtoja voisikaan olla?”. Tässä on se suurin haaste meille.

Tänään on tänään. Mitä ikinä asioita sinun elämässä tänään onkaan, eivät ne ole elämäsi reunaehdot. Paitsi jos itse annat niiden olla. Se on kuitenkin totta, että voit valita vain vaihtoehdoista. Rikkoaksesi nykyhetken asettamat keinotekoiset raamit, sinun pitää katsoa elämää rikkaammin – pidemmälle. Kaikki, mitä näet, ei ole kaikki, mitä on. Vaihtoehtoja on ihan uskomaton määrä, mutta suurin osa on niistä vielä piilossa. Sinun päätös on jäätkö kiinni siihen, mitä nyt on. Näetkö vapautesi suhteessa niihin asioihin, mihin keskustelu sattui ajautumaan – toisin sanoen taannutko puolesta tai vastaan keskustelijaksi? Vai näetkö vapautesi nimenomaan vapautena – mahdollisuutena löytää aivan uusia asioita ja aivan uusia kulmia vanhoihin asioihin. Haluatko yhdistellä olemassa olevaa tavalla, kuinka ei aiemmin ole tehty vai haluatko väitellä juupas-eipäs.

Vapaus asuu vaihtoehdoissa.

Miksi puhuminen on tekemistä

Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.

Emme ole se, mitä teemme joskus

Ihminen tekee päivänsä aikana todella monta isompaa ja pienempää valintaa. Tilanteita tulee ja tilanteita menee. Harvoin on aikaa ja energiaa pysähtyä miettimään jokaista käännettä erikseen. Samalla, kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, vaihtoehtoisia tapoja toimia on nykyään myös paljon. Kun tempo arjessa on nopea ja vaihtoehtojen määrä suuri, niin herää kysymys, kuka tai mikä itse asiassa meidän arkeamme ohjaa?

Sanotaan, että 80-90% meidän valinnoista on semmoisia, joihin emme itsekään tiedä syytä. Tilanteita tulee eteemme ja me vastaamme niihin intuitiolla. Valtava määrä ajatuksia ja valintoja kulkee siis koko ajan ohi meidän tietoisen mielen. Tämä johtuu siitä, että tiedostettu ajattelu on historian saatossa ollut selviytymisen kannalta liian hidasta. Jos laitat käden vahingossa kuumalle levylle, niin refleksi ohjaa sinut tempaisemaan sen heti pois. Tietoinen päätös olisi yksinkertaisesti ihan liian hidasta.

Palataan takaisin kysymykseen, kuka tai mikä meidän arkeamme ohjaa. Vastaus on isolta osalta: autopilotti. Kiireisessä arjessa meidän aivomme oikaisevat ajattelua ja pyrkivät toistamaan niitä samoja asioita, joita olemme tähänkin asti tehneet. Tilanteet muuttuvat, mutta ajattelumme ei muutu ollenkaan samaan tahtiin. Miten tämän kaiken keskellä ehdimme mukaan rytmiin?  Kulkemaan kohti niitä päämääriä, jotka haluammekin saavuttaa ja kohtelemaan muita ihmisiä, kuten haluammekin heidän kokevan tulevan kohdelluiksi?

Onneksi tähän haasteeseen on olemassa hyvä lääke: tykytykytyky.

Mikä se on?

Vastaus löytyy Eye of the tiger -biisistä, Rocky III elokuvasta tuttu hittibiisi. Hienot iskut heti introssa. Bum! Bum-bam-bum! Bum! Bam-Buu! …Risin’ up, back on the street…..!

Nuo alun iskut muistuvat kyllä monelle mieleen. Jos laitat nyt biisin oikeasti soimaan, niin kuuntelehan tarkasti, kuinka heti alussa taustalla soi kitara, joka soittaa samaa yhtä säveltä melkein koko biisin ajan. Tykytykytykytykytykytyky…. Sama sävel ja rytmi kulkevat taustalla lähes koko biisin. Koko biisin hyvä svengi perustuu hyvin paljolti tuohon tykytykyyn.

Tarinan opetus: ilman tykytykyä ei Eye of the Tigerista olisi koskaan tullut hittiä. Ilman sitä koko mahtipontinen intro olisi vain yksittäisiä iskuja ilman yhteyttä toisiinsa. Silti juuri näin meille elämässä usein käy. Unohdamme, mikä tekee hitistä hitin ja laitamme aivan liian usein ison painoarvon yksittäisille iskuille.

”Tänään söin lounaalla vaan salaattia”,

”Soittelin äidille pitkästä aikaa viikonloppuna”,

”Nyt oli X-osastolla kovat lisämyynnit viime viikolla”.

Me juhlimme näitä yksittäisiä iskuja ja unohdamme, että hittejä ei synny ilman tykytykyä. Muistamme, että 80-90% valinnoistamme elämässä tulee selkärangasta ilman tietoista ajattelua. Silti me tarkkailemme elämäämme enimmäkseen sen pienen osan kautta, joka nousee tietoisuutemme. Yksittäisiä iskuja ja aksentteja siellä täällä.  Me emme ole se, mitä teemme joskus. Me olemme sitä, mikä elämme taustalla soi.

Ei sillä ole mitään väliä, mitä tänään söit, vaan sillä, miten yleensä syöt. Eikä sillä, että soittaa kerran äidilleen ole lähellekään samanlaista merkitystä, kuin sillä, miten ylipäätään ajattelee äidistään. Onko kaikissa ajatuksissa äidistäsi  taustalla arvostava rakkaus ihmiseen, joka sinut synnytti?

Hienoa, että X-osasto sai hienot lisämyynnit. Ei se kuitenkaan paljoa lämmitä, jos tekeminen muuten ei ole kestävällä pohjalla ja myynnit tehty esimerkiksi asiakaskokemuksesta tinkien.

Ihmisen onni asuu siellä, missä hän voi laajamittaisesti elää semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää. Ja voidakseen elää semmoista elämää kannattaa ensi töikseen kääntää katse pois pelkistä arjen aksenteista. Nämä yksittäiset teot, olkoot kuinka hyviä tahansa, ovat kuitenkin juuri nimensä mukaisia; yksittäisiä tekoja. Se, mikä ratkaisee, on millaista kitaraa soitat kaiken tekemisesi taustalla.

Tykytykytyky. Sinä olet se.