Vapaus asuu vaihtoehdoissa

Valinnanvapaus on puheenaihe, joka monesti herättävät vahvoja mielipiteitä. Puhtaan anarkismin kannattajia on toki aika vähän, mutta sen sijaan keskustelu, missä menee se liiallisen säännöstelyn raja saa jatkuvasti aikaan keskustelua. Suomessa hyvä esimerkki tästä oli viime vuoden nelosolut kauppoihin -keskustelu. Jokaisen vapaus valita on arvo, jota moni argumentoinnillaan puolustaa.

Vapaus herättää sanana helposti vahvoja mielleyhtymiä. Eihän vapaus voi olla paha asia. Ja kuka muu minun parhaani voisi tietää, kuin minä itse? Kuka minä lopulta edes olen, jos en tietäisi omaa parastani? Ja jos minä en tiedä parastani, niin kuka sen tietää?

Vapaus on aiheena iso ja vaikeasti käsitettävä. Samalla vapaus on mielestäni yliarvostettua siinä mielessä, että käytännössä aina puhuttaessa vapaudesta se on kulminoitunut johonkin yksittäisiin nyansseihin. Kuten juuri nelosolutkeskustelussakin kävi. Paljon keskeisempi näkökulma vapaus keskusteluun on mielestäni se, että valintoja voi tehdä vain niistä, mitkä ovat vaihtoehtoja.

Kun argumentaatio kupli nelosoluen ympärillä, niin koko kokonaisuus jäi hieman koomiseksi. Vapaus valita mistä? Pienestä erosta oluen alkoholipitoisuudessa, joka muutoksenkin jälkeenkin olisi lailla säädelty. Muistan elävästi, kuinka kaverinikin painokkaasti perusteli ”Kyllä nyt pitää olla oikeus hakee saunakaljansa ihan vaan kaupasta”. Retorisesti hienosti tunteeseen vetoava argumentti, joka on täysin laho. Nelosoluen salliminen tarkoitti 4,8-5,5% oluiden myynnin sallimista kaupoissa ja tuotemerkit ovat käytännössä samoja kuin aiemmin. Miten saunakaljan saaminen voisi olla tuosta pienestä prosenttihaarukasta kiinni?

Tälle ajatteluharhailulle on kuitenkin yksinkertainen selitys. Keskustelun fokus oli vapaudessa, ei siinä, mitkä ovat vaihtoehtoja. Vapaus sanana mielleyhtymineen harhauttaa meidän mieltämme ja saa monet argumentoimaan innokkaasti. Samaan aikaan, kun väitellään jostain loppujen lopuksi todella triviaalista asiasta, niin unohdetaan kysyä ”mitäs kaikkia muita vaihtoehtoja voisikaan olla?”. Tässä on se suurin haaste meille.

Tänään on tänään. Mitä ikinä asioita sinun elämässä tänään onkaan, eivät ne ole elämäsi reunaehdot. Paitsi jos itse annat niiden olla. Se on kuitenkin totta, että voit valita vain vaihtoehdoista. Rikkoaksesi nykyhetken asettamat keinotekoiset raamit, sinun pitää katsoa elämää rikkaammin – pidemmälle. Kaikki, mitä näet, ei ole kaikki, mitä on. Vaihtoehtoja on ihan uskomaton määrä, mutta suurin osa on niistä vielä piilossa. Sinun päätös on jäätkö kiinni siihen, mitä nyt on. Näetkö vapautesi suhteessa niihin asioihin, mihin keskustelu sattui ajautumaan – toisin sanoen taannutko puolesta tai vastaan keskustelijaksi? Vai näetkö vapautesi nimenomaan vapautena – mahdollisuutena löytää aivan uusia asioita ja aivan uusia kulmia vanhoihin asioihin. Haluatko yhdistellä olemassa olevaa tavalla, kuinka ei aiemmin ole tehty vai haluatko väitellä juupas-eipäs.

Vapaus asuu vaihtoehdoissa.

Miksi puhuminen on tekemistä

Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.

Emme ole se, mitä teemme joskus

Ihminen tekee päivänsä aikana todella monta isompaa ja pienempää valintaa. Tilanteita tulee ja tilanteita menee. Harvoin on aikaa ja energiaa pysähtyä miettimään jokaista käännettä erikseen. Samalla, kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, vaihtoehtoisia tapoja toimia on nykyään myös paljon. Kun tempo arjessa on nopea ja vaihtoehtojen määrä suuri, niin herää kysymys, kuka tai mikä itse asiassa meidän arkeamme ohjaa?

Sanotaan, että 80-90% meidän valinnoista on semmoisia, joihin emme itsekään tiedä syytä. Tilanteita tulee eteemme ja me vastaamme niihin intuitiolla. Valtava määrä ajatuksia ja valintoja kulkee siis koko ajan ohi meidän tietoisen mielen. Tämä johtuu siitä, että tiedostettu ajattelu on historian saatossa ollut selviytymisen kannalta liian hidasta. Jos laitat käden vahingossa kuumalle levylle, niin refleksi ohjaa sinut tempaisemaan sen heti pois. Tietoinen päätös olisi yksinkertaisesti ihan liian hidasta.

Palataan takaisin kysymykseen, kuka tai mikä meidän arkeamme ohjaa. Vastaus on isolta osalta: autopilotti. Kiireisessä arjessa meidän aivomme oikaisevat ajattelua ja pyrkivät toistamaan niitä samoja asioita, joita olemme tähänkin asti tehneet. Tilanteet muuttuvat, mutta ajattelumme ei muutu ollenkaan samaan tahtiin. Miten tämän kaiken keskellä ehdimme mukaan rytmiin?  Kulkemaan kohti niitä päämääriä, jotka haluammekin saavuttaa ja kohtelemaan muita ihmisiä, kuten haluammekin heidän kokevan tulevan kohdelluiksi?

Onneksi tähän haasteeseen on olemassa hyvä lääke: tykytykytyky.

Mikä se on?

Vastaus löytyy Eye of the tiger -biisistä, Rocky III elokuvasta tuttu hittibiisi. Hienot iskut heti introssa. Bum! Bum-bam-bum! Bum! Bam-Buu! …Risin’ up, back on the street…..!

Nuo alun iskut muistuvat kyllä monelle mieleen. Jos laitat nyt biisin oikeasti soimaan, niin kuuntelehan tarkasti, kuinka heti alussa taustalla soi kitara, joka soittaa samaa yhtä säveltä melkein koko biisin ajan. Tykytykytykytykytykytyky…. Sama sävel ja rytmi kulkevat taustalla lähes koko biisin. Koko biisin hyvä svengi perustuu hyvin paljolti tuohon tykytykyyn.

Tarinan opetus: ilman tykytykyä ei Eye of the Tigerista olisi koskaan tullut hittiä. Ilman sitä koko mahtipontinen intro olisi vain yksittäisiä iskuja ilman yhteyttä toisiinsa. Silti juuri näin meille elämässä usein käy. Unohdamme, mikä tekee hitistä hitin ja laitamme aivan liian usein ison painoarvon yksittäisille iskuille.

”Tänään söin lounaalla vaan salaattia”,

”Soittelin äidille pitkästä aikaa viikonloppuna”,

”Nyt oli X-osastolla kovat lisämyynnit viime viikolla”.

Me juhlimme näitä yksittäisiä iskuja ja unohdamme, että hittejä ei synny ilman tykytykyä. Muistamme, että 80-90% valinnoistamme elämässä tulee selkärangasta ilman tietoista ajattelua. Silti me tarkkailemme elämäämme enimmäkseen sen pienen osan kautta, joka nousee tietoisuutemme. Yksittäisiä iskuja ja aksentteja siellä täällä.  Me emme ole se, mitä teemme joskus. Me olemme sitä, mikä elämme taustalla soi.

Ei sillä ole mitään väliä, mitä tänään söit, vaan sillä, miten yleensä syöt. Eikä sillä, että soittaa kerran äidilleen ole lähellekään samanlaista merkitystä, kuin sillä, miten ylipäätään ajattelee äidistään. Onko kaikissa ajatuksissa äidistäsi  taustalla arvostava rakkaus ihmiseen, joka sinut synnytti?

Hienoa, että X-osasto sai hienot lisämyynnit. Ei se kuitenkaan paljoa lämmitä, jos tekeminen muuten ei ole kestävällä pohjalla ja myynnit tehty esimerkiksi asiakaskokemuksesta tinkien.

Ihmisen onni asuu siellä, missä hän voi laajamittaisesti elää semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää. Ja voidakseen elää semmoista elämää kannattaa ensi töikseen kääntää katse pois pelkistä arjen aksenteista. Nämä yksittäiset teot, olkoot kuinka hyviä tahansa, ovat kuitenkin juuri nimensä mukaisia; yksittäisiä tekoja. Se, mikä ratkaisee, on millaista kitaraa soitat kaiken tekemisesi taustalla.

Tykytykytyky. Sinä olet se.

Copy & paste tappaa ainutlaatuisuuden

Jos olet mielestäsi oikeassa, olet väärässä. Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli. En muista enää, mistä tuo ajatus aikoinaan rakentui. Pitkään se on kuitenkin toiminut hyvänä ohjenuorana maailmaa ihmetellessä. Kokonaisuus ei koskaan ole vain se, miltä aluksi näyttää. Vaihtoehtojen näkeminen on kuitenkin taitolaji, joka ei onnistu ihan itsestään. Ihminen on itse asiassa luotu toimimaan juuri päinvastoin. Kun maailmaa pelkistää, aivot säästävät energiaa. Tarkkailemme arkemme asioita aina omien aiempien kokemustemme kautta ja silloin useimmiten alleviivaamme samankaltaisuuksia ja sokeudumme ainutlaatuisuudelle.

”Tämähän on ihan sama kuin…”

”Just noin mä olen jo tehnytkin…”

”Ihan samoja juttuja siellä puhuttiin, kuin mekin ollaan puhuttu…”

Tästä samanlaisuuden harhasta hyvänä esimerkkinä toimii mopon ja moottoripyörän ajamisen erot:

Mopolla ajaminen on helppoa, kunhan vain ensin oppii vaihtamaan vaihteita. Mopon päällä istutaan ja ohjaustangosta käännetään sinne, minne halutaan mennä. Kun mopolla jarrutetaan, niin se tapahtuu samalailla kuten polkupyörässäkin: Polkaiset jarrun pohjaan ja takarengas lukkiutuu.

Kun katselee mopoa ja moottoripyörää vierekkäin, niin molemmissa vivut ja kahvat ovat pääosiltaan samanlaiset. Vaihteet toimivat samalla logiikalla ja jarrut löytyvät samoista paikkaa. Äkkiä voisi siis ajatella ”tämähän on ihan sama kuin mopo, vähän isompi vain”.

Nimenomaan näin asia ei kuitenkaan ole. Se, mikä näyttää samalta, sisältääkin radikaalisti erilaisen dynamiikan.

Moottoripyörä painaa kuljettajan kanssa lähes 300 kg. Moottoripyörällä ajonopeudet ovat myös eri tasoa kuin mopolla. Kun 300 kg yhteispaino pitäisi saada pysähtymään 80km/h nopeudesta, niin pelkkä takajarrun painaminen ei riitä ollenkaan. Se, mikä pysäyttää mopon, ei todellakaan pysäytä moottoripyörää. Jarruttaessa paino siirtyy eteen, joten moottoripyörässä se takarengas ei juurikaan jarruta. Kun paino siirtyy eteen, niin jarruttaa pitääkin voimakkaasti nimenomaan eturenkaalla.

Mikä toimii mopossa, voikin aiheuttaa hengenvaaran moottoripyörää ajaessa.

Toinen keskeinen ja potentiaalisesti hengenvaarallinen ero liittyy kääntymiseen. Jos moottoripyörällä ajaa maantienopeutta vähänkään tiukempaan mutkaan, niin ohjaustankoa pitääkin kääntää nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Eli jos haluat kääntyä jyrkästi vasemmalle, niin ohjaa kevyesti oikealle. Jos ohjaatkin menosuuntaan, niin mitä tapahtuu? Moottoripyörä nousee pystyyn ja yhtäkkiä olet isossa riskissä suistua tieltä. Tekniikan nimi on vastaohjaus.

Vaikka samankaltaisuuksia siis olikin paljon, niin mopon ajamisen dynamiikan siirtäminen copy & pastena moottoripyörään ei riitä ollenkaan.

Arjen elämässä tämähän on ihan sama kuin.. -ajattelulla ei useinkaan ole ihan noin radikaalia hintaa. Vaikka kuinka pelkistäisimme asioita, niin hyvin harvoin se meidät hengenvaaraan saattaa. Itse asiassa pelkistämisellä harvoin on mitään näkyvää hintaa. Siksi koko ilmiö saattaa ilman tietoista ajattelua jäädä pimentoon.

Ihminen toimii pelkistäen, mutta ei tiedä toimivansa niin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mikä se pelkistäminen näkyvä hinta on. Kyse on nimenomaan siitä, mitä jää saamatta.

Meidän nopeasti muuttuvassa maailmassa tilanteet todella harvoin ovat oikeasti toistuvia tai samanlaisia. Mitä enemmän pelkistämme, tämähän on ihan sama kuin aiemminkin, niin sitä enemmän jäämme todellisuudesta jälkeen. Maailmaa tarjoaa mahdollisuuksia koko kauneudessaan, mutta näemme vain samankaltaisuutta. Me turrutamme herkkyytemme hetkien ainutlaatuisuudelle. Paljon jää saamatta, vaikka mitään ei ymmärtäisikään menettävänsä.

Kun sanotaan, että maailma muuttuu, niin se ei tarkoita pelkästään, että tulee uusia keksintöjä ja vanha tekniikka poistuu käytöstä. Se tarkoittaa nimenomaan myös sitä, että vanhojen asioiden nyanssit ja dynamiikka muuttuvat. Se, mikä näyttää samalta, voikin olla jotain ihan muuta.

Houkutus arjessa on silti suuri lähteä copy & pasteamaan jotain, mikä toimi joskus aiemminkin. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää tiedostaa mielessään, että jokaisessa ihmiskohtaamisessa ja ilmiössä on aina oma dynamiikkansa, oma ainutlaatuisuutensa.

Se, että joku yksinkertaistettuna näyttää samalta, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Moottoripyörän tapauksessa pelkistäminen voi saattaa hengenvaaraan. Useimmiten pelissä ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan ainoastaan oma matka kohti korkeampaa merkitystä ja onnellisuutta, mikä toisaalta on aikalailla sama asia.

Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli.

Me kohtaamme jälleen

Kolmekymmentä vuotta sitten tein lumienkelin juuri tähän. Makasin hangessa ja näin tähdet. Koetin nousta niin varovasti kuin mahdollista. Seisoin ja katsoin. Lumienkelin siivet olivat käteni mittaiset. Toisessa siivessä oli pieni jälki, käteni painauma. Sinisissä haalareissani ei ollut helppo nousta.

Hetken lumienkeliä katsottuani tajusin, ettei kenenkään ole hyvä olla yksin. Tein enkelille kaverin viereen. Sen siivet olivat saman mittaiset, myös niihin jäi painauma. Olin iloinen luomastani, mutta samalla inhosin haalareitani, koska mielestäni juuri ne olivat syy painaumiin. Niiden takia minun oli vaikea nousta. Muutoin lumienkelini olisivat täydellisiä.

Aikuisena tajuan, että olisin voinut pyytää äitiä nostamaan minut. Silloin minun ei olisi tarvinnut ottaa kädelläni tukea. Tai olisin voinut ottaa hieman lunta ja tasoittaa painaumat siivissä. Lapsenmieleen eivät mahdollisuudet nousseet. Minkä tein, sen tein.

Olenko viisaampi nyt aikuisena, kun näen mahdollisuuksia?

En ole tehnyt lumienkeliä vuosikymmeniin. Mitä teen mahdollisuuksilla, jos enkelit jäivät lapsuuteen?

Ne käteni mittaiset siivet silloin hangella, mihin ne yltivät? En silloin ajatellut, että mikään ominaisuus minussa olisi rajoite.

Toivon koko sydämestäni, että ymmärrämme tämän: eivät tekemäni jäljet hangessa vain näyttäneet enkeliltä.  Ei se niin mennyt. Vaan kun tietyllä tavalla heilutteli käsiä ja jalkoja, niin silloin enkeli ilmestyi lumeen. Siinä on iso ero. Niin iso, että voiko sitä aikuinen käsittääkään?

Seison edelleen saman paikan äärellä, en ole vanha vieläkään. En tiedä, missä sininen haalarini menee. Se, jonka takia siipiin tuli painaumat. Mieleni tekisi jälleen tehdä lumienkeli. En tosin osaa enää vain kaatua selälleni, kuten kolmekymmentä vuotta sitten. Tehdäkseni enkelin minun pitää polvistua ensin.

Katson taivasta ja heilutan käsiäni. Me kohtaamme jälleen.

Nousen ylös niin varovasti kuin pystyn. Siivet ovat pidemmät kuin ennen, mutta niissä molemmissa on nyt painaumat, en olisi muuten päässyt ylös. Kaikella on hintansa.

Olen hiljaa sen äärellä, joka on mennyt.

Ei sen, mitä olen luonut, tarvitse olla virheetöntä, ei isompaa tai pienempää. Halu luoda hyvää riittää. Silloin enkeli ilmestyy lumeen ja sen on sinun kokoisesi.

Arki vääristää mittasuhteita

Elä hetkessä, sanotaan, elämä on tässä ja nyt. Niinhän se onkin. Arki onkin monessa mielessä ihmisen parasta aikaa. Ihmiselämä on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että hetkestä katsoen maailman mittasuhteet taipuvat mitä erikoisempiin muotoihin. Tämä mittasuhteiden vääristyminen saa helposti arjenkin asiat näyttämään ihan muulta kuin ne ovat.

Katsotaan pienen esimerkin kautta, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

On keväinen huhtikuun aamu. Aurinko on noussut lupaavan lämpöisenä. Muutamia lumipilviä uinuu vielä nurmikolla. Aamukahvin jälkeen vedät takin yllesi ja astut ulos kevätaamuun. Korviisi soljuu tuttu kevään lorina, vesi virtaa kaikkialla. Hyppäät autoosi ja lähdet ajamaan töihin. Yhtäkkiä havahdut, että kevättä ihaillessa aika riensikin nopeammin kuin huomasit. Perhana, tässähän on pian myöhässä töistä.

Kevyt ruuhka stressaa tänä aamuna normaalia enemmän – Liikkuu, liikkuu, tässä pitäisi ihmisen ehtiä töihin.

Kortteli ennen työpaikkaa huomaat, että kännykkä jäi kotiin. Voi helkatti, enää ei ehdi kääntyä. Työpaikan luona parkkeeraat auton tutusti kadun varteen. Nyt nopeasti töihin, ettei myöhästy palaverista. Kun hyppäät autosta ulos, niin toinen jalka uppoaa nilkkaa myöden vesilätäkköön. Ei jumankauta ole totta!!

Päässäsi kiehuu kiirastuli. Ilman kännykkää, kenkä ja sukka läpi märkinä.

Työpaikan hissiin astuu samaan aikaan kollegasi toiselta osastolta, mutta et edes huomaa hänen tervehdystään, kun aamun tapahtumasarja stressaa mieltäsi. Palaveriin saavut hieman myöhässä. Koko aihe siellä tuntuu tässä mielen tilassa jotenkin yhdentekevältä. Päässäsi pyörii enemmänkin vain halu mennä takaisin kotiin ja vetää peitto pään yli.

Lounaaseen mennessä on ehtinyt kenkä ja sukka kuivua. Mieli on parempi. Lähdette porukalla syömään lounasta. Lounasmenua katsoessa muistuu mieleen, että vähän pitäisi kyllä syödä terveellisemmin. Siitä huolimatta otat burgerin. Mitäpä yksi burger nyt haittaa?

Laitetaan tarinalle piste tässä kohtaa ja tarkastellaan hieman, mitä tapahtui.

Jokainen varmasti tunnistaa elämästä tilanteita, josisa esimerkiksi jokin tapahtuma on kiehuttanut hermoja, stressannut tai muuten vallannut hetkeksi koko mielen. Tärkeästä kohtaamisesta myöhästyminen, kukkaron katoaminen hetkeksi, jokin yllättäen ilmoitettu muutos työpaikalla voivat esimerkiksi olla tämmöisiä tunteenlaukaisijoita.

Jos asiaa katsoo toisesta kulmasta, niin mittasuhteet näyttävätkin ihan eriltä. Mieti, että joku kaverisi sanoisi sinulle: Tiedätkö, mitä mulle tapahtui kolme vuotta sitten!?

En tiedä, kerro!

No mä unohdin yksi aamu kännykän kotiin. Myöhästyin hetken töistä ja lisäksi mun sukka kastui.

Öööööööö, okei, ja mitä sitten tapahtui?

Sama asia, joka hetkessä dominoi tunteita, tuntuukin isommassa perspektiivissä naurettavan pieneltä. Mitä sitten, että kännykkä kerran unohtui tai sukka kastui? Eikai se nyt niin iso asia ole? Tästä huolimatta pienetkin tapahtumat saattavat hetkessä ohjata radikaalistikin meidän käytöstämme – mittasuhteet vääristyvät. Kun samaa asiaa katsoo pidemmän ajan jälkeen, niin mittasuhteet palautuvat.

Ei se ehkä ollutkaan iso asia.

Entäs se burgeri? Halusit elää terveellisemmin, mutta mitä yhdellä hampurilaisella on väliä? Ihan hyvinhän lounaalla voi yhden burgerin syödä. Mietipä asiaa toista kautta.

Jos haluat elää terveellisemmin, niin ethän sinä voi kerralla olla syömättä kuin yhden burgerin. Ei koskaan tule tilannetta, että voisit jättää kerralla sata burgeria syömättä. Jälleen kerran hetki kuitenkin vääristää mittasuhteet. Yksittäinen päätös yksittäisessä hetkessä voi tuntua mitättömän pieneltä, mutta juuri niistähän meidän elämä rakentuu.

Kun ihminen on hetkessä sisällä, se hetki saattaa tuntua koko maailmalta. Joskus iso onkin pientä ja pieni isoa. Se näkee, joka pysähtyy katsomaan. Kannattaa siis arjen keskelläkin tietoisesti pysähtyä miettimään elämää ja antamaan asioille mahdollisuus palautua oikeisiin mittoihinsa.

Parempi ajattelu luo parempaa elämää.

Miten käyttäydytään hot-jazz-yoga-boogie -treeneissä?

Kirjoittelin viimeksi taipumuksestamme nähdä maailman ensi sijaisesti itsemme kautta. Esimerkiksi monesti kuultu ”mulla on huono nimimuisti” ei itse asiassa olekaan ominaisuus juuri sinussa, vaan ihan yleinen ominaisuus homo sapiensissa. Usein elämässä me kuitenkin unohdamme tämän ihmisyyden tason. Ihminen ei olekaan puhdas yksilö, vaan meissä on paljon yhteisiä lajipiirteitä. Myöskin laumassa meihin pätee liuta lajiominaisuuksia, jotka ohjaavat käytöstämme.

Ajatellaan, että kaverimme kutsuisi meidät hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Emme ole koskaan kuulleetkaan semmoisesta lajista. Mikä ihme se on? Kaveri kertoo, että se on vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa musiikin tahtiin. Asia selvä, mä tuun kokeileen.

Emme ole koskaan kuulleetkaan lajista, emmekä koskaan nähneet vilaustakaan siitä. Meidän ainoa tieto on, jonka kaveri juuri kertoi; vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa. Ilman aiempaa tietoa ja kokemusta mielessämme on silti saman tien iso määrä ajatuksia, kuinka kuuluu käyttäytyä. Vaikka kukaan ei erikseen sano, että älä tule farkuissa ja pikkutakissa, niin silti me tajuamme sen ja puemme verkkarit, trikoot tai muut urheiluvaatteet. Emme käy juomassa paria olutta pohjalle tai syömässä kebabrullaa juuri ennen treenejä. Tulemme paikalle hyvissä ajoin ennen aloitusta. Kaveri ei mainitse erikseen hikoamisesta, mutta silti tajuamme ottaa pyyhkeen ja vaihtovaatteita mukaan. Ja monta muuta pienempää seikkaa.

Kaikki tämä kumpuaa urheilukäyttäytymisen ideasta. Meidän päässämme on uskomaton määrä kirjoittamattomia sääntöjä, joita välttämättä kukaan ei ole erikseen meille kertonut ja jotka olemme oppineet havainnoimalla ympäristöä. Kun päässämme on idea siitä, miten kuuluu käyttäytyä, me pyrimme muokkaamaan omaa käyttäytymistämme sen suuntaiseksi. Ihminen on todella herkkä aistimaan muita ihmisiä ja meillä on luontainen pyrkimys harmoniaan muun lauman kanssa. Meillä on idea eli mielikuva, miten urheilutreeneissä kuuluu käyttäytyä, ja ilman eri kehotusta, me pyrimme käyttäytymään mielikuvan mukaisesti.

Samasta syystä emme esimerkiksi mene kirkkoon urheiluvaatteissa ja rupea siellä hyppimään lämmittelyksi x-hyppyjä, vaikka olisi kuinka kylmä. Ei sitäkään kukaan erikseen ole kieltänyt, mutta tilannetaju antaa meille säännöt, kuinka kuuluu käyttäytyä. Eri tilanteissa on siis erilainen oletetun käyttäytymisen idea ja se vaikuttaa suuresti siihen, miten me itsekin käyttäydymme. Toki tämä mielikuva elää ajan kanssa ja eri ihmisillä on hieman erilaisia mielikuvia. Faktaa kuitenkin on, että meidän mielikuvamme siitä, kuinka kuuluu käyttäytyä, ohjaa meitä aktiivisesti.

Palataas takaisin hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Kun menemme hakemaan mattoa alustaksi, niin samalla tarkkailemme tiedostaen ja tiedostamatta muita ihmisiä. Minkälaista väkeä täällä oikein on? Jos ympärillämme on useampi ihminen hieman pulskassa kunnossa verkkarit ja bändipaita päällä, niin se antaa meille heti signaalin. ”Ahaa, täällä on aika paljon aloittelijoita, no eipä sitten mitään hätää”. Itselle saattaa tulla rennompi olo, että tässähän voi ihan rauhassa ottaa ja tunnustella. Samalla koko keskittyminen saattaa laskea merkittävästi, kunhan ei tässä nyt niin tosissaan olla.

Tilanne on kuitenkin ihan eri, jos ympärillä onkin ihmiset timmissä kunnossa tekemässä supernotkeita alkuvenyttelyjä. Näähän on jotkut pro-luokan treenit! Äkkiä oma matto takariviin ja pieni stressi ja skarppaus päälle. Pakko tsempata, ettei noi pidä mua ihan pellenä.

Se, miten me aistimme muiden ihmisten käyttäytyvän ja suhtautuvan tilanteeseen, vaikuttaa meihin automaattisesti. Me muokkaamme omaa käytöstämme sen mukaan, mitä koemme ympärillämme tapahtuvan. Tunnelma, fyysinen tila, ryhmäpaine ja moni muu tekijä ohjaavat meidän käytöstämme. Jos jossain porukassa on tosissaan tekemisen meininki, niin se tarttuu ja lähtee kertautumaan. Samalla se vahvistaa itse itseään. Samanlailla, jos jossain porukassa yksikin tyyppi alkaa lepsuilla, ”tää on ihan turhaa hommaa”, niin se vaikuttaa heti myös muihin. Mtös tämä lähtee ajan kanssa kertautumaan, jos ei muu ryhmä laita tätä yhtä takaisin ruotuun.

Koko ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeisin idea onkin, että aina on jotain, mikä lähtee kertautumaan.

Totta kai me itse vaikutamme myös suuresti omaan käytökseemme. Meidän tunnetila, vireystila, aiemmat kokemukset, pystyvyysuskomme jne. ovat kaikki keskeisiä tekijöitä. Jos esimerkiksi koemme, että olemme itsekin aika hyvässä kunnossa, niin emme välttämättä häkelly olenkaan, vaikka uusissa treeneissä olisi ympärillä kuinka timmiä porukkaa tahansa. Saatamme itse asiassa innostua, että hei täällähän on ihan kunnon treenit. Vastaavasti, jos käsityksemme itsestämme on, että en mä oo todellakaan hyvässä kunnossa, niin sama miljöö saattaakin lamaannuttaa meitä. Jos meillä puolestaan on huono kunto, mutta vahva itseluottamus, niin voimme ajatella, että ihan sama. Ajatelkoot muut, mitä ajattelee, minä vedän omaan tahtiin.

Sen lisäksi, että me vaikutamme omaan suoritukseemme, niin me itse vaikutamme aina myös muuhun ryhmään. Jos me olemme se aloittelija takarivissä, niin ehkä joku toinen huomaa meidät ja huokaisee helpotuksesta, että onneksi joku muukin on aloittelija. Jos me luovutamme kesken, niin ehkä joku muukin innostuu luovuttamaan ja pari muuta tyyppiä vähän löysäämään tahtia. Vuorovaikutus kulkee aina molempiin suuntiin. Ryhmä vaikuttaa meihin ja me vaikutamme ryhmään.

Meidän käytökseen vaikuttaa siis aina kolme eri tekijää:

  1. Idea siitä, miten tilanteessa on hyväksyttyä käyttäytyä. Esimerkissämme ”Kuinka yleensä urheilutreeneissä käyttäydytään”.
  2. Se, miten aistimme, että muut juuri nyt, juuri täällä käyttäytyvät. Millainen tunnelma, ryhmäpaine, dynamiikka yms porukassa on.
  3. Me itse; mikä on meidän vireystila, motivaatio, pystyvyysusko, arvot, tunteet jne.

Tämän vuoksi on äärettömän typerää tarkastella ihmisen suoritusta kokonaisuudesta irrallisena. Tuijottaa vaikka työntekijän viime viikon myyntilukuja ja kävellä antamaan palaute ”Hei huikeaa duunia, sä oot kyllä kova mimmi!”. Mistä voit tietää, että se oli juuri myyjän omaa ansiota? Entä, jos se olikin vaikka joku valmentaja, joka oli vetänyt inspiroivan setin, joka innosti myyntibuustiin? Tai kollega, joka on omien numeroidensa kustannuksella auttanut kaveria onnistumaan? Tai myyjä kuuli käytävällä huhuja yt -neuvotteluista ja nyt irtisanomisen pelossa stressaa itsensä hetkellisesti hyvään suoritukseen?

Ja sama toisinpäin, mitä jos jonkun ihmisen käytös ei miellytä? Mistä sinä tiedät, mikä siihen on syynä? Entä jos se olikin sinun oma virhetulkinta?

Kaikki ei ole koskaan vain itsestä kiinni. Me ihmiset olemme aina ja jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiimme. Kun mainitaan sanapari ”yksilön suoritus”, niin mitä se loppujen lopuksi edes tarkoittaa?

Tämän jatkuvan vuorovaikutuksen ymmärtäminen pitäisi olla jokaisen johtajan ja valmentajan aivan perusosaamista. Yllättävän usein se kuitenkaan nimenomaan ei ole sitä.

Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti…

Kuka minä olen? Kysymys on yhtä mielenkiintoinen tänään kuin se oli jo tuhansia vuosia sitten. Onko meillä kuolematon sielu? Vai synnymmekö tyhjinä tauluina? Mitä perimme vanhemmiltamme ja mitä elämä opettaa? Oppeja on vuosituhansien varrella ollut monia ja nykypsykologia osaa selittää huikean määrän asioita meidän käyttämisestä. Silti kysymys minästä säilyy edelleen. Minä käsitteenä onkin moniulotteinen ja kompleksinen.

Koko minuuden pohdinta ei mahdu yhteen tekstiin. Tarkastellaan kokonaisuutta tässä vain yhdestä kulmasta, joka mielestäni jää arjessa ihan liian pienelle painoarvolle. En edes yritä määritellä sitä tässä minkään tieteellisen viitekehyksen kautta. Esimerkkinä kokonaisuudesta toimii hyvin lausahdus, jonka jokainen on joskus kuullut: ”Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti”.

Kun ihminen toteaa näin, hän todennäköisesti myös itse uskoo sanoihinsa; että juuri hän yksilönä on huono muistamaan juuri nimiä.

Mitä todennäköisemmin kysymys ei kuitenkaan ole ollenkaan huonosta nimimuistista, vaan siitä, että ihmisen aivot ihan yleisesti ovat huonoja muistamaan mitään listoja. Ei sillä ole väliä onko se lista nimiä, numeroita tai esineitä. Me vain muistamme huonosti listoja. Kun jossain tilaisuudessa kymmenen ihmistä esittelee itsensä, niin nimet eivät ole aivoillemme muuta kuin kymmenen kohdan lista.

Yhtä lailla meille on vaikeaa muistaa kymmenen mitä tahansa asiaa. Voit testata, jos haluat. Katso 30 sekuntia ja koita ulkomuistista luetella sen jälkeen nämä luvut: 34, 56, 18, 79, 43, 12, 29, 53, 91, 16.

Taisi olla aika vaikeaa?

Sen sijaan, jos kirjoitan tarinan, jossa on paljon enemmän merkkejä kuin noissa luvuissa, niin muistamme sen helpommin: ”Ostin eilen viulun musiikkikaupasta ja aion opetella soittamaan sillä. En ole koskaan aiemmin soittanut viulua, mutta harjoittelu tekee mestarin”.

Tapa, jolla meidän muistimme toimii, on osa ikiaikaista ihmisyyttä. Huono listojen muistaminen koskee siis meitä kaikkia, ja nimet ovat vain yksi lista muiden joukossa.

Jos kuitenkin unohdat tämän ihmisen universaalin piirteen ja annat itsesi uskoa, että juuri sinulla on nimenomaan nimissä huono muisti, niin saatat tehdä itsellesi ison karhunpalveluksen. Saatat nähdä ”huonon nimimuistisi” sinun puutteena suhteessa muihin ja esimerkiksi stressaantua erilaisissa tilaisuuksissa, kun et meinaa muistaa kenenkään nimiä. Ja stressi puolestaan ihan oikeasti heikentää muistiamme.

Jos ymmärtää, että ihmisenä olemiseen kuuluu kaikenlaisten listojen huono muistaminen, mutta hyvä tarinoiden ja assosiaatioiden muistaminen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Sen sijaan, että vain kuuntelisi, kun kymmenen ihmistä kertoo nimensä (samalla stressaten, ettei millään muista näitä), niin voisikin keksiä joka nimelle jonkin assosiaation. Joulu-Johanna, koska hänellä on punainen pusero. Mikko mallikas, koska hän näyttää niin asialliselta. Rosvo-Roope, kun hänellä on tatuointi.

Huonon nimimuistin voivottelun sijaan keskittyisitkin ratkaisuun. Eli käyttämään hyväksesi tietoa, että assosiaatioiden kautta muistamme asioita merkittävästi paremmin.

Kaikki muistimestaritkin, jotka muistavat useamman korttipakan järjestyksen ulkoa tekevät järjestyksestä aina tarinan mieleensä. Esimerkiksi hertta kuningas voi aina olla James Bond, risti 10 hämyisä hotellihuone numero 10, pata ässä olla päävihollinen ja pata rouva hänen puolisonsa. Sitten muistimestari painaa korttipakan mieleensä tarinana ”James Bond hämyisässä huoneessa, ulkona Mr. Spectre puolisoineen”.

Jokainen muistimestari tajuaa, kuinka ihmisen muisti toimii ja vain tätä tietoa soveltaen heillä on mahdollisuus muistaa korttipakkojen järjestyksiä. Ei kukaan muista niitä järjestyksiä ilman assosiaatioita.

Jos siis ajattelet, että huono nimimuisti on juuri sinulle langennut kohtalo, niin todennäköisesti muistatkin nimiä huonommin. Samaten, jos ymmärrät, miten ihmisen muisti toimii, niin voit paljon paremmin hyödyntääkin sen ominaisuuksia. Toisin sanoen toimia tehokkaammin ilman lisäponnisteluita.

Mikä tässä nyt on sitten se pointti? Nimien muistaminen?

Ei.

Tarinan opetus on, että emme ole puhtaasti yksilöitä, vaan meitä sitoo yhteen ihmisyys. Meissä on paljon yhteisiä inhimillisiä ominaisuuksia, joiden parempi ymmärtäminen luo parempaa elämää. Sillä on oikeasti merkitystä, kuinka näistä asioista ajattelet ja kuinka hyvin ne tunnet.

Hän, joka ymmärtää, että se on yleinen ominaisuus ihmisessä, että muistamme huonosti listoja, osaa todennäköisesti käyttää mm. muistisääntöjä ja muistiinpanoja paremmin. Sitä kautta hänellä on automaattinen pieni kilpailuetu. Hän, joka ajattelee, että esimerkiksi huono nimimuisti on vain juuri hänelle sattunut kohtalo, turvautuu sen sijaan herkemmin selittelyyn ja uhriutumiseen ilman ratkaisukeinoja.

Maailmassa todellakin on taso, jossa kaikki olemme yhtä. Sitä kannattaa tutkia.

Ps. Ja koska kukaan meistä ei elä lajitovereista eristettyä elämää, niin ihmisyyden ymmärtämisen voima vain kasvaa, kun osaamme soveltaa sitä myös toisiimme. Jatkamme tästä!

Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän…

Nykyään puhutaan paljon itsensä johtamisesta ja jokaisen omasta vastuunotosta. Itsensä johtaminen ja sitä kautta laajempi kiinnittäytyminen omaan elämään onkin monella tapaa palkitsevaa. Kun ihminen elää enemmän semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää, on hän myös onnellisempi. Matkalla kohti oman itsensä asiantuntijuutta on kuitenkin yksi iso haaste. Haasteen voi tiivistää lauseeseen joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Jokainen voi testata kotona tai kaveriensa kanssa kysymystä: ”Hei, tiedätkö, mikä on Toyota”. Vastaus on hyvin todennäköisesti ”joo, tiedän”. Kysy tämän jälkeen vähän lisää, mitä sä tiedät Toyotasta paitsi, että se tulee Japanista ja tekee autoja?

Jos ei kaverisi ole auto fani, niin tässä kohtaa voi vastaus alkaa jo vähän yskiä.

Tiesitkö, että Toyota oli alun perin Toyoda? Ja että maailmassa myydään uusi Toyota joka 27 sekunti ja että Toyota on levinnyt brändinä paljon laajemmalle kuin esimerkiksi Coca-Cola? Että Toyota käyttää joka vuosi 9 miljardia dollaria tutkimukseen ja kehitykseen?Veikkaan, että kaverisi ei tiennyt esimerkiksi näitä. Ja silti hän sanoi sujuvasti ”joo tiedän”.

Meillä menee jatkuvasti sekaisin käsitteet tietäminen ja tiedostaminen. Tämä pätee oikeastaan jokaiseen asiaan elämässämme. Kun tiedostamme, että on olemassa automerkki nimeltä Toyota, niin me samalla annamme itsemme ajautua ajattelemaan, että me myös tiedämme siitä kaiken meille oleellisen tiedon. Todellisuudessa me vain tiedostamme, että on semmoinen autonvalmistaja kuin Toyota, mutta emme itse asiassa tiedä yrityksestä juurikaan mitään. Toyotan tapauksessa voi ajatella, että mitäs sen väliä. En mä millään Toyota-tiedolla mitään teekkään. Tämä sama tietämisen ja tiedostamisen sekoittaminen seuraa meitä kuitenkin myös kaikkiin muihinkin asioihin. Myös niihin, jotka ovat meille tärkeitä.

Me emme koskaan tiedä kaikkea, mutta me voisimme aina tietää enemmän. Maailman ilmiöissä on aina seuraava taso, jonne voisimme matkata oppimaan uutta. Mutta suurin osa näistä matkoista tyrehtyy alkuunsa, koska olemme uskomattoman innokkaita toteamaan joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Miksi näin sitten käy? Miksi toimimme näin?

Meidän aistimme eivät yksinkertaisesti mitenkään ehdi aistia kaikkea maailman tietoa ja ärsykkeitä. Siksi olemme oppineet oikaisemaan. Me oletamme automaattisesti, että se, mitä tiedämme, on kaikki, mitä meidän oikeastaan tarvitseekaan tietää. Me oletamme, että asiat jatkuvat, kuten ne ovat jatkuneet tähänkin asti. Tämä olettaminen on aivoille helpointa, se säästää energiaa. Ja samankaltaisuuden toistaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta turvallista. Se, mikä ei tappanut viimeksikään, tuskin tappaa nytkään.

Jos tässä kohtaa palautamme mieleen, mistä tämä teksti lähti matkaan, niin esiin nousee väkisinkin pieni ristiriita. Toisaalta siis ihmisen onnea lisää, kun hän pystyy laaja-alaisemmin elämään semmoista elämää kuin haluaakin elää ja toisaalta meidän aivomme ovat ohjelmoitu toimimaan juuri tuon ”laaja-alaisemman ajattelun” vastaisesti. Meidän elämässämme vilisee uskomaton määrä hetkiä, joista voisimme oppia uutta. Hetkiä, jotka veisivät meitä lähemmäs sitä, minne haluammekin päästä. Ja me kuljemme kylläisinä niiden ohitse. Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Tälle ”tietämisen” kiroukselle on onneksi olemassa myös vaihtoehto – uteliaisuus. Uteliaisuudella en tarkoita, että pitäisi yrittää ahmia kaikki maailman tieto. Tarkoitan elämänasennetta, jossa asioita lähestytään jo valmiiksi arvoa antavan uteliaasti. Se on absoluuttinen fakta, että jokainen ihminen tietää jotain, mitä minä en. Eikä maailmassa ole yhtään asiaa, josta minulla olisi jo kaikki tieto.

Ei sinun tarvitse kohdata maailman jokaista ihmistä, mutta ne, jotka kohtaat, kohtaa uteliaasti. Eikä sinun tarvitse kuulla maailman jokaista tarinaa, mutta ne, jotka kuulet, kuuntele uteliaasti. Minkä äärellä ikinä oletkaan, anna sille arvoa. Ole utelias.

Tiedostaminen on ihan eri asia kuin tietäminen. Älä tyydy tiedostamaan. Vain pysähtymällä asioiden äärelle innostuneen uteliaasti voit nähdä niiden sieluun. Siellä asuu sinunkin onnellisuus.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin

Ihminen – sinä olet mitta nautinnon ja kadotuksen välillä. Mietihän, kuinka tärkeä rooli se on. Olla se, joka tekee eron. Valta ja vastuu ovat sinussa, seuraukset salassa. Mitäkö minä tarkoitan? Puhukaamme viinistä!

Viini on virrannut tuhansia vuosia. Jo muinaisen Assyrian puutarhoissa kasvoivat köynnökset. Rypäleitä kypsyy nykyään joka mantereella. Maailmaan moniin tarinoihin on viini kirjoitettu. Monta juonen käännettä on elämä saanut, kun päätöksiä on jalostettu ja kielenkantoja irroteltu kera viinin. Se on ollut siemen hulvattomiin komedioihin sekä sydäntä särkeviin tragedioihin.

Kuinka monta doktriinia viini onkaan osakseen myös saanut?

Tuhansien vuosien varrella on ihminen ehtinyt keksiä monta totuutta. Rooman valtakunnassa juomakuningas määräsi, paljonko vieraiden piti viiniä nauttia. Ja juotiinhan sitä lähes puoli litraa päivässä kansalaista kohden. Hieman hunajaa mukaan ja tasavallan päätökset saivat uutta tuulta.

Matkaamme Roomasta itään ja arabialainen tyrmänovi heilahtaa viiniä kurkkuunsa kaataneelle. Synnin nesteelle ei ole sijaa siellä, missä katse on korkealla. Ollos kielletty kaikki alkoholi, pahuus on sinussa.

Jos sinulla tänään on rahaa liikaa, voit maksaa pullosta viiniä tuhansia euroja. Pyöritellä lasia ja nauttia nyansseista, tehdä juomasta taiteenlaji. Tai voit maksaa pullosta muutaman euron ja juoda henkiseen janoosi, ahneesti kuin vasikka aamutoimissaan.

Ja mitä kaikkea me olemmekaan viinin ympärille luoneet! Syntymää ja kuolemaa, vihaa ja rakkautta.

Vierineistä vuosituhansista ja eri maanosista huolimatta viiniä on säilynyt lähes samana, juomana muiden joukossa. Me olemme poukkoilleet, viini ei.

Ei viini ole luonteeltaan syntinen tai armahtava. Se on ihmisen itsensä puristamaa nestettä. Me viljelemme köynnöksiä ja poimimme rypäleet. Me annamme nesteen käydä ja pullotamme sen. Ja mikä parasta, oi ihana järjettömyys, me itse luomme kirjakaupalla sääntöjä puristamamme nesteen ympärille.

Viini ja ihmiset ovat samoja Arabiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Me voisimme kaikki olla yhtä. Sen sijaan olemmekin mitta, joko uskot? Meidän rikas mielikuvitus saa meidät erilleen. Joku näkee unta ja kertoo, että se on totta. Me rakastamme kieltämistä toistemme puolesta. Lyömme leimoja kaikkeen, mihin leima vain tarttuu.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin. Olemme kuilu toistemme välillä. Niin kauan kuin me jaamme tarinat palavasti tosiin ja epätosiin, me säilymme muukalaisina yhteisessä maailmassamme.

Kerro minulle, mikä on se voima, joka estää meitä vain nauttimasta maailman mahdollisuuksista? Miksi pitäisi valita puolensa, päättää oikea ja väärä? Olemmehan me ihmiset todella epäluotettavia totuuden mittaajia. Mikä on tänään mustaa, on jo huomenna harmaata.

Jos ihmisellä todella olisi kyky erottaa oikea väärästä muidenkin puolesta, olisivat maailman uutiset täysin toisenlaisia.

Rakkautta, ihmiset, rakkautta!