Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.

Ilman että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan

Asiat eivät tapahdu, ne luodaan. Tähtien asento arjessa on tekojesi yhtälön tulos. Et aina itse pysty määrittämään suuretta, mutta jokainen päivä annat sille lukuarvon. Se, kuinka lasketaan, on eri kuin se, mitä lasketaan. Ja ainahan voi uskotella, että elämänvirta vain kuljettaa lauttaasi. Fantasiaa. Hän, joka kelluu virran vietävänä, on sama ihminen kuin hän, joka päätti nostaa peräsimen ylös.

Kerro sitten, miten asioita luodaan!

Sadepisarat tippuvat tuulen mukana vinosti. Jonne vetää hupparin huppua ylemmäs ja kumartuu eteenpäin sateensuojaksi puhelimelleen. Helpompi olisi laittaa ääniviesti, mutta ei nyt voi, äidin kuullen. Jonne on törmätä rappukäytävän oveen ja äiti huudahtaa: ”Katso nyt eteesi, eikö sitä puhelinta voi hetkeksi laittaa vaikka taskuun?”

”Joo, joo…”

Heidän asuntonsa alapuolelle kerrosta alemmaksi on pari viikko sitten muuttanut uusi asukas. Viktor Blom lukee rappukäytävän seinällä nimilistassa. Jonne ottaa hupun päästään, pyyhkäisee hihalla näytön kuivaksi ja loikkaa portaisiin ennen äitiä. Kerroksen puolessa välissä Blomin ovi napsahtaa auki ja ulos astuu vanhempi mies. Hänellä harmaa pitkä parta ja hieman tuima ilme. Mies ei ole erityisen pitkä ja tuo partoineen Jonnelle mieleen saunatontun.

Jonne loikkii portaita miehen ohi kuin tätä ei olisikaan. Äiti sen sijaan tervehtii tulokasta ja tämä vastaa rauhallisesti: ”God dag, god dag…”

Myöhemmin sisällä ruokapöydässä äiti kysyy:

”Miksi sä et tervehtinyt sitä uutta naapuria?”

”Ai ketä?”

”Blom vai mikä se nimi olikaan. Tiedät kyllä.”

”En mä tunne sitä.”

”No en minäkään, tervehtiä voi silti. Kuules nyt….”

Ihan purematta ei Jonne äidin näkemystä osta. Miksi tervehtiä tuntematon, joka vaikuttaa kaiken lisäksi puhuvan vain ruotsia? Mitä hyötyä siitä olisi, turha vaiva. Äiti on kannassaan kuitenkin järkkymätön ja keskustelu jatkuu.

”Ei elämässä kaikista teoista ole tarkoituskaan saada välitöntä etua. Usko nyt kerrankin minua ja tervehdit jokaista, joka tässä samassa rapussa asuu. Tunsit tai et.”

”Joo, joo..”

Ehkä äidillä on pointti, ehkä ei. Toisaalta olisi kiva todistaa hänen olevan väärässä. Jonne päättää kokeilla äidin neuvoa. Syksyn edetessä Jonne huomaa, että eipä tervehtiessä varsinaisesti mitään menetäkään. Jokaisen moikkauksen jälkeen seuraava tuntuu luontevammalta. Toki ei siitä suuremmin mikään paremmaksikaan ole muuttunut.

Yhtenä iltana rappukäytävässä Blom pysähtyy portaissa Jonnen eteen:

”Nooo, vad heter unge mannen? Nimi?”

Hetken Jonne tuijottaa kuin avaruusoliota – nyt se puhuu mulle sitä ruotsia! – mutta saa sitten sanotuksi nimensä. Blom nyökkää, sukaisee partaansa ja jatkaa matkaansa. Viikkojen kuluessa Blom juttelee silloin tällöin niitä näitä, välillä ruotsiksi, välillä hauskalla suomenkielellään.

Talvella yhtenä maanantain pakkasaamuna Jonnen mopo sammuu kadulle kymmenen metrin ajon jälkeen. Hiki valuu paidan alla, vaan ei käyntiinpolkeminen tunnu nyt auttavan. Bensaa on tankissa ja vielä illalla mopo toimi normaalisti. Mikä hitto siinä nyt on? Epätoivon tunne hiipii mieleen, kun samaan aikaan Blom tulee koiransa kanssa nurkan takaa. Hän on jo kävelemäisillään ohitse, kunnes huomaa tutun:

”Jaahas Jonne.. eikö starta?”

Blom ojentaa talutushihnan pään Jonnen käteen ja kumartuu hitaasti katsomaan mopoa. Jotain hän siellä säätää, tuumii hetken ja nousee ylös vielä hitaammin kuin kumartui.

”No niin. Starta nu, mutta väännä vähän kaasu samalla”.

Jonne kokeilee ja toisella polkaisulla mopo pörähtää käyntiin. Blom hohottaa äänekkäästi kuin olisi isommankin tempun tehnyt ja heilauttaa kättään mennessään. Jonne ei oikein tiedä mitä sanoa. Visiiri alas, vaihde silmään ja menoksi. Ajaessaan hän päättää, ettei vahingossakaan kerro äidille tapahtuneesta. ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin, tervehdi…”

Tuon äänen Jonne kuulee korvissaan jo ilmankin, että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan.

Oli hyvä säkä, että Blom sattui tulla aamulenkiltään juuri tuolla hetkellä. Ei se silti olisi muuttanut mitään, jos ei syksyn aikana olisi tullut luotua kontaktia häneen. Jos Jonne olisi vain huppu päässä kävellyt haamuna Blomin oli, niin yhtä haamuna olisi Blom tuona aamuna hiipinyt Jonnen ohi.

Valitettavasti tekojen kertautuvuuden monesti ymmärtää, vasta kun sen on elänyt itse todeksi. Tuohon aamuun saakka äidin ja Jonne kiista oli edelleen ratkaisematon. Onko mitään iloa tervehtiä tuntemattomiakin? Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Aamun tapahtumien jälkeen äiti oli kiistaton voittaja, eikä paluuta ole.

Kaikella mitä teemme, ja emme tee, on merkitystä. Pienessäkin tekomme määrittävät onnenyhtälön lukuarvot. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niitä tosiaan luodaan. Viisas malttaa rakentaa – luoda polkuja ja kulkea askel kerrallaan. Se, mistä kaikki lähtee, on, että me hyväksymme vapautemme. Tekemättä jättäminenkin on valinta ja valinnalla on aina seuraus. Me saamme valita ja me kannamme vastuun. Meidän täytyy hyväksyä, että askel vie meitä johonkin suuntaan. Paikallaan pysyminen on mahdottomuus. Kysymys on vain siitä, että olemmeko kapteeneina ruorissa vai olemmeko peräsin ylhäällä virran armoilla.

Yhtä kaikki, sinä sen päätät.

Sitä on elämä.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Tuijottavat. Niin kuin monesti ennenkin.

Pöydässä on kaikkea, mahdotonta erottaa yksittäisiä tuoksuja. Kanan pinnalla näkyvät grillin jäljet kevyen mustina. Maun maistaa suussaan ennen kuin sitä on edes ehtinyt nostaa lautaselle.

  • Ojentaisitko salaattia, hän kysyy.

Molemmilta puolilta pöytää kiirehtii käsi auttamaan. Olisin itsekin ottanut salaattia, mutta nyt kun se on toisessa päässä pöytää, en halua pyytää sitä enää takaisin. Niin lähellä koko ajan, kunnes etäisyys kasvoi esteeksi. Toisaalta ehkä kulho löytää tiensä vielä takaisin. Ihmiset nostelevat lisää herkkuja. Tällainen tarjoilu menee jo ryhmäliikunnasta.

Poimin kaksi kanaa lautaselleni, kuin kaksoset vierekkäin. Ruokasymmetriaa, nykyään minulla on aikaa sellaisellekin. Hän kilistää lasiaan:

  • Saanko sanoa muutaman sanan? Ihanaa, kun olette täällä kaikkia. Pitkästä aikaa. Teitä jokaista minulla on ollut ikävä. Kiitos, kun saavuitte. Tänään kaikki on kuin ennen.

Ja hän kohottaa lasiaan, antaa katseen kiertää vastaanottaen saman mielisyyttä. Hän on mestari tuossa. Toki minäkin lasin kohotan. Samaa mieltä, omaa mieltä, mitään mieltä – yksi kaikkien puolesta.

Cava kostuttaa huulet ja kilvan toistellaan sanomaa: Kaikki kuin ennen, pitkästä aikaa. Mielessäni kysyn kanakaksosilta, voiko mikään olla totta, mitä pitää vakuutella kilpaa? Eivät ne vastaa ja leikkaan oikeanpuolimmaisesta suuhuni palasen. Rapeus on juuri oikea.

Kysymykset ovat lyhyitä, vastaukset pitkiä. Ihminen on monesti sellainen. Keskellä moniäänistä keskustelua kuulee paljon ja saa vähän selvää. Pitäisi kai valita, ketä katsoo silmiin.

  • Otatko lisää cavaa?
  • Ei kiitos, ehkä myöhemmin.
  • Entäs valkkaria?
  • Mä mietin vielä, vastaan hymyillen ja silti hän kaataa lasini täyteen
  • Oli niin vähän pohjalla, sait loput.

Sanoin ei, mutta hänen ajatuksissaan päädyin saamapuolelle. Jotkin asiat ehkä tosiaan ovat hieman kuin ennen. Samankaltaisia, vaan eivät tokikaan samanlaisia. Toiset antavat aina, omasta mielestään. Salaattikulho laskeutuu jälleen eteeni. Sinä palasit, kuten uskalsin toivoa. Olisin halunnut sitä kanan kanssa, siihen se olisi sopinut täydellisesti.

Valitsen katsoa sinua silmiin ja hymyillä. Kuuntelen, haluaisin antaa sinulle mahdollisuuden, mutta minua vituttaa. Älä puhu minulle hetkistä, kun et tunne rytmiikkaa. Idiootti. Et tunne edes sitä, missä kehut olevasi hyvä. Luovutan, katson ohi teistä kaikista. Ulkona kadulla autojen valot näkyvät lumisateen keskeltä. Pimeys, valo ja lumi. Rakastan talvea. Unohtuen omiin ajatuksiini kirjoituksen opettajan haamu toistaa aivojeni takahuoneessa mantransa:

  • Vältä minä-kertojaa, siinä menee liian helposti sekaisin päähenkilö ja se, mitä muuten halutaan kertoa.

Totta hän puhui, tajusin sen kerrasta. Siksi kirjoitan pelkästään minä-muodossa. Halusin vapautuksen itsestäni, siirtyä kohtauspaikalle, jossa on mahdollisuus valita asentonsa. Jos maalaisin taulun, en ikinä kertoisi, mitä se esittää. Mitä helvetin järkeä siinä olisi?

Katson häntä – olen varma, että et tiedä tuohon kysymykseen vastausta.

  • No mutta kerros vähän, mitä sulle kuulee, hän kysyy huomaten katseeni
  • Samaa kuin ennenkin, mikäpä sitä niin muuttaisi.
  • Niin, niinpä, hyvä juttu. Onko kaikki muuten hyvin?
  • On joo, mitäs sinulle?

Ja hän kertoo. Ei novellia, vaan romaanin. Tuntisitpa rytmiikan, asiat voisivat olla toisin. Olen toki hyväksynyt, että valitsit kuin valitsit. Hän puhuu ja silmäni muuttuvat lasiksi. Erottaa päähenkilö siitä, mitä muuten halutaan kertoa. Nämä ovat niitä hetkiä, kun se taito punnitaan. Kun hän lopettaa otan vihdoinkin salaattia ja juon sitten viinilasini kerralla tyhjäksi. Annan tovin viinin laskeutua, kunnes on minun vuoroni kilistää lasia.

  • Niin, halusin vain sanoa, lyhyesti. Siinä on ihan helvetin iso ero elääkö hetkessä vai elääkö kuplassa.

Tuijottavat. Niin kuin monesti ennenkin. Minä olen minä, grillistä kai liian aikaisin otettu. Ei se silti sitä tarkoita ettenkö voisi olla oikeassa.

Anna anteeksi, kun sinusta noin kirjoitin. Siitä on jo kauan, mutta minuun sattui.

Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin

En ole varma montako kuukautta siitä on, kun sellissäni viimeksi vilisti hiiri. En koskaan saanut tietää, mistä se tuli ja mihin se meni. Vapaana ollessani inhosin hiiriä, etenkin niiden hampaita. Rumat luiset taltat, ihan liikaa niin pienelle olennolle. Itse asiassa en ole edes varma, oliko silloinen tunkeilija hiiri vai rotta. En niinkään ollut kiinnostunut sen todellisesta luonteesta kuin siitä, että se oli jotain, joka toi vaihtelua. Sumuisen Linnan koleassa tyrmässä tapahtumat olivat muutoin liian ennakoitavissa.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jyrsijän, kunnes se tänä aamuna herätessäni tuijotti minua jälleen uteliaana.  Siinäs tuijotat, täällä minulla on hyvin vähän salattavaa. Tuijotin takaisin ja yritin laskea aikaa, kauanko olen täällä virunut. Hiiret ovat minulle niitä harvoja mittatikkuja. Kun ensimmäinen ilmestyi, aikaa oli kulunut neljä viikkoa. Kesäaikaan laskeminen oli tosin muutenkin helpompaa, koska yön ja päivän erotti selkeästi toisistaan. Nyt sää liikkuu pääosin sumun ja pimeyden välimaastossa. Niin, ehkä minun pitäisi vain luottaa siihen, että aika kulkee. Sitä on joka tapauksessa kulunut niin paljon, että olen ehtinyt seota laskuissani liian monta kertaa.

Ehkä sinä mietit, miksi minä olen Sumujen Linnan kellarissa? Minä autan vähän. Tyrmään joudutaan kahdesta syystä, joko teet jotain väärin tai sinut halutaan hiljentää. Tai molemmista syistä yhtä aikaa, kuten minä. Kuningas ja hänen lihavat lordinsa pelkäävät minua, että kansa kääntyy minun puolelleni ja….. äähh… Valehtelen.

Kuningas tuskin muistaa nimeäni. Ja kansa uskollisesti kumartaa häntä kilvoitellakseen suosiosta. En ole minkäänlainen uhka siihen yhtälöön. Rikkomukseni on paljon yksinkertaisempi, tosin siihen liittyy vastapainoksi eräs ominaisuuteni.

  • Ei Jumala kaikille kauhalla jaa, kuiskasi kyläkirkkomme pappi käheällä äänellä päivää ennen kuolemaansa.

Minä sain kauhalla sekä järkeä, että tyhmyyttä. Olen liian tyhmä olemaan tyhmä silloin, kun siitä olisi etua. Useimmiten se tarkoittaa hetkiä, joissa olisi parempi hengittää sisään kuin ulos. Tehdä oikeita asioita ja jättää oikein tekeminen toiseen hetkeen. Hetkessä oikea voi nimittäin olla mitä vaan. Sitä en tajunnut ja siitä muodostui ongelma. Siksi olen täällä hiiren tuijotettavana.

Itse lordi Pähkinäpuu kävi luonani ensimmäisenä päivänäni tyrmässä. Lordilla oli päällään ahtaasti istuva mustasta kankaasta tehty asu ja kaulassaan kultakoru, jonka keskellä musta jalokivi. Lordi esiintyi aina mielellään mustissa, paitsi kuninkaan luo mennessään hän pukeutui uskollisesti kuninkaan värisävyihin, keltaiseen ja siniseen.

Valkoinen kaulus raastoi lordin paksuja poskia hänen toimittaessa asiaansa:

  • Jos et näkisi korkeuksiin, et olisi täällä, vaan kulkisit vapaana, kuten muutkin. Kevääseen asti saat kasvaa. Toista mahdollisuutta ei tule. Kuninkaalla on varaa hevosiin, hän ei tarvitse aasia.

Sitten hän viittasi palvelijalle, joka ojensi minulle kaksi kynää ja kirjan, jonka sivut olivat tyhjiä. Lordi katsoi minua hetken, korjasi hieman korunsa asentoa, ja nyökkäsi vartijalle lähtiessään. Avainnipun kilahduksen jälkeen askeleet kaikuivat tovin portaissa, kunnes vaimenivat.

Kuukausi Lordi Pähkinäpuun jälkeen tuli hiiri, sitten on ollut hiljaisempaa. Kunnes tänään talttahammas teki paluun.

Kirjoitin jyrsijän nähtyäni muutaman rivin ilahduttavasti kohtaamisesta – niin – niin minä tätä kuvasin, oikeita asioita. Hiiren saapuminen oli kuin lahja kosteen tyrmään, vaatii sielun aisti kokea se. Kirjoitin jopa pienen oodin hiirelle ja kerroin lukeneeni sen vieraalleni ääneen. Saadakseni pestyä valheen sielustani, minä todella luin sille oodini. Tähän on tultu. Annoin katseen kiivetä tyrmän ympyrän muotoisia seiniä ylöspäin kattoon asti.

Tämän jälkeenkin lordin palvelijan antamasta kirjasta on vielä kolmasosa puhtaana.

Laskin kirjan syliini ja seurasin, kun jyrsijä suurella pieteetillä tutki hänkin tyrmän seiniä. Se nousi takajaloilleen oven viereistä seinää vasten ja sen nenä teki tiheää edes takaista liikettä, täysin eri rytmissä kuin mikään toinen asia täällä. Mietin eikö se todella silmillään nähnyt seinän jatkuvan yhtä toivottomana joka suunnassa.

Eilen oli pitkästä aikaa ollut hieman lämpöisempi päivä, se antoi toivoa keväästä. Tyrmässä, joka oli arviolta noin kolme metriä korkea, oli hieman katon alapuolella kolme ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa oli ristin muotoinen kalteri. Sumua vasten katsellessa oli vaikea sanoa, oliko ristin tarkoitus olla vallan vai toivon symboli. Tiesin, että tällaisissa tilanteissa oikeiden asioiden valitseminen punnitaan.

Oikeastaan koko eilisen mietin, mitä kaikkea tekisin, jos juuri sen päivän olisin vapaa. Ampuisin jousella fasaaneja, vihdoinkin vaihtelua sille moskalle, jota täällä syötetään. Ratsastaisin kotikylääni tervehtimään isää ja äitiä. Veisin Eleonoran, lordi Pähkinäpuun tyttären, satamaan arvuuttelemaan, mihin kauas isot laivat tällä kertaa seilaavat. Kävisin katedraalissa kiittämässä, että selvisin talvesta. Tai ei, ei katedraaliin, vaan kyläkirkkoomme sittenkin. Kaikkea muutakin minä tekisin ja joka sisäänhengityksellä nauttisin elämästä.

Kun havahduin haaveilustani, huomasin hymyileväni.

Vankeudessa vapaus on täydellistä. Tekisin sitä ja tekisin tuota, kaikki yhtenä päivänä. Mikään ei olisi mahdotonta.

Todellisuudessa kotikylääni on täältä päivän ratsastusmatka ja Eleonorakin asuu ihan toisella suunnalla. Pääni on todellisuudessa, mutta todellisuus ei ole päässäni. Lordi Pähkinäpuu olisi varmasti tyytyväinen oivallukseeni siitä, että kaikki, minkä voi kuvitella, ei silti ole todellista.

Siksi järjessä voi asua tyhmyys, siksi minä olen täällä.

Hiiri oli ilmeisesti saanut tutkimuksensa seinän luona päätökseen, koska nyt se nuuhki jalanpohjiani. Annoin sen jatkaa rauhassa ja kirjoitan lisää – lyhyen pätkän kosketuksen voimasta koleudessa. En tiedä uskoinko sanaakaan siitä, mitä kirjoitin. Ennen tietämättömyys olisi tarkoittanut samaa kuin ”en usko”. Nyt tiedän, että se tarkoittaa ainoastaan en tiedä vielä. Tämä tekee sisään hengittämisestä huomattavasti helpompaa.

Tuttu askeleiden rytmi kuului portaikossa, moskaa tuotiin. Nousin seisomaan, sillä pian metallinen luukku oven yläreunassa aukeaisi kitisten ja ulettuisin juuri ja juuri kurottamaan esiin työntyvään puiseen lautaseen. Yllätyin, kun luukku ei saman tien napsahtanutkaan kiinni. Tuijotin sitä kuin aavetta.

”Huomenna Lordi Pähkinäpuu saapuu noutamaan kirjasi. Siitä viikon sisään kuningas tekee päätöksensä”, tärkeän kuuloinen ääni ilmoitti ja sulki välittömästi ilmoituksen päätyttyä luukun.

En edes yrittänyt vastata mitään. Syödessäni unohdin manata moskan hirveää makua, sillä tuijotin lasittunein silmin kirjaani kuin se nyt olisi jotenkin radikaalisti erilainen. Tai olihan se, kaiken arvohan peilautuu jonkin itseään tärkeämmän kautta. Pian se olisi pienen hetken kuninkaan käsissä. Ja silloin hänen käsissään ei olisikaan kirja, vaan minä.

Istuin olkieni päällä, kunnes kuulin jälleen askeleita. Annoin astian pois ja avasin nopeasti kirjani. Hämärässä on helpompi kirjoittaa kuin lukea. Tavailin aiempia tekstejäni ja ne tuntuivat etäämmiltä kuin koskaan. Palasin ajatukseeni siitä, että vankeudessa vapaus on täydellistä. Nyt ensi kertaa tunsin kehossani, mikä merkitys jokaisella sanalla on. Ennen tätä niitä pystyi vain rivittelemään peräkkäin. Antaa kynän liitää ja unohtaa, miten vaikeaa on tulla ymmärretyksi oikein. Ajatus lordi Pähkinäpuun huomisesta saapumisesta piirsi vastuun rajat mieleeni. Jos kirjoitan, rakastan, en kirjoita vihaan. Jos menen kotikyläni kirkkoon, en mitenkään ehdi samana päivänä satamaan Eleonoran kanssa. Sitä on todellisuus.

Pyörittelin päätäni etsien hiirtä, mutta se oli hävinnyt jonnekin. Hitto. Se ainut kerta, kun siitä eläimestä olisi saattanut olla hyötyä. Minun täytyy kasvaa sen mittaiseksi, joka oikeuttaa katseeni korkeuksissa, niin lordi sanoi. Oppia tekemään oikeita asioita, koska suosiolla on säännöt. Sitä, mikä on oikein, tulee tarkastella viisaammin kuin yhdessä hetkessä voimakkaasti ulos hengittäen.

Kouraisin käteni täyteen olkia ja heitin ne ylös ilmaan. Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin tyrmän lattialle. Siinä se on.

Uudenlainen vapautuksen tunne valtasi kehoni. Nousin seisomaan ja meinasin jo huutaa jotain, mutta tyydyin hyppimään hetken paikallani. Kun olin saanut keveyden tunteeni todistetuksi, aloin kirjoittamaan. Kun viimeinenkin sivu oli tulossa täyteen, kirjoitin loppulauseekseni. ”Kaikki, mitä tässä kirjassa on, on siinä syystä. Sanaakaan en vaihtaisi toiseen”.

Yönä ennen lordi Pähkinäpuun paluuta nukuin levollisemmin kuin kertaakaan aiemmin tyrmän koleudessa.

Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää

Ulkona on raitis pakkasilma. Kirpeä saattaisin sanoa, jos en olisi ikkunan lämpöisemmällä puolella. Puhelimassa äänet kertovat korvaani kaikenlaista, minun täytyy pinnistellä ottaakseni vastaan. Kuulen, kuuntelen, kuulen – se vaihtelee ja vaihtuma on portaaton. Kun ulkona tuuli puhaltaa kuusiin, niistä lentää puuteria kaikkia taiteen sääntöjä mielistellen. Harmoniaa vailla syytä. Haluaisin tietää siitä lisää, mutta ei ole ketään, keltä kysyä.

Kun asiat seuraavat partituuria on kaikki hyvin. Jos lupaan, niin kelpaan. Niin sanoo sääntö. Helvetti, kun tämäkin on tehty vaikeaksi.

Kuusien takana on tuttu tie. Traktori aurasi sen aamulla, lumivallit antavat nyt kauniit raamit, joiden välissä kulkea. Katseeni nauttii vain hetken, kunnes tajuan. Jos kävelisin siellä kanssasi, se olisi nolla. Mitä sen on väliä, että olisimme juuri siinä? Nolla, nolla, nolla. Tuhahdan ankeudelle. Tiesitkö, että tenniksessä nolla on love? L-O-V-E. Sitä sen on väliä. Sitä, että se, mikä on ei-mitään, voikin olla se, minkä kuiskasit iltarukoukseesi. Ehkä se on liikaa pyydetty ja mikä minä edes olen pyytämään?

Jos lupaisin tien jatkuvan maapallon ympäri ja että kulkisin kanssasi koko matkan, kelpaan. Niin kuuluisi tehdä tässä elämässä, näillä säännöillä. Siis valehdella kaikenlaista. Minä en syytä yhtäkään, olette kaikki kauniita. Me olemme me ja ilman meitä ei olisi ketään.

Painan punaista nappia puhelimestani. Se saa äänet vaikenemaan. Otan seinältä kitaran ja soitan E-mollin. Aloitan aina mollilla. Sen jälkeen on vapaampaa. Niin se vain on, etkä sinä pysty sitä muuttamaan.

Kun korkeampaa E-kieltä nostaa 17-välistä E-mollin päälle, siinä on uskomaton voima joka ikinen kerta. Siksi minä rakastan kitaraa. Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää. Ehkä olin edellisessä elämässäni blues -soolo. Säännöt ja vapaus, en minä osaa elää kuin niiden keskellä. Blues -soolo voi olla sata säveltä tai yksi sävel, eikä sen arvo siitä nouse tai vähene. Mieti, mikä etuoikeus. Kukaan ei vaadi ”jos soit kerran, lupaatko soida sata kertaa lisää”. Se, mikä juuri nyt soi, riittää.

Puuterilumi lentelee ja soitan edelleen samaa säveltä. Kyllä minä viipyä osaan, ei se ole ongelma. Mutta ei tulevaisuutta voi tilata. Älä pelkää minua, vaikka en suostukaan valehtelemaan. Poltin partituurin kellarin pesässä, koska minun oli kylmä.

Tässä olen, ikkunan väärällä puolelle. Puuteri ei koskaan osu kasvoihini, jos en suostu nousemaan. Ehkä minä sen joskus hyväksyn, mutta tänään pysyn tässä.

Soitan E-mollin uudelleen ja harkitsen asiaa.

Ethän enää väitä vastaan?

Siitä on jo aikaa, eikä missään lukenut varo heikkoa jäätä. Olisi sen voinut ominkin silmin nähdä, mutta minä halusin oikaista. Uskoa siihen, minkä järki jo yliviivasi. Jäisessä vedessä on vaikea päättää, pelkääkö enemmän hukkumista vai jäätymistä. Kynsin jäätä ja halusin kaiken.

Kun kohmeessa voima uhota loppuu, on pakko itkeä. Ei ole välimuotoja. Siinä minä olin pienempänä kuin koskaan aiemmin.

Kun tuulimyllyt pyörivät sähköä tuulessa niistä kuuluu matalataajuinen humahtelu. Kuin pahaa tahtova jumala pyörittäisi kalpaa päänsä yllä. Uhoni uhonneena kuulin tuon äänen takaani. Suljin silmät ja hyväksyin kohtaloni. Päättyyhän kaikki aikanaan meille, jotka olemme ihmisiä.

Vähänpä tiesin.

Minun piti hukkua humahdusten rytmiin, mutta olin unohtanut lapsuuteni taulun. Sen, jossa enkeli katsoo, ettei pienille käy huonosi. Siipien tasainen rytmi tanssitti lunta jään pinnalla ja kohdassa, jossa minut poimit, siipiesi kärjet osuivat hankeen jättäen merkkinsä.

Olin jo ehtinyt laittaa vaatteeni kuivumaan patterin päälle, kun sanoit, ettet usko minua. Väitit matelevasi maan tomussa, vaikka olin juuri lentänyt kanssasi. Hetkeksi hämmennyin, mutta pian tajusin saaneeni mahdollisuuden antaa vähän takaisin. Kertoa pieni tarina sinusta. Sellainen, jossa hyvyytesi saa mittasuhteen, joka tekee edes hieman oikeutta sille, mitä siipesi humahtelu ympärillesi luo. Juuri niin monta kertaa, kun kieltäydyit sitäkin uskomasta, halusin kertoa sen uudelleen. Ethän enää väitä vastaan?

Nyt on jo ilta. Laitoin juuri puita pesään, että yöllä tule vilu. Viileyden kestän, mutta kylmyyteen en enää suostu. En halua turhaan koetella enkeleiden hyvää tahtoa. On opittava siitä, mitä on. Rakennettava viisaudeksi sekin, minkä haluaisi olevan toisen.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan. Minulla ei vieläkään ole samanlaista tiikeritakkia. Toisaalta ehkä en enää haluakaan kaikkea – siipesi turvin olen lentänyt typeryyttä pidemmälle. Tullut taitavaksi siinä, jos en ollut lasta parempi. Haluaisin enemmän sanoja, että voisin kertoa kiitollisuuteni.

Minua ei väsytä, mutta on asioita, joiden luota haluan uneen. En päivääkään vaihtaisi pois, laulaa hän, josta sinulle kerroin. Äänessä se voima, joka pyyhkii kaiken epäilyksen. Siipesi iskut näkyvät lumessa edelleen. Otin niistä kuvan, jonka iPhone latasi pilveen. Sinne kaikki lopulta kohoaa.

Molemmat tavallamme, loving angels instead.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?