Sen puolesta, mihin uskon

Kauniina kesäisenä päivänä nurmen tuoksu ja auringonvalo hellivät sinua kilvan. Perhonen, jolla on isot mustat siivet lentelee edessäsi ja laskeutuu omenapuun varjoon. Onpa kaunis! Kummarrut katsomaan, mutta perhonen jatkaakin matkaa. Paikassa, jossa perhonen pienen tovin levähti, näkyy kuitenkin jotain: neliapila! Poimit sen ilahtuneena. Tämä tuo onnea!

Vaan mistäpä sen tiedät?

Mitä jos mustaperhonen ja neliapila tarkoittavatkin kuolemaa? Ehkä kannattaisikin olla tämä päivä nyt varuillaan?

Vaihtoehtojen sijaan meille on paljon helpompaa vain valita yksi vaihtoehto todeksi. Neliapila kädessä olet onnekas, ei mietitä enempää. Realistisesti ajatellen musta perhonen ja apila yhdessä tuskin tarkoittavat mitään. Sattuma antoi teidän kolmen polkujen hetkeksi leikata toisiaan. Ne tarkoittavat kaikkea ja ei mitään. Sinä valitset, miten rajaat todellisuuden.

Uskomukset ja periaatteet eivät ole vapautta, vaan vapaudesta luopumista. Luot jotain, mitä ei ole, ja rajaat sillä itsesi turvalliseen aitaukseen. Muurit ovat turvanasi, mutta olet ainut, joka näkee ne. Vihdoinkin jotain, jonka lävitse voi kävellä.

Sama vapauden poissulkemisen prosessi tapahtuu elämässämme oikeastaan kaikkialla. Työpaikallasi voi olla kulttuuri, joka on tiettyä ryhmää syrjivää. Tiedät sen, mutta voit antaa asian olla: ”Mä olen vain tavallinen työtekijä täällä. Ei kuulu mun rooliin ruveta ketään opettamaan”. Näin ajattelemalla voit onnistua kokonaan pois sulkemaan ympärilläsi tapahtuvan vääryyden murhelistaltasi. Eihän se sinulle kuulu.

Mitä tässäkin tapahtuu, on uskomus siihen, että olisi olemassa jonkin rooli, jota sinä vain sokeasti toteutat. Niin kuin muurahainen, jonka ainoa tehtävä elämässä on tuoda muille ravintoa. Sinä et ole muurahainen, etkä muurahaiseksi koskaan tule. Homo sapiens, me kykenemme paljon enempään, abstraktiin ja reflektiiviseen ajatteluun.

Neliapilalla ei ole voimaa muuttaa paljoakaan, sinulla on.

Meille on mahdollista kaikki, mikä on mahdollista – kaikki vähemmän on vapaudesta luopumista. Miksi sinä, joka olet ”vain työntekijä”, et voisi tehdä asialle mitään? Sillä sekunnilla, kun päätät kävellä muiden eteen sanomaan, että tämä homma ei voi jatkua näin, on se kupla, jonka uskoit vääjäämättömyydeksi, puhjennut. Se, että et tee asialle mitään, ei ole mitään muuta kuin, että joka päivä uudestaan valitset olla tekemättä mitään. Mikään muu ei estä sinua.

Kaikki roolit, joiden annamme itseämme rajoittaa, ovat meissä. Ne ovat, koska me loimme ne. Ja luomisessa me olemmekin todella hyviä. Joku ehkä onkin kerännyt yhteen kaikki säännöt, jotka ovat maailman historiassa koskeneet naisia. Mitä onkaan puolelta valtakunnan väestöstä ehditty kieltää sen takia, että jokin sokaisi ihmiset.

Musta perhonen jatkaa lentoaan, etkä saa sitä koskaan kiinni. Sen jäljeltä löytyy aina uusi tyhjä lupaus siitä, kuinka vähän olisi paljon.

Vapaus on sitä, että voit joka päivä valita toisin kuin eilen. Vapaudesta luopuminen on sitä, että annan roolin määrittää sinua. Valitsematta jättäminen on myös aina valinta, mutta jos huijaat itsesi uskomaan, että olet vain muurahainen, saatat onnistua uskottelemaan myös, että jokin taho päättää asioita puolestasi.

Kaikki, mitä olet tähän ollut, jatkuu vain niin kauan, kuin sinä jatkat niitä. Sitä on vapaus.

Seiso rohkeasti sen puolesta, minkä oikeaksi uskot. Kaikki sitä vähemmän on itsesi hylkäämistä.

 

 

Pimeydessä meidät punnitaan

Kun kukaan ei näe, meidät punnitaan. Olemme amfiteatterin keskellä, vaan emme usko sitä. Kaikki on oikein, jos keksin itselleni selityksen. Jänis on piilossa, jos sen pää on puskassa. Oikein ja väärin – eiväthän ne ole mitään muuta kuin tarinoita, joita ihminen kertoo.

Entä jos teen väärin, mutta kukaan ei saa tietää?

Miten tyhmä sinä olet?

Ei vääryys kuuntele tietoa. Se elää itsekseen. Se on. Voit tänä yönä tehdä savesta kolmepäisen hevosen ja uskoa siihen. Yksikään elävä hevonen ei keskeytä untaan, aamulla ne heräävät yksipäisinä. Käsi, joka loi hevoset, ei ollut sinun. Maailma on muodossaan ja me olemme sen sisällä.

Turha hakea sille, mitä olet, raameja selitysteoksesta; ”mutta kun tässä lukee näin”. Mitä olet, sitä olet. Kestä katsoa silmiin.

Muistan, kun asettelit poninhäntäsi tarkkaan lippiksen mukaiseksi. Pidit kottikärryjä kuin lykkäisit niitä, mutta silti harava seisoi edessäsi maata vasten ja nojasi olkapäähäsi. Vasta yhdeksäs kuva kelpasi. Kyllä minä ymmärrän, mutta ihminen on silti aika hölmö. Jos todella lykkäisit kärryjä, miten se harava siinä edessäsi leijuisi mukana?

Olenko ilkeä, jos sanon ääneen, että tähän kaikkeen meni enemmän aikaa, kuin siihen kauanko lopuksi jaksoit haravoida. Teit hevoselle kolme päätä, mutta sinä asut kolmannessa kerroksessa ja leijuva harava on huijaus.

Ajoit kotiisi, tuttu risteys on hiljainen. Punainen valo näkyy hämärässä kauas, hidastat hieman, ei ketään näy missään. Lisää kaasua. Pyöräilijä jarruttaa fatbike sivuluisussa. Itse et ehdi edes hipaista jarrua. Kävipä hyvä säkä, että ei ajanut alle. Miksi sillä ei ollut heijastinta eikä valoa?

Ei punaisiin ole pakko pysähtyä, jos kukaan ei näe.

Hölmö, hölmö, hölmö jänis, joka luulee olevansa piilossa.

Ei hän meinannut ajaa alle, vaan sinä meinasit ajaa päälle. Siinä on elämän kokoinen ero. Eikä se ollut huonoa säkää, että hän sattui tulemaan, vaikka ketään ei näkynyt. Se ei ole säkää, vaan normaalia vaihteluväliä. Siksi ne valot ovat siellä yölläkin.

Tajuatko? Haravat eivät leiju, eikä vääryys veny sinun tahtiisi.

Pimeydessä meidät punnitaan. Tehdä oikein oikean takia, välttää väärä väärän itsensä takia. Sitä me olemme, mihin pimeässä pystymme. Pahinkin tyranni rakastaa omaa poikaansa, eikä se tee hänestä hyvää ihmistä.

Ihminen, jänis, ota pääsi pois puskasta. Me näemme sinut kyllä.

Kokoonnutaan toteemin ympärille kello 8

Olin jokunen aika sitten mukana keskustelussa, jossa pohdittiin mitä on pyhyys ja henkisyys. Mukana ollut diakoni sanoi, että kyllähän yksin Jumala on pyhä, mutta lavensi aihetta myöhemmin jatkamalla: ”Kyllähän toisaalta jostain kauniista järvimaisemasta voidaan sanoa, että tässä on jotain pyhää”. Lopullista määritelmää ei löytynyt. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten noinkin arjesta irrallaan oleva aihe on saanut ihmisen historian aikana omakseen niin lukemattoman määrän huomiota.

Mitä se pyhyys tosiaan on? Ja onko se edes mitään vai ainoastaan kokemus sisällä sielussa? Vaikka vastausta ei koskaan löytyisikään, niin yksi tärkeä ajatus nousee tästä kokonaisuudesta:

Riippumatta siitä, mitä kaikkea pyhyys on, se on jotain, joka koskettaa ihmistä voimakkaasti.

Mielleyhtymät pyhyydelle viittaavat vahvasti uskonnolliseen suuntaan. Tarkoitus on kuitenkin puhua paljon laajemmasta kokonaisuudesta, joten ehkä henkisyys onkin sopivampi sana.

Oikeastaan kaikissa maailman kulttuureissa on uskoa henkiin ja henkisyyteen. Tarina vaihtelee, mutta usko yliluonnolliseen löytyy niin Tyynenmeren heimoilla, Amazonin sademetsissä, kuin meidän läntisessä maailmassakin.

Miksi henget ovat kaikkialla? Miksi niitä on niin monenlaisia eri versioita?

Jonathan Haidt selittää hengellisyyden kehityshistoriallamme. Aikojen saatossa, kun kaksi eri heimoa ovat kohdanneet, se heimo, joka toimii paremmin keskenään yhteistyössä, on todennäköisemmin voittanut. Heimon yhtenäisyyteen on puolestaan vaikuttanut merkittävästi, onko sillä jotain yhteistä itseään korkeampaa, johon uskoa, ja jonka äärelle kokoontua. Kun aikojen saatossa korkeamman äärelle kokoontuneet ovat voittaneet lukuisia ja lukuisia kertoja, on henkisyys kehittynyt osaksi ihan ihmisyyden ydintä. Siksi vielä tänäänkin ihmiset kokoontuvat rinkiin kasvattaakseen yhtenäisyyttä.

Ihmisessä on siis sisään rakennetusti kaipaus jonkin itseään suuremman äärelle. Ja sen äärellä pääseminen ja siellä oleminen yhdessä yhdistää meitä voimakkaalla tavalla. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mihin jumalaan, henkiin tai muihin vastaaviin ihminen uskoo. Vastauksia on monia, mutta ne kaikki vastaavat yhteen ja samaan kysymykseen.

Henkisyyden rooli yhteiskunnassa on muuttunut kehityksen mukana paljon. Henkisyys on siirtynyt pois instituonaaliselta tasolta kohti yksityistä tasoa. Enää ei ole yhdistävää kansan kirkkoa, vaan iso osa meistä joutuu vastaamaan henkisyyden tarpeeseensa itse. Me lähestymmekin henkisyyden ydintä hyvin erilaisilla kokemuksilla. Korkealle tunturin huipulle kiipeäminen ja maiseman näkeminen sieltä käsin tai kesämökille vetäytyminen ja korostetusti luonnon äänten kuunteleminen ovat esimerkkejä tästä.

Me myös luomme kaikenlaisille tiimeille ja ryhmille Whatsapp-ryhmiä, bemarin omistajat liittyvät bimmeriforumille, Tappara-fanit kantavat kirvespaitaa. Esimerkkejä ryhmänä jonkin äärelle kokoontumisesta näkyy kaikkialla arjessa, vaikka perinteiset henkisyyden instituutiot ovatkin menettäneetkin arvovaltaansa.

Kun yksi toteemi kaadetaan, ihminen pystyttää uuden.

Tunne ryhmästä, että on jokin, joka on me, ja tunne jäsenyydestä tähän ryhmään sellaisena kuin olen, on tämän henkisyyden ytimessä.

Jos katsoo samaa asiaa toisesta kulmaa, niin tekemisen tempo on arjessamme kasvanut. Asioita tulee ja asioita menee. Nykyihmisellä on aikaa käytettäväksi yhteen asiaan kroonisesti liian vähän. Siksi vastausta henkisyyden tarpeeseen haetaan enemmän ja enemmän myös työelämästä. Nykyään töissäkin puhutaan kutsumuksesta tai jopa elämän tarkoituksesta. Ajatus kutsumustyöstä on kyllä kaunis, mutta ihmisen elämä on kuitenkin paljon primitiivisempää biologiaa kuin kuvitelma siitä, että joku syntyisi lääkäriksi ja toinen muusikoksi.

Tämä primitiivisyys ei kuitenkaan kelpaa meille vastaukseksi, koska meillä on sisällämme tarve henkisyyteen. Tätä tyhjiötä täyttääksemme olemme keksineet tarinan kutsumustyöstä ja elämän tarkoituksesta.

Todella tärkeää on tajuta, että ne työpaikat, järjestöt ja ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan mahdollisuuden koskettaa tätä henkisyyden tasoa, ovat todella vahvoilla. Mitä henkisyys sitten tarkoittaa töissä, on kuinka hyvin (tai huonosti) ihmiset kohtaavat toisensa merkityksen, arvojen ja ihanteiden tasolla. Yhteinen arvo, vaikkapa sinnikkyys, voi lukea paperilla ja jokainen osata toistaa ulkomuistista sen selityksen. Tämä ei vielä luo minkäänlaista sisäistä merkityksen kokemusta. Vasta kun arvot ja niiden merkitys ovat jotain, jonka ympärille voidaan yhteisesti kokoontua ja joiden koetaan olevan jotain yksilöä suurempaa, niin todellinen (ja monesti se aiotun) ryhmän voiman on mahdollista tulla todeksi.

Ehkä yksi meidän keskeisimpiä tavoitteita pitäisikin olla ihmistä itseään suuremman yhteisen uskon ja toivon luominen yhteisten asioiden ympärille. Silloin ihmiset voivat tehdä ihmeitä ja käyttää koko pystyvyysreserviään.

Varmaa on, että jonkinlaisen toteemin jokainen meistä itselleen rakentaa. Mitä paremmin pystymme tehdä toteemeistamme yhteisiä, sitä enemmän saamme myös ryhmänä aikaan.

Ja silloin olemme valtameri.

Hetki, jolloin ivanauru sammuu

Ala-asteen aikaan oli muodissa käydä pianotunneilla. Moni minunkin kaveri harrasti musiikkia ja yksi heistä soitti jopa tuubaa tyylikkäästi. Itse en kokenut juurikaan mielenkiintoa soittamista kohtaan ja sain aina huonoimmat numerot juuri musiikista. Sisäinen artistini nukkui sikeästi kavereiden hapuillessa pianolla Mozartia. Pakollisessa nokkahuilun soitossa en koskaan jäänyt kiinni siitä, että en osannut nuotteja, koska opettelin kappaleet ulkoa.

Ei minusta soittajaa tule, ajattelin

Ylä-asteelle mennessä kaveripiiri laajeni ja moni uusista kavereista soitti sähkökitaraa. Hevi teki silloin vahvaa nousua Suomessa. Kun katseli kavereiden soittelevan heviriffejä kitaralla, niin nousi ensimmäistä kertaa orastava ajatus, perhana, ehkä minäkin haluan.

Isän akustisella yksikseni vähän kokeilinkin soittamista, mutta hevi ja akustinen eivät oikein sopinut yhteen.

Sitten muistan kerran, kun yksi hieman vanhempi kaveri soitti kitaralla Jimi Hendrixiä. Jumankauta! Se oli kuin olisi puhallettu isolla torvella ilokaasua päin naamaa. Anna tulla vaan! Silloin päätin saman tien, että haluan sähkökitaran. Hendrix oli jotain ihan muuta kuin se Mozartin pimputus.

Seuraavana päivänä sanoin innoissani koulussa hyvälle kaverilleni:

”Mäkin rupean soittamaan kitaraa!”

Muistan tänä päivänäkin hänen ivallisen naurahduksen:

”Haha! Ethän sä osaa soittaa!”

Oikeassahan hän oli, en osannutkaan. Enkä ollut paljon edes kuunnellut musiikkia, omistin ehkä kolme cd-levyä. Mikään ei varsinaisesti luonutkaan uskoa, että minusta soittajaa tulisi. Mutta into, se oli siellä, enkä jaksanut ollenkaan tarttua kaverin epäuskoon. Olkoot mitä mieltä haluaa.

Kotona isä onneksi oli hieman suopeampi ja lopulta sähkökitara käytiin ostamassa.

Jokainen, joka on jotain soitinta aloittanut soittamaan, tietää, että vuosikin on lyhyt aika. Lumet sulivat ja lukuvuosikin saapui päätökseen. Kesäloman jälkeen sama kaveri (joka muuten itse ei soittanut kitaraa) kysyi:

”No joko menee Black Diamond?”

”No ei mene…sehän on älyttömän vaikee”

”Hah! Mähän sanoin!”

Siinäs naureskelee. Runkkari. Olin treenannut koko kesän, mutta oikeassa hän oli edelleen. En osannut edelleenkään paljoa soittaa.

Aika kului ja milloin oli mitäkin, mitä en osannut, ja mitä joku toinen osasi. Välillä rupesin itsekin epäilemään, että opinko koskaan soittamaan kunnolla.

Lukion tokalla luokalla oli aika korjata ensimmäinen sato. Kevätjuhlaan tarvittiin bändiä soittaan pari biisiä ja yksi kaveri kysyi, lähdenkö kitaristiksi. Sekunnissa: kyllä! Toinen biisi olisi Gunnareiden Dont Cry. En ollut koskaan kuullutkaan sitä. Ihan sama, nyt ei nöyristellä. Treenasin aikamoisella pieteetillä biisin ja tein oman version soolosta, kun Slashin jutut eivät ihan taipuneet.

Kevätjuhlan soitto meni hyvin ja jälkeenpäin moni tuttu tuli sanomaan: ”En mä oo tienny, että sä soitat, mutta hyvin vedit!”. Vaikka totuus taitaakin olla, että ei se mikään mestarisuoritus ollut, niin yksi rajapyykki oli ylitetty.

Ivanauraja oli vihdoinkin väärässä.

Se naurahdus ysiluokalla ”Haha! Ethän sä osaa soittaa!” oli ollut totta tähän hetkeen asti. Enää ei kuitenkaan ollut paluuta. Raja oli ylitetty. Kaksi ja puoli vuotta jatkunut ivanauru vaikeni, kun kaveri myönsi: Nojoo, toimihan se.

Näin se elämässä menee, pessimistejä ja ivanaurajia riittää aina. Se on ihan sama mihin ryhdymme, niin aina löytyy joku, jonka mielestä olisi parempi tehdä just toisin tai olla kokonaan yrittämättä.

Etsä osaa. Mitä sä nyt, ethän sä ole ennenkään. Miksi sä nyt yhtäkkiä. Hetken sulla into kestää. Menee vaan rahat hukkaan. Koita nyt jotain vähän helpompaa. Mikä hullutus tämä nyt on. Mieti nyt vielä.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että ivanaurajille ja pessimisteille on aivan helvetin vaikea todistaa, että he ovat väärässä! Ei mikään muutu hetkessä, vaan asiat muuttuvat askel kerrallaan. Kaksi ja puoli vuotta kaverini nauruineen oli oikeassa. Se on loppujen lopuksi aika pitkä aika. Mutta se on onnistumisen hinta, sillä monesti kaikki näyttää epäonnistumiselta siihen asti, kunnes se onnistuminen tulee.

Usko siis siihen, mitä teet. Jonain päivänä tulee sinun vuorosi. Hetki, jolloin ivanauru sammuu.

 

Se kuolee valossa

Naapurissa oli aikoinaan saksanpaimenkoira, Rambo. Rambo oli usein häkissä ja haukkui aina, kun heidän talon ohi kulki. Iso koira tuntui pelottavalta, onneksi se oli häkissä. Perheessä oli myös kaksi lasta, Petri ja Liina. Petri oli minua vain vuoden nuorempi, mutta emme olleet koskaan leikkineet yhdessä. Kerran kauppareissulta tullessamme äiti pysähtyi juttelemaan Petrin äidille. Itse jäin hieman taaemmaksi odottamaan ja ainoastaan salaa vilkuilin pihaan päin. Naiset puhuivat kauan, enkä jaksanut yhtään kuunnella heitä.

Shokkihan se oli. Äiti kertoi kotona, menemme illalla kylälle heidän luokseen. Valtava haukkuva petokoira ja minua nuorempi totaalinen muukalaispoika.

”Mut ku mä en halua”, itkin.

Itkeä saa, mutta eihän se mitään auttanut. Mentävä oli.

Kylälle päästyämme ensimmäinen vartti meni keksiessä kaikki maailman manööverit, ettei tarvitsisi tehdä muuta kuin istua vanhempien vieressä. Uusia asioita oli liikaa kerralla. Muutaman suostuttelun jälkeen seuraava vartti istuttiin hiljaa Petrin huoneessa.

Näiden puolen tunnin tutustumisrituaalien jälkeen oli aika.

Petri kaivoi sänkynsä alta muovisia pieniä sotilaita ja panssarivaunuja. Samanlaisia kuin minulla! Sain leikkiä vihreillä, sota oli hauskaa. Enää Petri ei ollutkaan muukalainen, olihan hänellä jotain, mitä minullakin.

Kahvipöydässä puhaltelimme yhteisenä juonena pillillä kuplia mehuun ja kokeilimme vanhempiemme hermoja kaikenlaisilla kikoilla. Mikään kielto ei tuntunut miltään, kun oli rikoskumppani.

Jatkoimme sotaa ja ajankulu unohtui. Isän pää ilmestyi ovelle ihan liian aikaisin: ”Laittakaas sotilaat lepoon, meidän on aika lähteä kotiin”.

”Ei mennä vielä!”, huusin.

Petrin isä sanoi, että menkääs pojat vielä hakemaan Rambo sisälle.

Ai niin, se peto. Iso haukkuva peto.

”Tuu jo!”, Petri huusi portaista, kun huomasi minun jääneen paikalleen. Riensin mukaan, mutta en ollut ollenkaan innoissani ideasta.

”Pureeko se?”

”No ei! Se nuolee!”

”Miksi se sitten haukkuu”

”Noku se haluais nuolla kaikkia!”

Selitys kuulosti lapsen järkeen loogiselta. Voihan se tosiaan niin ollakin, että se vaan haukkuu, koska on häkissä, eikä siksi, että se olisi vihainen. Petri aukaisi häkin ja Rambo juoksi innoissaan ympärillämme. Petri heitti sille kepin ja koira säntäsi sen perään kuin henkensä edestä. Petri heitti uudestaan ja jälleen ohjus ampaisi.

”Koita sä, heitä niin kauas kuin jaksat!”, hän ojensi kepin.

Ja minä heitin! Tunne oli mahtava. En ollut koskaan aiemmin leikkinyt koiran kanssa ulkona. Minulla ei ollut mitään käsitystä montako kertaa keppiä heitimme ja tuskin oli kyllä Rambollakaan. Lopuksi se huohotti edessämme konekiväärin rytmiin ja katse naulittuna keppiin.

Isän täytyi vetää minut kädestä kotimatkalle.

Seuraavana päivänä ensimmäinen ajatus, että voiko tänään mennä uudestaan sinne, missä on se koira.

Me pelkäämme asioita, joita emme tunne. Se on aivojemme tapa varjella henkeämme. Vuosi tuhansien aikana maailma on kuitenkin muuttunut paljon, eivätkä aivomme ole ehtineet mukaan. Ne saavat meidät edelleen pelkäämään sitä, mikä on varjoissa, vaikka mitään uhkaa siellä ei olisikaan.

Pelko voi vahva, mutta sillä on aina akilleen kantapää: pelko kuolee valossa.

Kun aivot saavat tarpeeksi informaatiota, pelko sammuu.

Tuon illan jälkeen aina, kun Rambo haukkui, se toi vaan hymyn huulille. Kaverihan se siellä haukkuu tervehdyksen. Miksi kukaan sitä pelkäisi? Tai Petri, hänellähän on niitä samoja sotilaita kuin minulla. Miten turhalta tuntuikaan, että olin heidän kohtaamistaan pelännyt.

Jos menee sen äärelle, mitä pelkää, voi elämässäsi yhtäkkiä ollakin montaa hyvää enemmän.

Pelko kasvaa varjoissa

Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.

Talking is doing

Pimeys tulee syksyllä nopeaan. Kaupungin kymmenet valomainokset sekoittuvat kokonaisuudeksi, jossa yksittäinen sanoma typistyy olemattomiin. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi, suojatien eteen pysähtyy Volvo voimakkaasti jarruttaen. Hyvä, ettei tullut päälle! Kännykkä värähtää taskussa, mutta se saa nyt odottaa. Käsien poisottaminen taskuista tuntuu tässä tihkusateessa hyvin etäiseltä ajatukselta.

Apteekin kohdalla vedän vastoimaisesti päätä syvemmälle kauluksen uumeniin. Bussipysäkki on 200 metriä apteekilta vasemmalle pitkin Kekkosenkatua. Juuri siellä kylmä hyökkää ilkeimmin. Se saa alkunsa mereltä, vaanii Kekkosenkadun varjoissa ja iskee sitten vastaan mistään piittaamatta. Tänään sillä on kaveri mukana. Kekkosenkadulla tihkusade yltyy sateeksi ja kahdensadanmetrin matka pitenee joka pisaralla.

Bussi numero 9 ilmestyy mutkan takaa etuajassa. Kädet taskuissa juoksen kilpaa bussia vastaan. Sade saa silmät siristymään ja otsalta tippuvat pisarat taittavat valon. Bussin takapenkillä ensimmäiseksi puhallan käsiini lämpöä.

Jos syyssää olisi eläin, metsästäisin sen sukupuuttoon.

Kaivan kännykän taskustani, äiti kysyy: ”Joko olet kotona”. Miten hänkin edelleen jaksaa murehtia?

Kaksi lasta pari penkkiriviä edempänä takovat bussin ikkunaa ja huutavat kilpaa. Vilkaisen kelloa, puoli kymmenen, miten ihmeessä pienet lapset edes ovat hereillä näin myöhään? Isompi heistä lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja lyö käsillään penkkien selkämykseen. Pienempi jää takomaan ikkunaa ja huutaa käytävän toisella puolella istuvalle miehelle ”iskä, iskä, iskä!”

Isä katsahtaa hetkeksi tyttöön päin, mutta ei sano sanaakaan. Hän on kuin vaihtolämpöisenä vaipunut horrokseen. Oman kylmänkankeuden ja väsymyksen keskellä lasten huuto osuu suoraan kiukkusuoneen.

Tytön huomattua, ettei isältä liiennyt hänelle riittävästi huomiota, hän kääntyy minuun päin. Saatuaan pieneksi hetkeksi katsekontaktin, hän rupeaa huutamaan ”Hei hei hei..”

Vastaan tytölle kaksi kertaa, mutta hänen hei-levynsä jatkaa pyörimistään. Isoveli juoksee mukaan kuoroon ja yhteisvoimin he huutavat monotoniaansa edessäni.

Hei, hei, hei, hei, hei, hei…..

Ei jumankauta. Nyt riitti. Miten toi äijä voi olla noin saamaton, ettei saa noita lapsia käyttäytymään. Idiootti.

Nousen ja menen isän luo: ”Anteeksi, mutta olisko mitään mahdollisuutta, että vähän katsoisit noiden lasten perään? Täällä on muitakin bussissa”.

Isä huokaisee syvään ja katsahtaa minuun. Hänen silmissään voimattomuus kohoaa toiseen potenssiin.

”Anteeksi”, hän sanoo, ”On vähän huono hetki. Lasten äiti joutui liikenneonnettomuuteen ja on tiedottomana sairaalassa. Me tullaan just sieltä, eikä meistä ei oikein kukaan tiedä, miten nyt olla. Sori, en mä tiedä..”

Maanjäristys.

Saan sanotuksi: ”Anteeksi… voimia” ja istuudun takaisin paikalleni. Katselen hetken ikkunasta ohi vilahtelevia valoja. Pimeys ja valo. Edessäni ei ollutkaan pahuutta, vaan surua.

Surua, jonka kautta omien murheideni pienuus alleviivautuu. Unohdan kylmyyden, otan puhelimen ja vastaan äidilleni: ”Kiva, kun kysyit. Ihan pian olen.”

Joskus muutamakin sana voi riittää muuttamaan koko tapasi ajatella. Sanoissa on voima viedä meidät korkeammalle, syvemmälle. Sinne, missä emme ole aiemmin vielä olleet.

Talking is doing.

Me vihaamme, me kostamme

Kostossa kaksi tulee yhdeksi, toistensa kaltaisiksi. Yhtälö on toteutuessaan aina suru-uutinen. Niin ei tarvitsisi käydä, mutta niin käy. Viha ei tuo oikeutta, vaan vie sen. Sinulla oli oikeus valita, nousta suuremmaksi kuin se, mikä kohtasi sinut. Luovuit tästä, kostit. Sinun päkijäsi koskettivat älykkyyshierarkian pohjaa.

Ja me vihaamme, me kostamme.

Vihan liekkiä täytyy kohentaa tai se sammuu kuten vaalimaton rakkaus. Viha vaatii aina veronsa rajallisesta huomiokyvystämme. Joudumme keksimään vihallemme mitä ihmeellisempiä alibeja. Uskottavia tarinoita, miksi se, mitä teemme, on oikein. Voimme vihata kokonaista ihmisryhmää ilman, että olemme oikeastaan tavanneet yhtäkään heistä. Voimme keksiä kuvauksia, miten maailman rauhaa uhkaa asia, johon emme ole koskaan edes vartin ajaksi syventyneet. Uskomme kuin kiveen ja kallioon, näin on asia. Ja sitten vihamme onkin oikeutettua.

Viha on vapaaehtoista itsensä pienentämistä.

Vihaamisen myrkky talttuu onneksi vastamyrkyllä. On paljon helpompi vihata sitä, mitä ei tunne, kuin vihata sitä, minkä äärelle on pysähtynyt. Kyllä maailmassa on oikeasti pahoja asioita ja aikeita, en minä sitä kiistä, mutta todellista pahuutta on paljon vähemmän kuin uskomme.

Mikä se vastamyrkky sitten on?

Älä keskity määrittelemään sitä, mitä vihaat, vaan keskity määrittelemään sitä, miksi vihaat. Viha on polttavia kipinöitä omassa sielussasi, sinun sisälläsi. Kipinät etsivät itselleen kohteen ja sätivät sen suuntaan. Juuri tämä huumaa meidät, ja se helpottaa. Viha, jolla on kohde, on kuin villihevonen, jolle vihdoin saatiin suitset. Sen kanssa on paljon helpompi taivaltaa.

Se, minkä tässä unohdamme, on, että vihan suitsiminen on niin paljon vähemmän kuin vihan tappaminen.

Viha kuolee, kun sen tulta ei enää kohenneta. Kun tulee hetki, että viha tunteena nousee sinussa, on seuraava siirto sinun viisautesi mittainen. Jos annat tunteelle kohteen, puhallat nuotioon, liekki helähtää iloisesti. Maailmassa ei ole kai mitään, mistä ei ihminen keksisi jotain huonoa. Siksi viha nauttii, kun se saa kuoria kohdettaan. Kun tarpeeksi kauan tutkitaan, aina löytyy jotain.

Älä lähde sille polulle, nouse suuremmaksi.

Maailmassa on juuri niin paljon vihaa kuin me ihmiset sisällemme sallimme. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Miksi minä vihaisin, miksi kostaisin? Onko jokin minun itseni ulkopuolella sen jälkeen paremmin?

Ei.

Ehkä peto sisälläsi on hetken kylläinen, mutta sen tulee uudelleen nälkä. Kipinät sähisevät. Taistelu kannattaa käydä siellä, missä sen voi voittaa. Muualla se on turhaa.

Kohenna viisauttasi, älä vihaasi.

Jalkani maassa, sinä sydämessäni.

Olen puhunut jumalille, jutellut kuin vanhoille tutuille. Kuvitellut itseni heidän tasolleen. Jalat maassa, pää pilvissä, sanoin itselleni. Tyhmä kun olin, olen. Luvannut rakkautta kuin minulla olisi varasto, mistä toimittaa. ”Minä uskallan uida syvässä vedessä, kyllä hauki minut tuntee”, luulin ja minua opetettiin. Minkä tein, sen tein.

Miksi se onkaan niin vaikea nähdä oma rajallisuutensa?

Tekisi mieli syyttää itseäni monesta; tyhmyydestä, sokeudesta, ylimielisyydestä, sydämettömyydestä. Olisin kai oikeassakin, vaan mitä sen väliä? Elämä on semmoinen, että voi katua kaikkea tai ei mitään. Kuka tahallaan haluaisi rakastaa väärin?

Jos rantaan kirjoitin nimen, jos aalto sen huuhtoi, minkä virheen tein? Jopa merikin muuttuu, aallot lyövät eri kohdassa kuin ennen. Lokit lentävät ylläni, onko niiden mielestä lopulta mikään toisin?

Rakkautta pitää vaalia. Kauniita sanoja pitää puhua tänään. Mitä teit eilen, on yhtä kuin nolla. Rakkaus on tässä hetkessä, siinä kosketatko juuri nyt vai et.

Jos aalto huuhtoo, kirjoita uudelleen.

Tekisinkö jotain toisin? Kysy vasta sitten, kun aikakone on keksitty. Kyllä minä hyvää haluan, mutta tänään tajuan paremmin. Kaikki, mikä lähtee minusta ei ole hyvää. Minä pystyn siihen, mutta se ei tule ilmaiseksi.

Lähetin sydämen viestissä ja hän vastasi. Tänään tiedän, että tällä on arvoa. En ole enempää kuin olen. Ei ole mitään minua, joka olisi kaunis ja jalo, vaikka teot olisivat toisia. Olen sitä, mitä itsestäni teen.

Viisas sen tajuaa, rakkauden luominen on päivittäinen mahdollisuus.

Olen ottanut pääni pois pilvestä. Enää en puhu jumalille, eivät he minua jaksa kuunnella. Eivät ole koskaan jaksaneet. Olen rajallinen, mutta siinä asuu kaikki. Jos pystyn siihen, mihin pystyn, on rakkaus minun. Kaikki sitä vähemmän tarkoittaa, että yksinäinen on iltani. Minä ansaitsen, sen minkä saan.

Rakas, luethan tämän? Luethan, myös sen, mitä en kirjoittanut?

Jalkani maassa, sinä sydämessäni.

Jos olisin diktaattori, mitä kieltäisin?

Kerran kaveriporukassa leikittelimme ajatuksella, että jos olisit Suomen diktaattori, mitä kieltäisit. Monenlaista vitsiähän se herätti saman tien. Kuka oli kieltämässä mainoslaulut, kuka herätyskellot, kuka Päivi Räsäsen. Itse mietin silloin hieman pidempään, että olisiko tosiaan jotain, mitä haluaisin kieltää. Löytyihän se vastaus lopulta: mä kieltäisin kaikki lööppi- ja klikkimediat.

Totta kai vapaaseen markkinatalouteen mahtuu kaikenlaista. Ei se ole minulta pois, vaikka uutisoidaankin kuninkaallisten lasten vaatteista tai Pertti Niemisen parisuhteesta. Ilman muuta viihteelle on elämässä tilausta ja koko kieltämisen ajatushan kumpusi puhtaasti leikittelystä.

Mutta miksi sitten kieltäisin klikkimediat?

Yksi elämän ihan perustavia viisauksia on: Sitä kielellä, mitä mielellä.

Ihminen puhuu siitä, mitä hän ajattelee. Ja ajattelee sitä, mistä puhutaan. Tämän vuoksi ihmisten ajattelua pystyy huolestuttavan helposti ohjailla. Rupeat vain puhumaan jostakin, niin kyllä muut ottavat siihen kantaa. Vuonna 2011 media pumppasi uutisia karppauksesta. Ilmiö tuli hetkessä kansan tietoisuuteen: kauppoihin leivottiin vähä hiilihydraattisia leipiä ja erilaisia karppaukseen liittyviä palveluita ilmestyi markkinoille. Buumi kuoli käytännössä jo seuraavana vuonna. Aihe oli uutisoitu loppuun ja juuri missään ei enää puhuttu karppauksesta. Ja kun siitä ei puhuttu, niin ihmisetkin unohtivat. Tämä on hyvä esimerkki, mikä valta medialla on tuoda asioita kansalaisten huulille.

Tänään 10.9.2018 luetuimpia uutisia ovat Iltasanomien nettisivulla mm.

”Maajussi-Maunon intiimikysymys käynnisti kiihkeän seksikeskustelun – katsojat äimänkäkenä”

Iltalehdelle puolestaan mm,

”Tuottaja löysi itse yllättävän raskausmokan Simpsoneista – huomaatko sen tästä kuvasta”,  ”Natalia tilasi Kiinasta paketin, joka tuntui oudon painavalta – iljettävä syy paljastui avatessa”.

Listaa voi jokainen jatkaa oikeastaan koskaan vaan katsomalla, mistä klikkimediassa puhutaan.

Suurimpaan osaan uutisista on haettu provosoiva näkökulma ja otsikon perään sitä tukeva sitaatti tai klikkaa tästä, niin näet mikä -koukku. Helppoa ja varmaa rahantekoa.

Ihmisen aivoissa on kaksi ominaisuutta, joita lööppi- ja klikkimedia säälittä hyväksikäyttää:

  1. Halu kuulla tarinan loppukohtaus. No mikä sieltä paketista nyt paljastui? Mikä se seksikysymys oli? Klikkaa tästä, niin näet!
  2. Negatiivisuusvääristymä. Kaikenlainen epäoikeuden, virheiden, onnettomuuksien jne uutisoiminen herättää meissä enemmän kiinnostusta ja tunteita. ”Lääkärivirhe ajoi Köpin pyörätuoliin” on paljon mielenkiintoisempi otsikko kuin kertomus siitä, miten sama lääkäri hoiti sata muuta potilasta oikein.

Totta kai pörssiyhtiö saa tehdä mitä haluaa. Silti kansakunnan tietoinen tyhmentämisyritys rahallista voittoa tavoitellakseen on yksinkertaisesti väärin. Sillä tienaa, sillä saa klikkauksia, se herättää tunteita, mutta samalla se ohjaa ihmisten ajatuksia suuntiin, jotka eivät rakenna mitään hyvää. En suostu uskomaan, että suomalainen lukija olisi niin sivistymätön, ettei hänen uutisenjanoaan voisi tyydyttää jollain muulla kuin klikkaa tästä tai provosointi -lööpeillä.

Monesti vasta-argumenttina kuulee, että jokaisella on vapaus valita, mitä lukee ja mistä lukee. Totta ja ei-totta.

Jokainen tajuaa, että kaikki, mitä Teuvo Hakkarainen tekee saa enemmän julkisuutta kuin mitä Marisanna Jarva tekee (kansanedustaja hänkin). Koska Hakkaraisesta on helpompi rakentaa median lypsylehmä. Koska Hakkaraisen tekemiset soveltuvat paremmin siihen kaavaan, jolla klikkejä saa. Ihan sama, mikä se sisältö on, rahan takia tätä tehdään.

Mietipä hetki tätä:

Äärimmäinen köyhyys maailmassa on puolittunut viimeisen 20 aikana. Jo 80% maailman yksivuotiaista lapsista saa rokotteen. 80% maailman ihmisistä voi käyttää sähköä.

Tämä on faktaa, mutta mitä luulee kaiken median keskellä oleva suomalainen?  (klikkaa tästä, niin näet)

Suurin osa suomalaisista luulee, että äärimmäinen köyhyys on kasvanut ja rokotuksen saisi vain joka viides. (luvut otettu tänä vuonna julkaistusta Faktojen maailma -kirjasta)

Meidän maailmankuva on vääristynyt pahoin, koska hyvistä asioista uutisoinnilla ei tienaa. Media voisi ihan hyvin rummuttaa, ”Äärimmäinen köyhyys on jo puolittunut, miten teemme seuraavan puolituksen, katso tästä!” Tämän sijaan kuitenkin esimerkiksi maahanmuutto on otsikoissa ja jopa keskeisenä poliittisena agendana, vaikka koko aihe ei kosketa juuri mitenkään radikaalisti suurimman osan suomalaisten arkea.

Mitä Suomi tarvitsee EI todellakaan ole vastakkainasettelun lisääminen tai negatiivisuudella provosointi. Sen ainoat hyötyjät ovat muutamat pörssiyhtiöt ja laskun maksajana me suomalaiset.

Tämmöistä minä kieltäisin.