Aina ei ole arkkua

Tuo valintaan pakottava kolina tulee kolmikerroksisista ikkunoista läpi kuin ne olisivat vain naru festarialueen reunalla. Hurriganesin Fortissimo jatkaa soimistaan, vaikka ilmaherruuden menettikin. Noin kolmen sekunnin päästä näkyy pihatiellä syreenien takaa sininen Avensis kuomukärryt perässään ja noin kymmenen sekunnin päästä niiden pärinä päättyy etupihalle. Siitä vielä tovi ja isä on painamassa ovikelloa kuin se olisi ainoa mahdollinen maksimivoimaharjoite.

”No?”

Tuon pidempää repliikkiä ei oven avattua kannata edes yrittää. Kuulevia korvia ei ole, ja asian kiireellisyys on jo pärissyt koko metsätien pihaan saakka.

”Kuormaa kasaamahan!”

”Jaa mihinkä?”

”Kärryylle tietenkin. Jaa, eikun sinne saa hyötyjäteasemalle vierä ilmaaseksi tänään tavaraa.”

Ilmainen kuorma. Hyötyjäteasemalle. Tuo joka vuotinen joulua suurempi juhlapäivä. Koskaan en ole jätealan hinnastoihin perehtynyt, ja tuskin on isäkään, mutta ilmainen on ilmainen. Ja kuorman olisi aina tultava täyteen, koska puolikuormaa olisi – no ilmainen mutta vähemmän ilmainen. Sama kuin jos ei buffetissa söisi itseään liikuntarajoitteiseksi.

”Älä ny jää siihen pöljäälemään, tavaraa kuormahan.”

Kaikenlaista tavaraa toki vuosien varrella kertyy. Jokainen roskapussia suurempi esine vaatii monesti oman päätöksensä ja päätyykin siksi jonnekin nurkkaan odottamaan tuota päätöstä. Mielelläni myönnän, että näiden ilmaisten kuormien myötä on ulkorakennuksessakin parempi feng sui. Kolikon kääntöpuoli tosin on isän kuomukärryjen koko. Vaatisi useampaa maanista vaihetta ehtiä vuoden aikana ostamaan niin paljon tavaraa, että tänäkin juhlapäivänä voisi kuomukärryjä ruokkia kyllin.

Koiran puhki purema pallo, katkennut onkivapa, ehkä tuo läpeensä pihkainen työtakki vihdoinkin. Olo on kuin koittaisi ravintolapihvin maksuksi kaivella taskusta kolikoita.

”Nuo sukset kyytihin kans.”

Siniset 35 vuotta vanhat muoviset minisukset karjakeittiön hyllyllä. Vuosia sitten lapset koittivat niillä hiihdellä mutta totesivat nopeaan, etteivät ne luista. Sen jälkeen ne palasivat tuohon pötköttämään.

Vaan luistivatpa ennen.

Kuomukärryjen juuri äsken läpi kolistelemalla metsätiellä on mäki ja 35 vuotta sitten mäen alaosassa hyppyri. Kun alkuun pönki suksisauvoilla vauhtia niin minisuksilla saattoi hypätä neljäkin metriä. Silloin toki hypyt mitattiin ihan sentilleen. Suuri harmitus oli, kun neljänkään metrin ilmalento ei riittänyt, että olisi ehtinyt v-tyylin avata. Se oli sentään mäkihypyssä uusinta uutta. Kevään tullen lykkäsimme lumikolilla tienpenkoilta lisää lunta mäkeen, jottei kisakausi päättyisi kesken.

Toinen suksi kädessäni tuo mennyt iskeytyy nykyhetken ja lapsuusmuiston määrittelemättömään välimaastoon ja istahtaa siihen. En ole sinustakaan kuullut vuosiin mutta vuodessa 1991 olet. Jos et kanssani mäessä niin ehkä pellon toisella laidalla huoneessasi välkyttelemässä taskulampulla. Talvi-iltana valo kantoi helposti ja vaikkei välähdyksistä morseaakkosia ollutkaan luettavissa, sanoma oli selkeä: ikuisesti ystäviä.

 Kun hyppäsin ensimmäisen kerran yli neljä metriä, tuli hymy sisään karmit kaulassa. Kaikki merkitys oli siinä hetkessä – kunnes sinä hyppäsit pidemmälle. Jokainen uusi ponnistus oli lupaus tuon tunteen toisinnosta, ja vaikkei hyppy kantanutkaan, lupaus jo itsenään oli vartalon kokoinen tunne.

Ehkä sinäkin muistaisit, jos kysyisin, vaan olen vastentahtoisesti väsynyt odottamaan. ”Moi, palataan myöhemmin. Nyt vähän tilanne päällä.” Elämä tuo eteen kaikenlaista, kyllä minä sen ymmärrän. Vaan en loputtomiin. Sukset lentävät kuomukärryn kitaan katkenneen onkivavan viereen.

”Kaivas lisää romua.”

”Ihan kuin oltais arkeologeja kaivauksilla?”

Isän ilme ei värähdäkään omasta mielestäni hauskalle sutkautukselle. Vakavilla asioilla ei pelleillä, isä elää kuin opettaa. Vähemmän ilmainen ei kelpaa. Traktoritallissa on kaksi vanhaa räsymattoa, jotka otin keväällä kaverin mökiltä totta puhuakseni juuri tämänkaltaista hetkeä varten. Minulta jää huomaamatta isän vaistomainen hyväksyvä nyökkäys, kun kannan kuormaan jotain, mitä hän ei osannut ollenkaan ennakoida. Matot pölähtävät pahan hajuisesti päätyessään onkivavan ja suksien päälle.

Isä kiertelee samat varastot läpi kuin viime ja sitä edeltävänä vuonna (ja sitä edeltävänä ja niin edespäin) ja laskee lopulta kuomun kiinni.

”Puolta kuormaa täs joutuu lähtiä ajamahan.”

Hyötyjäteasemalle ajetaan aina samaa reittiä. Mikä tahansa muu matka mentäisiin ensin metsätietä pitkin toiseen suuntaan mutta jälleen isä lähteekin pellon viertä suoraan kohti maantietä. Reittinä pidempi mutta suorempi.

Mattojen pöly tarttuu käsiin ja takkiin, otan nopean taka-askeleen, kun ne lentävät ilmassa. Hyötyjäteasemalla on eri materiaaleille omat lavansa mutta ne kaikki haisevat yhtä pahalle. Sinne ei voi vain tulla tuomaan ja lähteä. Tuon läpitunkevan yleishajun vuoksi siellä päätyy aina tietoisesti myös olemaan.

”Sukset menöö muovien kanssa”, isä ohjeistaa kuin olisin edelleen 6-vuotias.

Niin nuo helevetin sukset. Nappaan ne saman tien kainalooni, mutta huomaan käveleväni liian hitaasti huomioiden, että kyse on muovijätteestä. Kuomukärry on isän. Sinne voi mennä ja hypätä pois, rampata niin paljon kuin haluaa. Samoin voi laittaa jonkun toisen silmälasit päähän, napata selfien ja sanoa, etten mä näillä näkisi mitään. Ilman näitä suksia tuo kellertävä rohkeasti ruostunut jätelava katoaisi yleishajun alle mutta nyt 15 metrin matka sinne piirtyy yksisuuntaiseksi poluksi aseman soraan.

Lapsuus on lupaus – sitten kun olet aikuinen. Tavallinen tiistai harvoin jättää muistijälkeä, mutta kun jonain päivänä täyttymys tuleekin samassa hetkessä kuin pyrkimys, saa lapsikin kokea olevansa perillä. Ettei elämä olekaan ainoastaan matkaa kohti sitten-kun.

Vetää mitta suoraksi ja yhdessä todeta: On se yli neljä metriä!

Sillä hetkellä, kun sukset lentävät tuon ruostuneen lavan reunan yli, ne eivät enää kuulu meille. Kun viimeistä kertaa hyppäsimme, ei minulla ollut mitään käsitystä, että se olisi viimeinen kerta. Se tuntuu juuri nyt aivan helvetin väärälle. Ei lapselle voi tuommoista tehdä. Monesta muusta meitä kyllä varoitettiin. Ei saa katsoa kaivoon, pitää mennä maahan makaamaan, jos näkee karhun. Ehkä se karhu itse meni sinne kaivoon, kun ei niitä ole ollut mailla halmeilla täälläpäin. Kukaan ei varoittanut, miten lopullisesti aika ryövää. Antaa kauhalla mutta vie sitten padankin pois.

Sukset kalahtavat kevyesti osuessaan lavan takareunaan. Voihan menneitä muistella, vaikkei suksia omistaisi. Ehkei se samaksi taivu mutta tyhjää parempi – vähemmän ilmainen. Tyhjät kärryt koliset jo selkäni takana. Isän rituaaliin kuuluu myös loppunäytös. Paikalta on poistuttava yhtä tehokkaasti kuin sinne on lähdetty ja kuormaa on kasattu. Ei kuitenkaan koskaan samaa reittiä kuin tultiin, vaan tälläkin kertaa sitä lyhyempää. Vasta sitten, kun kärry on pihan perällä pressun alla, voi palata tavalliseen elämänrytmiin. Siihen saakka fokuksen täytyy säilyä.

”Mikä niis suksis kesti, eihän niis ollu siteitäkään?”

”Kyllä niissä oli…”

Enempiä ei isääkään huvita jutustella, missio kesken, ja ehkä puhuessaan saattaisi vahingossa valita väärän reitin. Keskustan ohi ajaessa kirkonkellot ehtivät kuulua parin lyönnin verran, lippu vaimeasti liehuu puolitangossa. Olen monesti miettinyt, että saattoväki ilman vainajaa näyttäisi lähinnä laumalta hitaasti mönkiviä ylipukeutuneita mieleltään järkkyneitä. Kaikki järkeen vasta, kun näkee arkun.

Eikä hiljaa kävellä siksi, että menetys sattuisi vähemmän, vaan ettei sama luopuminen menisi toistamiseen liian nopeaan. Aina ei ole myöskään arkkua, jolla hetkessä selittää suruvaatteensa toiselle. Hitaasti saa silti kulkea ihan omalla päätöksellään. Aika varastaa jokaiselta, ja edelleen, vanhempana ja vahvempanakin, se pelottaa.

”Minkä takia tuolla hyötyjäteasemalla täytyy joka vuosi käydä?”

Isä on hetkeen hiljaa, kääntyykin viimeisen mutkan korostetun harkitusti. Miettii vielä pihasuoran, kääntää pihan laitaan, laittaa pakin päälle mutta pitää kytkimen pohjassa.

”Jossei se oo tapa, niin sille täytyy aina erikseen löytää aikaa.”

Naamojen maailma

Yllättävän vaikea kysymys on, laitanko sinulle kuvan naamataulustani.

Niin johtajan kuin artistin suusta olen kuullut: ”En mä halua myydä itseäni.”

Harvapa sitä luontaiseksi kokeekaan ja siksi on todella tärkeä erottaa nämä kaksi toisistaan: alkuperäinen fakta ja faktasta kumpuavat identiteettitarinat.

On fakta, että oon kotoisin maalta. Se on pala mun elämää, eikä muutu vaikken puhuisi asiasta koskaan. Elää omaa elämäänsä taustalla, vaikuttaa mitä vaikuttaa. Jos alan tuoda tuota väitettä aktiivisesti sanoiksi, se muuttuukin taustafaktasta identiteettitarinaksi, joka alkaa saman tien elää omaa elämäänsä.

Kun joku kertoo, ettei halua myydä itseään, ei hedelmällisin kysymys ole laisinkaan, onko se totta. Paljon tärkeämpään on se, miksi se täytyy sanoa ääneen. Eikä vastaus ole, että ”koska se on totta”. Moni muukin asia on totta, muttei me niitä silti alleviivata sanoilla. Ehkä siellä on pelkoa, heikkoa itseluottamusta, hallinnan kokemuksen puutetta tai muuta vastaavaa?

Pahin riski kaikessa on kuitenkin, että identiteettitarinat alkavat ohjata elämää tavoilla, jotka eivät ole enää sitä, mitä oikeasti haluamme. Teemme tai jätämme tekemättä asioita elääksemme mantraamme todeksi. Emmekä eläkään enää itseämme todeksi. Sitä mielellä, mitä kielellä toisteli eräskin professori aikoinaan Vaasan yliopistolla.

Juuri tuon takia on lopulta vaikea päätös, laittaako kaiken kylkeen kuva omasta naamasta, koska se taitaa ns. industry standard olla. Olenko silloin vain mantrani uhri vai onko se lopulta oikeasti valintani?

Ei ole.

Informaatiota siellä ja täällä, sata kiloa pääsi päällä. Mitä tapahtuu, kun kiistan alaiseen asiaan tuodaan kiistattomia faktoja? Oikea vastaus lienee – ”Ihminen on siitä erikoinen, että mahdotonta on sanoa etukäteen”.

Kun parhaat asiantuntija ovat tutkineet asiaa, todisteita on kovalevyn jokaisella reunalla ja nyt ne piirtyvät eteemme. Pakkohan tässä faktoja on uskoa, eikö?

”Mutta tiesitkö, että toi on suuryritysten maksama tutkimus, josta sai kenkää kaksi kaveria, jotka edustivat eri näkemystä?”

Yhtään faktaa ei tarvitse taustoiksi esittää. Epäilys ei synny konkretiasta, eikä vastakkaisista todisteista, vaan se vaatii ainoastaan tullakseen sanotuksi. Järjetönkin vaihtoehto on vaihtoehto, jonka jälkeen ei ole enää kiistatonta faktaa, vaan on kaksi vaihtoehtoa, mikä saa harkintansa usein pahoin yliarvioivan ihmiseläimen uskomaan, että valta totuuteen onkin juuri hänellä.

Muurahainen voi nostaa painoaan isomman kuorman, mutta jos epäilys olisi saman kokoinen eläin se voisi nostaa sata muurahaista kuormineen. Hullut, joskaan ei onneksi rajattomat, ovat epäilyksen voimat.

Miksi me edistyneessä maailmassa olemme sitten valmiita tarttumaan monenlaisiin epäilyksiin niin monenlaisissa asioissa?

Siksi koska totuus on tylsää.

”Tupakka aiheuttaa syöpää.” ”Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä kasvaa.” ”Rokotteiden ja autismin välillä ei ole korrelaatiota.”

Jokainen elokuva on mielenkiintoisimmillaan juuri ennen loppukohtausta ja purkautuu, kun murhaaja selviää. Jollei uutta murhaa tapahdu, emme jaksaa katsoa pidemmälle.

Vaihtoehtoinen totuus valtavirran ulkopuolelta on aina uusi murha, joka rakentaa uutta mysteeriä…. Entä jos? Jännitys lähtee hiljakseen rakentumaan uudelleen. Tylsä totuus saa kaverikseen monikerroksisen mysteerikyhäelmän. Eliitti, suuryritykset, kommunistit, demokraatit, vapaamuurarit, temppeliritarit… ja yhtäkkiä pääosin tuulesta temmatussakin tarinassa on kerroksia kuin Tove Janssonin Muumikirjoissa.            

Toisekseen ihminen on hyvin haluton muuttamaan uskomuksiaan. Se, mihin olemme kasvaneet, ei saa järkkyä. Jokainen sukupolvi kuvailee oman lapsuutensa maailman kulta-ajaksi. Jos nyt tuleekin faktaa, joka piirtää oikean uudella tavalla, me ammumme sanan ja sanansaattajan. Kuin janoonsa sekoava etsii keidasta, me etsimme edes jotenkin uskottavaa vaihtoehtoista totuutta, joka sallisi elämämme jatkua ennallaan. Sosiaalisen median aikakaudella on myös päätä särkevän helppoa ympäröidä itsensä fiktiolla ja saman mielisillä – yhteisvoimin rakentaa illuusiosta monumenttia.

Jos nuo muutkin uskovat tähän, niin pakkohan siinä jotain on olla.

Ei ole. Fiktio on fiktiota, vaikka miljardi siihen uskoisi.

Kaikki sivistys, jota ihmiskunta on historiansa aikana kerännyt, eikä meille vieläkään meinaa totuus maistua.

Salin reunalla, muiden takana

Varjo seuraa kulkijaa, valo sinua.

Salin reunalla, muiden takana, olet ainoa asia, jonka erotan.  Välilämme ei ole etäisyyttä, kaareudut yli väkijoukon istumaan olkapäälleni. Kuiskaamaan sanoja, jotka pinoutuvat maisemaksi, saduksi, jossa hyvä voittaa.

Sanoin aiemmin viikolla, että kaikki on parempaa kanssasi mutta tänään huomaan, etten puhunutkaan totta. On paljon asioita, jotka eivät muuta muotoaan valosi kosketuksesta, vaan ne ilmestyvät vasta siellä. Kuin sivellin puhtaan kanvaksen yllä. Ilman sinua taantuisivat maisemataulut mieleni olohuoneen seinillä edustamaan naivismia – kuvatiedostot kymmenen kertaa kymmenen megaa pienemmiksi.

Yksityiskohtia syvyydessä, joille ei ollut sanoja.

Etsivä löytää, sanoo sananlasku, mutta mistä etsivä tietää löytäneensä? Eikä se vie kuin häviävän hetken, kun paljon onkin uusi normaali. Löysikö etsivä lopulta vain uuden annoskokoa suurentavan mittapisteen? Ihminen on siitä hankala eläin, ettei oikeastaan mikään ole sopivasti. Eihän sille monessa kielessä ole edes omaa sanaa. Hölmö rivi koodissa, jonka vain ylöspäin pyrkivä tietoisuus voi kesyttää siedettäväksi.

Vaikkei ihme koskaan voi olla arkista, voi arki olla ihmeellistä. Se vain vaatii kykyä haltioitua. Kokea mestariteos siinä, minkä ohi toinen voisi kävellä nostamatta katsettaan kännykästä. Kun oppii haluamaan sitä, mitä jo on, alkaa onni kiemurrella sisään. Vailla-olija jatkaa huomisessa elämistään. Ja vailla-olemistaan.

Salin reunalla, muiden takana. Mestariteos.

Kanssasi elämä on tänään ja tässä.

Filosofi Töpöhäntä tilanteen päällä

Monni on ilkeä mutta Pekka Töpöhäntä on selkeästi käynyt Esa Saarisen luennoilla. Kun Monnin ansa on jälleen kerran lauennut omille tassuilleen, on filosofi Töpöhäntä välittömästi tilanteen päällä:

”Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.”

Lentäjä lentää lentokonetta, akrobaatti tekee volttisarjan. Osaan katsoa mutten matkia. Se loputon lista asioita, joita en osaa – tuskin koskaan opinkaan. Aina voi toki harjoitella, opiskella lisää ja uskoa amerikkalaiseen unelmaan.

Enemmän on enemmän mutta se on myös vähemmän. Kun liike on jatkuvasti eteenpäin, ei niin tarvitse välittää, mitä ympärillä juuri nyt on. Pyrkimykset ovat vain välitilaobjekteja kunnes seuraava aukeama levittyy. Kukapa meistä lähtisi hotellihuonetta sisustamaan tai tilattua taksia sisäpesemään. Vaikka olisivatkin juuri nyt sitä, mitä tilanne vaatii, ei niistä pian tarvitse välittää ollenkaan.

Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.

Kiltteys tai ystävällisyys eivät taitoina vaadi aikuiselta jatkotutkintoa. Kysyn, kuuntelen, kiinnostun, kommentoin – pelkästään tuon nelikon todeksi eläminen tekisi monista kohtaamisista kauniimpia. Ystävälliset eleet, hymy, kiitos ja kehu. Kaikki ilmaisia eivätkä aikaakaan veisi kuin sekunteja. Mikä tahansa hetki voisi tulvia näitä mutta ihomme alla sielun kartanossa asuu pitkäaikaisvuokralaisena Monni. Ja Monnilta puuttuu rohkeus.

Kilttinä oleminen on toki Monnillekin helppoa, jos kaupankäynti on välitöntä. Minä annan omenan ja saan tilalle päärynän. Pahinkin diktaattori on hyvä omalle pojalleen. Jos kiltteyden muuttaa lyhyen aikavälin sijoituksesta elämänkatsomukseksi, muuttuu tilanne haastavammaksi. Edelleen teot olisivat samoja – pieniä ja ilmaisia – mutta vaikutukset vaikeammin sanoitettavia: ”Tuntuu, että annan enemmän kuin saan.”

Omien rajojen pohdinta on toki tärkeää, mutta toisaalta eikö se ole valtavan upea asia kyetä antamaan enemmän hyvää kuin joku toinen huomannut antaa? Pieniä ja ilmaisia, ei ihminen kiittämällä köyhemmäksi tule. Kiitollisuus itse asiassa on niitä harvoja asioita elämässä, josta ei voi saada yliannostusta.

Monnia saattaa kiltteydessä myös pelottaa, ettei osaa vastaanottaa sitä. Jos joku on kiltti minua kohtaan, meillä on hullu tapa ajatella, että siitä muodostuisi jotain, joka täytyy maksaa pois. Nollasummapeliä, velkakirja tarkkaan kirjattuna.

Ehkä se kiltteys sittenkin vaatii hieman jatko-opiskelu. Oppia irrottamaan se kaikesta siitä, jota elämän yhtälöissä lasketaan. Mikä on työn arvo ja paljonko siitä menee veroa? Kiltteys on jotain, jonka ydin on tämän laskennon ulkopuolella. Elämänfilosofiaa, jolle täytyy uskaltaa antautua. Hyvä tuottaa hyvää, sitoo ihmisiä yhteen ja luo hedelmällistä maata seuraavalle hyvälle.

Kiltteyden vaikeus on nimenomaan sen helppous mutta mahdollisuus on auki jokainen hetki. Esimerkiksi juuri nyt.

koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Miten kysyä tuntemattomalta, mistä hän on kotoisin, kysymättä, mistä hän on kotoisin? Pyydä piirtämään kartta ja hän suurella todennäköisyydellä piirtää kotimaansa keskelle. Vanha, voiko tuota sanoa viisaudeksi, kiipi mieleen ranskalaista lehteä lukiessa. Notre Dame on tulipalon jäljiltä avattu jäälleen ja tekstissä kuvattiin tuhoa qui a choqué le monde entier. Shokeerasi koko maailman.

Ainakin ranskalaisen kirjoittajan mielestä.

Samankaltaisia uutisointeja tulee tasaisin väliajoin, joissa ”koko maailma” tuomitsee tai iloitsee milloin mistäkin.

Ihmiskunta on kuitenkin yllättävän iso ja murhetta on muuallakin.  On aika paljon oletettu, että ihmiset Pakistanissa, Kongossa, Vietnamissa tai Egyptissä olisivat kovinkaan shokissa ranskalaisen kirkon tulipalosta.

Vaikka subjektiivisuusharha ilmiönä on sanoitettu jo moneen kertaan, ei se silti estä koulutettuja länsimaisiakaan käyttämästä ilmaisuja, joiden suuruusluokka on täysin vinossa. Asioiden tärkeys niin usein korreloi suhteessa niiden etäisyyteen juuri omasta itsestäni.

Pieni ihminen suuressa maailmassa, ei siinä mitään pahaa sinänsä ole. Omaa elämäämme tässä jokainen elämme ja sen keskellä näemme ja koemme tavallamme. Kieli on vain väline, ei koskaan eksakti yhtälö, mutta tämä kielen ja mielen yhteistyö on kuitenkin asia, josta kannattaa olla tietoinen. Kirjoitanko ”koko maailma tuomitsee” tietoisena, ettei suurinta osaa maailmasta taida juurikaan kiinnostaa?

Dunning-Kruger -ilmiö on hyvä kuvaus siitä, kuinka tietämätön kuvittelee tietävänsä paljon enemmän kuin tietää – ”en tiedä, etten tiedä”. Tämä ensimmäistä vaihetta seuraa orastavan valaistumisen vaihe: ”tiedän, etten tiedä”.  Jos asiaan perehtymistä jatkaa alkaa lopulta tietää tietävänsä, mutta hauskuus jatkuu neljännessä vaiheessa, jossa henkilö voi olla alansa mestari, mutta laaja ja kattava osaaminen tuo näkyväksi semmoisia laajuuksia, joiden keskellä henkilö alkaakin uudelleen uskoa, ettei tiedä juuri mitään.

Ne, jotka tietävät vähiten, uskovat tietävänsä eniten.

Tämän vuoksi itseäni inhottaa kaikenlainen uutisointi, jossa vääristellään mittasuhteita, koska se ylläpitää ja vahvistaa tietämättömyyttä. Länsimainen koulunsa käynytkin yllättävän usein sekoaa mittasuhteissa ja frekvensseissä. Kun lähellä tapahtuu jotain itselle merkittävää, kuvitellaan, että se on kaikille yhtä merkitsevää. Kun tapahtuu joku kauheus, ihmetelleen, miten näin voi käydä, vaikka saman kauheuden uhreja on ollut koko ajan kaikkialla maailmassa.

Ei toki mitään universaalia elämäntuskaa kannata kenenkään hiiliksi päänsä päälle kasata mutta kyllä elämän merkitys avautuu paremmin, kun kykenee ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat voivat samaan aikaan olla valtavan isoja ja häviävän pieniä. Koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Ja sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut

Jos totuus olisi pörssiosake, sen markkina-arvo olisi paljon todellista arvoa suurempi, eikä osinkotuotto mitenkään taattua. Oman moraalin totuuden mukainen kuvailu harkittuja siveltimen vetoja, jotta vastapuoli näkisi hahmottuvan kuvan sellaisena kuin itse haluaisimme haluta olla.

Elämä on ja me sen raameissa, eikä mitenkään päinvastoin. Barrikadit näytelmän lavasteisiin ovat ohittamattomat. Väliajan jälkeen esiripun takaa paljastuu aina lopulta toisinto. Vaikka variointiyritykset varmasti ovatkin aitoja, ei rooleissa riitä liikkumavara. On sitä teatterissa tosin paljon huonompiakin esityksiä ollut – aina voi nähdä hyvän, jos sille tielle lähtee.

Kun asian on oltava siten kuin se ei ole, ei voi välttyä unta häiritsevältä riitasoinnulta. Nousta ei jaksa muttei nukutuksikaan saa. Kuunvalo tapetissa on heijastuman heijastuma ja alkulähde mahdottoman päässä. Huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää päivälläkin muttei toisintoja voi liiaksi keskeyttääkään. Niin kuin rumpu lyö on eteenpäin marssittava.

Valehtelemme, ettemme valehtele. Säännön absurdiuden vuoksi on ehdottoman tärkeää, että kaikki ovat mukana. Modernin ajan keisari kulkee ilman vaatteita. Kilvan ihastelemme purppuraa, vaikkei edessä liehu kuin kuninkaallinen kikkeli. Kontrasti on liian iso tavallisen ihmisen käsitellä, joten purppuraa se on. Hienon hienoa, kauniin sileää purppuraa.

Totuus on ryhmäliikuntaa.

En minä kuvittele, että olisin tänäänkään mitään uutta keksinyt. Itsekseni vain ihmettelen.

Totuus on pätevä ihanne, isäntänä liian orjuuttava. Asiat ovat monella tapaa, eikä ihmisen harkinta ole mittasuureena mitenkään luotettava. Totuus saa olla myös yksityistä tietoa – valhe vain koordinaatti omiin rajoihin.

Ja lopulta ne ohipääsemättömät barrikadit kulissien edellä ovat vain yksin jäämisen pelkoa. Jos purppuran ainoaksi vaihtoehdoksi piirtyy pimeys, ei väärin valitsemisesta voi kohtuudella ketään syyttää.

Olla itsensä, nukkua yönsä ja rauhassa aamukahvin juotuaan sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut.

Raja on raja

Sisin halkeaa keskeltä, naama irtoaa ja oikea käsivarsi puutuu. Pitäisi juoda iso lasillinen vettä ja tehdä kymmenen kyykkyä työpöydän ääressä. Rohkeasti laittaa kamera hetkeksi pois päältä ja naksauttaa naama paikoilleen. Tunnelma on hyvä, niin on sanottu ja reklamaatioluukku on seuraavan kerran auki – myöhemmin.

Pitäisi olla enemmän siten, että olisi vähemmän. Ja eniten energia vie jo ajatus siitä, ettei matka ole lineaarinen, vaan toistuva ratakierros raskaalla veroprosentilla. Cooperin testi ilman ajanottoa ja säästä huolimatta.

Haluaisin sanoa, etten halua enää kiertää, en kiihdyttää vauhtia pääkatsomon edessä, enkä ohittaa edellä kulkevaa. Ambitio hiipuu, kun valuutta devalvoidaan.

”Miksi ei?”

Kyllä minä pelin tunnen. Tarpeeksi kun miksitellään, niin joka ikinen asia maailmassa päättyy joko kosmiseksi olemattomuudeksi tai kaikki on mahdollista -kiimaksi. Kumpaakaan en haluaisi menulta valita. Toisaalta en haluaisi joogata, rauhoittua ja meditoidakaan, vaan haluaisin nimenomaan elää ilman tarvetta joogata, rauhoittua ja meditoida.

Kymmenen kyykkyä.

Kymmenen kyykkyä.

Salaattia ja inkivääriä ja kymmenen kyykkyä lisää.

Minä, sinä ja me. Osaamme monenlaista mutta miksiteltyjen inkiväärilinssien läpi katsottuna todistustaakka tästä on krooninen. Pelin henki on henki, ettei peliä ole. Sanaton sopimus determinismistä hetkemme luojana ja jatkumon ylimpänä arkkitehtinä.

Kun ensimmäinen luulee toisen kulkevan poispäin, hän saattaakin kulkea kohti. Kaikki on kiinni siitä, miten itsensä elämään kiinnittää. Turha semmoista tuomita, vaikka argumentointi tulisikin kuin itsestään. Siinäkin (kuten itse kyhätyille elämäntuomareille lähes poikkeuksetta muutenkin käy) tekee vain itsestään nimenomaan sen, jota lähti kritisoimaan.  Minulla olisi kellarissa on kirves, pihalla kaivo mutta nuo kaksi saavat pysyä erillään. Ei itsensä kanssa elämisen saa antaa tyhmyydeksi sentään lipua. Jos en halua olla maailmaa varten, ei sekään minua varten ole. Annetunkin vastuun haluan kantaa, en vain halua tuntea häpeää sen päättymisen rajanasemalla. Sieltä alkaa eri kuin mikä sinne johti, ja juuri se on se, mitä haluan sanoa. Oikeastaan haluan itkeä, huutaa, paasata ja julistaa ja näiden aselajien yhteistyöllä kyynärpääraivata sen raon, jossa on hyvä olla.

Juon nyt sen ison lasin vettä, toimikoon se välitilaobjektina, ja sitten kuljen kohti omaa onneani. Palaamme kyllä myöhemmin, älä siitä huoli. Haluan vain, että raja on raja, sillä muuten se ei enää ole raja ja venyvään purkkaan tukehtuu niin helposti.

Eihän noin voi toimia

Minä olen tuolla ulkona ja totuus täällä sisällä. Välissämme ikkuna, kymmenen kilometriä ja jokaisella kilometrillä tuli polttamassa totuuteen nimikirjaimensa. Itseopiskelleet tietäjät kohentamassa liekkiä, kun sitä mikä tahansa lähestyy. Valtansa saaneet sattumankaupan kansliasta ihan vain pyytämällä.

”Kyllähän se niin on, että…”

Vastaus alkaa ennen kuin kysymys ehtii istuutumaan. Valmiina mutta voisihan valmiinkin antaa kasvaa, ellei se olisi erikseen kiellettyä.

Jos täällä ulkona on todellisuus, en sitä voi tavoittaa. Ja jos todellisuudessa asuu totuus, ei kymmenen kilometriä riitä alkuunkaan kuvaukseksi. Kun katson oikealle, en näe vasemmalle – ei kai enempää tarvitsekaan perustella?

”Mitä järkeä tuossa on, että kaikki päättyy johonkin toteamukseen avaruuden äärettömyydestä?”

”Ei mitään.”

”Miksi sitten puhua siitä?”

”Koska vähempi itsessään on vielä vaarallisempaa.”

Täällä ulkonakin olen turvassa, muttei se lohduta niiden miljoonien omaisia, joiden rakkaat kohtasivat viimeisen näytöksen tietäjien liekeissä. Se kun vasemmalla, taikka oikealla – milloin missäkin, oli kaikki ja kiinnostunut vilkaisu olan yli riitti kuolemantuomioon.

Kun miljoonaan vähentää ykköseksi, tuntuu mikä tahansa järjettömyydeltä: ”Eihän noin voi toimia”. Totuuden fantasioinnin voi kuitenkin ymmärtää vain deduktion kautta. Kun miljoonan antaa olla miljoonan, huomaa, että sitenhän asiat ovat aina olleetkin. Maktotasolla ei ihminen juurikaan muutu. Siksi tietäjät aina uudestaan keksivät totuuden kaavan. Yksittäisenä luulevat oivaltaneensa – miljoonan kontekstissa sitä samaa hulluutta, jota on niin vaikea kitkeä, mutta jonka tuottama kipu yhteistä.

Meitä on jo yli kahdeksan miljardia tällä pallolla muttei se ole tila, joka loppuu ensimmäisenä. Liekit voisi sammuttaa ja tietäjät lähettää koteihinsa palautumaan. Ei fantasialle totuudesta niin valtava tarve ole kuin Esson baarista katsoen saattaa vaikuttaa.

Sekä-että vaan on niin hiton paljon vaikeampaa kuin joko-tai. Siitäkin huolimata tilaa on ja jokaisessa suunnassa löytyy opittavaa.

Tuohon jos jaksaisimme kurottaa, olisi kipua vähemmän.

Vedessä on kiva lillua, kun se hivelee polvia

Vesi aaltoilee reittä vasten kuin kylmä käsi koskettaisi rakkauttaan. Seisoa hetki varpaillaan kädet puuskassa, irvistää kevyesti. Muutaman askeleen jälkeen kääntyä katsomaan rantaa, epävarmana kaikesta aikomuksestaan.

 Olla siinä typerimmässä välitilassa, johon ihminen voi itsensä ajaa. 

Seisoa, kun aallot jatkavat kiusantekoaan. Ilman minkäänlaista pakkoa taikka edes kehotusta. Itse puunhansa puuhastella – tuomari ja tuomittu, kun vain yksi henkilö on salissa.

”Mennäänkö uimaan?”

”Joo!”

Ja se voisi olla siinä, päätöksenteontyö tehtynä. Helpoin reitti on kuitenkin epätodennäköisin. Mieluummin maksan satasen ja säästän kympin kuin toisinpäin. 

Uimaan päätettiin mennä. Jokainen Suomen kesän kokenut tietää, kuinka vesi pari sekuntia puraisee, kun sinne pulahtaa. Ei enempää, luonto lupauksensa pitää, mutta hetkenpä kuitenkin. Helpointa olisi tilata lasku maksuun heti. Uida, kun syvyys riittää ja antaa sen kahden sekunnin puraisun tulla. Sen jälkeen huutaa: 

”Ei tämä niin kylmää olekaan!”

Seisoa moninkertainen aika välitilassa, vaikkei paraskaan mielikuvitus keksi sille mitään muuta syytä kuin ihmisen itsensä. Päätöshän jo kerran tehtiin: Mennään uimaan. Kuin tyhjästä avataankin tapauskansiot uudelleen ja näytellään oman elämän sivuroolia opitun avuttomuuden välittömällä siunauksella.

Enpä minä muiden uimaan menemisestä niin piittaa, että suuremmin kirjaa pitäisin. Jos me muuten olisimme valmiita tekemään sen, jonka jo kerran päätimme. 

Aikalailla siinä itse omaa elämänveroprosenttiaan vain kohottaa, kun jää välitilaan päättämään päätettyä.