Kevään mieliala on kameleontti. Aurinko paistaa vähän laiskasta, sinne tänne, eikä ollenkaan tasapuolisesti. Fasaani pörhistelee jo toistamiseen varjoisan lumikasan päällä. Pihan toisella laidalla sulanut sora-alue on puolestaan kaksi kuukautta edellä kalenterissa. Olen nähnyt 40 kevättä ja en silti osaa kovinkaan tarkasti arvioida, miten lämmin ulkona nyt on.

Niin, voisithan sanoa, että mene ja katso lämpömittarista.

Voisinhan mennäkin. Ei se juuri asiaani ratkaisisi. Niin paljon on kiinni siitä, minne valo lankeaa. Olemme vain antaneet itsemme tottua siihen, että lämpötilan täytyy olla yksi lukema.

Olen ollut monenlaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Kun siellä puhuja haluaa kontrastia tavoitelleessaan luoda mielikuva ankeudesta, hän sanoo: ”Lokakuun loskakelissä…” Ei koskaan huhtikuun loskakelissä. Keväällä kuran ja märän hyväksyy automaattisesti, sillä kaikkeen siihen sisältyy lupaus kesästä. Syvinkin loska routaisella pihatiellä on vain välivaihe. Toivo ja usko piirtävät kirkkaampia värejä mihin maisemaan tahansa.

Fasaani laskeutuu komentopaikaltaan etsimään parempaa yleisöä. Hanki kantaa sitä helposti. Ylitettyään varjon rajan aurinko paljastaa sen niskahöyhenten vihreyden todellisen syvyyden. Kaunis väri. Fasaanin askel on arvokkuutta tavoittelevan hidas kuin se tajuaisi minun täällä hänestä kirjoittavan. Nokkaisu vesilätäkköön ja matka jatkuu nurkan taakse uuteen varjoon.

Tällaisina hetkinä olen iloinen, en vain siitä, että minulla on aikaa, vaan siitä, että osaan edes tämän pienen hetken elää sen suhteellisuutta myötäillen. Lintu, roudan kovertama lätäkkö, auringon kuivattama keskipiha ja lumikasat kuusten varjoissa. Jos tässä ja nyt näkemäni ymmärrän, olen tämän viikon elämänläksyni tehnyt.

Kun maailma palaa, on silti aina jossain jäätä. Sama on eri – vain yksi asia, elämä, kurottaa meidän jokaisen ihoon ja siitä lävitse. Keskipihalla seisoessani aurinko lämmittää kasvojani, ilman takkiakin tarkenee. Kymmenen metriä sivummalla varjossa maa hohkaa kylmyyttä ja saa saman tien kietomaan kädet ympärilleni. Silti olemme niin tottuneita sanomaan: ”Ulkona on neljä astetta.”

Jotkut asiat ymmärtää, vasta kun ne on itse kokenut. Niin, eihän kaukaa katsoessa lopulta mikään ole mitään, jos niin haluaa. Kasvoni auringossa olen täysin väärä sanomaan ymmärtäväni, miltä tuhannen kilometrin päässä tuntuu. Kymmenenkin metriä varjoon riittää tuomaan vilun iholle.

Ja keväisen pihan toinen ajatus, toivo. Niin monesti olemme kuulleet: ”Mitä väliä on tuolla ja tällä. Mitä ne ketään auttaa?” Painakaamme tämä nyt mielemme pysyvien asioiden kansioon: kevään loskasta ei koskaan saa ankeuden symbolia, koska kevät on lupaus lämmöstä. Se, mikä luo toivoa, ei koskaan ole turhaa.

Kaikki lasketaan, kaikella on merkitystä, koska lopulta toivo saattaa olla se, joka saa hänet, jota en välttämättä ole koskaan nähnytkään, sanomaan: ”Minä kestän. En anna periksi”.