Silleen tämä menee

Kun hikipisara salakuljettaa aurinkorasvaa otsalta, silmiä kirvelee. Kohotan aurinkolaseja ja yritän pyyhkäistä silmäkulmaani t-paidan lähes olettamalla hihalla. Siihen jää kevyt valkoinen jälki toisen samanlaisen viereen. Ehkä ne lähtevät meressä huuhtomalla hieman myöhemmin. Tasaiset aallot viilentävät jalkoja samalla, kun laiturin pinta kipristelee korkeassa kuumeessa.

”Täällä on simpukankuoria”, Sofia huutaa. Hän pitää vasemmalla kädellään keltaista hamettaan veden pinnan yläpuolella ja oikealla esittelee löytöään. Hymyilen vastaukseksi. Oikeastaan kaikessa, mikä tulee merestä, on mielestäni tunkkaisen suolan haju ja maku. Meri on parasta pinnan päältä katsellessa, maailma sen syövereissä ei tunnu ollenkaan kutsuvalta. Sofialla on monenlaisia simpukankuoria kotonaan ikkunan lasien välissä. Jos en olisi 80-luvulla nähnyt, miten avattuja tulitikkuaskeja aseteltiin kosteutta poistamaan, voisin pitää hänen tapaansa erikoisena. Ehkä tämäkin löytö päätyy akkunalle.

”Auts, tää polttaa!” Sofia sanoo astuessaan vedestä laiturille. Hetkeksi hän päästää lapsen itsessään todeksi. Sipsuttelee varovasti varpaillaan, hymyilee kesää. Istuutuu sitten viereeni ja heiluttelee varpaitaan veden pinnalla kuin testatakseen voisiko siinä kävellä. Nainen vai tyttö, aikuinen vai lapsi. Toisten puolesta on niin helppoa sanoa, miten olla. Itsensä kanssa on vaikeampaa. Mikä minusta tulee isona on nelikymppisenkin mielessä ihan validi kysymys.

En osaa selittää miksi, mutta aina, kun Sofia päästää lapsenmielisen (ja tarkoitan tätä ainoastaan hyvällä) puolensa esiin, minulle tulee turvallinen olo.

”Mulla alkaa loma ensi keskiviikkona”, hän jatkaa vakavamman oloisena.

”Eikö tuollaisen pitäisi vähän hymyilyttääkin?”

”Niin kai. Pitäisi sitä ja sitten vähän tota. Koko ajan pitäisi.”

Pyyhkäisen hikipisaran toisestakin silmäkulmastani ja katson häneen. Kevyt tuuli keinuttaa hänen kastanjanruskeita hiuksiaan huolestuneen ilmeen ympärillä. Simpukankuori makaa laiturilla välissämme. Vaalea lähes mitättömän oloinen kappale. Niin vaikea on vierestä sanoa, mikä toiselle on tärkeää. Sofia pitää käsillään tiukasti kiinni laiturin reunasta kuin olisi minä hetkenä hyvänsä valmis ponnistamaan ylös kävelemään veden pinnalla.

Jostain mieleeni pomppaa, kuinka vuosia sitten uutisoitiin onnen kaavan löytymisestä. Jutussa oli jokin monimutkainen matemaattinen malli kuvattuna. Vaikka siinä varmasti jotain perää olikin, en pitänyt sitä muuna kuin Pradaan puettuna provosointina. Ei tunne käänny tiedoksi. Siksi minun on helppo ymmärtää, mitä Sofia tarkoittaa.

”Mitäs meidän nyt sitten pitäisi?”

”En mä tiedä. Tuntuu, että kaikkea. Ei oo yhtään lomafiilis.”

”Onko duunissa tai kotona jotain menossa?”

”Ei silleen. Ehkä mä oon vain niin ankara itselleni. Tiedätkö, kaikki pitäisi tehdä aina viimeisen päälle. En osaa hellittää.”

Tunnen, kuinka jokainen kastajanruskealla kehystetty solu huokuu huolestuneisuutta. Aikuinen ja lapsi, vaihdos on portaaton ja kavaltavan nopea. Niin kuin Sofia sanoi – pitäisi sitä ja tota. Kun jalkamme ovat hetken vaiti vedessä, pienet kalat alkavat kiertää niiden ympärillä. Piikkiperseiksi nimitimme niitä serkkuni kanssa aikoinaan. En tiedä tänäänkään, mikä niiden oikea nimitys on. Pieni jalan ojennus, vesi värähtää ja kalat säntäävät karkuun. Tärkein asia, mikä meidät kaloista ja muista eläimistä erottaa, on, että ihmisinä me pystymme kuvittelemaan. Ei tarvitse vain reagoida siihen, mikä värähtää juuri edessämme. Kykenemme luomaan asioita, kertomaan tarinoita, joita ei koskaan tapahtunutkaan.

Kaiken tämän luovuuden keskellä onkin sitten vaikea muistaa, ettei kaikki, mikä voidaan kuvitella ja ääneen sanoa, voi silti koskaan välttämättä tulla todeksi. Jotkin asiat pysyvät utopistisina ainiaan.

Lapsuuden tarinassa Nils Holgersson lensi villihanhella ja kasvoi aikuiseksi. Todellisuudessa emme samalaista mahdollisuutta saa. Siksi olen jo ajat sitten hyväksynyt, että vain hetkessä voimme venyä kaiken sen mittaiseksi, mitä toisiltamme vaadimme. Ainutlaatuisuus on sitä, että jokainen tekee omat virheensä. Jos pelkäät virheitä, pelkäät ainutlaatuisuutta.

”Haloo, mihin sä katosit?” Sofia katkaisee ajatusleijailuni ja on kuin olisi työntämässä minut alas laiturilta.

”Ei me voida lentää villihanhilla.”

”Öööö… Ok.”

”Niin. Katso toi vene tuolla. Ne kulkee ja me ollaan täällä, ei ne meistä piittaa. Silleen tämä menee.”

Sofia siristää silmiään, katsoo valkeaa venettä, joka hyppii aalloilla. Läpsyttelee jalan pohjiaan veden pintaa, kunnes yhtään piikkipersettä ei enää näy.

”Kyllä mä sen tavallaan tajuan.”

”Muistatko, kun näytin sulle sen pätkän Hurriganesia?”

”Huoh! Minkä niistä?”

”Sen, missä Cissen naama menee melkein ympäri, vaikka se soittaa vain yhtä säveltä. Mä oon monesti miettiny sitä. Ei se, että on ankara itselleen, oo vain asennekysymys. Se on osaamista tai siis sen puutetta. Tiedätkö? Niinku taitoo tajuta, mikä riittää ja tehdä se vähempi hiton hyvin.”

”Ole kuin Cisse. Tiesitkö, että nää sun filosofiat on joskus vähän vaikeita seurata?”

Nousen ylös ja venyttelen jäseniä. Silmiäni kirvelee jälleen. Nostan aurinkolasit pääni päälle ja pyyhin kasvojani huolella. Musta paitani näyttää lopulta kuin olisin kierinyt öljyssä.

Kun varjostan kädellä kasvojani, huomaan, miten laiturilla Sofian simpukankuoren vaalea pinta loistaa tavallaan kauniina. Kumarrun poimimaan sen käteeni.

”Saanko mä tän?”, kysyn ja Sofia käännähtää ihmeissään.

”Minkä, sen simpukan? Totta kai.”

Vaikka suu lopettaa puhumasta, katse jatkaa vielä virkkeen verran. Mitä sinä sillä teet? En juuri mitään on aikalailla rehellinen vastaus. Vaan miksi tyytyä siihen? Emme voi lentää villihanhilla, emme olla kuin Peukaloinen. Täytyy löytää toisia reittejä. Katselen simpukankuorta kädelläni, tunkkainen suolan haju tuntuu nenässäni. Tällaisissa tilanteissa meidät lopulta punnitaan. Toisaalta sitä ja toisaalta tota. Cisse ja Hot Wheelsin säkeistö soivat mielessäni. A whole lotta bumping goin on. Kuinka pieni on yksi sävel ja miten siitä voi kasvattaa jotain, joka kantaa vuosikymmenien päähän.

Tarttua itse, koska niin vähän hyvää tulee annettuna.

”Kun sun loma loppuu, mä annan tän sulle takas. Sitten muistat duuniin mennessäsi, että usein yksi sävel riittää.”

”Ootko sä vähän pöljä?”

”Kyllä mä vähän taidan olla.”

Laituri polttelee jalkojamme, kun kävelemme takaisin autolle. Valkoinen vene katoaa saaren toiselle puolelle ja kalat laiturin edustalla saavat rytminsä takaisin. Mieleni tekee nousta varpaille ja juosta. Juuri niin kuten lapsena Vikingan rannalla. Ensin hiekalla edes takaisin ja sitten, kun hetki on kyllin, suoraan veteen miettimättä ollenkaan, onko se kylmää vai ei.

 

Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

He olivat hyviä ihmisiä

Mummo pyöritti paperia käsissään. Ensimmäinen koulutodistukseni, jossa oli oikeat numerot, ei enää vain sanallisia arvioita.

”Matematiikkakin heti kymmenen”, hän toisteli hyvillään ja ojensi sitten paperin takaisin paapalle. Hän ei puhunut, mutta hymisi erikoisesti. Mitäpä sitä puhumaan, jos vähempikin riittää. Mummo kaivoi kukkarostaan vihreän setelin. Se oli silmissäni iso raha, päätin saman tien, etten näytä sitä äidille, koska hän pakottaisi laittamaan kaiken säästöön.

”Ole hyvä, sinusta kyllä tulee vielä vaikka mitä”, mummo sanoi ojentaessaan setelin ja seurasi katsellaan siihen asti, kun takin taskun vetoketju oli varmasti kunnolla suljettuna. Paappa jatkoi hyminäänsä ja nyökkäili kuin hyminässä olisi jokin rytmi.

Kahvipöydässä sekoitin erikoisherkkuani, kotona tehtyä viinimarjamehua ja vissyä. Vaikka mummo oli vanha kotitalousopettaja, en muista hänen koskaan leiponeen itse mitään.

”Kun hakee leipomosta, niin säästyy aikaa muuhun”, hän järkeili.

En oikein oivaltanut, mihin muuhun sitä aikaa täytyi säästää. Mielestäni mummon päivät kuluivat kukille puhumiseen, sanaristikoihin ja paapan komentamiseen. Eipä sen toisaalta niin väliä, Vuorimäen leipomon korvapuustit olivat suurimpia, mitä olin koskaan nähnyt. Mummo muisti usein tarkentaa, että siellä osataan käyttää voita oikein. Se tarkoitti samaa kuin että voita on paljon. Olin juuri haukannut korvapuustista, kun paappa sanoi:

”Luet kunnolla. Loppuun asti. Tämä on pieni kansa. Täällä ei ole varaa viisaita päitä haaskata.”

En osannut kuin nyökätä. Ihmettelin hiljakseni, mitä paappa tarkoitti, että loppuun asti. Kaikkien lastenhan kouluun täytyi mennä.

Kun olin eteisessä saanut kengät sidotuksia, paappa asteli luokseni ja kantapäät yhteen lyötyinä ojensi kätensä. Hetken olin hölmistyneenä, mutta tajusin sitten. Kätellessämme paappa silitti toisella kädellään hiuksiani ja mumisi kuin itselleen:

”No niin… no niin.. hyvä, hyvä.”

*

Gaudeamus igitur. Juvenes dum sumus. Sanat kuulostivat kovin juhlalliselta. Väki lauloi antaumuksella, vaikkei iso osa varmastikaan tiennytkään, mitä ne tarkoittivat. Itsekin liikuttelin huuliani ja koitin vilkuilla, missä päin salia kotiväki istui.

Edeltävän päivänä isä oli soittanut mummolle, että tulee hakemaan aamulla tasan kello yhdeksän.

”Usko nyt, ettei tarvitse hakea. Me ajamme taksilla. Se on päätetty.”

Isä oli vielä koittanut suostutella, että turhaa sitä nyt taksia maksaa, kun hän ehtii kyllä. Ensin oli kuulunut kolinaa, sitten hengästynyt huohotus, kun paappa kampesi luurin mummolta itselleen:

”Tulemme taksilla. Loppu.”

Sanansa sanottuaan paappa oli painanut suoraan luurin kiinni ja asia oli loppuun käsitelty.

Kun jonotin vuoroani valkolakille, vihdoin huomasin heidät salin perällä. Paappa istui rullatuolissaan viimeisen penkkirivin seinustan puolella. Tuskin näki tänne asti. Isä hänen vieressään, mummo, äiti, pikkusisko. Äitini isää en koskaan ehtinyt nähdäkään ja äidin äitikin oli nukkunut pois jo useampi vuosi sitten. Siellä he, täällä minä. Pienen hetken olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Myöhemmin kesällä sain kirjeen kotiin, että pääsisin yliopistoon lukemaan kieliä. Polkaisin pyörällä kirjetaskussani kertomaan uutiset isovanhemmilleni.

”Jaahas, jaahas, entäs armeija?”, oli paapan tapa onnitella.

”Kyllä, kyllä.. ajattelin nyt ensin käydä pari vuotta lukemassa ja sitten”.

”No niin… No niin… Loppuun asti, muista se.”

Mummo haikaili kahvia kaataessaan taas Vuorimäen korvapuustien perään.

”Siellä oli niin hyvät pullat. Ei nämä marketin…”

Vuorimäen rouva oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja nyt leipomon paikalla oli thaimaalainen ravintola. Hullutuksia semmoiset oli mummo sanonut heti kuultuaan asian.

Lähtiessäni hän tuli halaamaan ja toivotti onnea kaupunkiin ja opiskeluihin. Sitten nyökkäsi paapalle.

”No! Anna nyt se.”

Paappa yritti nousta tuolistaan seisomaan, vaikkei se ollut aikoihin enää onnistunut. Kävelin hänen luokseen ja siinä olimme hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi tuolin reunan ja reitensä välistä kirjekuoren, jonka ojensi minulle.

”Siitä.. niin.. no niin”, hän hymisi.

Otin kuoren ja tartuin paapan käteen. Viimeistä kertaa, vaan enpä sitä silloin osannut ajatellakaan, että myöhemmin syksyllä entinen konttoripäällikkö siunattaisiin haudan lepoon.

”Tulehan käymässä sieltä kaupungistakin”, mummo huusi vielä ovelta.

*

”Siinä on minun mumma ja paappa”, sanoin lapsille pysähtyessämme isovanhempieni haudan kohdalla.

”Onko ne kuollut?”

”Kyllä ne on, aikaa sitten.”

”Millaisia ne oli?”

Nostin pienemmän syliini ennen kuin vastasin.

”Hyviä. He oli hyviä ihmisiä”.

Pienellä kansalla ei ole varaa haaskata viisaita päitä. Tiedä sitten, kuka täällä on viisas ja kuka ei. Paapan sanat ovat silti kantaneet pidemmälle kuin olisi kai itsekään uskonut. Ei voinut millään pieni ihminen aikoinaan arvata, mitä kaikkea elämä matkalla tuokaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin, kun tuulee lujaa, on valtava etu, jos on jotain, mistä pitää kiinni. Enkä tarkoita niitä Chydeniuksia, jotka paappa kesällä 2001 ojensi. Tarkoitan sitä, että kun joku osaa elää elämäänsä niin, että sinullekin hahmottuu sen merkitys. Se, miksi sillä, mitä teemme, on väliä. Silloin vaikeudet kääntyvät haasteiksi. Herää se henki, joka pienen kansan pitää voimissaan.

Silloin elämä on helpompi taival.

”Niin… kiitos kaikesta. Vähemmän olisin ilman teitä.”

Lapset hieman hämmästyivät, kun kantapäät yhdessä ja katse maassa kuin itselleni hymisin.

”Kuuleeko ne?”, kysyi poika sylissäni.

”Kyllä ne kuulee.”

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.

Äiti kertoisi, että on ylpeä

Olohuoneen ikkunasta oli paras näkymä pellolle, vaikka äidin viherkasvit levittäytyivätkin juuri silmieni korkeudella. Niitä ei saanut siirtää, eikä taitella. Kurkistelin välistä ja näin kuinka valkoiset linnut parveilivat traktorin vanassa. Olisin halunnut mennä ulos, mutta äiti kielsi. En kuulemma osaisi varoa traktoria. Äiti ja viherkasvit eivät tajunneet ollenkaan, mistä on kysymys. Niin kauan kuin traktori näkyi, minä katselin.

Illemmalla telkkarissa seikkaili Lucky Luke. Sankari, joka osasi ampua revolverilla varjoaan nopeammin. Minua jännitti, miten hänen käy. Onneksi aina lopulta Daltonit joutuivat vankilaan.

”Minäkin haluan ottaa rosvoja kiinni”, sanoi isälle, kun Lucky Luke oli jälleen ratkaissut yhden tapauksen.

Isä teki minulle vanhasta vyöstä pistoolikotelon ja leikkasi vanerista pistoolin, jonka reunoja hiottiin yhdessä pyöreiksi. Oli upeaa olla Lucky Luke. Ja oli upeaa olla myös Tarzan. Kiipeillä puissa ja olla vahva. Weissmullerin viidakkohuuto on edelleen helppo kuulla mielessäni.

Kun mummo kysyi minulta, että mikäs sinusta tulee isona, en kuitenkaan sekuntiakaan miettinyt supersankareita.

”Maanviljelijä”, vastasin itsevarmana.

Halusin ajaa sitä oranssia Valmetia, jonka perässä valkoiset linnut kaartelivat. Kylvää ja niittää. Istuisin kopissa ja olisin paljon arvoinen. Kun kääntäisin vipua, äes nousisi ja kun kääntäisin vivun takaisin, se laskisi. Minä päättäisin ja äiti voisi katsoa minua olohuoneen ikkunasta ja olla ylpeä. Jos lapsia ilmestyisi pellon reunalle, hellittäisin kaasua ja huutaisin:

”Varokaa traktoria!”

Kun siskoni seuraavana keväänä syntyi, isä kutsui häntä toukaksi. Olin monta vuotta vanhempi, mutten lähelläkään isoa. Toukka, kotelo, aikuinen – perhosen elämä kuulosti selkeältä. Mitä minusta tulee isona olikin loppujen lopuksi helppo kysymys. Kaikki vastaukset olivat lapsen suussa oikeita.

Olla iso, se olikin vaikeampi pala. Missä menee se raja, jonka jälkeen ei ole enää paluuta pieneksi? Tätä mietin, kun isä lykkäsi toukkaa kärryissä ja minä harjoittelin keulimista maastopyörälläni.

*

Tämä kevät on ollut kolea. Pisarat ovat pieniä mutta kylmiä kuin kivi, jolla istun. Toukan toukka on jo pidempi kuin minä. Kun hän naureskeli asialle, vastasin, ettei se pituus, vaan lihakset. En muutakaan keksinyt. Valmet on tallissa suojassa sateelta. Saan ajaa sillä niin paljon kuin haluan, mutta pellot ovat olleet vuokralla jo vuosikausia.

Punainen Valtra nostaa äkeen ylös, en tunnista kuskia. Jotain tuossa kaikessa on, mikä minut vangitsee. Valtra nousee pellolta tielle ja kääntyy poispäin. Minä katson, minä olen iso. Muistan kuin eilisen itseni olohuoneen ikkunalla.

Tiedätkö, miltä se tuntuu, kun haluaisi itkeä, muttei osaa?

*

Tänään on äitienpäivä, lähden pian hänen luokseen. Jos menisin Valmetilla, hän näkisi minut ikkunasta, mutta sen sijaan, että olisi ylpeä, hän kysyisi:

”Miksi sä traktorilla tulit?”

En minä häntä siitä syytä. Enkä itseäni siitä, että edelleen uskon unelmiin. Se oli lopulta ihan helvetin tyhmä kysymys: mikä sinusta tulee isona. Toukka, kotelo, aikuinen. Sitä rajaa ei ihmisen elämässä ole koskaan ollutkaan. Olen pieni ja olen iso, se sama, joka tähyili viherkasvien välistä. Tehdä jotain, jonka äiti näkee ja hän kertoisi, että on ylpeä.

Jotain olen matkalla oppinut: Ainoastaan viimeistä iltaa ei seuraa uusi huominen. Siihen saakka ponnistamme pienuudestamme, kosketamme aikuisuuden oksia ja palaamme kantapäillemme. Olemme isoja vain hetkessä, sitten matka jatkuu.

Sen valmiimmiksi meidän ei tarvitsekaan tulla.

En suudellut sinua toistamiseen

Olen uskonut jokaisen sanan, jonka olet punaisilta huuliltasi maailmaan laskenut. Kymmenesosa kasvojen alakolmanneksesta, huulet 1:2 suhteessa keskenään. Olen varma, että hän, joka sinut piirsi, on syventynyt kasvojen anatomiaan. Kun kesäyössä Kemopetrolin keikan jälkeen nuolaisit sadepisaran ylähuuleltasi, olin valmis kirjoittamaan hetkestä trilogian. Ei samasta puusta kasva kahdenlaista hedelmää, opetettiin seurakunnan nuortenillassa. Jokaisen sanan, jotka koskettivat huuliasi, täytyi olla hyviä.

Nyt minun ehkä täytyisi kuvailla tarkemmin sinua, kertoa, mistä oikeastaan puhun. Olen samaa mieltä. Minun olisi itse asiassa kannattanut tehdä se jo ajat sitten, mutta se oli uskoa, ei järkeä, ja uskolle löytyy aina perusteet. Tuijotin huuliasi ja odotin seuraavaa sanaa. Halusin suudella sinua, mutta en pitänyt itseäni sen arvoisena. Torjuisit minut – ei sama puu tuota kahta hedelmää. Olisit oikeassa ja minä oppisin arvoni.

Hiuksesi olivat yhtä mustat kuin nahkatakkisi. Kun laitoit kädet sen taskuisin ja katsoit minua aurinkolasiesi lävitse, oli helppo kuvitella sinut Marlon Brandon tyttäreksi. Farkuissa oli polvien kohdalla reiät ja valkoinen puserosi laskeutui vyötärön yli peittäen vyön, jonka edellinen äijäsi osti sinulle. Jaloissasi valkoiset Adidakset olivat puhtaat kuin juuri ostetut.

Tai sitten sinulla oli vaaleat hiukset, t-paita, josta rintaliivit kuulsivat lävitse. Punaiset kukkakuvioiset kangashousut, jotka liehuivat yön kevyessä tuulessa. Mustat saappaat, joissa oli kapea korkea korko. Ehkä sinulla oli sininen mekko ja musta hattu, kuin pariisilaisella taiteilijalupauksella.

En minä tiedä, en muista, eikä minua kiinnosta.

Sanojasi minä kuuntelin, huuliasi katselin.

”Eikö ole mahtava yö!” huudahdit ja vedit keuhkosi korostetun täyteen yöilmaa.

”On joo…”

”Mitä sä haluisit tehdä?”

”Suudella sinua.”

Tartuit kasvoistani kiinni, suutelit pitkään. Todella kaunis, elät vain yhden kerran – juuri tätä Samuli Putro taisi tarkoittaa. En hetkeen tajunnut, mitä tapahtui, mutta uskoni venyi edemmäksi. Kun viivyimme koivikon alla, sanoit, että olen vähän outo.

”Miksi?”

”Olet tosi fiksu mutta välillä ihan lapsen tasolla. Tiedätkö, mustaa ja valkoista.”

”Kumpaa mä nyt olen?”

”Mustaa kuin mun sydän. Ne mätsää.”

Kävelimme kohti keskustaa. Sinä puhuit, minä kuuntelin. Pimeys tunki väkisin seuraamme, huulesi näkyivät, mutta yksityiskohdat tippuivat yksi kerrallaan. Kätesi oli lämmin, mutta ilma kylmempi. Yksi puu, yksi hedelmä, ehkä kaikkea ei tarvitse uskoa sen takia, että se kerrottiin seurakunnassa.

Minä olen outo, näen tarinoita, en yksityiskohtia. Aivot paikkaavat sen, mikä jäi kertomatta. Täydellisetkin huulet ovat huulet. Lepakon ääni heijastuu esteestä takaisin ja se osaa muuttaa suuntaa nopeasti pimeässäkin. Kirjoitan tarinoita, joissa en ole se, joka pelkään olevani. Väistelen varjoissa ja aamulla aurinko nousee. Lopussa minun käy aina hyvin.

Trilogia Marlon Brandon tyttären huulista, jokainen lumo kulkee kohti loppukohtaustaan. Olimme tunteneet kauan, suudelleet kerran. Tänään olin kokenut huuliesi tuulen, piirtänyt itseni ykkösketjuun.  Sellainen minä olen, rakastun johonkin, enkä näe, vaikka maailma palaisi taustalla.

”Missä sä olet oikein hyvä?” kysyit, kun olimme jo hovioikeuden talon kohdalla.

”Tarinoissa.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”En mä tiedä.”

”Miten niin et tiedä?”

”Huomenna ymmärrät.”

Oli jo hämärä, mutta sinulla oli edelleen aurinkolasit silmilläsi. Katsoit minuun ja hymyilit. Tiesin, ettet tajunnut. Harva tajuaa, mutta juuri heidän takiaan olisin valmis kulkemaan tuleen.

Olin parkkeerannut autoni Koivupuistikon ja Voittajankadun risteykseen. Vilkut välähtivät yössä, kun napsautin ovet auki ja otin takkini takapenkiltä. Vasta kun vedin nahkatakkin päälleni, tajusin, miten kylmä minulla oli ilman sitä.

”Mennäänkö mun luon?” kysyit.

Kun nuolaisit sadepisaran huuliltasi… Se oli valtava kokemus, mutta minä olen outo ja sinulla on musta sydän. En suudellut sinua toistamiseen, vaikka tiesin, ettet torjuisi. En selittänyt enempiä, koska tiedän niin helvetin hyvin, miten se sattuu, kun sisintäsi ei ymmärretä.

”Anteeksi, sulla on ihan älyttömän kauniit huulet, mutta mun täytyy mennä kotiin.”

Koivupuistikolta kestää noin vartin kotipihaan. Laitoin Roadrunnerin soimaan ja Get On ehti melkein loppuunsa ennen kuin parkkeerasin pihaani. I will stay by your side… näin teen, mutta vasta, kun sydämesi on valkea.

Kävelin hiljakseen yön siunaamassa puutarhassa. Omenat olivat vielä raakileita. Kaikki aikanaan.

Vain sen takia, että samankaltaisista pidetään

Olen hiljakseen myöntynyt uskomaan, että minulla on kauniit silmät. Alun perin en asiaan juurikaan ottanut kantaa. En ole kovinkaan kiinnostunut peilikuvastani, eikä kukaan muukaan silmistäni puhunut. Sitten tuli ensimmäinen, joka sanoi niitä kauniiksi. Sitten tuli toinen ja sitten kolmas, ja niin minä nyt kirjoitan tässä asiasta.

Yllätyin aamulla, kun näin peilissä silmäni sinisinä. Olisin lyönyt vetoa, että ne ovat vihreät tai ruskeat, mutta siellä ne olivat. Varovaisen sinisinä, kuin itsestään epävarmoina. Muuten kasvoni näyttivät kyllä samalta kuin muistelinkin, oikealla sivulla oli ehkä yksi harmaa hius enemmän kuin viimeksi. Valokuvissa helpommin huomaa itsensä muuttuvan, peilissä harvemmin. Sininen oli tullut todeksi täysin huomaamatta.

Silmät tosiaan voivat vaihtaa väriä, jos murehtii jotain oikein paljon ja sitten löytää ratkaisun ja hetkessä kaikki koettu muuttuu sielua vahvistavaksi kokemukseksi. (Tuo ei ole ollenkaan totta, mutta huvitti silti kirjoittaa noin)

Olisin ehkä mieluummin ottanut rehelliset silmät. Se olisi sopinut paremmin kokonaisuuteen. Rehellisyydessäni on autismin pohjamaali. Sellainen luo hetkiä hyvässä ja pahassa, nousee tietoisuuteen ja uurtaa muistijälkiä. Olen asian kanssa nykyään sinut ja olisin mielelläni sallinut sen silmillenikin.

Ne saattavat olla siis siniset ja kauniit, mutten juurikaan katso ihmisiä silmiin. Sellainen ahdistaa, eikä se vain päättämällä muutu. Välillä hieman turha ylellisyys siis tuo kauneus. Sinisyydestä en osaa vielä sanoa.

Eräs, jota pidän suuressa arvossa, sanoi minulle kaksi viikkoa sitten, että jos onnistuisin muuttamaan kymmenen prosenttia itsessäni, voisin saavuttaa suurempia asioita.

”Älä ymmärrä väärin, eivät muut pidä sinusta, huolimatta siitä, millainen olet, vaan nimenomaan sen vuoksi. Jos vain vähän paremmin osaisit tulla muiden maailmaan.”

Muuttaa itsessään kymmenen prosenttia ei kuulosta lopulta niin paljolta. Toisaalta en tiedä, mistä aloittaa, eikä asiaa helpota, että silmieni väri tuli itselleni yllätyksenä. Olen muutenkin vähän huolettomuus-maaninen, sellaiseen diagnoosiin päädyin, kun unohdin jokin aika sitten, kuinka vanha olen. Joihinkin asioihin hyökkään kaikella voimalla ja kaikki, mikä jää ulkopuolelle, on huoletonta ja ylimääräistä.

Paapan sisko opetti, että ihmisten kanssa tulee paremmin toimeen, jos tulee puoleen väliin heitä vastalle. Minulle se puoliväli on vähän harvinaisempaa maastoa, siirtymävaihe huolettomuudesta maanisuuteen (tai toisinpäin). Ei sinne ehdi pysähtyä, kun haluaa ehtiä perille. Juuri tästä hän, jota suuresti arvostan, taisi minulle puhuakin. Joku entuudestaan tuntematon puolestaan kysyi: ”Mitä huumeita pitää juoda kirjoittaakseen tuollaista tekstiä”.

Mikä kenellekin toimii, jokainen tavallaan. Huumeet ovat joka tapauksessa heikoille, lohkeileva lastuttaa itseään entistä pienemmäksi. En ole mitenkään kiinnostunut siitä suunnasta. Eikä kaiken pidäkään olla yksi yhteen, sellainen maisema on äkkiä loppuun kulutettu.

Kauniit silmät tarkoittavat, että se, joka katsoo, haluaa hyvää. Tietämättömyys niiden väristä kertoo, ettei taustalla ole vain yhtä syytä ja tavoitetta. Uskoa siihen, että asiat voivat olla paremmin, marssia sen puolesta, mitä tilanne vaatii – oikeaa on turha laittaa kategorioihin.

Näitä juttuja minä kirjoittelen, enkä välillä tiedä, kuinka järjettömältä se sinulle kuulostaa. Hyvää minä haluan, mutten jaksa olla samaa mieltä vain sen takia, että samankaltaisista pidetään. Enkä hiljaa, vaikka vähempikin saattaisi riittää.

Jos silmät todella ovat sielun peili, olen ihan tyytyväinen osaani. Voisin toisaalta itseäni sen kymmenen prosenttia muuttaakin, mutten yksin pääse tätä pidemmälle.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.