Kun yleisö on jo vaihtunut

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s