Jos jotain haluan hyvittää

Pitäisi vaihtaa autoon talvirenkaat, mutta jotenkin aivoni onnistuvat aina uudelleen muotoilemaan uskottavan tarinan, että jos toimenpiteen siirtää huomiselle, se vaatii silloin vähemmän energiaa. Viisi mutteria per rengas, tunkki ja pora kompressorissa kiinni. Ei se paljon olisi. Niin, olisi, jos tekisi. Olisi ja tekisi.
Mutta kun ei ole, eikä tee.

Laiskaksi en toki halua, joten täytyy keksiä jotain muuta tekemistä. Sellaista, joka täytyy tehdä nyt ja siksi muodostuu ainoastaan järkeväksi siirtää renkaidenvaihtoa eteenpäin.

”Pitkästä aikaa, mitäs hupiukko?” Matias vastaa puhelimeen ilahtuneen kuuloisena.

”Ajattelin soitella ja antaa elämänneuvoja.”

”Ja markan arvosta, kuten aina ennenkin?”

Peruskuulumiset ja Valioliigan tilanne. Niitä aiheita, jotka löytävät tiensä keskusteluun ilman erityistä päätöstä. Matiaksen kanssa ei tarvitse jutella kauaakaan, kun jokin dopamiiniportti lähtee raottumaan. Ei vain se, että hän osaa kuunnella, ilman tarvetta kertoa välitön oma reaktionsa aiheeseen. Matias kuuntelee ja ymmärtää, näkee pintaa syvemmälle siihen, mitä hänelle sanoo. Enkä tällä halua sanoa, että siinä mitään väärää olisi, että monelle juuri se sosiaalinen kanssa käyminen on se tärkein juttu. Silti on meitäkin, joille mielenkiintoisinta ovat nimenomaan itse asiat ja niiden tutkiminen.

Vaikken kelloa olekaan vilkuillut, uskon vähintäänkin vartin vierähtäneen saman tien kuin itsestään. Oloni on huomattavasti energisempi kuin hetkeä aiemmin renkaidenvaihtoa miettiessäni.

”Ootsä kyllä ihme tapaus. Edelleen sun kanssa jutellessa tulee fiilis, että olisit jotenkin fiksu.”

”Osa tajuaa sen nopeemmin, sä hitaammin.”

Naurahdusten ja pienten jatkokuittailujen jälkeen Matias jatkaa:

”On se välillä raskasta. Tiedätkö, kun suurin osa ei jaksa, tai ehkä vaan osaa, jutella kuin niistä asioista, joista he tietävät jo valmiiksi. Sillä mennään, mitä oma intuitio sanoo, eikä toisen osaamiselle juurikaan laiteta sellaista arvoa, että jaksaisi aidosti kuunnella.”

”Näinhän se on. Sain muuten duunissa vähän outoja katseita, kun joku kertoi, että nyt diversiteetti toteutuu, kun naisia ja miehiä on melkein yhtä paljon. Ja sitten tämä sama henkilö jatkoi, että eihän työelämässä naisen ja miehen välillä merkittäviä eroja olekaan. Kysyin sitten, että jos niiden välillä ei ole eroja, niin mikä linkitys tällä sitten on diversiteettiin. Tuijottivat, aika monikin.”

Matias oli hetken hiljaa. Tiesin kokemusta, että se tarkoittaa hänen näkevän asiassa enemmänkin keskustelun arvoista. Usein myös ajatuksella, että minua täytyy hieman valaista.

”Mikä muukaan reaktio tuollaiseen provosointiin voisi tulla?” hän kysyi lopulta.

”No joku sanallinenkin vastaus ehkä?”

”Tiedätkö, vaikka sana olisi väärä, ei se tarkoita, että ajatus olisi väärä. Miehet, naiset – kyllä siinä tekemistä on.”

”No onhan tuokin totta.”

”Niin on. Sulla on vähän tapana alleviivata sitä, mikä puuttuu. Sen sijaan, että iloitsisit siitä, mitä jo on. Älä turhaan hosu – ihmisen ajatus tulee aina olemaan elämää nopeampi.”

Ei tuota aihetta sen pidemmälle jatkettu. Matias on mestari jättämään ajatuksen sopivasti ilmaan. Silloin kuulija joutuu itsekseen sitä pyöritellä päästääkseen pidemmälle. Syötti meni täydestä tälläkin kertaa ja kun myöhemmin lopultakin vaihdoin renkaita, huomasin miettiväni juurikin Matiaksen sanoja.

Onhan se totta, että todellinen diversiteetti on paljon muuta kuin sukupuoli. Toisaalta – mitä sitten?

Mitä enemmän asiaa mietinkään, sitä hölmömmäksi itseni tunsin. Taipumus  nähdä virheitä on toki ihmisen lähdekoodissa kirjattuna. Siksi on helppoa (ja yleistä) ajautua tuon taipumuksen vietäväksi ja innostua kertomaan muillekin, miten asiat eivät ole oikein, ja miten juuri itse muka tietää, miten niiden kuuluisi olla.

Toisaalta vuoden 2021 ihmiseltä voi ihan hyvällä syyllä odottaa tuon taipumuksen ylittävää kasvuakin. Kerättyä viisautta nähdä yli sen, mikä tulee ilmaiseksi. Kykyä ymmärtää elämän muuttujien loputon määrä ja sitä kautta muodostuva hallitsemattomuus.

Lopulta se taitaa olla aika alhaisen ajattelun tasoa jäädä kiinni neppailemaan sillä, miten mikään ei olekaan hyvin. Nolotti miettiä, miten olin itsekin tuohon virtaan tempautunut.

Kun rengasurakan jälkeen pesin käsiäni, mietin, että voisin vaikka laittaan viestin tälle diversiteetistä kertoneelle ja pyytää anteeksi hedelmättömään näkökulmaan keskittymistäni. Hetken ajatusta pyörittelin, kunnes luovuin. Jälkiviisaudella laupiaaksi – liian helppoa.

Jos jotain haluan hyvittää, tapahtukoot se tulevalla käytökselläni, eikä menneisyyden korjaamisella.

Mikä se oivallus sitten on?

Olen löytänyt tärkeimmän matemaattisen havainnon, joka saavutettavissani on. Jos minulla olisi jotain muita pyrkimyksiä, täytyisi ne lakkauttaa. Matemaatikkona olen lakipisteessäni ja minun täytyy se hyväksyä.

Toki hyväksynnän haastetta edeltää onnen aikakausi. Silloin se, mitä olet jo tehnyt, on riittävästi kannetta siipien alla, ja tietyn ajan saa vain nauttia. Kunnes hiillos sitten sammuu ja palaat varjoihin yhdeksi muista.

Mikä se oivallukseni sitten on?

Yksi on valtavasti suurempi kuin nolla.

Siinähän se.

Oivallus on julki, voi aloittaa patsaan valamisen ja kaivertaa mitalit.

Vai eikö tuntunutkaan oikein oivallukselta? Ehkä se tosiaan olikin enemmän humanistin matematiikkaa kuin itse máthēmaa.

Yksi on enemmän kuin nolla on helppo käsittää lapsenkin, mutta oivallus piileekin, siinä, että se on nimenomaan valtavasti enemmän.

Montako käsin kirjoitettua kirjettä olet lähettänyt tänä vuonna? Ehkä luku on nolla? Eihän kukaan enää lähetä kirjeitä, kun on Whatsapp ja muut digiviestintävälineet. Juuri tuo ajatus minunkin päässäni valtaa pitää. Ei ole hetkeäkään käynyt edes mielessä kirjoittaa kynällä kirjettä.

Toisaalta olen 38-vuotias ja lapsuudessani kirjeitä läheteltiin paljonkin. Se tarkoittaa, että oikeastaan ainakin kaikki minua vanhemmat ovat tottuneet kirjeisiin. Vielä 90-luvullakin se oli ihan normaali yhteydenpitoväline. Eikä saapuneita kirjeitä silloin luettu tuosta vaan saman tien, kuten nykyään kännykkään tulevat viestit. Ei. Kirje laitettiin sivuun ja luettiin rauhassa ja ajan kanssa. Moni saattoi haistella, miltä paperi tuoksuu. Tai ehkäpä alareunassa oli hiukan huulipunan jälkiä suudelmasta kirjeelle?

Miltä isovanhemmastasi, vanhemmastasi, siskostasi, rakastetustasi, lapsuuden kaveristasi tuntuisi, jos lähettäisitkin yllättäen käsinkirjoitetun kirjeen? Ei ole vaikea kuvitella sitä hämmästynyttä iloa.

Ja eihän sellaisen rustaaminen lopulta edes vaatisi paljoa!

Nykytilanne kirjeiden osalta on siis minun kohdallani nolla. Ei tuommoinen ole käynyt mielessä. Juuri siitä nollassa on kysymys. Se kertoo, että jotain ei ole olemassa. Se ei ota kantaa siihen, miten asia voisi olla, ainoastaan siihen, miten asia todella on.

Nolla eli ei ole olemassa.

Se, mikä on nolla, ei voi siis välittyä toiselle ihmisille. Ei rohkaise toimimaan mitenkään toisin, vaan rohkaisee tiedostamatta jatkamaan nollan ylläpitoa.

Parahin Johanna… Ei kun.. rakas sisko.. Ei sittenkään. Miten kirje edes aloitetaan? Se aloitetaan ottamalla kynä ja paperi eteen ja päättämällä kirjoittaa. Lopulla ei ole niin suurta väliä, koska kun nolla on muuttumassa ykköseksi, se on jo itsessään niin valtavaa, että sen jälkeen tuleva on vain ilon riemukulkua.

Kun vastaanottaja sitten huomaa postinsa joukossa kirjekuoren, kuvittele hän ilmeensä ja reaktionsa.

”Siis kirje? Tänä päivänä… keneltä?”

Se on kirje sinulta. Sinun kätesi piirtämiä kirjaimia, ehkä sydänkin lopussa. On aivan absoluuttinen fakta, että yksikin kirje muuttaa maailmaa. Se saa aikaan jotain meidän itsemme ulkopuolella ja se muuttaa jotain vastaanottajassa. Ehkä hän innostuu vastaamaan sinulle kirjeellä? Ehkä kertoo seuraavalle? Ehkä ottaa kuvan someen?

Siinä, missä nollalla oli yksi ainoa rooli – kertoa, että jotain ei ole olemassa – yksi avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Siksi yksi on valtavasti enemmän kuin nolla. Ja jos haluaa tehdä maailmasta edes vähän paremman, kannattaa yksi kerrallaan muuttaa nollia ykkösiksi.

Näin kertoo humanistinen matematiikka.