Sinisiä katkarapuja

”En mä osaa kirjoittaa.”

”Kovasti tekstiltä näyttää tämäkin viesti.”

”Apina! Tarkoitan mitään runoja tai sellaista.”

”Samoja kirjaimiahan niissäkin on.”

”Joko sanoin? APINA!”

Nauratti. Olihan tästä ennenkin puhuttu. Sofia haluaisi kirjoittaa. Mieluiten kirjan, mutta ainakin novelleja ja runoja ja runovelleja ja novellirunoja ja… Minua on siis sama aihe naurattanut ennenkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hän osaisi kirjoittaa, muttei kirjoittamisessa ole kyse vain osaamisesta. Ja juuri siitä alkaakin Sofian kirjoittajan blokki.

Teksti on kuin lapsi. Ensin imetät avutonta vauvaa, mutta sitten tulee hetki, kun saman vauvan täytyykin jo elää omillaan. Toisaalta ihmislapsella on tietoisuus, teksti vain on. Ensin teksti olet sinä, mutta julkaisun jälkeen sillä juurikaan ole enää tekemistä kanssasi. Teksti on. Ja se on nimenomaan sitä, mitä lukija sen päättää olevan. Mestariteos, paskakyhäelmä, hupiukon tajunnanvirtaa. Mitä vaan.

En lopulta tiedä onko se kasvojen menettämisen pelkoa, itsetunnon testausta vai mitä, mikä saa lopulta Sofiankin kokemaan kirjoittamisen niin ylivoimaisena ponnistuksena.

”Miksi et vain kirjoita?”

”No kun en keksi mitään, mitä ei olisi jo sata kertaa kirjoitettu.”

Kyllä minä Sofiaa tavallaan ymmärränkin, vaikka toisella silmällä sanoisinkin hänen olevan väärässä. Halu ainutlaatuiseen, ihmisen usko siihen, että juuri minä voisin, ja siten ollen minun myös täytyy, olla jotain tavatonta.

”Sähän olet käynyt Italiassa monta kertaa.”

”Joo. Eikä sitten mitään sekavaa tarinaa tähän kohtaan.”

”Ja oot syönyt siellä pizzaa… quattro stagioni?”

”Joo…”

”Siinä on sun vastaus. Väitän, ettei pizza siellä mitenkään erityisesti poikennut maailman muista pizzoista. Ja väitän, ettet ollut erityisen pettynyt, vaikka siinä ei ollutkaan violetteja sieniä ja sinisiä katkarapuja. Ei sen tarvinnut olla jotain ihan muuta. Riitti, kun se oli hyvää just silloin, siinä hetkessä. Ehkä olit jopa tyytyväinen, kun se oli suurinpiirtein juuri sitä, mitä odotit?”

”Hmm… totta. Etkä opeta nyt yhtään enempää. Meen salille ja mietin itse.”

En ihan varma ollut siitä, mitä Sofia ymmärsi, mutta olin tyytyväinen vertaukseeni. Vähän vahingossa se tuli, mutta tuntui kuin olisin itsekin oppinut.

Liiaksi mietimme asioiden korkeinta jalostusastetta, vaikkei sellaista juuri kukaan missään lopulta odottaisikaan. Tavallinen riittää. Juuri se, että jokin antaa hetkessä mukavan nautinnon. Ei sen tarvitse olla ennennäkemätöntä. Lopulta pidämme nimenomaan siitä, että asiat vastaavat odotuksiamme.

Illemmalla kännykkää katsellessa huomasin saaneeni sähköpostin, jossa lähettäjänä oli Kirjailija Milla Ylämäki. Olin jo pyyhkäistä sen roskakoriin, kunnes huomasin esikatselussa jotain, joka sai minut sittenkin klikkaamaan postin auki. Hymy levisi kasvoilleni. Sofia perhana! Ennen kuin ehdin edes lukea pidemmälle, ilo valtasi mieleni. Ilo nimenomaan Sofian puolesta, joka oli saanut kuplan puhkaistuksi. Ei sen edes väliä, mitä tekstissä lukisi. Teksti mikä teksti – nollasta oli tullut ykkönen.

Ja näin Sofia kirjoitti:

Yksi tyyppi tykkää opettaa.

Toivon joskus, että se lopettaa.

Vaikka onhan siitä iloa,

ei paljon,

mutta ehkä kaksi kiloa.

Kiittämätön, riittämätön

– kiitos sinun –

Tänään hän on

  kirjailija

   voittamaton.

Lähetin sydämen vastaukseksi. Taidanpa itsekin avata läppärin ja kirjoittaa jotain.

Kun yleisö on jo vaihtunut

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.