Sinisiä katkarapuja

”En mä osaa kirjoittaa.”

”Kovasti tekstiltä näyttää tämäkin viesti.”

”Apina! Tarkoitan mitään runoja tai sellaista.”

”Samoja kirjaimiahan niissäkin on.”

”Joko sanoin? APINA!”

Nauratti. Olihan tästä ennenkin puhuttu. Sofia haluaisi kirjoittaa. Mieluiten kirjan, mutta ainakin novelleja ja runoja ja runovelleja ja novellirunoja ja… Minua on siis sama aihe naurattanut ennenkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hän osaisi kirjoittaa, muttei kirjoittamisessa ole kyse vain osaamisesta. Ja juuri siitä alkaakin Sofian kirjoittajan blokki.

Teksti on kuin lapsi. Ensin imetät avutonta vauvaa, mutta sitten tulee hetki, kun saman vauvan täytyykin jo elää omillaan. Toisaalta ihmislapsella on tietoisuus, teksti vain on. Ensin teksti olet sinä, mutta julkaisun jälkeen sillä juurikaan ole enää tekemistä kanssasi. Teksti on. Ja se on nimenomaan sitä, mitä lukija sen päättää olevan. Mestariteos, paskakyhäelmä, hupiukon tajunnanvirtaa. Mitä vaan.

En lopulta tiedä onko se kasvojen menettämisen pelkoa, itsetunnon testausta vai mitä, mikä saa lopulta Sofiankin kokemaan kirjoittamisen niin ylivoimaisena ponnistuksena.

”Miksi et vain kirjoita?”

”No kun en keksi mitään, mitä ei olisi jo sata kertaa kirjoitettu.”

Kyllä minä Sofiaa tavallaan ymmärränkin, vaikka toisella silmällä sanoisinkin hänen olevan väärässä. Halu ainutlaatuiseen, ihmisen usko siihen, että juuri minä voisin, ja siten ollen minun myös täytyy, olla jotain tavatonta.

”Sähän olet käynyt Italiassa monta kertaa.”

”Joo. Eikä sitten mitään sekavaa tarinaa tähän kohtaan.”

”Ja oot syönyt siellä pizzaa… quattro stagioni?”

”Joo…”

”Siinä on sun vastaus. Väitän, ettei pizza siellä mitenkään erityisesti poikennut maailman muista pizzoista. Ja väitän, ettet ollut erityisen pettynyt, vaikka siinä ei ollutkaan violetteja sieniä ja sinisiä katkarapuja. Ei sen tarvinnut olla jotain ihan muuta. Riitti, kun se oli hyvää just silloin, siinä hetkessä. Ehkä olit jopa tyytyväinen, kun se oli suurinpiirtein juuri sitä, mitä odotit?”

”Hmm… totta. Etkä opeta nyt yhtään enempää. Meen salille ja mietin itse.”

En ihan varma ollut siitä, mitä Sofia ymmärsi, mutta olin tyytyväinen vertaukseeni. Vähän vahingossa se tuli, mutta tuntui kuin olisin itsekin oppinut.

Liiaksi mietimme asioiden korkeinta jalostusastetta, vaikkei sellaista juuri kukaan missään lopulta odottaisikaan. Tavallinen riittää. Juuri se, että jokin antaa hetkessä mukavan nautinnon. Ei sen tarvitse olla ennennäkemätöntä. Lopulta pidämme nimenomaan siitä, että asiat vastaavat odotuksiamme.

Illemmalla kännykkää katsellessa huomasin saaneeni sähköpostin, jossa lähettäjänä oli Kirjailija Milla Ylämäki. Olin jo pyyhkäistä sen roskakoriin, kunnes huomasin esikatselussa jotain, joka sai minut sittenkin klikkaamaan postin auki. Hymy levisi kasvoilleni. Sofia perhana! Ennen kuin ehdin edes lukea pidemmälle, ilo valtasi mieleni. Ilo nimenomaan Sofian puolesta, joka oli saanut kuplan puhkaistuksi. Ei sen edes väliä, mitä tekstissä lukisi. Teksti mikä teksti – nollasta oli tullut ykkönen.

Ja näin Sofia kirjoitti:

Yksi tyyppi tykkää opettaa.

Toivon joskus, että se lopettaa.

Vaikka onhan siitä iloa,

ei paljon,

mutta ehkä kaksi kiloa.

Kiittämätön, riittämätön

– kiitos sinun –

Tänään hän on

  kirjailija

   voittamaton.

Lähetin sydämen vastaukseksi. Taidanpa itsekin avata läppärin ja kirjoittaa jotain.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s