Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

Juuri tämän takia

”Mä pelkään, etten mä kelpaa. En haluaisi ollenkaan rakastua…”

Pyöräytin lusikkaa kahvissa. Katsoin ohi, katsoin kohti, katsoin ohi. En ollut varma, mitä sanoa, vaikka ajatukseni olikin tavallaan kirkas. Ymmärsin hyvin, mitä Sofia tarkoitti, mutta hänelle täytyi aina löytää oikeat sanat. Sofia oli vahva, aina siihen asti, kunnes jokin muuttuu. Heikkous saa tuulta alleen ja kaikki, mikä joskus oli toisin, unohtuu.

”Miksi ajattelet, ettet kelpaisi?”

”No ainakin miljoona syytä!”

”Uskotko itse niihin?”

”Aina välillä…”

Sofia on upea nainen. Toisessa maailmassa veisin hänet omenavarkaisiin. Puun varjossa ottaisin taskusta sormuksen, jossa on musta timantti, ja kosisin. Tässä maailmassa hän on ystäväni, joka kertoo minulle rakkautensa sävyistä. Useimmiten hieman tummista, vaikka sivusta katsoen värejä riittäisi kyllä toisenkinlaisiin ajatuksiin. Isäni toisteli usein sanontaa: ”Pessimisti ei pety”, mutta jotenkin olen taipunut uskomaan, että asia on juuri toisinpäin. Kukaan ei pety yhtä usein kuin pessimisti.

Viime talvena sanoin Sofialle:

”Sä olet niin fiksu, se usein kääntyy hölmöydeksi”.

Hän heitti minua mustekynällä, mutta olen aika varma, ettei hän ollut eri mieltä. Fiksut kyllä tietävät olevansa vähän hölmöjäkin. Muistan, kuinka ystävyytemme alussa Sofia epäröi, miksi haluan olla hänen kanssaan tekemisissä. Kysymyksessä leijui sama turhuuden tuoksu kuin kun näkee ihmisten asemalaiturilla tarkistelevan kellojaan. Tuon ajan voisi miettiä mukavia, juna saapuu kyllä. Silti he ammentavat kelloistaan kiirettä ja stressiä.

Vastasin Sofialle, että elämässä hyvät ystävät ovat etuoikeus. Mieluummin mietin, miten tämä jatkuu kuin miettisin, miten tähän tultiin. En tiedä kysyykö hän naispuolisilta ystäviltään saman kysymyksen. Totta puhuen en juurikaan edes välitä, jokainen lähestyy asioita tavallaan.

Keväällä Sofia oli löytänyt Tinderistä miehen.

”Komea, mutta ei silleen rasittavasti”, hän sanoi näyttäessään minulle kuvaa.

”Ootteko tavanneet?”

”Ei vielä.”

Nyt Sofia ja komea, mutta ei silleen rasittavasti -mies ovat tapailleet kuukauden ajan. Siinä ajassa tulee usein jutelluksi turvallisten kysymysten tynnyri tyhjilleen. Työpaikka, maat, joissa on käynyt, siskon nimi ja suosikki elokuvat. Asioita, joista voi vain kertoa ja se riittää. Kuukauden jälkeen kaikki, mikä siihen asti on ollut kepeää vapautta, alkaa hiljakseen vaatia sanoitusta. Kysymystä rakastumisesta on vaikea välttää, vaikka alussa mitä päättäisi. Haluanko, kelpaanko ja kaikkea siltä väliltä.

Herkkyyden ulottuvuudessa meistä tulee arkoja ja maailmasta uhka. Ihminen saattaa pienentyä niin että, lilliputti on uusi todellisuus ja aiempi taipuu uneksi. Olen nähnyt tämän tapahtuvan aiemminkin, tunnen partituurin, mutta jokainen kerta se on käsiteltävä erikseen.

”Mikä on parasta, mitä hän on sanonut sulle?”

”Että mä olen Guccia.”

Naurahdin mutta maltillisemmin kuin jossain toisessa hetkessä. Sofia arvostaa brändejä. Itse ymmärrän vertauksen vain kuunneltuani tarpeeksi monta kertaa hänen järkeilyään, miksi milloin mitäkin täytyisi tilata.

”Ja meinaat, ettei sekään riitä?”

”Riittää tai siis..”

”Sua pelottaa?”

”Ihan helvetisti.”

Ääneen sanottua on aina helpompi käsitellä. Siirrän tyhjää kahvikuppiani ja laitan käteni Sofian pöydällä lepäävän käden päälle. Kauempaa katsoen meitä voisi luulla rakastuneiksi. Tottahan se tavallaan onkin. Sofia vilkaisee minua silmiin, tutkii sitten itsekseen lattialaattoja.

Hiljaa on hyvä. Ei hän vastauksiani kaipaa. Ei vakuuttelua siitä, miten pelko on turhaa. Aikuinen nainen on tuon kaiken jo riittävän monesti kuullut. Ja tiedän minä sen itsekin niin hyvin. Jos pelkoa vähättelee, taakka kasvaa kaksinkertaiseksi. Täytyy sekä pelätä, että tuntea itsensä typeräksi, kun pelkää.

”Kiitos, sä oot ihana, kun ymmärrät”, hän nostaa katseensa.

”Tekisitkö mulle pienen palveluksen?”

”No todellakin!”

”Seuraavan kerran, kun tapaatte, kerro hänelle peloistasi ja laita sitten mulle viesti siitä, miten hän ei juossutkaan karkuun.”

”Tota…”

”Lupaatko?”

Sofia nostaa käsilaukkunsa syliinsä ja vilkaisee kännykkäänsä. Hymy värähtää kasvoilla.

”Me nähdään tänään.”

”Lupaatko?”

Hän pukee takin päällensä, heilauttaa käsilaukun olallensa ja jää odottamaan, että saan itse myös takkini puetuksi. Sen jälkeen Sofia halaa minua kevyesti.

”Moikka!”

Istun takaisin pöydän ääreen ja katselen rauhassa. En minäkään lopulta paljoakaan rakkaudesta tiedä. Yhtä hölmöjä taidamme Sofian kanssa olla molemmat. Pelot ovat aina keskuudessamme ja eteenpäin mentävä. Jotain olen onneksi elämässä oppinut: Tietäjiä on joka kadun kulmassa, ymmärtäjiä vähemmän kuin valkoisia tiikeritä.

Juuri siksi minä teitä rakastan.

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.

Äiti kertoisi, että on ylpeä

Olohuoneen ikkunasta oli paras näkymä pellolle, vaikka äidin viherkasvit levittäytyivätkin juuri silmieni korkeudella. Niitä ei saanut siirtää, eikä taitella. Kurkistelin välistä ja näin kuinka valkoiset linnut parveilivat traktorin vanassa. Olisin halunnut mennä ulos, mutta äiti kielsi. En kuulemma osaisi varoa traktoria. Äiti ja viherkasvit eivät tajunneet ollenkaan, mistä on kysymys. Niin kauan kuin traktori näkyi, minä katselin.

Illemmalla telkkarissa seikkaili Lucky Luke. Sankari, joka osasi ampua revolverilla varjoaan nopeammin. Minua jännitti, miten hänen käy. Onneksi aina lopulta Daltonit joutuivat vankilaan.

”Minäkin haluan ottaa rosvoja kiinni”, sanoi isälle, kun Lucky Luke oli jälleen ratkaissut yhden tapauksen.

Isä teki minulle vanhasta vyöstä pistoolikotelon ja leikkasi vanerista pistoolin, jonka reunoja hiottiin yhdessä pyöreiksi. Oli upeaa olla Lucky Luke. Ja oli upeaa olla myös Tarzan. Kiipeillä puissa ja olla vahva. Weissmullerin viidakkohuuto on edelleen helppo kuulla mielessäni.

Kun mummo kysyi minulta, että mikäs sinusta tulee isona, en kuitenkaan sekuntiakaan miettinyt supersankareita.

”Maanviljelijä”, vastasin itsevarmana.

Halusin ajaa sitä oranssia Valmetia, jonka perässä valkoiset linnut kaartelivat. Kylvää ja niittää. Istuisin kopissa ja olisin paljon arvoinen. Kun kääntäisin vipua, äes nousisi ja kun kääntäisin vivun takaisin, se laskisi. Minä päättäisin ja äiti voisi katsoa minua olohuoneen ikkunasta ja olla ylpeä. Jos lapsia ilmestyisi pellon reunalle, hellittäisin kaasua ja huutaisin:

”Varokaa traktoria!”

Kun siskoni seuraavana keväänä syntyi, isä kutsui häntä toukaksi. Olin monta vuotta vanhempi, mutten lähelläkään isoa. Toukka, kotelo, aikuinen – perhosen elämä kuulosti selkeältä. Mitä minusta tulee isona olikin loppujen lopuksi helppo kysymys. Kaikki vastaukset olivat lapsen suussa oikeita.

Olla iso, se olikin vaikeampi pala. Missä menee se raja, jonka jälkeen ei ole enää paluuta pieneksi? Tätä mietin, kun isä lykkäsi toukkaa kärryissä ja minä harjoittelin keulimista maastopyörälläni.

*

Tämä kevät on ollut kolea. Pisarat ovat pieniä mutta kylmiä kuin kivi, jolla istun. Toukan toukka on jo pidempi kuin minä. Kun hän naureskeli asialle, vastasin, ettei se pituus, vaan lihakset. En muutakaan keksinyt. Valmet on tallissa suojassa sateelta. Saan ajaa sillä niin paljon kuin haluan, mutta pellot ovat olleet vuokralla jo vuosikausia.

Punainen Valtra nostaa äkeen ylös, en tunnista kuskia. Jotain tuossa kaikessa on, mikä minut vangitsee. Valtra nousee pellolta tielle ja kääntyy poispäin. Minä katson, minä olen iso. Muistan kuin eilisen itseni olohuoneen ikkunalla.

Tiedätkö, miltä se tuntuu, kun haluaisi itkeä, muttei osaa?

*

Tänään on äitienpäivä, lähden pian hänen luokseen. Jos menisin Valmetilla, hän näkisi minut ikkunasta, mutta sen sijaan, että olisi ylpeä, hän kysyisi:

”Miksi sä traktorilla tulit?”

En minä häntä siitä syytä. Enkä itseäni siitä, että edelleen uskon unelmiin. Se oli lopulta ihan helvetin tyhmä kysymys: mikä sinusta tulee isona. Toukka, kotelo, aikuinen. Sitä rajaa ei ihmisen elämässä ole koskaan ollutkaan. Olen pieni ja olen iso, se sama, joka tähyili viherkasvien välistä. Tehdä jotain, jonka äiti näkee ja hän kertoisi, että on ylpeä.

Jotain olen matkalla oppinut: Ainoastaan viimeistä iltaa ei seuraa uusi huominen. Siihen saakka ponnistamme pienuudestamme, kosketamme aikuisuuden oksia ja palaamme kantapäillemme. Olemme isoja vain hetkessä, sitten matka jatkuu.

Sen valmiimmiksi meidän ei tarvitsekaan tulla.

En suudellut sinua toistamiseen

Olen uskonut jokaisen sanan, jonka olet punaisilta huuliltasi maailmaan laskenut. Kymmenesosa kasvojen alakolmanneksesta, huulet 1:2 suhteessa keskenään. Olen varma, että hän, joka sinut piirsi, on syventynyt kasvojen anatomiaan. Kun kesäyössä Kemopetrolin keikan jälkeen nuolaisit sadepisaran ylähuuleltasi, olin valmis kirjoittamaan hetkestä trilogian. Ei samasta puusta kasva kahdenlaista hedelmää, opetettiin seurakunnan nuortenillassa. Jokaisen sanan, jotka koskettivat huuliasi, täytyi olla hyviä.

Nyt minun ehkä täytyisi kuvailla tarkemmin sinua, kertoa, mistä oikeastaan puhun. Olen samaa mieltä. Minun olisi itse asiassa kannattanut tehdä se jo ajat sitten, mutta se oli uskoa, ei järkeä, ja uskolle löytyy aina perusteet. Tuijotin huuliasi ja odotin seuraavaa sanaa. Halusin suudella sinua, mutta en pitänyt itseäni sen arvoisena. Torjuisit minut – ei sama puu tuota kahta hedelmää. Olisit oikeassa ja minä oppisin arvoni.

Hiuksesi olivat yhtä mustat kuin nahkatakkisi. Kun laitoit kädet sen taskuisin ja katsoit minua aurinkolasiesi lävitse, oli helppo kuvitella sinut Marlon Brandon tyttäreksi. Farkuissa oli polvien kohdalla reiät ja valkoinen puserosi laskeutui vyötärön yli peittäen vyön, jonka edellinen äijäsi osti sinulle. Jaloissasi valkoiset Adidakset olivat puhtaat kuin juuri ostetut.

Tai sitten sinulla oli vaaleat hiukset, t-paita, josta rintaliivit kuulsivat lävitse. Punaiset kukkakuvioiset kangashousut, jotka liehuivat yön kevyessä tuulessa. Mustat saappaat, joissa oli kapea korkea korko. Ehkä sinulla oli sininen mekko ja musta hattu, kuin pariisilaisella taiteilijalupauksella.

En minä tiedä, en muista, eikä minua kiinnosta.

Sanojasi minä kuuntelin, huuliasi katselin.

”Eikö ole mahtava yö!” huudahdit ja vedit keuhkosi korostetun täyteen yöilmaa.

”On joo…”

”Mitä sä haluisit tehdä?”

”Suudella sinua.”

Tartuit kasvoistani kiinni, suutelit pitkään. Todella kaunis, elät vain yhden kerran – juuri tätä Samuli Putro taisi tarkoittaa. En hetkeen tajunnut, mitä tapahtui, mutta uskoni venyi edemmäksi. Kun viivyimme koivikon alla, sanoit, että olen vähän outo.

”Miksi?”

”Olet tosi fiksu mutta välillä ihan lapsen tasolla. Tiedätkö, mustaa ja valkoista.”

”Kumpaa mä nyt olen?”

”Mustaa kuin mun sydän. Ne mätsää.”

Kävelimme kohti keskustaa. Sinä puhuit, minä kuuntelin. Pimeys tunki väkisin seuraamme, huulesi näkyivät, mutta yksityiskohdat tippuivat yksi kerrallaan. Kätesi oli lämmin, mutta ilma kylmempi. Yksi puu, yksi hedelmä, ehkä kaikkea ei tarvitse uskoa sen takia, että se kerrottiin seurakunnassa.

Minä olen outo, näen tarinoita, en yksityiskohtia. Aivot paikkaavat sen, mikä jäi kertomatta. Täydellisetkin huulet ovat huulet. Lepakon ääni heijastuu esteestä takaisin ja se osaa muuttaa suuntaa nopeasti pimeässäkin. Kirjoitan tarinoita, joissa en ole se, joka pelkään olevani. Väistelen varjoissa ja aamulla aurinko nousee. Lopussa minun käy aina hyvin.

Trilogia Marlon Brandon tyttären huulista, jokainen lumo kulkee kohti loppukohtaustaan. Olimme tunteneet kauan, suudelleet kerran. Tänään olin kokenut huuliesi tuulen, piirtänyt itseni ykkösketjuun.  Sellainen minä olen, rakastun johonkin, enkä näe, vaikka maailma palaisi taustalla.

”Missä sä olet oikein hyvä?” kysyit, kun olimme jo hovioikeuden talon kohdalla.

”Tarinoissa.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”En mä tiedä.”

”Miten niin et tiedä?”

”Huomenna ymmärrät.”

Oli jo hämärä, mutta sinulla oli edelleen aurinkolasit silmilläsi. Katsoit minuun ja hymyilit. Tiesin, ettet tajunnut. Harva tajuaa, mutta juuri heidän takiaan olisin valmis kulkemaan tuleen.

Olin parkkeerannut autoni Koivupuistikon ja Voittajankadun risteykseen. Vilkut välähtivät yössä, kun napsautin ovet auki ja otin takkini takapenkiltä. Vasta kun vedin nahkatakkin päälleni, tajusin, miten kylmä minulla oli ilman sitä.

”Mennäänkö mun luon?” kysyit.

Kun nuolaisit sadepisaran huuliltasi… Se oli valtava kokemus, mutta minä olen outo ja sinulla on musta sydän. En suudellut sinua toistamiseen, vaikka tiesin, ettet torjuisi. En selittänyt enempiä, koska tiedän niin helvetin hyvin, miten se sattuu, kun sisintäsi ei ymmärretä.

”Anteeksi, sulla on ihan älyttömän kauniit huulet, mutta mun täytyy mennä kotiin.”

Koivupuistikolta kestää noin vartin kotipihaan. Laitoin Roadrunnerin soimaan ja Get On ehti melkein loppuunsa ennen kuin parkkeerasin pihaani. I will stay by your side… näin teen, mutta vasta, kun sydämesi on valkea.

Kävelin hiljakseen yön siunaamassa puutarhassa. Omenat olivat vielä raakileita. Kaikki aikanaan.

Vain sen takia, että samankaltaisista pidetään

Olen hiljakseen myöntynyt uskomaan, että minulla on kauniit silmät. Alun perin en asiaan juurikaan ottanut kantaa. En ole kovinkaan kiinnostunut peilikuvastani, eikä kukaan muukaan silmistäni puhunut. Sitten tuli ensimmäinen, joka sanoi niitä kauniiksi. Sitten tuli toinen ja sitten kolmas, ja niin minä nyt kirjoitan tässä asiasta.

Yllätyin aamulla, kun näin peilissä silmäni sinisinä. Olisin lyönyt vetoa, että ne ovat vihreät tai ruskeat, mutta siellä ne olivat. Varovaisen sinisinä, kuin itsestään epävarmoina. Muuten kasvoni näyttivät kyllä samalta kuin muistelinkin, oikealla sivulla oli ehkä yksi harmaa hius enemmän kuin viimeksi. Valokuvissa helpommin huomaa itsensä muuttuvan, peilissä harvemmin. Sininen oli tullut todeksi täysin huomaamatta.

Silmät tosiaan voivat vaihtaa väriä, jos murehtii jotain oikein paljon ja sitten löytää ratkaisun ja hetkessä kaikki koettu muuttuu sielua vahvistavaksi kokemukseksi. (Tuo ei ole ollenkaan totta, mutta huvitti silti kirjoittaa noin)

Olisin ehkä mieluummin ottanut rehelliset silmät. Se olisi sopinut paremmin kokonaisuuteen. Rehellisyydessäni on autismin pohjamaali. Sellainen luo hetkiä hyvässä ja pahassa, nousee tietoisuuteen ja uurtaa muistijälkiä. Olen asian kanssa nykyään sinut ja olisin mielelläni sallinut sen silmillenikin.

Ne saattavat olla siis siniset ja kauniit, mutten juurikaan katso ihmisiä silmiin. Sellainen ahdistaa, eikä se vain päättämällä muutu. Välillä hieman turha ylellisyys siis tuo kauneus. Sinisyydestä en osaa vielä sanoa.

Eräs, jota pidän suuressa arvossa, sanoi minulle kaksi viikkoa sitten, että jos onnistuisin muuttamaan kymmenen prosenttia itsessäni, voisin saavuttaa suurempia asioita.

”Älä ymmärrä väärin, eivät muut pidä sinusta, huolimatta siitä, millainen olet, vaan nimenomaan sen vuoksi. Jos vain vähän paremmin osaisit tulla muiden maailmaan.”

Muuttaa itsessään kymmenen prosenttia ei kuulosta lopulta niin paljolta. Toisaalta en tiedä, mistä aloittaa, eikä asiaa helpota, että silmieni väri tuli itselleni yllätyksenä. Olen muutenkin vähän huolettomuus-maaninen, sellaiseen diagnoosiin päädyin, kun unohdin jokin aika sitten, kuinka vanha olen. Joihinkin asioihin hyökkään kaikella voimalla ja kaikki, mikä jää ulkopuolelle, on huoletonta ja ylimääräistä.

Paapan sisko opetti, että ihmisten kanssa tulee paremmin toimeen, jos tulee puoleen väliin heitä vastalle. Minulle se puoliväli on vähän harvinaisempaa maastoa, siirtymävaihe huolettomuudesta maanisuuteen (tai toisinpäin). Ei sinne ehdi pysähtyä, kun haluaa ehtiä perille. Juuri tästä hän, jota suuresti arvostan, taisi minulle puhuakin. Joku entuudestaan tuntematon puolestaan kysyi: ”Mitä huumeita pitää juoda kirjoittaakseen tuollaista tekstiä”.

Mikä kenellekin toimii, jokainen tavallaan. Huumeet ovat joka tapauksessa heikoille, lohkeileva lastuttaa itseään entistä pienemmäksi. En ole mitenkään kiinnostunut siitä suunnasta. Eikä kaiken pidäkään olla yksi yhteen, sellainen maisema on äkkiä loppuun kulutettu.

Kauniit silmät tarkoittavat, että se, joka katsoo, haluaa hyvää. Tietämättömyys niiden väristä kertoo, ettei taustalla ole vain yhtä syytä ja tavoitetta. Uskoa siihen, että asiat voivat olla paremmin, marssia sen puolesta, mitä tilanne vaatii – oikeaa on turha laittaa kategorioihin.

Näitä juttuja minä kirjoittelen, enkä välillä tiedä, kuinka järjettömältä se sinulle kuulostaa. Hyvää minä haluan, mutten jaksa olla samaa mieltä vain sen takia, että samankaltaisista pidetään. Enkä hiljaa, vaikka vähempikin saattaisi riittää.

Jos silmät todella ovat sielun peili, olen ihan tyytyväinen osaani. Voisin toisaalta itseäni sen kymmenen prosenttia muuttaakin, mutten yksin pääse tätä pidemmälle.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä

Heikkoa jäätä on kahdenlaista. Pakkanen voi olla aluillaan, jään pinta ehtinyt vasta ohueksi. Jos kylmä kääntyykin kannoillaan, kuten se joka kevät tekee, paksukin jää on lopulta heikkoa. Lopputulos on molemmissa sama, se kantaa ihmistä heikosti.

Syksyllä eivät uutiset kerro, että pilkkijä hukkui heikkoihin jäihin. En muista koskaan näin käyneen. Juurihan oli kesä, vasta hetken pakastanut. Kuka hullu lähtisi uhmaamaan kohtaloaan? Kun talvi kevään korvalla taipuu auringoksi, heräävät suru-uutiset toistamaan itseään. Kulkija kulki ja upposi, miksi näin täytyi jälleen käydä? Kaikki ovat siitä lukeneet, vain harva nähnyt tapahtuvan, voiko se silloin olla totta samassa ulottuvuudessa, jossa minä hengitän?

Tämä on maailman sääntö, ihmistä varten kirjoitettu: Menneisyys määrittää, mitä sinusta tänään uskon. Voisi olla toisinkin, mutta silloin meidän täytyisi pinnistellä, venyttää sitä, mikä tulee itsestään. Koko talven se on siinä ollut, pitänyt pintansa. On niin vaikea hyväksyä asioiden muuttuvan. Luopua siitä, minkä kanssa on elänyt ja mennä eteenpäin.

Kun jää syksyllä on vielä heikkoa, tiedän, mihin kaikki johtaa. Täytyy vain antaa aikaa. Aluissa pärjäämme, osaamme olla ja antaa anteeksi heikkoudet. Alku on lupaus, jonka varaan voi laskea oikeastaan mitä haluaa. Keväällä ei ole lupausta, jää vain heikkenee. Hyväksyäkö muutos vai vieläkö kokeilla?

Tässä on rakkauden mittainen riski.

Vesi ja jää, ei niitä voi toisistaan erottaa, kaksi on tullut yhdeksi. Jää, jolla talvella kävelet, on vesi, jossa kesällä uit. Kun annat menneisyyden määrittää, kestihän se eilenkin, olet likinäköinen. Miksi katsoa vain sinne saakka, jolloin asiat olivat, kuten nyt? Vahvistaa, sitä, mitä haluaakin vahvistaa. Ei semmoisessa ole järkeä, vaikka se hetkeä helpottaakin. Katso elämää elämänmittaisena, sillä sitä se tosiaan onkin.

Älä pety häneen, joka ei ole kuin eilen. Likinäköisyys on rakkauden vihollisia. Kaikki muuttuu kuitenkin, se on elämän ydintä. Jos haluan olla viisas, pinnistän ajatustani silloin, kun jäät alkavat sulamaan. Voisinko nähdä lupauksen siinäkin, missä se, mihin totuin, muuttaa muotoaan? Malttaa, vaikkei se kannakaan. Ei sinun tarvitse olla sama kuin eilen kelvataksesi. Ymmärrätkö, kuinka ison eron tämä lopulta tekee?

Kun kesän ensi kertaa pulahdan veteen, rakastun uudelleen, eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä. Sinä ihollani, aurinko kasvoillani. Kelluessani hiljaisissa aalloissa pinta kantaa jälleen. Kiitän itseäni, että maltoin, enkä jääräpäisyyteeni hukkunut.

Mikä asia elämässä lopulta olisi tätä tärkeämpää?

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.