Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Miten helkkarissa sen selittäisi?

Kun puitu pelto levittäytyy asuunsa, täytyy minun pysähtyä tekemään kunniaa. Siitä, mikä oli, on paljon vähemmän aikaa, kuin luuletkaan. Me olemme me, koska, se mikä oli, teki meidät. Sano mitä ikinä haluatkaan, uskoani tuohon et hetkauta milliäkään.

Peltojen takana moderni maailma kohoaa varjostuvaa metsää ylemmäksi. Tuulimyllyjä on tasan yhdeksän. Totta kai laskin ne, samalla, kun unohdin kuunnella, mitä ihmiset puhuvat. Välillä kiusaan itseäni ajatuksella, minne Platonin ideaopissa lopulta sijoitun.

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on ihan hyvä olla, vaikken puhu kenellekään?

Olen ollut mukana monessa, jossa kerrotaan, kuinka kauheaa kädenlämpöinen on. Ei tunnu miltään, kaikki vihaavat. Perspektiivihaasteiset laulavat perinnesävelmää. Kädenlämpöisen vaihteluväli on lopulta niin monesti ihmistä isompi. Erilaisuus ei ole tahdon tuoma saavutus, vaan kohtalo, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen asia.

Olen aina pitänyt taitelijoista. Heistä, joille kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen, vaan elämää voi rauhassa värittää ja se on ihan ok. Heidän kanssaan saatan unohtaa tuulimyllyjen absoluuttisen määrän.

Yksi taiteilijoista kysyi: ”Keksitkö kaiken vai kirjoitatko omasta naisestasi?”

Onko kukaan koskaan kirjoittanut mistään todellisesta? Onko kukaan koskaan tosiaan keksinyt kaiken? Me jokainen olemme velkaa todellisuudelle. Ei sillä, että sitä koskaan tarvitsisi maksaa takaisin. Riittää, kun tiedostamme.

Maasta olemme syntyneet, kädenlämpöisiksi päätyneet. Ihminen on ihme, muttei lopulta niin ihmeellinen. Muottia muisti Luoja lopulta harvoin vaihtaa. Se meitä yhdistää.

Saattaapa joskus vääristääkin, jos ei kaveri ole ensi näkemältä kuin minä.

Nythän hevonen keulii, mopo laukkaa. En pysynyt asiassa.

Rakastanko naista, josta kirjoitan?

Ihon päällä vai ihon alla? Lasken tuulimyllyjä, mutten kysele kuulumisia. Elän todellisuudessa, jossa sisimpäsi on minulle sinä. Pintaan voi tatuoida ristin tai saatanan, mutta ihomme alle emme pääse edes itse. Siellä asuu värähdys sitä, joka lopulta tuo meidät erottamattomasti yhteen. Sitä minä kuuntelen ja sanat menevät minulta niin helposti ohi.

Sano nyt jo, rakastatko?

Kyllä, mutten koskaan luvannut tavallisuutta. Ensimmäisellä ratakierroksella uutuus saa kaiken tuntumaan arvoitukselta, jännitys myötätuulena keventää askelta. Tiedät kyllä, mistä puhun. Se men inte röra, men du rör andå. Jännitys saa lupaamaan enemmän kuin koskaan oli varastossa toimittaa. Tiedät, mutta haluat silti sokeana uskoa. Lopulta se sattuu, muttei monesti niinkään pahasti, koska olihan sinulla aikaa hioa kaatumistekniikkaasi.

En osaa rakastaa leikisti. Välitän ihan liikaa kirjoittaakseni, jostain, mikä elää vain päässäni.

Tuuli puhaltaa lakeudelta ja olen tuntevinani rukiin nenässäni. Hitaasti, antaa sen tulla. Tässä olen ja uskon, etten ole yksilö, vaan helmi nauhassa. Voinhan minä valita asioita, vaan en itseäni.

”Mistä sä kirjoitat”, hän kysyy.

”Sinusta.”

”Minusta, miksi?”

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on hyvä olla, vaikken osaisi selittää?

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Ei kannata ihmetellä erikseen

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.

Mille Elvis nauroi kanssani

Makuuhuoneen ikkunasta näen, miten pisarat pärskyvät ulkorakennuksen mustalla peltikatolla päänsä lyöneinä. Laskeutuvat sitten riehuttuaan ränniin, jossa keräävät uutta raivoa ja syöksyvät yli niille tarkoitetun tynnyrin suoraan maahan.

”Sataa kuin Esterin… ämpäristä”, sanoi paappa aikoinaan, kun mummo ehti tunkea katsellaan väliin.

Jos sataisi rauhallisemmin, voisin ihminen tehdä sitä, mitä aikoikin. Suurin teko, mihin rauhallinen sade viettelisi, on hetken silmäys ikkunasta ja alakuloinen toteamus:

”Taas sataa.”

Siinä kaikki. Sen jälkeen asiat jatkuisivat, kuten suunnitelma oli.

Olin eilen illalla päättänyt, että aamulla juoksen pari kilometriä ennen aamiaista. Shortsit ja urheilupaita olivat tuolilla valmiina odottamassa. Olisin pukenut ne päälleni, eteisestä Adidakset ja juoksu rauhallisessa sateessa olisi virkistänyt kuin pannullinen vahvaa kahvia.

Tänään sataa Esterin ämpäristä ja tilanne on toinen. Kaatosade tunkee ihon läpi ja koskettaa sisimmän reunoja. Kun saan kahvin keitetyksi, istun keittiönpöydän ääreen lukemaan uutiset iPadilta. Se hassu presidentti on näköjään taas puhunut höpöjä. Pyyhkäisen heti sormella eteenpäin. En halua enää tietää enempää. Ranskassa maskipakko julkisiin tiloihin. Brasiliassa ennätysmäärä koronatartuntoja. Yksi on kuollut ja toinen syntynyt.

Nyt, kun olen lukenut uutiset, voin palata miettimään, mitä voisin tehdä kaatosateesta huolimatta. Keittiönvalo piirtää heijastukseni ikkunaan. Katselen itseäni ja heureka venyttää suupieliäni ylöspäin. Tunne, kun ymmärrät itsesi toisella tapaa ja vanha versio ei yhtäkkiä olekaan enää vaihtoehto, vaan naivistinen muisto.

Nauran yksikseni ääneen (mitä ei todellakaan tapahdu usein). Hekottaminen heiluttaa liian pitkiä hiuksia otsallani ja saa silmäni siristymään. Olkapäät heiluvat kuin kouristuskohtauksessa. Elvis T-paitani rintamuksessa heilahtelee kuin haluaisi nauraa kanssani.

Viimeksi keväällä, kun kävin kaupungissa toimistolla, minulla oli harmaa bleiseri ja valkoinen kauluspaita. Kättelin vieraita kaksi sekuntia pidempään kuin he itse olivat aikoneet kirkastaakseni tärkeyttämme. Annoin heidän istuutua ensin ja ennen kuin aloin puhumaan olin hiljaa juuri sen verran, että he alkoivat toivoa minun puhuvan. Ei missään nimessä suoraan asiaan, vaan koukkaus kevyenliikenteenväylää pitkin. Bleiseri, mutta myös farkut.

Tunnen myötähäpeää heijastustani kohtaan, joka on saanut naurunsa päätökseen.

”Nyt, kun olen lukenut uutiset.”

Uutisissa ihmisille sattui kaikenlaista. Meille, koko ihmiskunnalle. Luin otsikoita ja selailin. Tärkeänä tilanteen päällä, luetun ymmärtäminen kymmenen. Sellaisena sitä unohtuu itseään pitämään, muka jonain isompana kuin väliaikaisena sattumana.

Se kaatosade, Esterin ämpäri. Korkeuksista heittäytyneiden pisaroiden napsahdus kattoon tuli tarpeeksi lähelle minua. Kohina, joka kuulostaa valtavalta ja kaivertaa lätäköitä pihatielle. Minä näen, kuulen ja tunnen. Edessäni kuin ihokosketuksessa. Bleiseri toimistolla on irtoviikset, sen sisällä on lisko. Ja liskolla on liskoaivot. Kaiken täytyisi olla kädestä suuhun.

Peilikuvani on liikkumatta, varoo ilmeitä kuin passikuvassa.

Näytän iPadille peukaloa ja avaan uutiset uudelleen. Tyttäret joutuneet salamavauhtia ottamaan edesmenneen isän firman hoitoonsa.

Tavallinen sade vai kaatosade? Kuinka naurettava olenkaan puhuessani määrästä, kun loppujen lopuksi tärkein suure on välitön etäisyys itsestäni.

Kun oma tärkeyshämärtymä rupeaa saumoista vuotamaan, tulee inhimillisyydelle tilaa. Ei kuitenkaan niin, että ainoa oikea olotila olisi kantaa kaikki maailman murheet hartioillaan. Yritän muistella, montako maanviljelijää tunnen. Heidän kasvonsa mielessäni – mitä ihmeen väliä on juoksematta jääneellä lenkillä sen rinnalla, että tuo sade kaataa heidän viljaansa lakoon?

Tässä on juuri se, mille Elvis nauroi kanssani. Ei maailma ole minun, vaan meidän.

Sade jatkaa riehumistaan, kaivertaa kuoppaa nurmikkoon tynnyrin edessä. Hetkeksi unohdan itseni. Peilikuvani haihtuu keittiön ikkunaan, kun nousen hakemaan puhelintani.

”Moi, mitäs isoon taloon isäntä! Harmittaa tässä kelit, kun sulla puimiset siirtyy.”

Niitä ja näitä. Ei mitään ihmeellistä ja kuitenkin. Se, mitä en koskaan voisi vain yksin saavuttaa. Tunnen, kuinka merkitys piirtyy, lihavoi sanamme.

”Perhanan kiva, kun soitit. No kattellahan taas!”