Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

• Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

• Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

• Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
• Miksi?
• Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
• Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.