Sinua en vaihda

Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

  • Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

  • Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

  • Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
  • Miksi?
  • Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
  • Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.

Sanoo sen nyt järkikin

”Joo, joo, mä haluun semmoisen!”

”En mä uskaltais.”

”Pakko uskaltaa, jos haluu.”

Matiaksen äänessä oli poikkeuksellista uskoa. En tiedä, mistä oli ideansa ja uskonsa ammentanut, mutta hän oli päättänyt hankkivansa korvakorun. Ei meillä kellään sellaista ollut. Koko koulussa taisi olla kaksi poikaa, joilla kiilteli pieni korvarengas. Hekin olivat pari vuotta vanhempia. Vuosia myöhemmin Mattias kertoi, että sehän se juttu olikin, ettei kellään ollut. Sai kokea olevansa jotain uutta ja vaarallista.

90-luvun alussa korvakorun hankinta oli tosin vähän muustakin kiinni kuin vain omasta päätöksestä. Ensimmäinen ajatus oli totta kai tehdä reikä itse.

”Joo, joo, poltetaan eka sen neulan päätä sytskärillä ja sitten pyyhekumi toiselle puolelle ja painat sen neulan läpi. Ei se niin paha homma voi olla.”

Niin me sitten sovimme pääkallopaikaksi Matiaksi kodin välikaton. Ensin piti hetki muina miehinä pyöriä tikkaiden alla ja varmistaa, ettei kukaan näe. Välikatossa vanhojen villojen pöly meni silmiin ja kurkkuun. Istuimme hetken paikoilla ja annoimme pölyn laskeutua. Tuijottelin sivusilmällä Matiasta ja en ollut ihan varma oliko tämä nyt hyvä idea.

Matias kaivoi taskustaan punaisen sytskärin, jonka kyljessä luki Colt. Muutama pyöräytys ennen kuin liekki heräsi ja heitti varjomme katon tuulilevyihin. Matias katsoi minua silmiin ja alkoi sitten kuumentaa neulaa tarkkana kuin pyöveli huoltaisi välineitään.

Vielä kun asettelin pyyhekumia vastakappaleeksi ja kysyin:

”Ootko sä varma?”

Matias ei vastannut mutta nyökkäsi. Ja minä painoin neulaa.

”Ai helevetti!!!!” Matias pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattotuolin kakkosneloseen. Äskeinen manaus toistui äänekkäämpänä.

”Mitä pojat siellä välikatossa teette?” kuului Matiaksen äidin huuto ulkoa. Vaistomaisesti työnsin neulan kattovillaan ja sytskärin syvälle taskuun.

*

”Ei tule kuuloonkaan!” huudahti Matiaksen äiti olohuoneen sohvalta, ”Tuu ny Mikko kuuntelemahan!”

Pian seisoi Matiaksen isäkin olohuoneen kynnyksellä ilme kysyvänä.

”Sanos nyt, mitä oot saanu päähäsi”, äiti kehotti. Minun kävi sääliksi Matiasta. Lapsia me olimme, emmekä etiikan tohtoreita, mutta muistan silti sen valtavan vääryyden kokemuksen. Ei voi sanoa lapsellekin  ilman nöyryyttämistä.

Matiaksen isä oli onneksi sanoissaan säätelevämpi ja kysyi, mistä idea oli ollut ja mitä semmoinen nyt sitten maksoi. Kun äiti huomasi, ettei hänen äkkijyrkkyytensä saanutkaan välitöntä laajempaa kannatus, hän lisäsi vettä myllyyn:

”Ekkai sinä oo semmoonen ho… mitä ne nyt on.. naismainen mies?”

Matias vastasi hieman kiemurrellen: ”En varmaankaan ja mä otan vasempaan korvaan, en oikeaan.”

”Voi kuule, nyt tämä saa loppua! Sanoo sen nyt järkikin, ettei miehelle sovi korut!”

Sanoo sen nyt järkikin.

Sanat iskivät minuun todella vahvasti. Piirsivät muistijäljen, jonka ääriviivat ovat tänään melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhä selvät kuin silloin. En ollut koskaan pitänyt Matiaksen äitiä mitenkään järkevänä. Hän oli jo vetämässä uutta henkeä jatkaakseen ripitystä, kun huudahdin: ”Älkää!”

Vaikka sanan ensimmäinen Ä tuli paljon pontevammin kuin viimeinen, säikähdin itsekin ääntäni. Matiaksen äiti nieli sanansa ja katsahti minuun. Tuijotin hiljaa lattiaa. En tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään liikkui, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti Anna-lehden sylistään ja jatkoi lukemista. Keskustelu oli päättänyt.

Mekin olimme asiasta hiljaa, kunnes parin päivän päästä Matias polki pyörällä luokseni. Istuin pelaamassa tietokoneessa, NHL-peli pahasti kesken.

”Tuu jo, heti!!!!” hän huusi heti ovelta.

”Mihin? En mä ehkä, kun…”

”Eiku nyt tuut!”

Matias polki kuin ison sonnin jahtaamana ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Heidän pihassaan Matiaksen isä kuivaili viimeisiä pesuvesiä sinisen Toyota Carinan katolta. Matias käveli suoraan autolle ja tempaisi oven auki. Carinassa oli vain kaksi ovea, joten etupenkki täytyi ensin vetää eteen ja sitten siitä välistä pujottautua sisään. Matias näytti kädellä merkkiä, että minun kuului mennä ensin. Vähän kuin varmistuksena, etten karkaisi.

Hänen isänsä hyppäsi ratin taakse.

”Mennähän käymähän kaupungissa”, hän sanoi.

Olin ymmälläni, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Kun olimme päässeet pienemmiltä taajamateiltä isolle maantielle, Matiaksen isä kiihdytti Carinaa kaasu pohjassa, antoi sen hetken kulkea reilua ylinopeutta ja sitten tasaantua. Ohitettuaan hitaammin edellä kulkeneen, hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja sanoi:

”Muistakaa pojjat, ettei ne naisetkaan aivan kaikkia tiedä.”

Käännähdin katsomaan Matiasta, joka hymyillen osoitti vasempaa korvanlehteään. Olimme matkalla hakemaan reikää ja korua ihan oikealta lävistäjältä.

Suuri onnellisuuden aalto pyyhkäisi lävitseni.

*

Nostin neljä pitsalaatikkoa pöydälle ja sanoin:

”Ottakaas haarukat ja veitset, niin ja lasit, niin päästään syömään.”

”Miksei voi syödä käsin?”

En vastannut mitään, vaikka olin kyllä jo oppinut, että tyttö oli tullut isäänsä. Hiljaisuus harvoin kelpasi vastaukseksi. Pian hän jatkoikin:

”Koulussa opettaja sanoi, että joskus ennen haarukka oli syntiä. Miksei se enää ole.”

”Tervettä järkeä kai”, vastasin.

”Mitä se on?” tyttö jatkoi.

Yhtäkkiä oloni oli valtavan liikuttunut. Teki mieli itkeä. En ollut enää tässä hetkessä, vaan kolmekymmenen vuoden päässä Carinan takapenkillä. Matias hymyilee ja osoittaa korvanlehteään.

Olin kai tovin tuijotellut hiljaa ikkunasta, kunnes nuorempi lapsista pökkäsi minua haarukalla reiteen:

”Haloo, sano jo. Mitä se on?”

Joskus elämässä pitää vähän liioitella. Tehdä jotain tarpeettoman näyttävästi ja kokea sen kautta pientä synninpäästöä. En osaa sitä sen tarkemmin selittää.

Vilkaisin pitsoja, keräsin sitten aterimet pois ja tartuin pitsaan käsin. Kolme silmäparia tuijotti minua kysyvästi.

”Terve järki on mitä milloonkin… riippuu, kenen asiaa ollahan ajamassa. Syökää käsin, helpompaa se niin on. ”

Kun yleisö on jo vaihtunut

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Jos jotain haluan hyvittää

Pitäisi vaihtaa autoon talvirenkaat, mutta jotenkin aivoni onnistuvat aina uudelleen muotoilemaan uskottavan tarinan, että jos toimenpiteen siirtää huomiselle, se vaatii silloin vähemmän energiaa. Viisi mutteria per rengas, tunkki ja pora kompressorissa kiinni. Ei se paljon olisi. Niin, olisi, jos tekisi. Olisi ja tekisi.
Mutta kun ei ole, eikä tee.

Laiskaksi en toki halua, joten täytyy keksiä jotain muuta tekemistä. Sellaista, joka täytyy tehdä nyt ja siksi muodostuu ainoastaan järkeväksi siirtää renkaidenvaihtoa eteenpäin.

”Pitkästä aikaa, mitäs hupiukko?” Matias vastaa puhelimeen ilahtuneen kuuloisena.

”Ajattelin soitella ja antaa elämänneuvoja.”

”Ja markan arvosta, kuten aina ennenkin?”

Peruskuulumiset ja Valioliigan tilanne. Niitä aiheita, jotka löytävät tiensä keskusteluun ilman erityistä päätöstä. Matiaksen kanssa ei tarvitse jutella kauaakaan, kun jokin dopamiiniportti lähtee raottumaan. Ei vain se, että hän osaa kuunnella, ilman tarvetta kertoa välitön oma reaktionsa aiheeseen. Matias kuuntelee ja ymmärtää, näkee pintaa syvemmälle siihen, mitä hänelle sanoo. Enkä tällä halua sanoa, että siinä mitään väärää olisi, että monelle juuri se sosiaalinen kanssa käyminen on se tärkein juttu. Silti on meitäkin, joille mielenkiintoisinta ovat nimenomaan itse asiat ja niiden tutkiminen.

Vaikken kelloa olekaan vilkuillut, uskon vähintäänkin vartin vierähtäneen saman tien kuin itsestään. Oloni on huomattavasti energisempi kuin hetkeä aiemmin renkaidenvaihtoa miettiessäni.

”Ootsä kyllä ihme tapaus. Edelleen sun kanssa jutellessa tulee fiilis, että olisit jotenkin fiksu.”

”Osa tajuaa sen nopeemmin, sä hitaammin.”

Naurahdusten ja pienten jatkokuittailujen jälkeen Matias jatkaa:

”On se välillä raskasta. Tiedätkö, kun suurin osa ei jaksa, tai ehkä vaan osaa, jutella kuin niistä asioista, joista he tietävät jo valmiiksi. Sillä mennään, mitä oma intuitio sanoo, eikä toisen osaamiselle juurikaan laiteta sellaista arvoa, että jaksaisi aidosti kuunnella.”

”Näinhän se on. Sain muuten duunissa vähän outoja katseita, kun joku kertoi, että nyt diversiteetti toteutuu, kun naisia ja miehiä on melkein yhtä paljon. Ja sitten tämä sama henkilö jatkoi, että eihän työelämässä naisen ja miehen välillä merkittäviä eroja olekaan. Kysyin sitten, että jos niiden välillä ei ole eroja, niin mikä linkitys tällä sitten on diversiteettiin. Tuijottivat, aika monikin.”

Matias oli hetken hiljaa. Tiesin kokemusta, että se tarkoittaa hänen näkevän asiassa enemmänkin keskustelun arvoista. Usein myös ajatuksella, että minua täytyy hieman valaista.

”Mikä muukaan reaktio tuollaiseen provosointiin voisi tulla?” hän kysyi lopulta.

”No joku sanallinenkin vastaus ehkä?”

”Tiedätkö, vaikka sana olisi väärä, ei se tarkoita, että ajatus olisi väärä. Miehet, naiset – kyllä siinä tekemistä on.”

”No onhan tuokin totta.”

”Niin on. Sulla on vähän tapana alleviivata sitä, mikä puuttuu. Sen sijaan, että iloitsisit siitä, mitä jo on. Älä turhaan hosu – ihmisen ajatus tulee aina olemaan elämää nopeampi.”

Ei tuota aihetta sen pidemmälle jatkettu. Matias on mestari jättämään ajatuksen sopivasti ilmaan. Silloin kuulija joutuu itsekseen sitä pyöritellä päästääkseen pidemmälle. Syötti meni täydestä tälläkin kertaa ja kun myöhemmin lopultakin vaihdoin renkaita, huomasin miettiväni juurikin Matiaksen sanoja.

Onhan se totta, että todellinen diversiteetti on paljon muuta kuin sukupuoli. Toisaalta – mitä sitten?

Mitä enemmän asiaa mietinkään, sitä hölmömmäksi itseni tunsin. Taipumus  nähdä virheitä on toki ihmisen lähdekoodissa kirjattuna. Siksi on helppoa (ja yleistä) ajautua tuon taipumuksen vietäväksi ja innostua kertomaan muillekin, miten asiat eivät ole oikein, ja miten juuri itse muka tietää, miten niiden kuuluisi olla.

Toisaalta vuoden 2021 ihmiseltä voi ihan hyvällä syyllä odottaa tuon taipumuksen ylittävää kasvuakin. Kerättyä viisautta nähdä yli sen, mikä tulee ilmaiseksi. Kykyä ymmärtää elämän muuttujien loputon määrä ja sitä kautta muodostuva hallitsemattomuus.

Lopulta se taitaa olla aika alhaisen ajattelun tasoa jäädä kiinni neppailemaan sillä, miten mikään ei olekaan hyvin. Nolotti miettiä, miten olin itsekin tuohon virtaan tempautunut.

Kun rengasurakan jälkeen pesin käsiäni, mietin, että voisin vaikka laittaan viestin tälle diversiteetistä kertoneelle ja pyytää anteeksi hedelmättömään näkökulmaan keskittymistäni. Hetken ajatusta pyörittelin, kunnes luovuin. Jälkiviisaudella laupiaaksi – liian helppoa.

Jos jotain haluan hyvittää, tapahtukoot se tulevalla käytökselläni, eikä menneisyyden korjaamisella.

Mikä se oivallus sitten on?

Olen löytänyt tärkeimmän matemaattisen havainnon, joka saavutettavissani on. Jos minulla olisi jotain muita pyrkimyksiä, täytyisi ne lakkauttaa. Matemaatikkona olen lakipisteessäni ja minun täytyy se hyväksyä.

Toki hyväksynnän haastetta edeltää onnen aikakausi. Silloin se, mitä olet jo tehnyt, on riittävästi kannetta siipien alla, ja tietyn ajan saa vain nauttia. Kunnes hiillos sitten sammuu ja palaat varjoihin yhdeksi muista.

Mikä se oivallukseni sitten on?

Yksi on valtavasti suurempi kuin nolla.

Siinähän se.

Oivallus on julki, voi aloittaa patsaan valamisen ja kaivertaa mitalit.

Vai eikö tuntunutkaan oikein oivallukselta? Ehkä se tosiaan olikin enemmän humanistin matematiikkaa kuin itse máthēmaa.

Yksi on enemmän kuin nolla on helppo käsittää lapsenkin, mutta oivallus piileekin, siinä, että se on nimenomaan valtavasti enemmän.

Montako käsin kirjoitettua kirjettä olet lähettänyt tänä vuonna? Ehkä luku on nolla? Eihän kukaan enää lähetä kirjeitä, kun on Whatsapp ja muut digiviestintävälineet. Juuri tuo ajatus minunkin päässäni valtaa pitää. Ei ole hetkeäkään käynyt edes mielessä kirjoittaa kynällä kirjettä.

Toisaalta olen 38-vuotias ja lapsuudessani kirjeitä läheteltiin paljonkin. Se tarkoittaa, että oikeastaan ainakin kaikki minua vanhemmat ovat tottuneet kirjeisiin. Vielä 90-luvullakin se oli ihan normaali yhteydenpitoväline. Eikä saapuneita kirjeitä silloin luettu tuosta vaan saman tien, kuten nykyään kännykkään tulevat viestit. Ei. Kirje laitettiin sivuun ja luettiin rauhassa ja ajan kanssa. Moni saattoi haistella, miltä paperi tuoksuu. Tai ehkäpä alareunassa oli hiukan huulipunan jälkiä suudelmasta kirjeelle?

Miltä isovanhemmastasi, vanhemmastasi, siskostasi, rakastetustasi, lapsuuden kaveristasi tuntuisi, jos lähettäisitkin yllättäen käsinkirjoitetun kirjeen? Ei ole vaikea kuvitella sitä hämmästynyttä iloa.

Ja eihän sellaisen rustaaminen lopulta edes vaatisi paljoa!

Nykytilanne kirjeiden osalta on siis minun kohdallani nolla. Ei tuommoinen ole käynyt mielessä. Juuri siitä nollassa on kysymys. Se kertoo, että jotain ei ole olemassa. Se ei ota kantaa siihen, miten asia voisi olla, ainoastaan siihen, miten asia todella on.

Nolla eli ei ole olemassa.

Se, mikä on nolla, ei voi siis välittyä toiselle ihmisille. Ei rohkaise toimimaan mitenkään toisin, vaan rohkaisee tiedostamatta jatkamaan nollan ylläpitoa.

Parahin Johanna… Ei kun.. rakas sisko.. Ei sittenkään. Miten kirje edes aloitetaan? Se aloitetaan ottamalla kynä ja paperi eteen ja päättämällä kirjoittaa. Lopulla ei ole niin suurta väliä, koska kun nolla on muuttumassa ykköseksi, se on jo itsessään niin valtavaa, että sen jälkeen tuleva on vain ilon riemukulkua.

Kun vastaanottaja sitten huomaa postinsa joukossa kirjekuoren, kuvittele hän ilmeensä ja reaktionsa.

”Siis kirje? Tänä päivänä… keneltä?”

Se on kirje sinulta. Sinun kätesi piirtämiä kirjaimia, ehkä sydänkin lopussa. On aivan absoluuttinen fakta, että yksikin kirje muuttaa maailmaa. Se saa aikaan jotain meidän itsemme ulkopuolella ja se muuttaa jotain vastaanottajassa. Ehkä hän innostuu vastaamaan sinulle kirjeellä? Ehkä kertoo seuraavalle? Ehkä ottaa kuvan someen?

Siinä, missä nollalla oli yksi ainoa rooli – kertoa, että jotain ei ole olemassa – yksi avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Siksi yksi on valtavasti enemmän kuin nolla. Ja jos haluaa tehdä maailmasta edes vähän paremman, kannattaa yksi kerrallaan muuttaa nollia ykkösiksi.

Näin kertoo humanistinen matematiikka.

Sanoja joka lähtöön

Jos huomaisit, etten nuku enää, muuttaisi se sointua. Ole rauhassa itsellesi, me ehtii kulkea tarinaan myöhemminkin. Raotat kaihtimia varovasti, ettei valo herättäisi minua. Kajo, joka niiden väleistä ryömii, valaisee sinut kuten mieleni. Ajatusteni reunoilla samettia, mutta keskellä ulottuvuuksia on  enemmän, eikä materiaa kuvaavat sanat enää päde.

Kun venyttelet kätesi suoraan ylöspäin, haluaisin ottaa hetkestä screen shotin.  Kuva ja tuhat sanaa. Tällaisissa hetkissä parasta on juuri tämä. eOlla vain ja antaa muunkin olla. Kuinka harvinainen hetki lopulta onkaan, kun mitään ei tarvitse koettaa kääntää sanoiksi.

Suljet oven varovasti ja suljen silmäni. En niinkään väsymyksestä kuin onnellisuudesta. Vasta myöhemmin sulkeutuvan ulko-oven naksahdus saa minut havahtumaan uudelleen. Et ole enää täällä, mutta olisi suuri valhe sanoa, että olet poissa.

Niin ne sanat ja vaikeus kaapata todellisuus.

Minun vuoroni kaihtimilla, loittonevat takavalot. Koetan sormillani haravoida hiuksiani siistimmiksi ja mietin ajatustani.

Kun aamulla lähdemme jonnekin palataksemme illalla, emme oikeastaan missään välin kulje poispäin vain jokainen metri on kohti meitä. Niin se on. Kun me on maali, eikä etappi, liikettä täytyy tarkastella erilailla. Silloin voi olla juuri siellä, missä ei ole.

Sanat meitä rajoittavat, ei rakkauden pehmeä syvyys.

Keittiössä huomaan sinun jättäneen minulle viestin: ”Ruoka alahyllyllä kaapissa astiassa suuressa”.

Samalla hetkellä, kun totean alahyllyllä olevan vain vihanneksia, salaattia ja kaksi isoa pulloa vissyä, ymmärrän. Olisit sinä osannut suomea paremminkin kirjoittaa, mutta halusit koukata. Askel pari vaivannäköä, sitten vasta palkinto. Sivellin piirtää selkeämpää viivaa ja kaikki on alkukirjaimissa.

Kahvi on mustaa ja omenapuun lehdet tippuvat hiljakseen pisaroita. Tällaisena hetkenä ei kuolemakaan pelota. Ei enää enemmän vaatimisessa juurikaan olisi järkeä, eikä kohtuutta. Hengitellään hengitellään – kahvin höyryä, ajatuksia sinusta.

Ehkä tänään koukkaan minäkin. Kaivan autosi vara-avaimen ja taidanpa tuoda ruokatunnilla ruusun etupenkillesi odottamaan.

Sanoja joka lähtöön –meitä vain tähän. Kanssasi olen maalissa.

Ja vaikka yö päättyy

Kesäyössä on taikaa, olethan kuullut sanonnan. Ilma on lempeä ja taivas korkealla. Lokit lentelevät pihaa reunustavien tuuheiden koivujen yllä kuin jokin magneetti estäisi niitä lähtemästä kauemmaksi. Punaisen rakennuksen takana, pihan toisella laidalle kulkevat autot. Pensasaita estää näkemästä niitä ennen kuin ne saapuvat risteykseen. Siellä sinkoilevat, elävät eri rytmiin kuin me.

Ihmisten nauru syleilee elämä. Se tarkoittaa – niin tosiaan – se taika. Meinasin jo unohtaa.

Jos yössä on taikaa, miten sitä käytetään? Milla Magia heittää savupomminsa ja 13. haltija saa Prinsessa Ruususen vajoamaan uneen. Sadut ovat satuja ja tämä on totta. Taikuus jalostuu hienommaksi, vaikeammaksi silmälle nähdä.

Kun nauru syleilee elämää, se tarkoittaa, että olemme juuri tässä ja juuri näiden ihmisten kanssa. Yhtäkkiä eilinen todellakin oli eilen, napanuora sen murheisiin on katki. Huominen tulee, vaan ei ole nyt. Vain nyt on nyt. Mitä näen, on, ja se riittää. Lokkeja olisi kyllä kaupungin joka laidalla, mutta vain noiden muutaman lentoa katselen.

Kesäyö rajaa hetken meiksi ja piirtää ympärillemme rajat. Tuuheat koivut, pensasaita ja tuo heinäniitty, jota vasten hiljakseen viilenevä ilta kaatuu. Eikö tämä ole jo taikaa? Ehkäpä, muttei yö silti vielä ole antanut kaikkeaan. Rajaamisen lisäksi se vaimentaa. Saa meidät kuulemaan sellaista, jota tavallisena päivänä emme edes huomaisi.

”Kirjoitatko mistään muusta kuin lampaista?”

Mikä upea kysymys tuntemattomalta! Tuon voisi kysyä kuka vaan, missä vaan ja koska vaan. Ja juuri ei näin ei nimenomaan tapahdu. Hölmöksi siinä itsensä tekisi, mutta ripaus taikaa muuttaa kaiken. Moottoripyörä kiihdyttää äänekkäästi aidan takana. Ääni kantaa, mutta kimmahtaa hetken pinnalta saman tien takaisin. Ampukoot vaikka tykeillä, me puhumme nyt lampaista.

Enhän minä tuommoiseen kysymykseen voi mitenkään totuutta vastata. Ei siksi, että sitä peittelisin, vaan siksi, etten tiedä vastausta itsekään. Ja eipä kommunikointi olekaan vain sanoja, vaan myös energiaa välillämme. Pulsseja suoraan ihon läpi. Kuulemme toisemme tavalla, joka toisena hetkenä on jo unohtunut marginaaliin.

Tällainen hetki on rakkauden kotikenttä. Jos olisit täällä, kirjoittaisin runoja ihoosi ja loikoilisin onnellisuuden maksimin päällä. Onneksi sen aika tulee, viivyn ilolla tässäkin. Pulsseja ihon läpi. Kesäyö ja tämä hetki. Taikuutta, jonka luonto loi.

Kun aamun kultakajaste tulee, on hetki täynnä. Yö vapauttaa meidät, pyytää taikaansa takaisin. Jos tuolloin kevyelle kasteelle omenapuun lehdillä kuiskaat kiitos, olet ymmärtänyt, mistä puhutaan. Sellainen puhdistaa, tekee sielussa tilaa uusien asioiden tulla. Ja silloin, vaikka yö päättyy, taika saattaa jatkua. Valinta on sinun.

Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Se on, mitä se on

Kävelen rantakivillä, kädet leveällä kuin ristiinnaulitulla. Tuuli höpöttelee omiaan, muttei pärjää puiden lomassa kurnuttavalle sepelkyyhkylle. Keväällä laulu, syksyllä saalis. Niin nopeasti aika meitä muuttaa. Oksistossa kahahtaa, kun kyyhky nousee lentoon. Nopea sähköimpulssi siipiin ja tuolla se jo kohoaa vastatuuleen.

Istua ja lentää, niiden välillä on kyyhkyllä vain sekunnin ero. Vaikka kuinka tässä levittelen käsiäni, eivät hetkeksikään kantapääni nouse ilmaan. Ihmiselle kaikenlainen muutos rakentuu niin suureksi.

Kyyhky katoaa kuusien taakse, enkä osaa olla miettimättä, miksi juuri vastatuuleen täytyi lähteä. Ihminen jumissa itsessään, kaikelle täytyisi olla syy. Se meidän rajaton luovuutemme, jota niin hanakasti käytämme piirtämään kaikkeen järkeä.

Kun jokin on jotain, ihmisen täytyy verrata sitä. Onko tämä enemmän vai vähemmän? Isompi vai pienempi? Ja yhtäkkiä se, joka olisi vain voin ollut ilman nimeä ja määrää, onkin saanut lukuarvon. Siirtynyt siihen järjen yhtälöön, jota kiivaasti laskemme joka ikinen päivä.

Nousta siiville ja lentää vastatuuleen ilman ensimmäistäkään miksi-kysymystä – siihen emme vain pysty ja juuri siksi todellisuus monesti kääntyy meille niin raskaaksi.

Tämä toisaalta vasta alkusoittoa kauheimpaan. Oletko koskaan ajatellut, että kysymys voisi olla valhe?

Facebookin algoritmi mainosti minulle mustaa huppari, jossa oli teksti: ”It is what it is”. Jos ei Amerikasta tilaaminen tulleineen ja muiden vaiheineen olisi ajatuksena niin hankalan kuuloinen, olisin tuon hupparin tilannut.

Se on, mitä se on. Mikä valtava viisaus tuossa on. Jotain, minkä sepelkyyhky on aina tiennyt, mutta ihmisille jäänyt häilymään ymmärryksen varjoisaan kohtaan.

Valheen kysymyksestä tekee sen petollisuus. Taito houkutella esiin todenomaista, jolle pikavauhti myönnetään viisumi siihen korkeasti arvostamaamme maalaisjärkeen. Tarusto rakentuu ja uskomme vahvistuu. Miksi ja siksi. Valhekin kuulostaa yhtäkkiä todelta kuin pyhä teksti.

Se on, mitä se on.

Asiat ovat ennen kuin ehdimme edes kysellä. Ja vaikka kyselemme ja vastailemme, se mikä jo oli, jatkaa olemistaan. Ei muuksi muuta, eikä tarustoomme taivu. Tästä saa alkunsa toinen ulottuvuus. Ensimmäinen on todellisuus, maailma, joka nimenomaan vain on. Ja sen rinnalla piirtyy ihmisen  miksi-kysymyksen sitkeydellä rakentama toinen maailma, jossa asiat ovat mitä sattuu, kunhan vain joku onnistuu keksimään jonkin syyn.

Läheltäni puiden latvoista nousee kaksi kyyhkyä lisää lentoon, vastatuuleen nekin. Tuntuu vapauttavalle. Vaikka ne tajuaisivat ihmisen hölmöyden höpötellä päättymätöntä miksi ja siksi -tarinaansa, eivät ne meille nauraisi. Siinä se koko ajatus on. Ne eivät nauraisi, koska heille asiat ovat, ilman, että tarvitsee itse päästä antamaan kaikelle arvio. Ne lentäisivät vastatuuleen kuten nytkin ja minä kädet leveällä jäisin jatkamaan pohdintojani. Ja lopulta niin vähän jää minulle voitettavaa.

Seuraavaksi, kun joku sanoo: ”Aloita aina kertomalla miksi”, taidankin tyytyä sanomaan:

Se on, mitä se on.

Eikö se ole melkein sama asia?

Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.