Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s