Kun yleisö on jo vaihtunut

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Jos jotain haluan hyvittää

Pitäisi vaihtaa autoon talvirenkaat, mutta jotenkin aivoni onnistuvat aina uudelleen muotoilemaan uskottavan tarinan, että jos toimenpiteen siirtää huomiselle, se vaatii silloin vähemmän energiaa. Viisi mutteria per rengas, tunkki ja pora kompressorissa kiinni. Ei se paljon olisi. Niin, olisi, jos tekisi. Olisi ja tekisi.
Mutta kun ei ole, eikä tee.

Laiskaksi en toki halua, joten täytyy keksiä jotain muuta tekemistä. Sellaista, joka täytyy tehdä nyt ja siksi muodostuu ainoastaan järkeväksi siirtää renkaidenvaihtoa eteenpäin.

”Pitkästä aikaa, mitäs hupiukko?” Matias vastaa puhelimeen ilahtuneen kuuloisena.

”Ajattelin soitella ja antaa elämänneuvoja.”

”Ja markan arvosta, kuten aina ennenkin?”

Peruskuulumiset ja Valioliigan tilanne. Niitä aiheita, jotka löytävät tiensä keskusteluun ilman erityistä päätöstä. Matiaksen kanssa ei tarvitse jutella kauaakaan, kun jokin dopamiiniportti lähtee raottumaan. Ei vain se, että hän osaa kuunnella, ilman tarvetta kertoa välitön oma reaktionsa aiheeseen. Matias kuuntelee ja ymmärtää, näkee pintaa syvemmälle siihen, mitä hänelle sanoo. Enkä tällä halua sanoa, että siinä mitään väärää olisi, että monelle juuri se sosiaalinen kanssa käyminen on se tärkein juttu. Silti on meitäkin, joille mielenkiintoisinta ovat nimenomaan itse asiat ja niiden tutkiminen.

Vaikken kelloa olekaan vilkuillut, uskon vähintäänkin vartin vierähtäneen saman tien kuin itsestään. Oloni on huomattavasti energisempi kuin hetkeä aiemmin renkaidenvaihtoa miettiessäni.

”Ootsä kyllä ihme tapaus. Edelleen sun kanssa jutellessa tulee fiilis, että olisit jotenkin fiksu.”

”Osa tajuaa sen nopeemmin, sä hitaammin.”

Naurahdusten ja pienten jatkokuittailujen jälkeen Matias jatkaa:

”On se välillä raskasta. Tiedätkö, kun suurin osa ei jaksa, tai ehkä vaan osaa, jutella kuin niistä asioista, joista he tietävät jo valmiiksi. Sillä mennään, mitä oma intuitio sanoo, eikä toisen osaamiselle juurikaan laiteta sellaista arvoa, että jaksaisi aidosti kuunnella.”

”Näinhän se on. Sain muuten duunissa vähän outoja katseita, kun joku kertoi, että nyt diversiteetti toteutuu, kun naisia ja miehiä on melkein yhtä paljon. Ja sitten tämä sama henkilö jatkoi, että eihän työelämässä naisen ja miehen välillä merkittäviä eroja olekaan. Kysyin sitten, että jos niiden välillä ei ole eroja, niin mikä linkitys tällä sitten on diversiteettiin. Tuijottivat, aika monikin.”

Matias oli hetken hiljaa. Tiesin kokemusta, että se tarkoittaa hänen näkevän asiassa enemmänkin keskustelun arvoista. Usein myös ajatuksella, että minua täytyy hieman valaista.

”Mikä muukaan reaktio tuollaiseen provosointiin voisi tulla?” hän kysyi lopulta.

”No joku sanallinenkin vastaus ehkä?”

”Tiedätkö, vaikka sana olisi väärä, ei se tarkoita, että ajatus olisi väärä. Miehet, naiset – kyllä siinä tekemistä on.”

”No onhan tuokin totta.”

”Niin on. Sulla on vähän tapana alleviivata sitä, mikä puuttuu. Sen sijaan, että iloitsisit siitä, mitä jo on. Älä turhaan hosu – ihmisen ajatus tulee aina olemaan elämää nopeampi.”

Ei tuota aihetta sen pidemmälle jatkettu. Matias on mestari jättämään ajatuksen sopivasti ilmaan. Silloin kuulija joutuu itsekseen sitä pyöritellä päästääkseen pidemmälle. Syötti meni täydestä tälläkin kertaa ja kun myöhemmin lopultakin vaihdoin renkaita, huomasin miettiväni juurikin Matiaksen sanoja.

Onhan se totta, että todellinen diversiteetti on paljon muuta kuin sukupuoli. Toisaalta – mitä sitten?

Mitä enemmän asiaa mietinkään, sitä hölmömmäksi itseni tunsin. Taipumus  nähdä virheitä on toki ihmisen lähdekoodissa kirjattuna. Siksi on helppoa (ja yleistä) ajautua tuon taipumuksen vietäväksi ja innostua kertomaan muillekin, miten asiat eivät ole oikein, ja miten juuri itse muka tietää, miten niiden kuuluisi olla.

Toisaalta vuoden 2021 ihmiseltä voi ihan hyvällä syyllä odottaa tuon taipumuksen ylittävää kasvuakin. Kerättyä viisautta nähdä yli sen, mikä tulee ilmaiseksi. Kykyä ymmärtää elämän muuttujien loputon määrä ja sitä kautta muodostuva hallitsemattomuus.

Lopulta se taitaa olla aika alhaisen ajattelun tasoa jäädä kiinni neppailemaan sillä, miten mikään ei olekaan hyvin. Nolotti miettiä, miten olin itsekin tuohon virtaan tempautunut.

Kun rengasurakan jälkeen pesin käsiäni, mietin, että voisin vaikka laittaan viestin tälle diversiteetistä kertoneelle ja pyytää anteeksi hedelmättömään näkökulmaan keskittymistäni. Hetken ajatusta pyörittelin, kunnes luovuin. Jälkiviisaudella laupiaaksi – liian helppoa.

Jos jotain haluan hyvittää, tapahtukoot se tulevalla käytökselläni, eikä menneisyyden korjaamisella.

Sanoja joka lähtöön

Jos huomaisit, etten nuku enää, muuttaisi se sointua. Ole rauhassa itsellesi, me ehtii kulkea tarinaan myöhemminkin. Raotat kaihtimia varovasti, ettei valo herättäisi minua. Kajo, joka niiden väleistä ryömii, valaisee sinut kuten mieleni. Ajatusteni reunoilla samettia, mutta keskellä ulottuvuuksia on  enemmän, eikä materiaa kuvaavat sanat enää päde.

Kun venyttelet kätesi suoraan ylöspäin, haluaisin ottaa hetkestä screen shotin.  Kuva ja tuhat sanaa. Tällaisissa hetkissä parasta on juuri tämä. eOlla vain ja antaa muunkin olla. Kuinka harvinainen hetki lopulta onkaan, kun mitään ei tarvitse koettaa kääntää sanoiksi.

Suljet oven varovasti ja suljen silmäni. En niinkään väsymyksestä kuin onnellisuudesta. Vasta myöhemmin sulkeutuvan ulko-oven naksahdus saa minut havahtumaan uudelleen. Et ole enää täällä, mutta olisi suuri valhe sanoa, että olet poissa.

Niin ne sanat ja vaikeus kaapata todellisuus.

Minun vuoroni kaihtimilla, loittonevat takavalot. Koetan sormillani haravoida hiuksiani siistimmiksi ja mietin ajatustani.

Kun aamulla lähdemme jonnekin palataksemme illalla, emme oikeastaan missään välin kulje poispäin vain jokainen metri on kohti meitä. Niin se on. Kun me on maali, eikä etappi, liikettä täytyy tarkastella erilailla. Silloin voi olla juuri siellä, missä ei ole.

Sanat meitä rajoittavat, ei rakkauden pehmeä syvyys.

Keittiössä huomaan sinun jättäneen minulle viestin: ”Ruoka alahyllyllä kaapissa astiassa suuressa”.

Samalla hetkellä, kun totean alahyllyllä olevan vain vihanneksia, salaattia ja kaksi isoa pulloa vissyä, ymmärrän. Olisit sinä osannut suomea paremminkin kirjoittaa, mutta halusit koukata. Askel pari vaivannäköä, sitten vasta palkinto. Sivellin piirtää selkeämpää viivaa ja kaikki on alkukirjaimissa.

Kahvi on mustaa ja omenapuun lehdet tippuvat hiljakseen pisaroita. Tällaisena hetkenä ei kuolemakaan pelota. Ei enää enemmän vaatimisessa juurikaan olisi järkeä, eikä kohtuutta. Hengitellään hengitellään – kahvin höyryä, ajatuksia sinusta.

Ehkä tänään koukkaan minäkin. Kaivan autosi vara-avaimen ja taidanpa tuoda ruokatunnilla ruusun etupenkillesi odottamaan.

Sanoja joka lähtöön –meitä vain tähän. Kanssasi olen maalissa.

Kuinka hullulta sekin nyt tuntui

Olin asuntoni pienellä terassilla juomassa kahvia, kun jo ensi hörppäyksen kohdalla katseeni kiinnittyi nurmikkoon. Alkusyksyllä ruoho on toki usein kosteaa, mutta nyt se oli lisäksi todella pitkää. Vaikken olekaan suuremoinen visualisti, niin näkymä ärsytti silmiäni. Kotona, niin tai siis entisessä kotona, olinhan juuri muuttanut kaupunkiin opiskelujen vuoksi, olisin leikannut tuon saman tien. Täällä se kuului taloyhtiölle. Tavallaan se kuulosti helpolta, että joku muu hoitaa pihan, mutta lopputulemaa katsellessa se hyöty radikaalisti haalistui.

”Pihasta näköö heti, millaanen isäntä siellä asuu”, sanoi vuosia sitten naapurin isäntä pestessään sammalta pois pihatietä reunustavilta kiviltä. Tavallaan hän varmasti oli oikeassa. Toisaalta isännän laadun saattoi nähdä myös silmistä, jotka punertivat pahasti arkiaamuinakin. No jokainen kulkee oman reittinsä, siellä ne piharaitin kivet taitavat kiiltää tänäkin päivänä.

Kännykkä keittiönpöydällä pirahti soimaan.

”Kattos kaupunkilaanen, hyvä, satuut olla kotona”, paapan ääni kuului.

Olin jo hyväksynyt tilanteen, ettei paapalle kannattanut oivalluttaa yhtään enempää, että kännykän voi ottaa mukaan minne vain. Olihan niitä jo tuolloin ollut reilu vuosikymmenen verran, mutta paapan ajatuksissa edelleen vain herroilla ja myyntimiehillä oli puhelimet taskussaan.

”Muori (kuten paappa mummoa nimitti, kun tämä ei ollut paikalla) meni kauppahan.”

Ymmärsin heti, mistä oli kyse. Paapalla oli jotakin asiaa, jota mummon ei ollut tarkoitus kuulla.

”Kuuntelen”, vastasin ja paappa naurahti hyväksyvästi.

”Niin, tuota… No sanotahan nyt niinku asia on. Minä oon jo vanha mies, jonka jalakkaan ei enää pelaa. Alkaa olla, niinku sanotahan, kirja luettuna loppuhun. Ehdikkö kuunnella?”

Menin istumaan sohvalle. Ne harvat kerrat, kun paappa aloitti, ja sai mummon keskeyttämättä kertoa, olivat kullanarvoisia. Paapalla oli taito kertoa. Ei mitään sanatulvaa, josta sai arvailla, että mistähän nyt puhutaan, vaan sanoma tuli aina selväksi. En olisi keksinyt oikeastaan mitään tekemistä, mikä olisi ajanut tämän edelle.

”Aikaa on hyvin, kerrohan vaan.”

”Siitä oli lehdes juttu teidän yliopistosta, lukukauden avauksesta. Mikä lie mies siinä seisoi ja kaulassa kiilsi metallit. Ajattelin, että on se ny perhana, kun pitää kouluunkin ittensä koristella. Vaan niin… sitähän soon aina ollut.”

Paappa oli hetken hiljaa. Yliopiston rehtorista hän taisi puhua ja samat vitjakkeet olivat kyllä omaankin silmään osuneet.

”No asiaan. Sinä kun siellä nyt elämääs aloottelet, niin ajattelin, kertoa vähän. Tuollaiset koristeet, kunniat, merkit ja kunnianhimot. Perhana minä sanon.”

Paappa nielaisi, niin että se kuului puhelimeen asti ja veti sitten keuhkot täyteen ilmaa.

”Se oli sota-aikaa, -44 ja punaaset pirut oli tulleet Kannaksella jo pitkän matkaa. Meidät oli siirretty Kuuterselkään, joka oli… no oli nyt, missä oli. Ei vihollisen sieltä pitäny tulla, vaan niin ne vaan tulivat ja voimalla tulivatkin. Iltahan mennessä meidän poijat painoivat vastaiskuun. Siinä oli nämä Laguksen joukotkin mukana. Hetken se jo näytti hyvältä, mutta tyrehtyy sitten ja taas tultihinkin selkä edellä.

Siinä majuri Vuori huuti, minkä keuhkoostaan jaksoi, että onko luutnantille selvä, että tästä ei peräännytä enää senttiäkään. Selvä, sanoon.

Paappa piti jälleen taukoa, ihan kuin olisi hieman hengästynytkin puhuessaan. Olihan sotajutuista ennenkin puhuttu, mutta ne olivat aina semmoisia pieniä sankaritarinoita. Sankareiden käy aina hyvin ja loppu on onnellinen. Nyt aavistelin, että jatko saattaisi olla erilainen.

”Yö siinä selvittihin, mutta aamulla oli taas toinen ääni kellossa. Siinä meni jo meidän oikialta kaksi vihollisen vaunua ohitte. Perääntyä ei saa senttiäkään, niinhän se majuri oli käskenyt. Silloon mun päähäni tuli, niinku olis joku olkapäältä kuiskannut, että katto nyt todellisuutta silmistä silmään. Siellä oikialla puolella alkoi olla jo semmoiset punamarkkinat menossa, että oltaas jääty mottihin pian. Siinä oli samasta pitäjästä Pakan Mattikin, kuollut jo nykyään, mutta sen poika, Eero, asuu täällä edelleen. Niin…. semmoonen reipas pellavapää se Eero jo pienenä.

Kyllä se oli kuule kova taistelu omas päässä silloon. Mikä se on semmoonen upseeri, joka ei käskyä tottele? Se oli valtava häpeän tunne pelkästä ajatuksesta. Mutta sitten se kuiskaus korvas ja sen pienen Eeron kasvot nousi mielehen. Ei helevetti. Mitä järkiä sitä on pojat tapattaa sinne häpeän pelossa? Helppo se on lauluuhin ja runoohin kirjoittaa kunniasta kuolla isänmaan puolesta, mutta siellä, kun oli tilanne päällä, niin ei varsinaasesti laulattanut.

Minä komensin pojat perääntymään. Siinä takana jonkun matkaa oli mäki, niin sen päälle nyt ensiksi, mietin. Pari sotavankia oli meillä kans ja yksi innokas alikersantti kysyy, että otetaanko mukaan vai ammutaanko. Karjuin, että kenttäoikeus kutsuu, jos vangin ammut. Silmät suurina ne vangit tuijottivat, luulivat varmahan, että ammutaan, kun selkänsä kääntävät. Päästin ne nimittäin menemähän. Turha riski ja hidaste siinä kuljettaa kahta venäläistä mukana, kun niitä muutenkin pakkas olla aivan liikaa.

Niin se majuri Vuori kaatui siinä taistelussa. En minä silloon tietenkään tiennyt, vasta jälkehen kuulin. Ei sitä kukaan saanu tietää, että minä yksin käskyn annoin vetäytyä mäelle. Eikä me sielläkään kauaa ehditty olla, oli se semmoonen mylly, joka jauhoi.”

Paappa paranteli asentoaan rullatuolissaan ja yskäisi pari kertaa kuin ääntään avatakseen ennen kuin jatkoi:

”Tuota minä oon sisälläni kantanu. Kenellenkään en oo sanonu. Kun sitä on saanu muutaman vuosikymmenen miettiä, ja onhan noista taisteluusta kirjootettukin, tuolla on ykskin hyllys, niin rauhas on mun mieli. Ei sieltä olis meistä kukaan hengis tullu, jos sinne olis jääty pidemmäksi aikaa. Olis ollu pellavää Eerollakin erilaanen lapsuus.

Niin, niinpä niin, ja kun se mies siellä teidän koululla ne rytkyt päällä seisoo, niin ajattelin, että josko se olis aika tuokin tarina kertoa. Sitä on kullalla ja kunnialla niin montaa miestä tässä maailmassa vedätetty. Kun sitä hetkessä joku on sankarina kukkulalla, niin muista, ettei semmooset hetket kauaa kestä. Sitä pitää omassa päässään käydä omat taistelut ja seurata sitä, mitä se ääni sanoo. Sitä kun muut koettaa kunniaa jakaa ja sillä houkutella, niin siinä on helppo tulla sokiaksi. Semmoosta manipuloontia. Niin.

Koita sinä nähdä sen lävitte, silloin kaikki on helpompaa, vaikka se häpeä voi siinä hetkessä tuntua luissa asti. Kun itte tietää, että oikein teki, niin voi tämmöönen vanha äijäkin nukkua yönsä rauhassa.”

Kuulin kuinka ulko-ovi kävi taustalla ja mummon ääni:

”Mitä sinä siellä puhelimella touhuat?”

”Väärä numero, mikä lie”, kuulin paapan sanovan ja hän painoi luurin kiinni.

Olipahan puhelu ja jäi keskenkin. Vaan ymmärsin paappaa hyvin. Uskalsinpa arvata, että oli mieli tehnyt kertoa jo ajat sitten jollekin ja nyt oli kynnys vihdoin ylittynyt. Valtava hyvänolon tunne valtasi kehon, ei niinkään tarinan vuoksi, vaan sen luottamuksen, jota paappa oli minulle osoittanut.

Istuskelin pitkään sohvalla, mielessä surrasi kaikenlaista. Ei pelkästään paapan tarina, eikä naapurin sammaleesta pestyt kivet. Ihan kuin olisi jotenkin koko elämä auennut kulmasta, jota ei koskaan aiemmin ollut niin ajatellut. Kunnia ja häpeä. Kuinka sitä ihminen oikeastaan koko elämänsä joutuu tuohon samaan puntariin. Etkö uskalla? Paljonko hevosvoimia? Montako joit? Paljonko maksoi? Olitko yötä? Paljonko palkkaa?

Kyllä ne rehtorin kullatut ketjut kaulassa kieltämättä aika koomisilta näyttivät. Ja toki minä Eeronkin kotopuolesta tiesin. Eipä tainnu paappakaan tietää, että Eeron poika oli pelannut vuosia jalkapalloa samassa joukkueessa kuin minä. Kuinka hullulta sekin tuntuu nyt vielä vuosien jälkeenkin.

Ja vaikka yö päättyy

Kesäyössä on taikaa, olethan kuullut sanonnan. Ilma on lempeä ja taivas korkealla. Lokit lentelevät pihaa reunustavien tuuheiden koivujen yllä kuin jokin magneetti estäisi niitä lähtemästä kauemmaksi. Punaisen rakennuksen takana, pihan toisella laidalle kulkevat autot. Pensasaita estää näkemästä niitä ennen kuin ne saapuvat risteykseen. Siellä sinkoilevat, elävät eri rytmiin kuin me.

Ihmisten nauru syleilee elämä. Se tarkoittaa – niin tosiaan – se taika. Meinasin jo unohtaa.

Jos yössä on taikaa, miten sitä käytetään? Milla Magia heittää savupomminsa ja 13. haltija saa Prinsessa Ruususen vajoamaan uneen. Sadut ovat satuja ja tämä on totta. Taikuus jalostuu hienommaksi, vaikeammaksi silmälle nähdä.

Kun nauru syleilee elämää, se tarkoittaa, että olemme juuri tässä ja juuri näiden ihmisten kanssa. Yhtäkkiä eilinen todellakin oli eilen, napanuora sen murheisiin on katki. Huominen tulee, vaan ei ole nyt. Vain nyt on nyt. Mitä näen, on, ja se riittää. Lokkeja olisi kyllä kaupungin joka laidalla, mutta vain noiden muutaman lentoa katselen.

Kesäyö rajaa hetken meiksi ja piirtää ympärillemme rajat. Tuuheat koivut, pensasaita ja tuo heinäniitty, jota vasten hiljakseen viilenevä ilta kaatuu. Eikö tämä ole jo taikaa? Ehkäpä, muttei yö silti vielä ole antanut kaikkeaan. Rajaamisen lisäksi se vaimentaa. Saa meidät kuulemaan sellaista, jota tavallisena päivänä emme edes huomaisi.

”Kirjoitatko mistään muusta kuin lampaista?”

Mikä upea kysymys tuntemattomalta! Tuon voisi kysyä kuka vaan, missä vaan ja koska vaan. Ja juuri ei näin ei nimenomaan tapahdu. Hölmöksi siinä itsensä tekisi, mutta ripaus taikaa muuttaa kaiken. Moottoripyörä kiihdyttää äänekkäästi aidan takana. Ääni kantaa, mutta kimmahtaa hetken pinnalta saman tien takaisin. Ampukoot vaikka tykeillä, me puhumme nyt lampaista.

Enhän minä tuommoiseen kysymykseen voi mitenkään totuutta vastata. Ei siksi, että sitä peittelisin, vaan siksi, etten tiedä vastausta itsekään. Ja eipä kommunikointi olekaan vain sanoja, vaan myös energiaa välillämme. Pulsseja suoraan ihon läpi. Kuulemme toisemme tavalla, joka toisena hetkenä on jo unohtunut marginaaliin.

Tällainen hetki on rakkauden kotikenttä. Jos olisit täällä, kirjoittaisin runoja ihoosi ja loikoilisin onnellisuuden maksimin päällä. Onneksi sen aika tulee, viivyn ilolla tässäkin. Pulsseja ihon läpi. Kesäyö ja tämä hetki. Taikuutta, jonka luonto loi.

Kun aamun kultakajaste tulee, on hetki täynnä. Yö vapauttaa meidät, pyytää taikaansa takaisin. Jos tuolloin kevyelle kasteelle omenapuun lehdillä kuiskaat kiitos, olet ymmärtänyt, mistä puhutaan. Sellainen puhdistaa, tekee sielussa tilaa uusien asioiden tulla. Ja silloin, vaikka yö päättyy, taika saattaa jatkua. Valinta on sinun.

Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Se on, mitä se on

Kävelen rantakivillä, kädet leveällä kuin ristiinnaulitulla. Tuuli höpöttelee omiaan, muttei pärjää puiden lomassa kurnuttavalle sepelkyyhkylle. Keväällä laulu, syksyllä saalis. Niin nopeasti aika meitä muuttaa. Oksistossa kahahtaa, kun kyyhky nousee lentoon. Nopea sähköimpulssi siipiin ja tuolla se jo kohoaa vastatuuleen.

Istua ja lentää, niiden välillä on kyyhkyllä vain sekunnin ero. Vaikka kuinka tässä levittelen käsiäni, eivät hetkeksikään kantapääni nouse ilmaan. Ihmiselle kaikenlainen muutos rakentuu niin suureksi.

Kyyhky katoaa kuusien taakse, enkä osaa olla miettimättä, miksi juuri vastatuuleen täytyi lähteä. Ihminen jumissa itsessään, kaikelle täytyisi olla syy. Se meidän rajaton luovuutemme, jota niin hanakasti käytämme piirtämään kaikkeen järkeä.

Kun jokin on jotain, ihmisen täytyy verrata sitä. Onko tämä enemmän vai vähemmän? Isompi vai pienempi? Ja yhtäkkiä se, joka olisi vain voin ollut ilman nimeä ja määrää, onkin saanut lukuarvon. Siirtynyt siihen järjen yhtälöön, jota kiivaasti laskemme joka ikinen päivä.

Nousta siiville ja lentää vastatuuleen ilman ensimmäistäkään miksi-kysymystä – siihen emme vain pysty ja juuri siksi todellisuus monesti kääntyy meille niin raskaaksi.

Tämä toisaalta vasta alkusoittoa kauheimpaan. Oletko koskaan ajatellut, että kysymys voisi olla valhe?

Facebookin algoritmi mainosti minulle mustaa huppari, jossa oli teksti: ”It is what it is”. Jos ei Amerikasta tilaaminen tulleineen ja muiden vaiheineen olisi ajatuksena niin hankalan kuuloinen, olisin tuon hupparin tilannut.

Se on, mitä se on. Mikä valtava viisaus tuossa on. Jotain, minkä sepelkyyhky on aina tiennyt, mutta ihmisille jäänyt häilymään ymmärryksen varjoisaan kohtaan.

Valheen kysymyksestä tekee sen petollisuus. Taito houkutella esiin todenomaista, jolle pikavauhti myönnetään viisumi siihen korkeasti arvostamaamme maalaisjärkeen. Tarusto rakentuu ja uskomme vahvistuu. Miksi ja siksi. Valhekin kuulostaa yhtäkkiä todelta kuin pyhä teksti.

Se on, mitä se on.

Asiat ovat ennen kuin ehdimme edes kysellä. Ja vaikka kyselemme ja vastailemme, se mikä jo oli, jatkaa olemistaan. Ei muuksi muuta, eikä tarustoomme taivu. Tästä saa alkunsa toinen ulottuvuus. Ensimmäinen on todellisuus, maailma, joka nimenomaan vain on. Ja sen rinnalla piirtyy ihmisen  miksi-kysymyksen sitkeydellä rakentama toinen maailma, jossa asiat ovat mitä sattuu, kunhan vain joku onnistuu keksimään jonkin syyn.

Läheltäni puiden latvoista nousee kaksi kyyhkyä lisää lentoon, vastatuuleen nekin. Tuntuu vapauttavalle. Vaikka ne tajuaisivat ihmisen hölmöyden höpötellä päättymätöntä miksi ja siksi -tarinaansa, eivät ne meille nauraisi. Siinä se koko ajatus on. Ne eivät nauraisi, koska heille asiat ovat, ilman, että tarvitsee itse päästä antamaan kaikelle arvio. Ne lentäisivät vastatuuleen kuten nytkin ja minä kädet leveällä jäisin jatkamaan pohdintojani. Ja lopulta niin vähän jää minulle voitettavaa.

Seuraavaksi, kun joku sanoo: ”Aloita aina kertomalla miksi”, taidankin tyytyä sanomaan:

Se on, mitä se on.

Eikö se ole melkein sama asia?

Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.

Etkö sinä saatana tajua?

Maali oli tehty kahdesta tumman ruskeasta vanerilevystä. Taakse kakkosnelosista jalat, joita vasta levyt nojasivat suurin piirtein suorana. Maalivahti sai päähänsä ristikkokypärän ja vanhan mustan pesäpalloräpylän. Toppahousut eivät lopulta paljoakaan suojanneet. Kuka ikinä maaliin uskalsikaan, sai reitensä mustelmille torjunnoista. Ylpeyden aihe sinänsä. Mitä enemmän mustelmia, sitä enemmän torjuntoja. Pallona toimi oranssi tennispallon ja pesäpallon välimuoto. Kukaan ei muistanut, mistä se oli tullut, mutta eipä se värinsä takia kadonnutkaan. Sillä pelasimme vuosikaudet.

Tuohon aikaan keräsimme myös jääkiekkokortteja. Niitä sai joka kioskista ja maksoivat 20 markkaa paketti. Jos emme pelanneet pihalla, pelasimme tietokoneella tai vaihtelimme kortteja. Se oli aikaa, kun ei ollut internetiä ja NHL-pelejäkin näki vain lauantai aamuisin tunnin koosteena. Kun joku kertoi tarinan, ”mitä oikeasti kerran tapahtui”, ei sitä kukaan mistään voinut tarkistaa. Ne uskottiin sellaisinaan ja kerrottiin eteenpäin.

Tämä loi välillemme oman pienen todellisuutensa. Mystiikkaa, joka kutsui puoleensa. Kortit olivat pieniä portteja siihen maailmaan, mitä Google nykyään tarjoaa niin vaivatta. Mistä me muuten olisimme tienneet, miltä valtameren takaiset pelaajat näyttävät ja montako maalia he ovat tehneet?

Kun kaikki tuo mielessä pelasimme pihassa, halusin olla Selänne. Tiesin hänet jo Jokereista. Suomalainen salama, paras kaikista.

Kun sanon, että halusin olla Selänne, ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut olla itseni. Päinvastoin! Selänne oli juuri sitä, mitä halusin olla, mutten ollut. Jos olisinkin Selänne, olisin pikamatka unelmaani. Tulisin taikasauvalla todeksi. Tuntui hyvältä kuvitella olevansa Finnish flash.

Siinä on valtava ero, tiedätkö mihin?

Unelmat myötäkarvaan – kuin angorakissan silittäminen olohuoneen sohvalla. Nykyhetken laajentaminen mielikuvitusta käyttäminen. Kuin miettisi, mitä ostaisi, jos saisi lottovoiton. Siinä pohdinnassa on vain voittajia.

Joni on Petrin isoveli, viisi vuotta meitä vanhempi. Häntä ei kiinnostanut jääkiekko, vaan mopot ja Pamela Anderson.

”Susta mitään Selännettä tuu, eihän täällä maalla oo edes seuraa, missä pelata”, hän julisti kerran, kun kuuli huutomme ulkona.

Joni. Joni. Joni. Sinä olit vähän tyhmä. Ikääsi pienempi. Tai ehkä sittenkin juuri ikäisesi. Tarpeeksi vanha löytääksesi uhon.

Sillä kyllä minä tuon jo tiesin. Ei se koskaan ollutkaan se juttu. Kuullessani hänen huutonsa, mietin, että onpa tuo pöljä. Hiotun puupölyn makuinen torso.

Se tarkoittaa yhtä kuin, ettei hän tajunnut ollenkaan.

Joni oli liian vanha kerätäkseen kortteja. Hän kaverinsa eivät pelanneet vaan ajelivat mopoille. Ja koska me emme tehneet samaa, olimme väärässä. Aikuisena sen monesti unohtaa, mikä arvovalta muutamaakin vuotta vanhemmalla sankarilla on. Emme me Jonille silloin vastaan väittäneet.

*

Minulla on kaikki jääkiekkokortit tallessa. Selänteen kortteja minulla on 124. Oikeastiko? Kyllä. Älä arvioi lapsen tahtoa olla idolinsa. Joni asuu nykyään stadissa, kuten Petrikin. Näin hänet kolme vuotta sitten. Kättelimme: ”Pitkästä aikaa!”. Ei siinä menneitä muisteltu sen enempää. Riittää, kun lapsuus elettiin samoilla neliökilometreillä ja olimme jälleen kavereita.

Joimme kahvit ja päälle vielä oluetkin. Petri, Joni, upeaa tavata vanhoja tuttuja.

Vaan enpä minä heistä kirjoita.

Tumman ruskeaa vaneria, kakkosnelosta tukena.

Kyllä me tajusimme, ettemme NHL:ään ole matkalla. Ei lapsikaan yksisoluinen ole. Halusimme vain leikkiä ajatuksella, olla hetken unelmamme.

Minulla on sama maalikin tallella. Eilen lämin siihen oranssia palloa -minnekä se värinsä vuoksi olisikaan kadonnut. Selänne on pelinsä lopettanut, minä eri alalla urani keskellä. Enää en tiedä kuka haluaisin olla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Olla sitä ja tätä, enää se ei riitä. No, ole oma itsesi. Niinhän se menee. Yksinkertainen vastaus elämän kokoiseen kysymykseen.

Jonin kanssa olemme sujut, mutteivat hänen kaltaisten varjot ole ympäriltäni kadonneet.

”Ole tällainen.”

”Ole tuollainen.”

”Älä ainakaan tuommoinen.”

Etkö sinä saatana tajua, etten huvikseni tätä elämää elä? Kuin minulla olisi joka päivällä uusi takki, jonka pukea päälle?

En itseäni luonut, enkä aio luodakaan. Lohi hyppii vastavirtaan, miksen saisi kulkea polulla sinua vastaan. Tervehtiä kuin tuttuja tervehditään ja antaa olla pohdinnat siitä, miksen ole kuin sinä.

Ihminen on susi toiselle. Ei se sanonta ole fantasiakirjoista, vaan elämästä. Ja ihmisiä olemme me, sinä ja minä. Erilaisia. Oranssi pallo, mihin se katoaisi.

Se saattaa olla elämän vaikein ja tärkein oppi.

Rauha hänen sielulleen

Keväällä lumenauraaminen traktorilla on tarkkaa puuhaa. Talvella ja pakkasella voi painaa kauha alhaalla menemään. Lumi pöllyää ja kinostuu juuri kuten tarkoituskin. Keväällä, kun maa on jo ehtinyt pinnasta sulaa, saa koko ajan varoa, ettei työnnä kerrosta soraa lumen mukana nurmikolle. Menee pitkälle kesään ennen kuin sitä pystyy haravoida siitä pois. Työlästä silloinkin.

Sain juuri lasketuksi kauhan alas, kun puhelin värisi taskussa. Matias! Pitkästä aikaa

”Mitäs maalaistonttu! Ajattelin soittaa, kun ei oo hetkeen kuulunut.”

”Olipas typerä idea.”

Matias naurahtaa, sävy sama kuin aina ennenkin. Turvallisuuden tunne kiipeää isovarpaasta mantelitumakkeeseen. Eilen tähän aikaan olisin ollut valmis sanomaan, ettei Matiaksesta ole kuulunut aikoihin. Tuo naurahdus ja se oli eilen, kun viimeksi näimme.

”Vieläkö sama traktori toimii?” Matias kysyy, kun moottori pörisee taustalla.

”Totta kai. Valmetissa on tulevaisuus.”

”Aivan. Maaseutu nousuun, Helsinki alas!”

”Et sä huvikses soittanut.”

”En niin.”

Olkoot kaikesta parikin vuosikymmentä. Olimme pitkään parhaita kavereita. Kun on kerran kurkistanut kuoren läpi, tietää, mitä sen alla on. Ei tarvitse arvailla, mistä ovi kulkee ja miten se aukeaa. En osaa selittää oliko se äänenpaino vai mikä, mutta aistin heti, että Matiaksella oli jotain sydämellään.

”Mä voitin lotossa.”

”Häh? Pääpotin?”

”En, mutta tarpeeksi, vähän alta satatonnia.”

Uskoin samantien Matiaksen puhuvan totta. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Olihan se paljon rahaa, muttei Matias ole ollenkaan sitä tyyppi, jonka pää sekoaisi tonneista.

”Mitäs Johanna?”

”En oo kertonut vielä. Kai sä muistat?”

Sammutin traktorin ja hyppäsin alas kävelemään. Hetken kasailin palapeliä, mutta muistinhan minä. Kukapa ei olisi unelmoinut lottovoitosta. Selailimme usein musiikkilehtiä kaupunginkirjastossa ja ihailimme soittimia. Kun isä hommasi kiinteän nettiyhteyden 90-luvun lopulla, siirryimme selaamaan unelmia netistä. Ei Googlesta, vaan Altavistalla. Odotimme kärsimättöminä, kun kuvat latautuivat hitaasti pala kerrallaan.

Gibson Les Paul Jimmy Page signature, sen hinta oli viisinumeroinen markoissa. Graalin malja. Led Zeppelin ja Stairway to Heavenin soolo. Olimme makuuhuoneessani ja kello lähemmäs puolta yötä. Matias oli jo kolme kertaa luvannut äidilleen puhelimessa, että lähtee ihan juuri kotiin. Elettäkään siihen suuntaan ei meistä kumpikaan tosin tehnyt. Silmät suurina löimme kättä päälle, että jos jompikumpi joskus voittaa lotossa ostamme unelmamme. Minulle Jimmyn Les Paul, Matiakselle Pearlin Master rumpusetti. Olihan tuolle vuosien varrella naureskeltu, silloin nuorena lottovoitto tuntui jotenkin mahdolliselta. Iän myötä elämän todennäköisyydet ovat hahmottuneet paremmin.

”Kättä päälle”, vastasin.

”Just se.”

”Mitäs oot ajatellut rahalla tehdä?”

”Pitää miettiä. Jotain järkevää kai.”

”Kuulostaa tylsältä.”

”No hitto, älä sano, tiedän kyllä. Vaan vähän järkeäkin on elämässä hyvä olla.”

Kävelin pitkin pihaa ja juttelimme jo muita kuulumisia. Kun Matias ei itse asiaa pitänyt mitenkään euforisena, unohtui se minunkin mielestä. Puhelun lopuksi lupasimme palata asiaan, niin tosin nykyään aina sanotaan. Hyppäsin takaisin Valmetiin ja jatkoin lumen aurausta.

*

Illalla Matias laittoi viestissä linkin ja kysymyksen: ”Onko se tämä?”

Suurempia ajattelematta klikkasin linkin auki. Siinä se oli, käytetty Jimmy Page Signature vuodelta 1997. Juuri se, mitä kirjaston Guitar Worldista ihastelimme.

”On, mutta annahan olla”, vastasin.

”Unelmilla ei leikitä. Se oli kättä päälle.”

Matiaksen vastaus tuli niin nopeaan, että epäilin hänen kirjoittaneen viestinsä valmiiksi jo ennen vastaustani. Vilkaisin kitaraa uudelleen. Olihan se aivan helkkarin upea soitin, hintaa melkein 5500e. Klikkasin Spotifyista Stairway to Heavenin soimaan ja menin lattialle selälleni. Kuten aikoinaan Matiaksen luona yökylässä. Kuuntelimme levyjä melkein aamuun asti. Jimmy ja soolo. Unelma ja elämä. Plant laulamassa, että varjot olisivat sieluamme pidempiä. En koskaan ole uskonut häntä.

Matias on oikeassa. Järkeä on elämässä hyvä olla, mutta mitä meistä jää, jos unelmistammekin päästämme irti? Keho vanhenee, mutta mieli on sama. Täytyy olla rohkeutta sanoa itselleen kyllä.

Se oli kättä päälle.

”Se on just toi, mutta tilaat sen sinne. Mä haen sen sun luota. Muuten saa olla.”

”Homma selkee.”

Spotify jatkoi Zeppelin soittamista ja katselin paneeleita katossa. Se jätkä voitti lotossa, voiko se olla totta oikeasti? En tiedä ketään muuta kuka olisi noissa peleissä voittanut koskaan edes tonnia. Ajatus tuntui absurdilta ja samaan aikaan tavalliselta. Matias ja järki. Olen aina ihaillut hänen tasapainoisuuttaan. Ja silti. Kaiken sen järjen taustalla asuu se sama poika, joka tajuaa heti, mitä unelmat ovat. Eivät järkeä, vaan puhdasta sydäntä. Uskoa elämän siipiin.

Reilu pari vuosikymmentä sitten kirjastossa en olisi varmaan keksinyt mitään mahtavampaa kuin tuo kymmenien tuhansien markkojen kitara. Olihan se edelleen unelma, mutta iän myötä unelmat saavat uuden ulottuvuuden. Se ei ole enää vain oma ihokosketus asioihin. Vuosien myötä, kun on tarpeeksi asioita ja ihmisiä jäänyt historiaan, sen tajuaa, ettei mikään ole mitään, jos ei ole ketään kenen kanssa sen jakaa.

Mikään ei ole mitään, jos sitä ei voi jakaa.

Siinä se on!

Tempaisen puhelimen takaisin käteeni. Matias ei ehdi edes vastata kunnolla ennen aloitustani:

”Et sä missään lotossa ole voittanut.”

Matias nauraa, kunnes vakavoituu.

”En niin.”

”No mitä hittoa?!”

”Mä soitan sulle vähän myöhemmin, lapset menee just nukkuun.”

Näpäytän puhelun poikki ja koitan yhdistellä päässäni johtolankoja. Vain halvoissa elokuvissa ja b-luokan romaaneissa joku yhtäkkiä soittaa, että terve, voitin lotossa. Ei elämä oikeasti niin mene. Miksi ihmeessä Matias sitten soittaisi pitkän tauon jälkeen ja väittää voittaneensa?

Luulin olevani jäljillä.

”No niin”, vastasin Matiakselle ja asetuin sohvalle hyvään asentoon.

”Niin…”

”Niin?”

”Oot ainoo ihminen maailmassa, jonka uskon tajuavan tän jutun”, Matias aloitti ja taustalla kuului, kuinka hän veti huoneen oven kiinni perässään.

”En mä nyt tosiaan oo lotossa voittanut. En oo pelannut edes aikoihin… mutta se satatonnia on totta. Tai vähän alle niinku sanoin. Muistatko sitä mun erikoista enoa?”

”Hullu Jaska?”

”Sama mies. Jaakko kuoli nyt vähän joulun jälkeen.”

”Otan osaa.”

Kyllähän minä Hullu-Jaskan muistin. Hän oli Matiaksen äidin isoveli. Mies, jolla oli aina tukka kampaamatta, mutta kauluspaita päällä. Kauluspaidan rintataskussa tupakkiaski ja lukulasit, joita Jaska veivasi edestakaisin nenälleen ja taskuun. Siniset farkut ja ruskeat bootsit. Jaska ei paljoa puhunut ja kun puhui, niin useimmiten kyseli, muttei kertoillut. Jokin hänen olemuksessaan kuitenkin herätti meissä koltiaisissa suurta arvostusta.

Kerran Matiaksen kotona selailimme Jääkiekko-lehteä keittiönpöydän ääressä. Olimme molemmat kovia Selänne faneja. Selailimme ja ihastelimme. Lehden lopussa oli mainos eri joukkueiden pelipaidoista.

”Ton mä vielä hommaan!” Matias osoitti Selänteen paitaa.

”Hitsi toi olis kyllä upea! Ja maksaa kans!”

”Ei mulla varmaan oo koskaan noin paljoa rahaa”, Matias sanoi katse edelleen pelipaidassa.

”Näyttäkääs tänne pojat tänne”, kuului Jaskan ääni. Emme olleet edes huomanneet, että hän oli tullut keittiöön vettä juomaan.

Jaska vilkaisi lehteä ja kysyi:

”Eikös kaupungissa ole edelleen se kauppa, mikä myy kaikenmoista tuollaista?”

Olihan siellä.

Jaska ei muuta sanonut kuin hypätkää kyytiin ja pian me istuttiinkin hänen valkoisessa Ford Sierrassaan. Kaksilitrainen tiesi Matias kertoa, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Autossa haisi tupakka ja soi Hurriganes. C-kasetilta totta kai.

Arin Kortti ja Kiekko oli liikkeen nimi, joka sijaitsi kauppakeskuksen yläkerrassa. Enimmäkseen siellä myytiin jääkiekko- ja muita keräilykortteja. Seinillä roikkui kaikenlaisia pelipaitoja koristeena.

”Pelipaidat pojille.”

”Niin jääkiekkopaitoja tarkoitat?”

Jaska ei vastannut, tuijotti vain Aria silmiin.

”Ei meillä pelipaitoja ole myynnissä”

”Mitäs nuo on?” Jaska osoitti seinillä olevia paitoja.

”No ne on vähän kuin koristeena…”

”Ja varmasti löytyy hintakin, kun myyjä oikein miettii.”

Ari kiemurteli tiskin takana kuin olisi mennyt muurahaisia kauluksesta. Vilkaisi sitten paitoja seinällä ja takaisin Jaskaan, joka oli laittanut lukulasit nenälleen ja seisoi lompakko kädessään. Eipä siinä sitten kauaa mennyt, kun jälleen istuimme valkean kaksilitraisen Sierran takapenkillä ja Hurriganes soi.

Matiaksella oli sylissään Selänteen Winnipegin paita ja minulla Eric Lindrosin paita. Koko paluumatkan aikana Jaska sanoi tasan yhden lauseen, ”Tämä on kova biisi”, kun Hot Wheelsin alkuriffi lähti jyräämään. Olimme onnemme kukkuloilla. Jumankauta aidot pelipaidat, nimet ja numerot selässä. En tiedä tänäänkään, paljonko Jaska niistä maksoi.

Toisella kerralla Jaska osti Matiakselle yhdeltä istumalta ilmakiväärin, jolla sitten ammuttiin jääkiekkoja kumoon. Kauan oli Matias siitäkin puhunut ja selvittänyt millainen kiväärin pitäisi olla. Haaste vain oli sama, eipä sen ikäisellä rahaa ollut.

”Jos yhtäkään lintua päin ammutte, niin peli on selvä”, Jaska sanoi luovuttaessaan ilmakiväärin Matiakselle.

Vaikka emme tiennetkään, mistä pelistä puhuttiin, niin sanoma meni perille. Muistan elävästi, kun Petri, joka monesti oli meidän mukana ampumassa, meinasi osoitella kiväärillä rastasta.

”Et helevetis!” Matias huudahti ja ihan kuin olisi naama mennyt hetkessä kalpeaksi.

Semmoinen mies oli Hullu Jaska, niin kuin me häntä nimitimme. Muille hän oli pelkkä Jaska tai Jaakko.

”Joo eihän se ollenkaan iloinen uutinen ollu”, Matias palautti minut nykyhetkeen.

”Ei varmaan. Mulla on se paita vieläkin tallella.”

”Niin mullakin.”

Matias kertoi keuhkosyövän lopulta voittaneen taistelun. Vaikka en ollut yli kymmeneen vuoteen nähnytkään Jaskaa, suru valtasi silmäkulmat. Jaskalla ei ollut omaa perhettä, niin oli sitten testamentilla määrännyt omaisuuden Matiakselle, tämän siskolle ja heidän kahdelle serkulleen.

”Se oli vuosikymmeniä sijoitellut tasaisesti ja sitten se kämppä kaupungissa. Kaikki, joka ikinen osakekauppa ja muut, oli lyijykynällä merkitty vihkoon ja vihot vaatekaapin ylähyllyllä. Ja olihan siinä ny toki kaikenlaista pienempää. Rannekelloa ja semmoista. Siitä jäi jokaiselle vajaa satanen, verojenkin jälkeen.”

”Tää on se sun lottovoittos siis?”

”Niin. Tarpeeksi lähellä, eikö?”

Punnitsin tilannetta mielessäni. Lottovoitto oli ihan eri asia kuin perintö, lottovoitosta voisi vain iloita. Sehän oli ilmaista rahaa. Perinnön hinta on toisen kuolema. Hullu Jaska oli oman lajinsa, mutta juuri sellaisenaan hieno ihminen. En mitenkään voinut hänen perinnöllään, vieläpä sivullisena, olla hommaamassa edes satasen kitaraa. Puhumattakaan aidosta Gibsonista.

”Perut sen kitaran.”

”En.”

”Perut.

”En.”

En halunnut aloittaa väittelyä Jaskan muiston ympärillä, joten olin vaiti. Matias taisi päätyä samaan ajatukseen. Hiljaisuus.

Sitten Matias jatkoi:

”Mieti, mitä Jaska meille opetti, vaikkei paljoa puhunutkaan. Yllätti, muttei tehnyt siitä numeroa. Ja aina kun se yllätti, niin mitä piti tapahtua ensin? Piti olla unelma. Jotain, joka oli tarpeeksi kaukana, että se oikeasti sai ajatuksen lentämään, mutta tarpeeksi kohtuullinen. Lätkäpaidat, se ilmakivääri. Tai kun Jaska maksoi mut armeijan jälkeen käymään Lontoossa.”

Kelasin päässäni, mitä Matias sanoi. En ollut tuolla tavalla asiaa ajatellut. Minulle Jaska oli hahmo, joka toimi sattumanvaraisesti. Mutta Matias oli sittenkin oikeassa; ensin unelma, sitten Jaska.

”Ei oo montaa vuotta, kun Jaska sanoi mulle: jos elämässä homma menee ylitse, niin ei oo paluuta. Ja sitten ei oo jäljellä muuta ku yksinäisyys. Se kolahti kovaa. Oon miettinyt sitä paljon. Ja nyt, kun tilanne on tämä, niin varmaan tajuat. Se kitara, se rumpusetti. Ei hitto, ne jos jotain oli unelmia! Mitä väliä oliko se lottovoitto vai mikä? Jos ei me ei nyt tehdä tätä, niin voidaan heittää kaikki Jaskan opit roskikseen. Tajuutko?”

”Tajuan”, sain sanotuksi ja painoin puhelun poikki. En pystynyt puhumaan enempää, liian isoja asioita.

Se, mikä on oikein, ei läheskään aina ole sitä, mikä on helpointa. En voinut kuin ihailla Matiaksen ajattelua. Hyvä sielu loistaa hyvyyttä, tartuttaa sen seuraavaan. Ei se tarvitse juhlapuheita ja fanfaareja. Jaskan valkoinen Sierra, tupakanhaju ja Hot Wheels. Ei meidän tarvitse muottiin väkisin vääntyä, kunhan omalla polullamme teemme sen, mikä oikeaksi uskomme. Juuri niin Jaska elämänsä eli.

Hullu Jaska, sun sanoma meni perille.

”Rauha hänen sielulleen”, kuiskasin ja katselin tähtitaivasta pitkälle yöhän.