Olet tyhmä kuin aaltopahvi

En pidä lauseista, joita puhuin eilen. Etkä pitänyt sinäkään. En silti sanonut mitään, mitä en tahtonut. Miten se olisi edes mahdollista? Ei minun suullani pysty puhumaan muut kuin minä. Yö on ollut välissä, mutta sävel värähtelee edelleen. Taidan olla yksinkertaisempi kuin kuvittelin.

Olen omin käsin luomani pakon edessä, kun en voi muutakaan. Sanoin, ettei se ole sinun vikasi, mutta uskottavuuteni kiertelee pensaiden tyviä.

Minkä tuntee, sen tuntee. Tunnekapteeniksi pääseminen vaatii ponnisteluja. Luotan vaistooni, vaikka uskoni onkin seittiä.

Sinun täytyy ymmärtää, että ei mikään johdu vain yhdestä syystä. Älä siis tenttaa minua. En voisi kuin valehdella vastaukseksi, vaikka pyrkimykseni olisi mikä. Mikään asia ei ole suuri yksinään. Vasta kun ne tapahtuvat ihmisille, niistä tulee vaikeita käsitellä. Syvä kaivo hukuttaa, vaikkei vesimolekyyli ole kuin pienen pieni.

”Nu när kungen är död och hans drottning är fri. Går jag före i kön…” Kirjoitin graduni Kentistä, enkä koskaan oppinut ymmärtämään tätä kertosäettä. Miksi kukaan jonottaisi toista ihmistä? Mikä voisi enää olla hullumpaa? Elämä on nyt, eivätkä unet koskaan tule todeksi. Sinulla on arvo, jota et tunnu muistavan. Katso eteenpäin, koska se on ainut kulkusuunta. Kaikki muut suunnat huomaat kyllä aamulla vääriksi.

Mitä minä sitten sanoin eilen?  Puhuin pehmeitä, kiertelin kuumaa puuroa. En keksi ketään, joka siitä hyötyisi ja se oli paras, mihin pystyin. On vaikeaa sanoa suoraan, kun kaikilla sanoilla menettää jotain. Lapsikin tietää, ettei kaikkea voi saada, muttei se tee luopumista helpommaksi. On pakko valita, mikä olisi parhaaksi. Sitä ei voi koskaan tietää, on pakko arvata. Sanomatta jättäminenkin on puhumista, sillä silloin täytyy puhua toisia lauseita tukahdutettujen sijaan. Tai olla hiljaa, joka sekin on puhetta. Näin se on ja tämä lievittää katumustani.

Sinun täytyy itse tajuta, ettei semmoista kieltä olekaan, joka poistaisi kuulijan vastuun. Lopeta kyseleminen. Olet kuin kyytiinliftaaja, jolla ei ole muuta tapaa elää. Kuinka sokeaksi täytyy tulla, kuvitellaakseen, että kukaan lähtisi matkaan poimiakseen sinut? Liftari on aina alisteinen alkuperäiselle määränpäälle.

Alisteinen.

Sekö sinä haluat olla? Herää!

Minä olen vajavainen, sanani eivät aina kanna. Unohda minut. Luota sieluusi, soita sävelesi. Vaikka joku ei kulje mukanasi, älä käännä päätä. Anna säveltesi soida, sillä yhden asian tiedän varmana. Jokaiseen melodiaan löytyy harmoniakulku. Silloin ei ole erikseen liftaajaa, eikä kyyditsijää, vaan ainoastaan yksi yhteinen. Sitähän sinä haluat.

Näitä sanojani en kadu: Olet tyhmä kuin aaltopahvi niin kauan kuin jatkat liftaamistasi.

Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu

Hän teki väärin ja häntä rangaistiin. Tuskin rikos oli edes tullut kunnolla ilmi, kun jo kerrottiin tarinaa. Paha saa palkkansa. Kukaan ei ollut varma, mitä todella tapahtui, mutta väliäkö sen. Tarina toimii, se riittäköön. Kun tarinaa on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, sen kaikista versioista alkaa tulla tosi. Niin, totuushan on enimmäkseen vain riittävä määrä toistoja. Paha saa palkkansa, viisas pitää pyynsä pivossa, itkee pitkästä ilosta, eikä kuuseen kurkota.

Ihminen uskoo, että on viisautta tuntea totuus. Olla samaa mieltä sen kanssa ja kertoa totuus eteenpäin. Yleisesti hyväksytyn totuuden kertojan omatunto on puhdas, eikä ajatus pyri enää edemmäs. Onhan totuus jo paljastunut.

Nämä viisaat tarinat kertovat heistä surullisen vähäonnisista, jotka hyvästä pahaan hairahtuivat, katajaan kapsahtivat. Lapsellinen kuvitelma siitä, että kohtalo katsoi heihin, eikä pitänyt näkemästään. Totuus ei pala tulessakaan, sanotaan myös. Rohkenen epäillä. Olen nähnyt, kun totuus menee karrelle pienestäkin liekistä – miten muutama hyvin asetettu kysymys tylsyttää varman tiedon tavalliseksi selittelyksi.

Eivät tarinat ole koskaan pelkästään totta tai valhetta. Aina joskus joku paha tyranni todella joutuukin tyrmään, upporikas vankilaan petoksistaan. Paha joskus ihan oikeasti saa palkkansa. Silloin kronikoitsijat iskevät kuin hyeenat haaskalle. Kertomaan heistä, jotka kaatuivat, muttei sanaakaan heistä, jotka edelleen kulkevat vapaina.

”Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu”, nauravat vapaa olevat kieroilijat varjoisilla kujillaan.

Vaikka yhtä ja samaa tarinaa kerrottaisiin sukupolvelta toiselle, ei se tarkoita, että tarina olisi koskaan ollut tosi. Ihminen keksii selityksiä asioille, joita hän ei voi käsittää. Typistämme monimutkaisen neuroverkon päivän selväksi 1+1=2 -laskuksi. Tarinaksi, joka on yhtä helppo kertoa kuin ymmärtää. Sen jälkeen ei tarvitse kuin odottaa, että se ehditään lausua tarpeeksi monta kertaa. Ja meillä on totuus.

Valitettavasti tämä on huijausta.

Tekemällä väärin toista kohtaa, voi korottaa omaa etuaan. Se ei suorituksena vaadi edes kummoista taitoa. Pelkästään halu ahmia itselleen riittää pitkälle. Tarinat pahan palkasta ovat huuhaata, jos odotamme, että jokin kohtalon käsi tulee rangaistuksen tuomaan. Ei varmasti tule. Niissä muutamissa tarkkaan valituissa tarinoissa näin käy, mutta ne ovat silti vain muutamia tarkkaan valittuja tarinoita. Totuuden vääristämistä, ihmismielen rauhoittamista valheella.

Mitä tekee sama ihminen, joka uskoo pahan palkkaan, kun hän näkee jonkun kimppuun käytävän kadulla? Kuvaa kännykällä ja jakaa somessa. Koko ajan ympärillämme tapahtuu isompia ja pienempiä asioita, jotka eivät ole oikein, emmekä me puutu niihin. Mites ihmeessä paha laitetaan kuriin, jos emme itse ole mukana talkoissa?  Vääryyttä täytyy vastustaa. Oikean puolesta täytyy seisoa, niin ettei se jää epäselväksi. Hiljaisuus on hyväksymistä ja silloin paha vaurastuu.

Älä usko satuihin, joissa lopussa kaikki on aina hyvin. Tyranni vaurastuu siihen asti, kunnes hänellä on tarpeeksi oikeamielisiä vastassaan. Ei ole mitään kohtalon kättä. Me ihmiset olemme toistemme kohtalo.

Hyvä voittaa vain, jos sillä on tarpeeksi tukijoita, jotka eivät hiljaa hyväksy vääryyttä ympärillään.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Tärkeintä ei ole matka, eikä päämäärä

Jokaisen meidän sisällä on vankila, jossa pimeys pitää valoa kahleissa. Tämä oppi on osa manikealaisuutta, joka oli iso uskonto muinaisen Persian alueella. Ajatus kahdesta vastakkaisesta voimasta löytyy toki monestakin uskonnosta. Manikealaisessa ajatuksessa on kuitenkin oma kulmansa. Oppi valosta pimeän kahleissa sisältää ajatuksen, että valo on jo valmiiksi meissä. Se on vain vankina ja sen voi vapauttaa. Valoa vapautuu sen tekoja tehdessä ja lopulta se on kokonaan irti pimeästä. Toki manikealaisuus, kuten moni muukin uskonto, sisälsi paljon kieltoja, joiden kautta hyvää määriteltiin; selibaatti, raittius, lihansyönnin välttäminen jne. Unohdetaan kuitenkin tarkemmat opit.

Jokainen meistä on varmasti useita kertoja miettinyt, mitä elämällään tekisi. Mihin kannattaisi ryhtyä ja mihin ei? Onko minusta siihen tai tuohon? Kannattaako edes yrittää, eihän mulla ole yhtään lahjakkuutta tuohonkaan?

Monesti me myös sanomme, että ei tärkeintä ole päämäärä, vaan matka sinne. Kaunis ajatus, mutta onko se vähän oudosti sanottu? Miksi ihmeessä matka olisi tärkeämpää kuin päämäärä? Eikö silloin joko koko päämäärä ole asetettu väärin tai puhuja on jo lähtiessä valmistautunut epäonnistumaan?

Valo on jo meissä, se vain on vankina.

Päämäärä vai matka? Kysymystä voi tarkastella myös kolmannesta näkökulmasta. Entä jos tärkeintä ei olekaan päämäärä, eikä matka, vaan ihan jokainen yksittäinen askel – riippumatta siitä, onko askel jotain suurempaa matkaa. Jokaisessa ihmisessä asuu potentiaali radikaaliinkin muutokseen. Me pystymme sekä hyvään, että pahaan ihan uskomattomissa mitoissa. Ihminen vain ei ole rakennettu muuttumaan, vaan enemmänkin pysymään samana. Arkemme ei erityisemmin houkuttele meitä löytämään syvempiä ulottuvuuksia. Sillä jatketaan, millä tähänkin tultiin. Me kyllä asetamme tavoitteita, joista moni jää saavuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti puskemme asenteella loppuun asti. Rankkaa oli, mutta tehty on. En sano, että kummassakaan vaihtoehdossa mitään väärää olisi. Jos kuitenkin ajattelee yksittäisiä askeleita (ilman selkeää päämäärää) merkityksellisinä, niin tilanne näyttääkin toiselta.

Valon tekoja ovat muun muassa toiselle ihmiselle hymyileminen, pienien kauniiden sanojen sanominen, välittävä koskettaminen, läsnä oleminen toiselle. Ei näillä tarvitse olla päämäärää, vaikka niillä varmasti on seurauksia. Kun tekee valon tekoja, ei tarvitse tietää, mihin kaikki lopulta päätyy, vaan niiden arvo on teko itsessään. Nykyajan pikaruokatodellisuudessa kaikkien asioiden pitäisi tapahtua heti tai vähintäänkin olla selkeänä heti, mitä tästä seuraa. Valon teot eivät tähän muottiin taivu. Ne vapautuvat vankilasta askel kerrallaan, sitä mukaan, kun me teemme niitä. Mitä niistä seuraa ja koska, on arvoitus.

Siksi pienen hyvän tekeminenkin on tavallaan uskonto – kuin modernia manikealaisuutta. Uskoa siihen, että jonain päivänä kauniit sanat ja jaetut hymyt palaavat lähettäjälleen, ja on hänen vuoronsa olla saama puolella.

Sama ajatus toimii myös toisinpäin. Jos pieniä hyviä tekoja yrittää sovittaa pikaruokatodellisuuden sääntöihin, niin pimeys kasvaa. Hyvän tekeminen välittömän vastapalveluksen toivossa ei ole hyvyyttä, vaan ainoastaan laskelmoitu sosiaalinen sijoitus. Se luo ympärilleen lisää välittömän vastapalveluksen odotuksia. Silloin ollaan entistä kauempana valon vapautumisesta.

Samaa ajatusta voi kokeilla myös toisenlaisiin tavoitteisiin, liittyvät ne sitten terveyteen, uraan, ihmissuhteisiin tai mihin vaan. Unohtaa päämäärä ja miettiä, mitä olisivat valon teot tässä asiassa. Tehdä niitä askel kerrallaan askeleen itsensä vuoksi. Hyvä summautuu ja hyvä yllättää kyllä lopulta.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, mutta pieni ajatus sovellettua manikealaisuutta saattaa olla hyväksi jokaiselle.

Taas se nähtiin, että ketään ei kiinnosta

Olen mukana yhdessä noin 15 hengen Whatsapp-ryhmässä, jossa käydään kaikenlaista keskustelua aina elämän vakavista aiheista puhtaaseen mustaan huumoriin. Välillä on hiljaisempaa, välillä aktiivisempaa. Tapaamme monen ryhmäläisen kanssa muutenkin livenäkin, mutta koko porukka on harvemmin koolla. Siksi Whatsapp -ryhmä on hyvä tapa pitää yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia.

Pari viikkoa kävi siten, että yksi ryhmämme jäsenistä kirjoitti aika vahvan kannanoton yhden yhteisen asian puolesta. Kannanotosta ei noussut kuitenkaan käytännössä yhtään keskustelua. Seuraavana päivänä tapasin kaverin livenä. Hän oli selkeästi pahoillaan, kun hänen kannanottoaan ei oltu kommentoitu.

”Taas se nähtiin, että ei ketään oikeasti kiinnosta nämä yhteiset jutut.”

Aika vahva toteamus.

Tämähän on lopulta aika tyypillinen johtopäätös meille ihmisille. Kun maailma ei mene, kuten ajattelimme, ja kun muut ihmiset eivät reagoi, kuten toivoimme, olemme valmiita uskomaan, että kaikki johtuu siitä, millaisia ”muut todella ovat”. Juuri näinhän kaverinikin ajatuskulku meni: kukaan ei reagoinut, koska ”he ovat semmoisia, että ei heitä kiinnosta”.

Sama ajatuskaava toistuu oikeastaan jokainen päivä ajattelussamme. Joku treenaa paljon, koska hän on semmoinen urheiluhullu. Toinen ei treenaa, koska hän ei ole urheilijatyyppiä. Joku puhuu vähän, koska on hän semmoinen hiljainen introvertti. Joku ei seuraa politiikkaa, koska häntä ei kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Ja niin edespäin.

Kaikki tämä ajattelu perustuu siihen, että olisi olemassa jokin pysyvä biologinen kohtalo tekojemme takana. Kala ui, koska se on kala ja kalat uivat. Ihan turha miettiä enempää.

Mietitääs hetki tuota kaverini kommenttia, että ”ketään ei kiinnosta”. Tilanteen voi purkaa osiin kolmesta eri näkökulmasta.

Oliko kyseessä normaalista poikkeava käytös? Miten aiemmin ryhmässä on tällaisiin kannanottoihin suhtaudutta? Äkkiä arvioiden 95% keskustelunavauksista herättää ryhmässä pajonkin kommentteja. Joten kyllä, tämän kertainen radiohiljaisuus oli poikkeuksellinen tilanne.

Entäs oliko henkilöiden välillä eroja? Vetäytyikö osa ja toinen osa oli aktiivinen vai miten? Tässä tilanteessahan kaikki olivat hiljaa, joten konsensus oli selkeä. Käyttäytyminen ei vaihdellut käytännössä ollenkaan.

Ja missä muissa tilanteissa on käynyt samalailla, että kukaan ei ole kommentoinut? Joskus lauantaina myöhäisillassa on joku saattanut pitää monologia, johon kukaan ei ole kommentoinut. Eli tilanteessa, jossa on helppo kokea, että kommentointi ei nyt kannata.

Kun nämä kolme ajatusta vetää yhteen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Ryhmän sisällä oli selkeä ja poikkeuksellisen vahva konsensus, jollaista näkee yleensä vain tilanteissa, joissa mikään kommentti ei tunnu järkevältä sanoa. Kuulostaa siten aika epätodennäköiseltä, että aiemmista polveilevista argumentoinneista tilanne olisi muuttunut niin radikaalisti, että ryhmä kollektiivisesti ja homogeenisesti olisi menettänyt kokonaan kiinnostuksensa.

Katse kääntyykin siis itse kommentoijaan. Millainen oli itse kommentti? Mitä se sisälsi, miten se oli muotoiltu ja miten ajoitettu?

Sen enempää analysoimatta, juuri tässä on homman ydin. Kommentoinut kaveri on ryhmän tuoreimpia jäseniä. Hänelle hänen oma oivalluksensa oli uusi. Me pidempään mukana olleet olimme saman idea kuullet jo lukuisia kertoja. Kaikki ovat samaa mieltä, että ihanteena idea on juurikin oikea. Samalla olemme jo useammalla eri tavalla kokeilleet ideaa ja ei se käytännössä toimi ilman, että joku ottaa päivätyökseen sen pyörittämisen ja valvomisen. Niinpä nyt kun tuore kaveri toi painokkaasti ideansa tiskiin, niin muut huokailivat itsekseen: ”Niinpä niinpä, idea on kyllä kuultu ennenkin, vaan tuopa pöytään jotakin uutta. Miten ihmeessä se toimisi tällä kertaa paremmin?”

Kaikki tunsivat umpikujan tuskan aiheen ympärillä ja siksi kukaan ei lähtenyt edes kommentoimaan. Turhaa jälleen kerran keinuttaa samaa venettä. Parempi siis olla hiljaa.

Aika iso ero kaverin oman tulkinnan ja ryhmä kokemuksen välillä. Asia ei ollutkaan niin, että ”ketään ei kiinnosta”, vaan se olikin kommentti, joka tietämättömyydessä lausuttiin seurueessa, joka oli kaiken jo kuullut moneen kertaan aiemmin.

Tämmöisiä me ihmiset olemme. Valitettavan usein osumme väärään, kun koetamme selittää maailman asioita sen kautta, mitä ”muut ovat”. Mikään ei elämässä johdu vain yhdestä syystä. Me elämme uskomattoman monimutkaisessa yhteyksien verkostossa, jossa vierestä katsojan on kohtuullisen turha arvaamalla tuomita muiden tekoja. Kukaan ei meistä ei ole yksiselitteisesti mitään, vaan valitsemme itsemme aina suhteessa tilanteeseen, odotuksiimme, oletuksiimme ja muihin ihmisiin. Se, mikä äkkiä katsoen näyttää yksiselitteiseltä, saattaakin johtua jostain ihan muusta.

Se on kuitenkin petollisen houkuttelevaa tuomita, kun elämä ei mene juuri kuten itse haluaa, että ”ei se onnistunut, kun ne on sellaisia”. Totuus ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen.

Siksi kannattaa aina ennen muiden tuomitsemista miettiä tilannetta, vaikka näiden kolmen näkökulman kautta.

  1. Oliko käytös jotenkin poikkeavaa vai toimivatko muut ihmiset samoin?
  2. Miten yleensä vastaavissa tilanteissa toimitaan, voiko useinkin käydä näin?
  3. Onko tämä henkilö koskaan aiemmin käyttäytynyt näin vai oliko tämä ihan ainutlaatuinen tilanne?

Lähes aina kun elämää vähän sanoittaa auki, löytyykin se inhimillisyys taustalta.

Rakkautta, rakkautta ja kaunista kesää!

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Jonka pinta itki pisaroita

Kahlasin pisaroissa silmiäni myöten. Oli mahdoton nähdä tien toista reunaa. Siellä olisi voinut kulkea yksinäinen tasallani, emmekä olisi tienneet toisistamme. Ajoittaiset autojen valot halkoivat kiireisinä sademassaa kuin olisivat olleet vain lyhdyt vailla kiinnitystä mihinkään selitykseen. En ollut varma olinko lähellä vai kaukana, sillä pelkkä eteenpäin kulkeminen oli jo pitkään vaatinut kaiken huomioni.

Takaani kantautui korviini juuri ja juuri kuultavissa oleva hiekan rahina. Molemmin puolin ohitseni työntyvä valo liittyi sateen joukkoihin saartaakseen minut. Pysähdyin, mutta en katsonut taakseni. Sen olin päättänyt jo ennen kuin kotoni vedin keltaisen sadetakin ylleni. Rahina lähestyi entisestään, sen täytyi olla tosissaan.

Viereeni lipui sininen auto, jonka pinta itki pisaroita. Auton oranssi vilkku välkkyi edessäni ikään kuin kieltääkseen jatkamasta. Painoin käteni kyljet ikkunaan ja katsoi nsisälle. Kuljettaja näkyi vain epämääräisenä hahmona. Apukuskin penkki oli mustaa nahkaa. Sisätilat näyttivät silmääni virheettömän siisteiltä. Ajattelin, että auton täytyi olla uusi, mahdollisesti suoraan liikkeestä. Siisteys tosiaan saa ajattelemaan tällaista.

Avasin oven, nousin nahkapenkille. Ensi töikseni avasin takkini ja käänsin lämmön puhaltamaan vasemmilta rintakehääni ja oikealta syliini.

  • Tunnemmeko, kysyin kuljettajalta
  • Kyllä, olemme ystäviä.
  • Olemmeko vanhoja ystäviä vai olemmeko vasta tavanneet?
  • Tapasimme hetki sitten

Järjestely sopi minulle hyvin. Uuden ystävän auto puhalsi ja tunsin itseni merkitykselliseksi. Hän kaartoi auton takaisin tielle ja antoi vilkun sammua. Ajoimme tovin puhumatta. Kun on kaksin hiljaa, ei voi olla ajattelematta hiljaisuutta. Onneksi olimme ystäviä, se lievensi ajatusta.

  • Miksi, kysyin lopulta.
  • Miksi ei?

Vilkaisin kastuneita vaatteitani. Farkkujeni lahkeille oli läheltä ajanut rekka roiskauttanut kuraa. Ne olivat jyrkässä ristiriidassa auton siisteyden kanssa. Häpesin itseäni, mutta tulin samalla tietoiseksi, että en olisi koskaan jaksanut kävellä niin kauas kuin tilanteeni vaati.

Kuljettaja katsoi minua, ystäväänsä, ja käänsi sitten päänsä kuin ei mitään olisi nähnytkään. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli hiljainen, välillä jouduin pinnistellä kuullakseni. Aina sen jälkeen, kun hän oli nauranut omalle kaskulleen, hän puhui muutaman lauseen kuuluvammin. Mitä pidempään hän puhui, sitä tavallisemmalta ja käytetymmiltä auton aiemmin virheettömät sisätilat näyttivät. Pahvinen kahvimuki kierähti istuimen alta jalkoihini. Litistin sen ja potkaisin kantapäälläni takaisin.

Hän puhui asioita, joissa ei ollut mitään yllättävää. Siksi kuuntelin haltioituneena.

Kun hän kertoi pelkäävänsä samaa asiaa kuin minä, huomasin vaatteideni kuivuneen ja käänsin oikean puhaltimen kohti ikkunaa ja suljin vasemman. Ulkona satoi edelleen vyöryen. Sisällä ainoastaan sadevettä imaissut nahkapinta tuntui kevyen kosteana. Kuljettajan puhui ja olin hyvilläni. Kun ystävät kohtaavat, yksinpuhuminenkin on keskustelua. Lopulta hän piti pienen tauon ja pyysi minua sitten syöttämään navigaattoriin osoitteen.

  • Mihin me menemme?
  • En tiedä. Valitse vaikka joku viimeksi käydyistä.

Hyvä idea, kun on päämäärä, voi keskittyä paremmin matkaan. Mehän olemme kuitenkin juuri nyt. Kun sade lopulta taukosi kerroin hänelle häpeillen yhden salaisuuteni. Sanottuani sen loppuun, en uskaltanut hengittää, sillä hänen reaktionsa määrittäisi paljon. Kuljettaja laski kätensä kädelleni, joka olin unohtunut puristamaan nahkapenkin reunaa.

  • Kiitos, kun kerroit. Luulin olleeni ainoa, hän sanoi
  • Et ole, vastasin rauhallisuudella, joka oli pöyhkeys sitä helpotusta kohtaan, jonka tunsin sisälläni.

Minä olin ollut varma, että olen ainut. Hän oli ollut varma, että hän on ainut. Tässä tiivistyi huoliemme koko koomisuus. Niitä me olemme, ihmisiä, joiden sielussa vähän kasvaa paljoksi, vaikka järki haluaisi katkaisi kaikki purot. Miksi emme rohkene paljon aiemmin avata sydäntämme?

Onneksi matematiikka on absoluuttista. Kun on kaksin yksin, on kaksin, eikä yksin.

Nyt puhuimme vaivatta lähes vuorotellen – niitä kauneimpia ystävyyden tiloja. Hän sanoi, että olisi kiva tulla käymään luonani joskus, mutta ei tiennyt, missä asun. Ajatus tuntui miellyttävältä, mutta emme tehneet kuin humalaiset, sopineet saman tien varmaksi jotain, jota ei ollut tarkemmin mietitty.

  • Näyttää siltä, että emme saavu oikein minnekään, hän sanoi vilkaistuaan navigaattoria.
  • Ei se haittaa, jään tässä pois.

Hän pysäytti auton ja ojensi kätensä puristettavaksi. Pakkohan siihen oli tarttua, halaaminen näin pienessä autossa olisi kuin olisin yrittänyt kiivetä hänen päälleen. Pientareella kumarruin sitomaan kengännauhaani. Kun nostin katseeni, huomasin, että seuraavan mutkan takaa näkyisi kotitaloni.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.

Enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan

Portin vieressä on käärme, jota hetken luulin oikeaksi. Sen suu on röyhkeästi ammollaan kohti ylempänä istuvaa leijonaa. Vahvoja eläimiä, mutta uhittelu tuntuu turhaan dramaattiselle. Patsaan veistäjä on kuollut melkein 100 vuotta sitten. Ajat ovat muuttuneet, mutta käärme ei näytä kesyyntyvän.

Kävelen portin ohi ja nousen varjoisia portaita. Selässä virtaa hiki. Aurinko on tänäänkin ollut hyvä minulle. Ylempää kulman takaa ilmestyy lenkkeilijä mustissa trikoissaan ja tikkaa portaita alas samaan tahtiin kuin palokärki viime kesänä navetanseinää. Naurettava vertaus – se kertoo vain siitä, että intuitioni on egoni vallassa. Vähätellä sitä, mihin en itse pystyisi. Mustat trikoot suuntaavat sinne, mistä minä pyrin pois, käärmeen luota.

Ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle. Ties minne. Me ihmiset kuljemme eri suuntiin, toistemme ohi kuin emme olisikaan.

Mitä ylemmäs nousen, sitä paremmin näkyvät talojen katot. Keskenään ne punertavat kuin iso kuoro esiintymisasussaan. Korkeammalta katsoen ne sulautuisivat kokonaisuudeksi, jolla on vain yksi identiteetti. Juuri näin minäkin ajattelen, mitä yhdestä kaupungista? Olen nähnyt niitä monia, enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan.

Täältä katsellessa tajuan sen jälleen, juuri tähän meidän sydän monesti päättyy. Kaikki ovat samaa, jos ei kulje lähemmäksi. Musta lintu hyppii ihan jalkojeni juureen. Lintu se on, koska biologian tuntemukseni ei riitä parempaan. Katsomme toisiamme liikkumatta, ehkä olen hänelle uhka? Haluaisin kovasti antaa arvoa linnulle, joka kiiltää noin kauniin mustana ja jonka nokka on kirkkaan oranssi kuin sitä olisi ehostettu aamulla peilin edessä. Olla hetken joku jollekin, sitä me nyt olemme. Hän ja minä.

Lintu, saat muutaman rivin blogistani. Tiedän, se on naurettavan vähän. Typerää edes ajatella, että sillä olisi mitään merkitystä. Mutta mitä muutakaan voisin kanssasi tehdä?

Kerro ja olen valmis kokeilemaan.

Jokaisen punaisen katon alla on ainutlaatuinen elämä. Unelmia, pelkoja, salaisia toiveita. Jokaisessa erikseen. Ja täältä minä näen vain samanlaisuutta. Se, mitä katsoo lähempää, on aina ihmeellisempää kuin se, minkä näkee kauempaa. Helppo sanoa, vaikea muistaa. Mitä näemme, ei ole kaikki, mitä on. Se on vain pintaraapaisu siihen, mikä voisi lumota meidät. Näemme pinnan, massoja ja samankaltaisuutta. Olentoja, joita kutsumme linnuiksi, koska emme viimeksikään perehtyneet asiaan.

Käärmeen suu ammottaa edelleen, kun kuljen takaisin alas. Ehkä sillekin on selitys, tarina, joka saisi minut näkemään kaiken toisin.

Punakattoisten talojen keskeltä valitsen pienen kahvilan. Vanhempi nainen tulee paperin ja kynän kanssa paikalle ja katsoo kysyvästi. Tilaan cappuccinon tuplana ja kysyn naiselta, mikä on parasta tarjoilijana olemisessa. Hän nauraa ääneen, huudahtaa ”Mon Dieu!” ja naurahtaa uudelleen kävellessään poispäin. Ei se aina niin helppoa ole löytää tarinaa punaisten kattojen alla. Pienikin yritys antoi silti paljon enemmän iloa ajatus siitä, että  ”täällä ei ole minulle mitään”.

Lähemmäs, rauhallisemmin ystäväni, silloin voi sen, ainutlaatuisuuden.