Aina ei ole arkkua

Tuo valintaan pakottava kolina tulee kolmikerroksisista ikkunoista läpi kuin ne olisivat vain naru festarialueen reunalla. Hurriganesin Fortissimo jatkaa soimistaan, vaikka ilmaherruuden menettikin. Noin kolmen sekunnin päästä näkyy pihatiellä syreenien takaa sininen Avensis kuomukärryt perässään ja noin kymmenen sekunnin päästä niiden pärinä päättyy etupihalle. Siitä vielä tovi ja isä on painamassa ovikelloa kuin se olisi ainoa mahdollinen maksimivoimaharjoite.

”No?”

Tuon pidempää repliikkiä ei oven avattua kannata edes yrittää. Kuulevia korvia ei ole, ja asian kiireellisyys on jo pärissyt koko metsätien pihaan saakka.

”Kuormaa kasaamahan!”

”Jaa mihinkä?”

”Kärryylle tietenkin. Jaa, eikun sinne saa hyötyjäteasemalle vierä ilmaaseksi tänään tavaraa.”

Ilmainen kuorma. Hyötyjäteasemalle. Tuo joka vuotinen joulua suurempi juhlapäivä. Koskaan en ole jätealan hinnastoihin perehtynyt, ja tuskin on isäkään, mutta ilmainen on ilmainen. Ja kuorman olisi aina tultava täyteen, koska puolikuormaa olisi – no ilmainen mutta vähemmän ilmainen. Sama kuin jos ei buffetissa söisi itseään liikuntarajoitteiseksi.

”Älä ny jää siihen pöljäälemään, tavaraa kuormahan.”

Kaikenlaista tavaraa toki vuosien varrella kertyy. Jokainen roskapussia suurempi esine vaatii monesti oman päätöksensä ja päätyykin siksi jonnekin nurkkaan odottamaan tuota päätöstä. Mielelläni myönnän, että näiden ilmaisten kuormien myötä on ulkorakennuksessakin parempi feng sui. Kolikon kääntöpuoli tosin on isän kuomukärryjen koko. Vaatisi useampaa maanista vaihetta ehtiä vuoden aikana ostamaan niin paljon tavaraa, että tänäkin juhlapäivänä voisi kuomukärryjä ruokkia kyllin.

Koiran puhki purema pallo, katkennut onkivapa, ehkä tuo läpeensä pihkainen työtakki vihdoinkin. Olo on kuin koittaisi ravintolapihvin maksuksi kaivella taskusta kolikoita.

”Nuo sukset kyytihin kans.”

Siniset 35 vuotta vanhat muoviset minisukset karjakeittiön hyllyllä. Vuosia sitten lapset koittivat niillä hiihdellä mutta totesivat nopeaan, etteivät ne luista. Sen jälkeen ne palasivat tuohon pötköttämään.

Vaan luistivatpa ennen.

Kuomukärryjen juuri äsken läpi kolistelemalla metsätiellä on mäki ja 35 vuotta sitten mäen alaosassa hyppyri. Kun alkuun pönki suksisauvoilla vauhtia niin minisuksilla saattoi hypätä neljäkin metriä. Silloin toki hypyt mitattiin ihan sentilleen. Suuri harmitus oli, kun neljänkään metrin ilmalento ei riittänyt, että olisi ehtinyt v-tyylin avata. Se oli sentään mäkihypyssä uusinta uutta. Kevään tullen lykkäsimme lumikolilla tienpenkoilta lisää lunta mäkeen, jottei kisakausi päättyisi kesken.

Toinen suksi kädessäni tuo mennyt iskeytyy nykyhetken ja lapsuusmuiston määrittelemättömään välimaastoon ja istahtaa siihen. En ole sinustakaan kuullut vuosiin mutta vuodessa 1991 olet. Jos et kanssani mäessä niin ehkä pellon toisella laidalla huoneessasi välkyttelemässä taskulampulla. Talvi-iltana valo kantoi helposti ja vaikkei välähdyksistä morseaakkosia ollutkaan luettavissa, sanoma oli selkeä: ikuisesti ystäviä.

 Kun hyppäsin ensimmäisen kerran yli neljä metriä, tuli hymy sisään karmit kaulassa. Kaikki merkitys oli siinä hetkessä – kunnes sinä hyppäsit pidemmälle. Jokainen uusi ponnistus oli lupaus tuon tunteen toisinnosta, ja vaikkei hyppy kantanutkaan, lupaus jo itsenään oli vartalon kokoinen tunne.

Ehkä sinäkin muistaisit, jos kysyisin, vaan olen vastentahtoisesti väsynyt odottamaan. ”Moi, palataan myöhemmin. Nyt vähän tilanne päällä.” Elämä tuo eteen kaikenlaista, kyllä minä sen ymmärrän. Vaan en loputtomiin. Sukset lentävät kuomukärryn kitaan katkenneen onkivavan viereen.

”Kaivas lisää romua.”

”Ihan kuin oltais arkeologeja kaivauksilla?”

Isän ilme ei värähdäkään omasta mielestäni hauskalle sutkautukselle. Vakavilla asioilla ei pelleillä, isä elää kuin opettaa. Vähemmän ilmainen ei kelpaa. Traktoritallissa on kaksi vanhaa räsymattoa, jotka otin keväällä kaverin mökiltä totta puhuakseni juuri tämänkaltaista hetkeä varten. Minulta jää huomaamatta isän vaistomainen hyväksyvä nyökkäys, kun kannan kuormaan jotain, mitä hän ei osannut ollenkaan ennakoida. Matot pölähtävät pahan hajuisesti päätyessään onkivavan ja suksien päälle.

Isä kiertelee samat varastot läpi kuin viime ja sitä edeltävänä vuonna (ja sitä edeltävänä ja niin edespäin) ja laskee lopulta kuomun kiinni.

”Puolta kuormaa täs joutuu lähtiä ajamahan.”

Hyötyjäteasemalle ajetaan aina samaa reittiä. Mikä tahansa muu matka mentäisiin ensin metsätietä pitkin toiseen suuntaan mutta jälleen isä lähteekin pellon viertä suoraan kohti maantietä. Reittinä pidempi mutta suorempi.

Mattojen pöly tarttuu käsiin ja takkiin, otan nopean taka-askeleen, kun ne lentävät ilmassa. Hyötyjäteasemalla on eri materiaaleille omat lavansa mutta ne kaikki haisevat yhtä pahalle. Sinne ei voi vain tulla tuomaan ja lähteä. Tuon läpitunkevan yleishajun vuoksi siellä päätyy aina tietoisesti myös olemaan.

”Sukset menöö muovien kanssa”, isä ohjeistaa kuin olisin edelleen 6-vuotias.

Niin nuo helevetin sukset. Nappaan ne saman tien kainalooni, mutta huomaan käveleväni liian hitaasti huomioiden, että kyse on muovijätteestä. Kuomukärry on isän. Sinne voi mennä ja hypätä pois, rampata niin paljon kuin haluaa. Samoin voi laittaa jonkun toisen silmälasit päähän, napata selfien ja sanoa, etten mä näillä näkisi mitään. Ilman näitä suksia tuo kellertävä rohkeasti ruostunut jätelava katoaisi yleishajun alle mutta nyt 15 metrin matka sinne piirtyy yksisuuntaiseksi poluksi aseman soraan.

Lapsuus on lupaus – sitten kun olet aikuinen. Tavallinen tiistai harvoin jättää muistijälkeä, mutta kun jonain päivänä täyttymys tuleekin samassa hetkessä kuin pyrkimys, saa lapsikin kokea olevansa perillä. Ettei elämä olekaan ainoastaan matkaa kohti sitten-kun.

Vetää mitta suoraksi ja yhdessä todeta: On se yli neljä metriä!

Sillä hetkellä, kun sukset lentävät tuon ruostuneen lavan reunan yli, ne eivät enää kuulu meille. Kun viimeistä kertaa hyppäsimme, ei minulla ollut mitään käsitystä, että se olisi viimeinen kerta. Se tuntuu juuri nyt aivan helvetin väärälle. Ei lapselle voi tuommoista tehdä. Monesta muusta meitä kyllä varoitettiin. Ei saa katsoa kaivoon, pitää mennä maahan makaamaan, jos näkee karhun. Ehkä se karhu itse meni sinne kaivoon, kun ei niitä ole ollut mailla halmeilla täälläpäin. Kukaan ei varoittanut, miten lopullisesti aika ryövää. Antaa kauhalla mutta vie sitten padankin pois.

Sukset kalahtavat kevyesti osuessaan lavan takareunaan. Voihan menneitä muistella, vaikkei suksia omistaisi. Ehkei se samaksi taivu mutta tyhjää parempi – vähemmän ilmainen. Tyhjät kärryt koliset jo selkäni takana. Isän rituaaliin kuuluu myös loppunäytös. Paikalta on poistuttava yhtä tehokkaasti kuin sinne on lähdetty ja kuormaa on kasattu. Ei kuitenkaan koskaan samaa reittiä kuin tultiin, vaan tälläkin kertaa sitä lyhyempää. Vasta sitten, kun kärry on pihan perällä pressun alla, voi palata tavalliseen elämänrytmiin. Siihen saakka fokuksen täytyy säilyä.

”Mikä niis suksis kesti, eihän niis ollu siteitäkään?”

”Kyllä niissä oli…”

Enempiä ei isääkään huvita jutustella, missio kesken, ja ehkä puhuessaan saattaisi vahingossa valita väärän reitin. Keskustan ohi ajaessa kirkonkellot ehtivät kuulua parin lyönnin verran, lippu vaimeasti liehuu puolitangossa. Olen monesti miettinyt, että saattoväki ilman vainajaa näyttäisi lähinnä laumalta hitaasti mönkiviä ylipukeutuneita mieleltään järkkyneitä. Kaikki järkeen vasta, kun näkee arkun.

Eikä hiljaa kävellä siksi, että menetys sattuisi vähemmän, vaan ettei sama luopuminen menisi toistamiseen liian nopeaan. Aina ei ole myöskään arkkua, jolla hetkessä selittää suruvaatteensa toiselle. Hitaasti saa silti kulkea ihan omalla päätöksellään. Aika varastaa jokaiselta, ja edelleen, vanhempana ja vahvempanakin, se pelottaa.

”Minkä takia tuolla hyötyjäteasemalla täytyy joka vuosi käydä?”

Isä on hetkeen hiljaa, kääntyykin viimeisen mutkan korostetun harkitusti. Miettii vielä pihasuoran, kääntää pihan laitaan, laittaa pakin päälle mutta pitää kytkimen pohjassa.

”Jossei se oo tapa, niin sille täytyy aina erikseen löytää aikaa.”

Filosofi Töpöhäntä tilanteen päällä

Monni on ilkeä mutta Pekka Töpöhäntä on selkeästi käynyt Esa Saarisen luennoilla. Kun Monnin ansa on jälleen kerran lauennut omille tassuilleen, on filosofi Töpöhäntä välittömästi tilanteen päällä:

”Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.”

Lentäjä lentää lentokonetta, akrobaatti tekee volttisarjan. Osaan katsoa mutten matkia. Se loputon lista asioita, joita en osaa – tuskin koskaan opinkaan. Aina voi toki harjoitella, opiskella lisää ja uskoa amerikkalaiseen unelmaan.

Enemmän on enemmän mutta se on myös vähemmän. Kun liike on jatkuvasti eteenpäin, ei niin tarvitse välittää, mitä ympärillä juuri nyt on. Pyrkimykset ovat vain välitilaobjekteja kunnes seuraava aukeama levittyy. Kukapa meistä lähtisi hotellihuonetta sisustamaan tai tilattua taksia sisäpesemään. Vaikka olisivatkin juuri nyt sitä, mitä tilanne vaatii, ei niistä pian tarvitse välittää ollenkaan.

Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.

Kiltteys tai ystävällisyys eivät taitoina vaadi aikuiselta jatkotutkintoa. Kysyn, kuuntelen, kiinnostun, kommentoin – pelkästään tuon nelikon todeksi eläminen tekisi monista kohtaamisista kauniimpia. Ystävälliset eleet, hymy, kiitos ja kehu. Kaikki ilmaisia eivätkä aikaakaan veisi kuin sekunteja. Mikä tahansa hetki voisi tulvia näitä mutta ihomme alla sielun kartanossa asuu pitkäaikaisvuokralaisena Monni. Ja Monnilta puuttuu rohkeus.

Kilttinä oleminen on toki Monnillekin helppoa, jos kaupankäynti on välitöntä. Minä annan omenan ja saan tilalle päärynän. Pahinkin diktaattori on hyvä omalle pojalleen. Jos kiltteyden muuttaa lyhyen aikavälin sijoituksesta elämänkatsomukseksi, muuttuu tilanne haastavammaksi. Edelleen teot olisivat samoja – pieniä ja ilmaisia – mutta vaikutukset vaikeammin sanoitettavia: ”Tuntuu, että annan enemmän kuin saan.”

Omien rajojen pohdinta on toki tärkeää, mutta toisaalta eikö se ole valtavan upea asia kyetä antamaan enemmän hyvää kuin joku toinen huomannut antaa? Pieniä ja ilmaisia, ei ihminen kiittämällä köyhemmäksi tule. Kiitollisuus itse asiassa on niitä harvoja asioita elämässä, josta ei voi saada yliannostusta.

Monnia saattaa kiltteydessä myös pelottaa, ettei osaa vastaanottaa sitä. Jos joku on kiltti minua kohtaan, meillä on hullu tapa ajatella, että siitä muodostuisi jotain, joka täytyy maksaa pois. Nollasummapeliä, velkakirja tarkkaan kirjattuna.

Ehkä se kiltteys sittenkin vaatii hieman jatko-opiskelu. Oppia irrottamaan se kaikesta siitä, jota elämän yhtälöissä lasketaan. Mikä on työn arvo ja paljonko siitä menee veroa? Kiltteys on jotain, jonka ydin on tämän laskennon ulkopuolella. Elämänfilosofiaa, jolle täytyy uskaltaa antautua. Hyvä tuottaa hyvää, sitoo ihmisiä yhteen ja luo hedelmällistä maata seuraavalle hyvälle.

Kiltteyden vaikeus on nimenomaan sen helppous mutta mahdollisuus on auki jokainen hetki. Esimerkiksi juuri nyt.

koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Miten kysyä tuntemattomalta, mistä hän on kotoisin, kysymättä, mistä hän on kotoisin? Pyydä piirtämään kartta ja hän suurella todennäköisyydellä piirtää kotimaansa keskelle. Vanha, voiko tuota sanoa viisaudeksi, kiipi mieleen ranskalaista lehteä lukiessa. Notre Dame on tulipalon jäljiltä avattu jäälleen ja tekstissä kuvattiin tuhoa qui a choqué le monde entier. Shokeerasi koko maailman.

Ainakin ranskalaisen kirjoittajan mielestä.

Samankaltaisia uutisointeja tulee tasaisin väliajoin, joissa ”koko maailma” tuomitsee tai iloitsee milloin mistäkin.

Ihmiskunta on kuitenkin yllättävän iso ja murhetta on muuallakin.  On aika paljon oletettu, että ihmiset Pakistanissa, Kongossa, Vietnamissa tai Egyptissä olisivat kovinkaan shokissa ranskalaisen kirkon tulipalosta.

Vaikka subjektiivisuusharha ilmiönä on sanoitettu jo moneen kertaan, ei se silti estä koulutettuja länsimaisiakaan käyttämästä ilmaisuja, joiden suuruusluokka on täysin vinossa. Asioiden tärkeys niin usein korreloi suhteessa niiden etäisyyteen juuri omasta itsestäni.

Pieni ihminen suuressa maailmassa, ei siinä mitään pahaa sinänsä ole. Omaa elämäämme tässä jokainen elämme ja sen keskellä näemme ja koemme tavallamme. Kieli on vain väline, ei koskaan eksakti yhtälö, mutta tämä kielen ja mielen yhteistyö on kuitenkin asia, josta kannattaa olla tietoinen. Kirjoitanko ”koko maailma tuomitsee” tietoisena, ettei suurinta osaa maailmasta taida juurikaan kiinnostaa?

Dunning-Kruger -ilmiö on hyvä kuvaus siitä, kuinka tietämätön kuvittelee tietävänsä paljon enemmän kuin tietää – ”en tiedä, etten tiedä”. Tämä ensimmäistä vaihetta seuraa orastavan valaistumisen vaihe: ”tiedän, etten tiedä”.  Jos asiaan perehtymistä jatkaa alkaa lopulta tietää tietävänsä, mutta hauskuus jatkuu neljännessä vaiheessa, jossa henkilö voi olla alansa mestari, mutta laaja ja kattava osaaminen tuo näkyväksi semmoisia laajuuksia, joiden keskellä henkilö alkaakin uudelleen uskoa, ettei tiedä juuri mitään.

Ne, jotka tietävät vähiten, uskovat tietävänsä eniten.

Tämän vuoksi itseäni inhottaa kaikenlainen uutisointi, jossa vääristellään mittasuhteita, koska se ylläpitää ja vahvistaa tietämättömyyttä. Länsimainen koulunsa käynytkin yllättävän usein sekoaa mittasuhteissa ja frekvensseissä. Kun lähellä tapahtuu jotain itselle merkittävää, kuvitellaan, että se on kaikille yhtä merkitsevää. Kun tapahtuu joku kauheus, ihmetelleen, miten näin voi käydä, vaikka saman kauheuden uhreja on ollut koko ajan kaikkialla maailmassa.

Ei toki mitään universaalia elämäntuskaa kannata kenenkään hiiliksi päänsä päälle kasata mutta kyllä elämän merkitys avautuu paremmin, kun kykenee ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat voivat samaan aikaan olla valtavan isoja ja häviävän pieniä. Koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Ja sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut

Jos totuus olisi pörssiosake, sen markkina-arvo olisi paljon todellista arvoa suurempi, eikä osinkotuotto mitenkään taattua. Oman moraalin totuuden mukainen kuvailu harkittuja siveltimen vetoja, jotta vastapuoli näkisi hahmottuvan kuvan sellaisena kuin itse haluaisimme haluta olla.

Elämä on ja me sen raameissa, eikä mitenkään päinvastoin. Barrikadit näytelmän lavasteisiin ovat ohittamattomat. Väliajan jälkeen esiripun takaa paljastuu aina lopulta toisinto. Vaikka variointiyritykset varmasti ovatkin aitoja, ei rooleissa riitä liikkumavara. On sitä teatterissa tosin paljon huonompiakin esityksiä ollut – aina voi nähdä hyvän, jos sille tielle lähtee.

Kun asian on oltava siten kuin se ei ole, ei voi välttyä unta häiritsevältä riitasoinnulta. Nousta ei jaksa muttei nukutuksikaan saa. Kuunvalo tapetissa on heijastuman heijastuma ja alkulähde mahdottoman päässä. Huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää päivälläkin muttei toisintoja voi liiaksi keskeyttääkään. Niin kuin rumpu lyö on eteenpäin marssittava.

Valehtelemme, ettemme valehtele. Säännön absurdiuden vuoksi on ehdottoman tärkeää, että kaikki ovat mukana. Modernin ajan keisari kulkee ilman vaatteita. Kilvan ihastelemme purppuraa, vaikkei edessä liehu kuin kuninkaallinen kikkeli. Kontrasti on liian iso tavallisen ihmisen käsitellä, joten purppuraa se on. Hienon hienoa, kauniin sileää purppuraa.

Totuus on ryhmäliikuntaa.

En minä kuvittele, että olisin tänäänkään mitään uutta keksinyt. Itsekseni vain ihmettelen.

Totuus on pätevä ihanne, isäntänä liian orjuuttava. Asiat ovat monella tapaa, eikä ihmisen harkinta ole mittasuureena mitenkään luotettava. Totuus saa olla myös yksityistä tietoa – valhe vain koordinaatti omiin rajoihin.

Ja lopulta ne ohipääsemättömät barrikadit kulissien edellä ovat vain yksin jäämisen pelkoa. Jos purppuran ainoaksi vaihtoehdoksi piirtyy pimeys, ei väärin valitsemisesta voi kohtuudella ketään syyttää.

Olla itsensä, nukkua yönsä ja rauhassa aamukahvin juotuaan sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut.

Raja on raja

Sisin halkeaa keskeltä, naama irtoaa ja oikea käsivarsi puutuu. Pitäisi juoda iso lasillinen vettä ja tehdä kymmenen kyykkyä työpöydän ääressä. Rohkeasti laittaa kamera hetkeksi pois päältä ja naksauttaa naama paikoilleen. Tunnelma on hyvä, niin on sanottu ja reklamaatioluukku on seuraavan kerran auki – myöhemmin.

Pitäisi olla enemmän siten, että olisi vähemmän. Ja eniten energia vie jo ajatus siitä, ettei matka ole lineaarinen, vaan toistuva ratakierros raskaalla veroprosentilla. Cooperin testi ilman ajanottoa ja säästä huolimatta.

Haluaisin sanoa, etten halua enää kiertää, en kiihdyttää vauhtia pääkatsomon edessä, enkä ohittaa edellä kulkevaa. Ambitio hiipuu, kun valuutta devalvoidaan.

”Miksi ei?”

Kyllä minä pelin tunnen. Tarpeeksi kun miksitellään, niin joka ikinen asia maailmassa päättyy joko kosmiseksi olemattomuudeksi tai kaikki on mahdollista -kiimaksi. Kumpaakaan en haluaisi menulta valita. Toisaalta en haluaisi joogata, rauhoittua ja meditoidakaan, vaan haluaisin nimenomaan elää ilman tarvetta joogata, rauhoittua ja meditoida.

Kymmenen kyykkyä.

Kymmenen kyykkyä.

Salaattia ja inkivääriä ja kymmenen kyykkyä lisää.

Minä, sinä ja me. Osaamme monenlaista mutta miksiteltyjen inkiväärilinssien läpi katsottuna todistustaakka tästä on krooninen. Pelin henki on henki, ettei peliä ole. Sanaton sopimus determinismistä hetkemme luojana ja jatkumon ylimpänä arkkitehtinä.

Kun ensimmäinen luulee toisen kulkevan poispäin, hän saattaakin kulkea kohti. Kaikki on kiinni siitä, miten itsensä elämään kiinnittää. Turha semmoista tuomita, vaikka argumentointi tulisikin kuin itsestään. Siinäkin (kuten itse kyhätyille elämäntuomareille lähes poikkeuksetta muutenkin käy) tekee vain itsestään nimenomaan sen, jota lähti kritisoimaan.  Minulla olisi kellarissa on kirves, pihalla kaivo mutta nuo kaksi saavat pysyä erillään. Ei itsensä kanssa elämisen saa antaa tyhmyydeksi sentään lipua. Jos en halua olla maailmaa varten, ei sekään minua varten ole. Annetunkin vastuun haluan kantaa, en vain halua tuntea häpeää sen päättymisen rajanasemalla. Sieltä alkaa eri kuin mikä sinne johti, ja juuri se on se, mitä haluan sanoa. Oikeastaan haluan itkeä, huutaa, paasata ja julistaa ja näiden aselajien yhteistyöllä kyynärpääraivata sen raon, jossa on hyvä olla.

Juon nyt sen ison lasin vettä, toimikoon se välitilaobjektina, ja sitten kuljen kohti omaa onneani. Palaamme kyllä myöhemmin, älä siitä huoli. Haluan vain, että raja on raja, sillä muuten se ei enää ole raja ja venyvään purkkaan tukehtuu niin helposti.

Eihän noin voi toimia

Minä olen tuolla ulkona ja totuus täällä sisällä. Välissämme ikkuna, kymmenen kilometriä ja jokaisella kilometrillä tuli polttamassa totuuteen nimikirjaimensa. Itseopiskelleet tietäjät kohentamassa liekkiä, kun sitä mikä tahansa lähestyy. Valtansa saaneet sattumankaupan kansliasta ihan vain pyytämällä.

”Kyllähän se niin on, että…”

Vastaus alkaa ennen kuin kysymys ehtii istuutumaan. Valmiina mutta voisihan valmiinkin antaa kasvaa, ellei se olisi erikseen kiellettyä.

Jos täällä ulkona on todellisuus, en sitä voi tavoittaa. Ja jos todellisuudessa asuu totuus, ei kymmenen kilometriä riitä alkuunkaan kuvaukseksi. Kun katson oikealle, en näe vasemmalle – ei kai enempää tarvitsekaan perustella?

”Mitä järkeä tuossa on, että kaikki päättyy johonkin toteamukseen avaruuden äärettömyydestä?”

”Ei mitään.”

”Miksi sitten puhua siitä?”

”Koska vähempi itsessään on vielä vaarallisempaa.”

Täällä ulkonakin olen turvassa, muttei se lohduta niiden miljoonien omaisia, joiden rakkaat kohtasivat viimeisen näytöksen tietäjien liekeissä. Se kun vasemmalla, taikka oikealla – milloin missäkin, oli kaikki ja kiinnostunut vilkaisu olan yli riitti kuolemantuomioon.

Kun miljoonaan vähentää ykköseksi, tuntuu mikä tahansa järjettömyydeltä: ”Eihän noin voi toimia”. Totuuden fantasioinnin voi kuitenkin ymmärtää vain deduktion kautta. Kun miljoonan antaa olla miljoonan, huomaa, että sitenhän asiat ovat aina olleetkin. Maktotasolla ei ihminen juurikaan muutu. Siksi tietäjät aina uudestaan keksivät totuuden kaavan. Yksittäisenä luulevat oivaltaneensa – miljoonan kontekstissa sitä samaa hulluutta, jota on niin vaikea kitkeä, mutta jonka tuottama kipu yhteistä.

Meitä on jo yli kahdeksan miljardia tällä pallolla muttei se ole tila, joka loppuu ensimmäisenä. Liekit voisi sammuttaa ja tietäjät lähettää koteihinsa palautumaan. Ei fantasialle totuudesta niin valtava tarve ole kuin Esson baarista katsoen saattaa vaikuttaa.

Sekä-että vaan on niin hiton paljon vaikeampaa kuin joko-tai. Siitäkin huolimata tilaa on ja jokaisessa suunnassa löytyy opittavaa.

Tuohon jos jaksaisimme kurottaa, olisi kipua vähemmän.

Ja siellä meille käy hyvin

Tämä paikka ei miellytä minua juurikaan. Jokaisessa suunnassa liikkuu ihmisiä kiireen pidentämin askelin. Tilanne, joka muuttuu jatkuvasti, pysyy samana. Minä ja vyöry – mikään muu ei tunnu säilyvän tarpeeksi kauaa ehtiäkseni sen kirjoittaa, vaikka jonkin merkityskyhäelmän onnistuisinkin näkemälleni keksimään. Ojennuksen korkeammalla tilanne toki taivuttaa perspektiiviä. Hetkeen täytyisi tarttua, mutta jos hetkellä ei ole identiteettiä, mikä järki siinä lopulta olisi?

Haluan nähdä sinut tulevaisuudessa, mutta irrallaan tarkemmasta kontekstista. En tietää polusta, enkä katsella karttaa. Ainoastaan nähdä sinut. Kysymysmerkit horisontin laidasta toiseen ja niiden keskellä se ainoa lupaus, jolla on merkitystä: Minun ei tarvitse pelätä.

Kun käyttää rahansa hetkessä, ei jää mitään, joka kasvaisi korkoa tai tuottaisi osinkoa. Huipulla on huippua, mutta haaste on sama kuin minulla juuri nyt. Jokaisessa suunnassa näyttää samalta, eikä paikallekaan voi jäädä. Ikuisuus on liikaa ja hetki jää pahoin vajaaksi.  

Itseni opponoijana kysyn, miten voi menettää jotain, jota ei voi koskaan omistaa. Olen tutkinut asiaa, tiedän, mistä puhutaan. Kyse on uskosta, jonka piirtämässä kontekstissa meille käy hyvin. Siitä, että kätesi kosketus kohoaa hetkeä edemmäs sijoitukseksi, joka turvaa tulevaa. Omistaminen muutenkin vaatisi aivan toisenlaisen ajattelutavan. Ostaminen kestää vain hetken, eikä muuta kohdettaan, vaan on nimenomaan sen ulkopuolella olevien sopimista. 

Olet valtavan rakas hetkessäkin, mutta jos siinä olisi kaikki, kutistuisin niin pieneksi, että jokainen puhuri olisi kuin iso paha susi. Ympärilläni hahmot vyöryvät. En osaa päättää minne katsoa. Tai oikeastaan mielenkiinnon puute päätöksentekoa kohtaan tekee ajautumisesta nimenomaan valinnan. 

Tiedän (rakkaus tekee uskosta ajoittain tietoa), että pian saavut oikealta. Sinisen seinän jälkeen harmaa iso tolppa. Ehkä sen jälkeen pysähdyt hetkeksi. Kun katseemme lopulta kohtaavat, sinä hymyilet. Ja olen miettinyt tämän valmiiksi: Jo hymyn ensi sävelen kohdalla nousen ylös ja kiirehdin luoksesi. Tiedäthän. Emme jää tähän, vaan menemme yhdessä jonnekin toisaalle, tulevaan. 

Siellä me sitten olemme ja siellä meille käy hyvin.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

Hölmönä on niin ihana olla

Kaikki rakastuneet ovat hölmöjä, enkä minäkään poikkeus ole. Tiedäthän, näen sinut unessa ja tähdissä, siellä kaikkialla, minne hölmöt jo vuosisatoja ovat rakkaansa piirtäneet. Muotona tammen kaartuvassa runkossa, äänenä laventelipellon yllä. Laulussa, joka tehtiin jo ennen kuin synnyin. Lauseessa, jonka irroitin kontekstista. Siellä sinä minulle olet.

Siellä ja täällä.

Olen huono nukkumaan, koska kehossani on mieli, joka suunnittelee maailman pelastamista sekä kädet, jotka eivät toimi sinne päinkään. Kehrä kiertää mutta lanka jää kehrääjälleen.

Varjosi valkoisella seinällä, muistelen loput, yksityiskohtasi. Tokikaan se norsun muistia vaadi, vastahan olit liki ja lämmin, mutten ennätyksiä olekaan tekemässä. Hölmöt eivät mieti sankaritekoja. Varjosi, hiljakseen keinuvat kaaret. Erottavat sinut elottomasta. Varjo valkealla sienällä, vieressä sinä, vieressä minä. 

Hengähdän syvään, haluaisin matkia sinua. En onnistu, mutta ajatuksen harmonia koskettaa rauhaani myötäkarvaan. Tavallaan mieleni tekisi herättää sinut ja puhua nämä sanat ääneen, mutta silloin kaikki olisi hetki ja kanssasi tavoittelen asioiden ikuista laitaa.

Antakaa meidän olla – ei hölmölle rajallisuudesta kannata luennoida.

Teen sen, minkä aiemminkin. Vetäisen hieman peittoasi ja saan sinut liikahtamaan. Olet minulle elossa niin valtavasti, luoteja lävitseni. Antaa sen tulla – nykäisen uudestaan.

Ikkunan alla autojen ääni ei taukoa yölläkään. Jonnekin on päästävä, senkin kyllä ymmärrän. Yö on usein semmoista aikaa, että joko olet juuri oikeassa paikassa tai matkalla sitä etsimään. Tuhansien runojen mukaan tuulessa on kaikkea. Siinä se puhaltaa alempaa laaksosta ja kuljettaa liikeenteen äänet vuorien kuuroille korville. 

Mikään, joka on noiden lasiruutujen ulkopuolella, ei vedä vertoja keinuvalle varjollesi. Äärellä olen ja jos sydämesi suo, äärelle jään. Hölmönä punon ikuista rakkautta kirjain kirjaimelta pajunköydeksi. Hassua ja totta – miksi semmoista tuhkaksi tuomita, kun ihminen on lopulta vain ihminen?

Nostat pääsi tyynystä:

”Mitä teet, mikset ole nukkumassa?”

Ennen kuin ehdin vastata, olet jo takaisin unessa, enkä vastata aikonutkaan. 

Rakkainta maailmassa, hölmönä on niin ihana olla.

Kun kymmenen kieltää

Hyppään kynnyksen yli ja tömäytän jalanpohjani korostetusti lattiaan. Lukiessaan paappa ei aina kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Tömähdyksen jälkeen seison liikkumatta muutaman virkkeen verran. Luotan, että tulin huomatuksi ja annan paapan lukea kappaleensa loppuun. Kyllä hän sitten laskee kirjan sohvapöydälle.

Virkkeet tuntuvat tällä kertaa normaalilta pidemmiltä. Ehkä paappa on samaa mieltä, sillä hän kohentaa korostetusti silmälaseja kääntyessään.

”No, mitäs poika?”

”Onko joulupukkia olemassa?”

Paappa naurahtaa, muttei heti löydä naurulleen sanoja jatkeeksi. Silmälasit pois päästä, pyyhkäisy villaneuleen hihaan ja lasit takaisin paikoilleen. Minuakin hieman naurattaa, sillä kun paappa ei ole varma asiastaan seuraa seuraavaksi aina sama maastontiedustelu:

”No mitäs mumma sanoo?”

”Se sanoo, että totta kai on.”

”Jahas, mihinäs se ny menöö?”

”Lähti kauppahan.”

Tämä oli nyt selkeästi hyvä uutinen paapalle. Hän osoittaa vastapäätään olevaa sohvaa ja odottaa rauhassa, kunnes olen istumassa.

”Mistä se tuommoonen tuli mielehen?”

Kerron paapalle, että olin edeltävänä päivänä nähnyt pukin marketin aulassa jakamassa karkkia. Ja maailmassa on niin monta markettia, ettei se voi ehtiä joka paikkaan. Lisäksi kaupungissa myytiin samanlaista junarataa kuin minkä sain viime jouluna. Joko joulupukki tekee niitä myyntiin tai sitten pukki ostaa niitä kaupasta. Eikä kumpikaan vaihtoehto käy ollenkaan järkeen.

Paappa nyökkäilee hyväksyvästi.

”Kyllä, kyllä… Sanos ny sitten, että mihinkä me tuota tietoa tarvitahan… että onko se oikea?”

Ensin hämmennyn ja heti perään suututtaa. Perhanan paappa – miksei ikinä voi vain vastata?

Hän katsoo minua silmiin rauhallisesti kuin olisi valmis odottamaan vaikka ihmisiän vastaustani. Käännän pääni. Lumen peittämän orapihlaja-aidan takaa näkyy valaistu tähti naapurin ikkunassa. Kyllä minä tänäkin vuonna kirjoitin lahjalistan. Isä lupasi postittaa sen töistä pukille, menee kuulemma varmemmin perille.

Mutta varmasti se junarata oli samanlainen. Ei se voi olla oikea pukki. Ja jos ei ole, niin miksei sitä nyt voi sanoa ääneen ja suoraan?

Ehkä paappa aisti ajatusvyöryn päässäni tai sitten vain halusi vaihtaa hieman aihetta.

”No mitäs oot pukilta toivonu? Kai sitä on kuitenkin jo kirje kirjootettu?”

Kerroin kaikenlaista, mitä olin listalle laittanut, ja mitä sitten jättänyt pois, ettei tulisi liian pitkä kirje.

”Kaikkeen eniten mä kyllä haluaasin linkkuveitsen, semmoisen, missä olisi suurennuslasikin. Mutta äiti sanoi, ettei veistä laiteta listalle, kun leikkaan kuulemma sormet poikki sillä.”

”Jaa, niinkö sanoo. Kyllähän semmoonen linkkuveitti kätevä on. Mullakin on tuolla….”

”Ja minkä veitsen lapsi tarvittoo?”

Mummo ilmeistyi olohuoneen ovelle. Tuntui, että aina kun paappa puhui, niin mummon kuulu koheni välittömästi ja hän ilmestyi kuin tyhjästä paikalle ottamaan komennon. Paappa otti kirjan pöydältä ja ymmärsin, että vastausvelvollisuus jäi minulle.

”Eiku paapan kirjassa vaan..”

Mummo katsoi meitä molempia tarkasti ja meni sitten riisumaan ulkotakkinsa. Paappa jatkoi lukemistaan ja hetken päästä mummo huuteli minua keittiöön pipareita leipomaan.

Olin jo olohuoneen ovella, kun paappa hieman kuiskaten sanoi vielä:

”Mistä noita varmaksi osaa sanoa… tuommoosia asioota.”

En tajunnut ollenkaan, mitä hän tarkoitti.

*

Aattoaamuna heräsin aina aikaisin. Tuijotin kattoa ja mietin, kumpi olisi parempi; herätä aikaisin ja tuntea jännittävä tunne mahdollisimman pitkään vai nukkua myöhään, ettei tarvisi niin kauaa odotella pukin tulemista.

Äiti touhusi keittiössä valtavalla kiireellä. Isä pyörähti välillä auttamassa ja meni sitten ulos lykkäämään lumia. Kun äiti leikkasi pullaa viipaleiksi, muistin linkkuveitseni. Osaisin minä semmoisen kanssa olla. Harmistuneena melkein jo ehdin toivoa, että äiti itse leikkaisi sormeensa, mutta peruin äkkiä koko ajatuksen ja menin ulos isän kanssa.

Aattoillaksi äiti halusi aina pukea hienosti. Isälle ja minulle se tarkoitti kauluspaitaa. Inhosin kauluspaitaa ja päätin koittaa harhauttaa äitiä:

”Voinko laittaa villapaidan, kun on niin kylmä?”
”Kylmä? Siellähän on melkein nollakeli!”

Niin me sitten isän kanssa seisoimme vierekkäin eteisessä kauluspaidat päällä, kun vieraat alkoivat alkuillasta saapua. Kun mumma ja paappa saapuivat, mummo kehui heti kauluspaitaani.

”Kyllä se teköö miehestä komian, kun osaa pukia oikein.”

Sitten hän pökkäsi paappaa kylkeen käskyksi vahvistaa sanomaa.

”Joo, kyllä, kyllä”, paappa sanoi ja löysäsi samalla kravattiaan kuin kutittaisi valtavasti. Mummo pökkäsi häntä uudestaan kylkeen.

Tapana oli, että ensin syödään ja vasta sen jälkeen tulee pukki. Äiti oli laittanut valtavan määrän monenlaista ruokaa. Katselin paljoutta ja mietin, että vähempikin olisi riittänyt. Menisi syöminen nopeampaan.

Kun pukki lopulta tuli, huomasin, että sillä on samanlaiset saappaat kuin naapurin isännällä, Tapanilla. Lahjasäkkikin oli samanlainen kuin vanhat viljasäkit navetassa. Pukin miettiminen tosin unohtui samantien, kun löytyi ensimmäinen paketti, jossa oli minun nimeni. Lahjojenjaon jälkeen laulettiin vielä Joulupuu on rakennettu. Kun pukki oli jo mennyt, nousi paappa seisomaan ja kaivoi puvuntakin taskua.

”Tämmöönen oli vielä, meinas pukki unohtaa, mitäs siinä lukookaan?”

Hän ojensi paketin minulle luettavaksi. Se oli aika pieni ja hieman hassusti paketoitu. Ihan kuin joku olisi leikannut ensin lahjapaperia vinoon ja sitten ottanut metrin teippiä ja pyörittänyt sen paperin ympärille. Hämmästyin, kun paketin päällä luki nimeni. Miten minun lahja oli paapan taskuun joutunut?

Menin takaisin paikalleni avaamaan pakettia. Teippiä oli sen verran vahvalti, ettei sitä ihan vain repäistykään auki.

”Ooooooooohh!”

Muuta en osannut sanoa. Se oli levein linkkuveitsi, jota olin koskaan kädessäni pitänyt. Nostin sen samantien ilmaan näyttääkseni aarrettani koko huoneelle.

”Mikä ihme se on? Eikai vain joku puukko?” äiti kysyi ja antoi katseen kiertää vieraissa. Kukaan ei kuitenkaan kysymykseen sen enempiä reagoinut, hiljakseen availivat omia pakettejaan. Paappa sen sijaan katseli minua ja hytkyi äänettömän naurunsa tahtiin. Kun mummo huomasi tämän, hänkin katsahti minuun, sitten linkkuveitseeni ja lopuksi paappaan ja pökkäsi tätä jälleen kylkeen. Paappa oli kuin ei olisi huomaavinaankaan. Hytkyi hetken lisää ja ryhtyi sitten itsekin avaamaan pakettiaan.

Kun aikuiset hetkeä myöhemmin siirtyivät keittiöön kahvia juomaan, jäimme me lapset vertailemaan lahjojamme olohuoneeseen. Linkkuveitsen olin tosin työntänyt taskuuni piiloon, sillä sen halusin ensin itse rauhassa tutkia sitä.

Meistä nuorin, Liisa, joka oli juuri oppinut puhumaan, esitteli minulle sinistä sateenkaariharjaista poniaan:

”Joulupukki. Toi. Ponin.”

Otin ponin hetkeksi käteeni ja annoin takaisin. Joulupukki. Naapurin Tapanin saappaat. Vanhat viljasäkit navetassa.

Yhtäkkiä tajusin, mitä paappa joulun alla jutellessamme tarkoitti. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Ei joulupukki ollutkaan vain se hahmo, joka jakoi karkkia marketin aulassa tai käy lahjasäkkinsä kanssa laulattamassa. Se on se ajatus. Se, että miettiikin jotain toista, eikä vain itseään. Eikä semmoisesta voikaan kysyä, että onko se totta vai.

Nousin ja kävelin keittiön ovelle.

”Missä se puukko nyt on?” äiti kysyi huomatessaan minut.

”Antaa olla. Sen on pukki tuonut.” Paappa sanoi saman tien, enkä olla aikoihin kuullut hänen äänessään semmoista jämäkkyyttä.

Katsoin häntä ja puristin linkkuveistä taskussani. Olin niin onnellinen, että olisin halunnut mennä paapan syliin, muttei aikuisia saanut kahvipöydässä häiritä.

Kun kymmenen kieltää, mutta yksi ymmärtää.

Sinua en vaihda

Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

  • Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

  • Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

  • Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
  • Miksi?
  • Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
  • Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.