”Joo, joo, mä haluun semmoisen!”

”En mä uskaltais.”

”Pakko uskaltaa, jos haluu.”

Matiaksen äänessä oli poikkeuksellista uskoa. En tiedä, mistä oli ideansa ja uskonsa ammentanut, mutta hän oli päättänyt hankkivansa korvakorun. Ei meillä kellään sellaista ollut. Koko koulussa taisi olla kaksi poikaa, joilla kiilteli pieni korvarengas. Hekin olivat pari vuotta vanhempia. Vuosia myöhemmin Mattias kertoi, että sehän se juttu olikin, ettei kellään ollut. Sai kokea olevansa jotain uutta ja vaarallista.

90-luvun alussa korvakorun hankinta oli tosin vähän muustakin kiinni kuin vain omasta päätöksestä. Ensimmäinen ajatus oli totta kai tehdä reikä itse.

”Joo, joo, poltetaan eka sen neulan päätä sytskärillä ja sitten pyyhekumi toiselle puolelle ja painat sen neulan läpi. Ei se niin paha homma voi olla.”

Niin me sitten sovimme pääkallopaikaksi Matiaksi kodin välikaton. Ensin piti hetki muina miehinä pyöriä tikkaiden alla ja varmistaa, ettei kukaan näe. Välikatossa vanhojen villojen pöly meni silmiin ja kurkkuun. Istuimme hetken paikoilla ja annoimme pölyn laskeutua. Tuijottelin sivusilmällä Matiasta ja en ollut ihan varma oliko tämä nyt hyvä idea.

Matias kaivoi taskustaan punaisen sytskärin, jonka kyljessä luki Colt. Muutama pyöräytys ennen kuin liekki heräsi ja heitti varjomme katon tuulilevyihin. Matias katsoi minua silmiin ja alkoi sitten kuumentaa neulaa tarkkana kuin pyöveli huoltaisi välineitään.

Vielä kun asettelin pyyhekumia vastakappaleeksi ja kysyin:

”Ootko sä varma?”

Matias ei vastannut mutta nyökkäsi. Ja minä painoin neulaa.

”Ai helevetti!!!!” Matias pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattotuolin kakkosneloseen. Äskeinen manaus toistui äänekkäämpänä.

”Mitä pojat siellä välikatossa teette?” kuului Matiaksen äidin huuto ulkoa. Vaistomaisesti työnsin neulan kattovillaan ja sytskärin syvälle taskuun.

*

”Ei tule kuuloonkaan!” huudahti Matiaksen äiti olohuoneen sohvalta, ”Tuu ny Mikko kuuntelemahan!”

Pian seisoi Matiaksen isäkin olohuoneen kynnyksellä ilme kysyvänä.

”Sanos nyt, mitä oot saanu päähäsi”, äiti kehotti. Minun kävi sääliksi Matiasta. Lapsia me olimme, emmekä etiikan tohtoreita, mutta muistan silti sen valtavan vääryyden kokemuksen. Ei voi sanoa lapsellekin  ilman nöyryyttämistä.

Matiaksen isä oli onneksi sanoissaan säätelevämpi ja kysyi, mistä idea oli ollut ja mitä semmoinen nyt sitten maksoi. Kun äiti huomasi, ettei hänen äkkijyrkkyytensä saanutkaan välitöntä laajempaa kannatus, hän lisäsi vettä myllyyn:

”Ekkai sinä oo semmoonen ho… mitä ne nyt on.. naismainen mies?”

Matias vastasi hieman kiemurrellen: ”En varmaankaan ja mä otan vasempaan korvaan, en oikeaan.”

”Voi kuule, nyt tämä saa loppua! Sanoo sen nyt järkikin, ettei miehelle sovi korut!”

Sanoo sen nyt järkikin.

Sanat iskivät minuun todella vahvasti. Piirsivät muistijäljen, jonka ääriviivat ovat tänään melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhä selvät kuin silloin. En ollut koskaan pitänyt Matiaksen äitiä mitenkään järkevänä. Hän oli jo vetämässä uutta henkeä jatkaakseen ripitystä, kun huudahdin: ”Älkää!”

Vaikka sanan ensimmäinen Ä tuli paljon pontevammin kuin viimeinen, säikähdin itsekin ääntäni. Matiaksen äiti nieli sanansa ja katsahti minuun. Tuijotin hiljaa lattiaa. En tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään liikkui, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti Anna-lehden sylistään ja jatkoi lukemista. Keskustelu oli päättänyt.

Mekin olimme asiasta hiljaa, kunnes parin päivän päästä Matias polki pyörällä luokseni. Istuin pelaamassa tietokoneessa, NHL-peli pahasti kesken.

”Tuu jo, heti!!!!” hän huusi heti ovelta.

”Mihin? En mä ehkä, kun…”

”Eiku nyt tuut!”

Matias polki kuin ison sonnin jahtaamana ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Heidän pihassaan Matiaksen isä kuivaili viimeisiä pesuvesiä sinisen Toyota Carinan katolta. Matias käveli suoraan autolle ja tempaisi oven auki. Carinassa oli vain kaksi ovea, joten etupenkki täytyi ensin vetää eteen ja sitten siitä välistä pujottautua sisään. Matias näytti kädellä merkkiä, että minun kuului mennä ensin. Vähän kuin varmistuksena, etten karkaisi.

Hänen isänsä hyppäsi ratin taakse.

”Mennähän käymähän kaupungissa”, hän sanoi.

Olin ymmälläni, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Kun olimme päässeet pienemmiltä taajamateiltä isolle maantielle, Matiaksen isä kiihdytti Carinaa kaasu pohjassa, antoi sen hetken kulkea reilua ylinopeutta ja sitten tasaantua. Ohitettuaan hitaammin edellä kulkeneen, hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja sanoi:

”Muistakaa pojjat, ettei ne naisetkaan aivan kaikkia tiedä.”

Käännähdin katsomaan Matiasta, joka hymyillen osoitti vasempaa korvanlehteään. Olimme matkalla hakemaan reikää ja korua ihan oikealta lävistäjältä.

Suuri onnellisuuden aalto pyyhkäisi lävitseni.

*

Nostin neljä pitsalaatikkoa pöydälle ja sanoin:

”Ottakaas haarukat ja veitset, niin ja lasit, niin päästään syömään.”

”Miksei voi syödä käsin?”

En vastannut mitään, vaikka olin kyllä jo oppinut, että tyttö oli tullut isäänsä. Hiljaisuus harvoin kelpasi vastaukseksi. Pian hän jatkoikin:

”Koulussa opettaja sanoi, että joskus ennen haarukka oli syntiä. Miksei se enää ole.”

”Tervettä järkeä kai”, vastasin.

”Mitä se on?” tyttö jatkoi.

Yhtäkkiä oloni oli valtavan liikuttunut. Teki mieli itkeä. En ollut enää tässä hetkessä, vaan kolmekymmenen vuoden päässä Carinan takapenkillä. Matias hymyilee ja osoittaa korvanlehteään.

Olin kai tovin tuijotellut hiljaa ikkunasta, kunnes nuorempi lapsista pökkäsi minua haarukalla reiteen:

”Haloo, sano jo. Mitä se on?”

Joskus elämässä pitää vähän liioitella. Tehdä jotain tarpeettoman näyttävästi ja kokea sen kautta pientä synninpäästöä. En osaa sitä sen tarkemmin selittää.

Vilkaisin pitsoja, keräsin sitten aterimet pois ja tartuin pitsaan käsin. Kolme silmäparia tuijotti minua kysyvästi.

”Terve järki on mitä milloonkin… riippuu, kenen asiaa ollahan ajamassa. Syökää käsin, helpompaa se niin on. ”