Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.

Ilman että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan

Asiat eivät tapahdu, ne luodaan. Tähtien asento arjessa on tekojesi yhtälön tulos. Et aina itse pysty määrittämään suuretta, mutta jokainen päivä annat sille lukuarvon. Se, kuinka lasketaan, on eri kuin se, mitä lasketaan. Ja ainahan voi uskotella, että elämänvirta vain kuljettaa lauttaasi. Fantasiaa. Hän, joka kelluu virran vietävänä, on sama ihminen kuin hän, joka päätti nostaa peräsimen ylös.

Kerro sitten, miten asioita luodaan!

Sadepisarat tippuvat tuulen mukana vinosti. Jonne vetää hupparin huppua ylemmäs ja kumartuu eteenpäin sateensuojaksi puhelimelleen. Helpompi olisi laittaa ääniviesti, mutta ei nyt voi, äidin kuullen. Jonne on törmätä rappukäytävän oveen ja äiti huudahtaa: ”Katso nyt eteesi, eikö sitä puhelinta voi hetkeksi laittaa vaikka taskuun?”

”Joo, joo…”

Heidän asuntonsa alapuolelle kerrosta alemmaksi on pari viikko sitten muuttanut uusi asukas. Viktor Blom lukee rappukäytävän seinällä nimilistassa. Jonne ottaa hupun päästään, pyyhkäisee hihalla näytön kuivaksi ja loikkaa portaisiin ennen äitiä. Kerroksen puolessa välissä Blomin ovi napsahtaa auki ja ulos astuu vanhempi mies. Hänellä harmaa pitkä parta ja hieman tuima ilme. Mies ei ole erityisen pitkä ja tuo partoineen Jonnelle mieleen saunatontun.

Jonne loikkii portaita miehen ohi kuin tätä ei olisikaan. Äiti sen sijaan tervehtii tulokasta ja tämä vastaa rauhallisesti: ”God dag, god dag…”

Myöhemmin sisällä ruokapöydässä äiti kysyy:

”Miksi sä et tervehtinyt sitä uutta naapuria?”

”Ai ketä?”

”Blom vai mikä se nimi olikaan. Tiedät kyllä.”

”En mä tunne sitä.”

”No en minäkään, tervehtiä voi silti. Kuules nyt….”

Ihan purematta ei Jonne äidin näkemystä osta. Miksi tervehtiä tuntematon, joka vaikuttaa kaiken lisäksi puhuvan vain ruotsia? Mitä hyötyä siitä olisi, turha vaiva. Äiti on kannassaan kuitenkin järkkymätön ja keskustelu jatkuu.

”Ei elämässä kaikista teoista ole tarkoituskaan saada välitöntä etua. Usko nyt kerrankin minua ja tervehdit jokaista, joka tässä samassa rapussa asuu. Tunsit tai et.”

”Joo, joo..”

Ehkä äidillä on pointti, ehkä ei. Toisaalta olisi kiva todistaa hänen olevan väärässä. Jonne päättää kokeilla äidin neuvoa. Syksyn edetessä Jonne huomaa, että eipä tervehtiessä varsinaisesti mitään menetäkään. Jokaisen moikkauksen jälkeen seuraava tuntuu luontevammalta. Toki ei siitä suuremmin mikään paremmaksikaan ole muuttunut.

Yhtenä iltana rappukäytävässä Blom pysähtyy portaissa Jonnen eteen:

”Nooo, vad heter unge mannen? Nimi?”

Hetken Jonne tuijottaa kuin avaruusoliota – nyt se puhuu mulle sitä ruotsia! – mutta saa sitten sanotuksi nimensä. Blom nyökkää, sukaisee partaansa ja jatkaa matkaansa. Viikkojen kuluessa Blom juttelee silloin tällöin niitä näitä, välillä ruotsiksi, välillä hauskalla suomenkielellään.

Talvella yhtenä maanantain pakkasaamuna Jonnen mopo sammuu kadulle kymmenen metrin ajon jälkeen. Hiki valuu paidan alla, vaan ei käyntiinpolkeminen tunnu nyt auttavan. Bensaa on tankissa ja vielä illalla mopo toimi normaalisti. Mikä hitto siinä nyt on? Epätoivon tunne hiipii mieleen, kun samaan aikaan Blom tulee koiransa kanssa nurkan takaa. Hän on jo kävelemäisillään ohitse, kunnes huomaa tutun:

”Jaahas Jonne.. eikö starta?”

Blom ojentaa talutushihnan pään Jonnen käteen ja kumartuu hitaasti katsomaan mopoa. Jotain hän siellä säätää, tuumii hetken ja nousee ylös vielä hitaammin kuin kumartui.

”No niin. Starta nu, mutta väännä vähän kaasu samalla”.

Jonne kokeilee ja toisella polkaisulla mopo pörähtää käyntiin. Blom hohottaa äänekkäästi kuin olisi isommankin tempun tehnyt ja heilauttaa kättään mennessään. Jonne ei oikein tiedä mitä sanoa. Visiiri alas, vaihde silmään ja menoksi. Ajaessaan hän päättää, ettei vahingossakaan kerro äidille tapahtuneesta. ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin, tervehdi…”

Tuon äänen Jonne kuulee korvissaan jo ilmankin, että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan.

Oli hyvä säkä, että Blom sattui tulla aamulenkiltään juuri tuolla hetkellä. Ei se silti olisi muuttanut mitään, jos ei syksyn aikana olisi tullut luotua kontaktia häneen. Jos Jonne olisi vain huppu päässä kävellyt haamuna Blomin oli, niin yhtä haamuna olisi Blom tuona aamuna hiipinyt Jonnen ohi.

Valitettavasti tekojen kertautuvuuden monesti ymmärtää, vasta kun sen on elänyt itse todeksi. Tuohon aamuun saakka äidin ja Jonne kiista oli edelleen ratkaisematon. Onko mitään iloa tervehtiä tuntemattomiakin? Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Aamun tapahtumien jälkeen äiti oli kiistaton voittaja, eikä paluuta ole.

Kaikella mitä teemme, ja emme tee, on merkitystä. Pienessäkin tekomme määrittävät onnenyhtälön lukuarvot. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niitä tosiaan luodaan. Viisas malttaa rakentaa – luoda polkuja ja kulkea askel kerrallaan. Se, mistä kaikki lähtee, on, että me hyväksymme vapautemme. Tekemättä jättäminenkin on valinta ja valinnalla on aina seuraus. Me saamme valita ja me kannamme vastuun. Meidän täytyy hyväksyä, että askel vie meitä johonkin suuntaan. Paikallaan pysyminen on mahdottomuus. Kysymys on vain siitä, että olemmeko kapteeneina ruorissa vai olemmeko peräsin ylhäällä virran armoilla.

Yhtä kaikki, sinä sen päätät.

Sitä on elämä.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Tuijottavat. Niin kuin monesti ennenkin.

Pöydässä on kaikkea, mahdotonta erottaa yksittäisiä tuoksuja. Kanan pinnalla näkyvät grillin jäljet kevyen mustina. Maun maistaa suussaan ennen kuin sitä on edes ehtinyt nostaa lautaselle.

  • Ojentaisitko salaattia, hän kysyy.

Molemmilta puolilta pöytää kiirehtii käsi auttamaan. Olisin itsekin ottanut salaattia, mutta nyt kun se on toisessa päässä pöytää, en halua pyytää sitä enää takaisin. Niin lähellä koko ajan, kunnes etäisyys kasvoi esteeksi. Toisaalta ehkä kulho löytää tiensä vielä takaisin. Ihmiset nostelevat lisää herkkuja. Tällainen tarjoilu menee jo ryhmäliikunnasta.

Poimin kaksi kanaa lautaselleni, kuin kaksoset vierekkäin. Ruokasymmetriaa, nykyään minulla on aikaa sellaisellekin. Hän kilistää lasiaan:

  • Saanko sanoa muutaman sanan? Ihanaa, kun olette täällä kaikkia. Pitkästä aikaa. Teitä jokaista minulla on ollut ikävä. Kiitos, kun saavuitte. Tänään kaikki on kuin ennen.

Ja hän kohottaa lasiaan, antaa katseen kiertää vastaanottaen saman mielisyyttä. Hän on mestari tuossa. Toki minäkin lasin kohotan. Samaa mieltä, omaa mieltä, mitään mieltä – yksi kaikkien puolesta.

Cava kostuttaa huulet ja kilvan toistellaan sanomaa: Kaikki kuin ennen, pitkästä aikaa. Mielessäni kysyn kanakaksosilta, voiko mikään olla totta, mitä pitää vakuutella kilpaa? Eivät ne vastaa ja leikkaan oikeanpuolimmaisesta suuhuni palasen. Rapeus on juuri oikea.

Kysymykset ovat lyhyitä, vastaukset pitkiä. Ihminen on monesti sellainen. Keskellä moniäänistä keskustelua kuulee paljon ja saa vähän selvää. Pitäisi kai valita, ketä katsoo silmiin.

  • Otatko lisää cavaa?
  • Ei kiitos, ehkä myöhemmin.
  • Entäs valkkaria?
  • Mä mietin vielä, vastaan hymyillen ja silti hän kaataa lasini täyteen
  • Oli niin vähän pohjalla, sait loput.

Sanoin ei, mutta hänen ajatuksissaan päädyin saamapuolelle. Jotkin asiat ehkä tosiaan ovat hieman kuin ennen. Samankaltaisia, vaan eivät tokikaan samanlaisia. Toiset antavat aina, omasta mielestään. Salaattikulho laskeutuu jälleen eteeni. Sinä palasit, kuten uskalsin toivoa. Olisin halunnut sitä kanan kanssa, siihen se olisi sopinut täydellisesti.

Valitsen katsoa sinua silmiin ja hymyillä. Kuuntelen, haluaisin antaa sinulle mahdollisuuden, mutta minua vituttaa. Älä puhu minulle hetkistä, kun et tunne rytmiikkaa. Idiootti. Et tunne edes sitä, missä kehut olevasi hyvä. Luovutan, katson ohi teistä kaikista. Ulkona kadulla autojen valot näkyvät lumisateen keskeltä. Pimeys, valo ja lumi. Rakastan talvea. Unohtuen omiin ajatuksiini kirjoituksen opettajan haamu toistaa aivojeni takahuoneessa mantransa:

  • Vältä minä-kertojaa, siinä menee liian helposti sekaisin päähenkilö ja se, mitä muuten halutaan kertoa.

Totta hän puhui, tajusin sen kerrasta. Siksi kirjoitan pelkästään minä-muodossa. Halusin vapautuksen itsestäni, siirtyä kohtauspaikalle, jossa on mahdollisuus valita asentonsa. Jos maalaisin taulun, en ikinä kertoisi, mitä se esittää. Mitä helvetin järkeä siinä olisi?

Katson häntä – olen varma, että et tiedä tuohon kysymykseen vastausta.

  • No mutta kerros vähän, mitä sulle kuulee, hän kysyy huomaten katseeni
  • Samaa kuin ennenkin, mikäpä sitä niin muuttaisi.
  • Niin, niinpä, hyvä juttu. Onko kaikki muuten hyvin?
  • On joo, mitäs sinulle?

Ja hän kertoo. Ei novellia, vaan romaanin. Tuntisitpa rytmiikan, asiat voisivat olla toisin. Olen toki hyväksynyt, että valitsit kuin valitsit. Hän puhuu ja silmäni muuttuvat lasiksi. Erottaa päähenkilö siitä, mitä muuten halutaan kertoa. Nämä ovat niitä hetkiä, kun se taito punnitaan. Kun hän lopettaa otan vihdoinkin salaattia ja juon sitten viinilasini kerralla tyhjäksi. Annan tovin viinin laskeutua, kunnes on minun vuoroni kilistää lasia.

  • Niin, halusin vain sanoa, lyhyesti. Siinä on ihan helvetin iso ero elääkö hetkessä vai elääkö kuplassa.

Tuijottavat. Niin kuin monesti ennenkin. Minä olen minä, grillistä kai liian aikaisin otettu. Ei se silti sitä tarkoita ettenkö voisi olla oikeassa.

Anna anteeksi, kun sinusta noin kirjoitin. Siitä on jo kauan, mutta minuun sattui.

Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin

En ole varma montako kuukautta siitä on, kun sellissäni viimeksi vilisti hiiri. En koskaan saanut tietää, mistä se tuli ja mihin se meni. Vapaana ollessani inhosin hiiriä, etenkin niiden hampaita. Rumat luiset taltat, ihan liikaa niin pienelle olennolle. Itse asiassa en ole edes varma, oliko silloinen tunkeilija hiiri vai rotta. En niinkään ollut kiinnostunut sen todellisesta luonteesta kuin siitä, että se oli jotain, joka toi vaihtelua. Sumuisen Linnan koleassa tyrmässä tapahtumat olivat muutoin liian ennakoitavissa.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jyrsijän, kunnes se tänä aamuna herätessäni tuijotti minua jälleen uteliaana.  Siinäs tuijotat, täällä minulla on hyvin vähän salattavaa. Tuijotin takaisin ja yritin laskea aikaa, kauanko olen täällä virunut. Hiiret ovat minulle niitä harvoja mittatikkuja. Kun ensimmäinen ilmestyi, aikaa oli kulunut neljä viikkoa. Kesäaikaan laskeminen oli tosin muutenkin helpompaa, koska yön ja päivän erotti selkeästi toisistaan. Nyt sää liikkuu pääosin sumun ja pimeyden välimaastossa. Niin, ehkä minun pitäisi vain luottaa siihen, että aika kulkee. Sitä on joka tapauksessa kulunut niin paljon, että olen ehtinyt seota laskuissani liian monta kertaa.

Ehkä sinä mietit, miksi minä olen Sumujen Linnan kellarissa? Minä autan vähän. Tyrmään joudutaan kahdesta syystä, joko teet jotain väärin tai sinut halutaan hiljentää. Tai molemmista syistä yhtä aikaa, kuten minä. Kuningas ja hänen lihavat lordinsa pelkäävät minua, että kansa kääntyy minun puolelleni ja….. äähh… Valehtelen.

Kuningas tuskin muistaa nimeäni. Ja kansa uskollisesti kumartaa häntä kilvoitellakseen suosiosta. En ole minkäänlainen uhka siihen yhtälöön. Rikkomukseni on paljon yksinkertaisempi, tosin siihen liittyy vastapainoksi eräs ominaisuuteni.

  • Ei Jumala kaikille kauhalla jaa, kuiskasi kyläkirkkomme pappi käheällä äänellä päivää ennen kuolemaansa.

Minä sain kauhalla sekä järkeä, että tyhmyyttä. Olen liian tyhmä olemaan tyhmä silloin, kun siitä olisi etua. Useimmiten se tarkoittaa hetkiä, joissa olisi parempi hengittää sisään kuin ulos. Tehdä oikeita asioita ja jättää oikein tekeminen toiseen hetkeen. Hetkessä oikea voi nimittäin olla mitä vaan. Sitä en tajunnut ja siitä muodostui ongelma. Siksi olen täällä hiiren tuijotettavana.

Itse lordi Pähkinäpuu kävi luonani ensimmäisenä päivänäni tyrmässä. Lordilla oli päällään ahtaasti istuva mustasta kankaasta tehty asu ja kaulassaan kultakoru, jonka keskellä musta jalokivi. Lordi esiintyi aina mielellään mustissa, paitsi kuninkaan luo mennessään hän pukeutui uskollisesti kuninkaan värisävyihin, keltaiseen ja siniseen.

Valkoinen kaulus raastoi lordin paksuja poskia hänen toimittaessa asiaansa:

  • Jos et näkisi korkeuksiin, et olisi täällä, vaan kulkisit vapaana, kuten muutkin. Kevääseen asti saat kasvaa. Toista mahdollisuutta ei tule. Kuninkaalla on varaa hevosiin, hän ei tarvitse aasia.

Sitten hän viittasi palvelijalle, joka ojensi minulle kaksi kynää ja kirjan, jonka sivut olivat tyhjiä. Lordi katsoi minua hetken, korjasi hieman korunsa asentoa, ja nyökkäsi vartijalle lähtiessään. Avainnipun kilahduksen jälkeen askeleet kaikuivat tovin portaissa, kunnes vaimenivat.

Kuukausi Lordi Pähkinäpuun jälkeen tuli hiiri, sitten on ollut hiljaisempaa. Kunnes tänään talttahammas teki paluun.

Kirjoitin jyrsijän nähtyäni muutaman rivin ilahduttavasti kohtaamisesta – niin – niin minä tätä kuvasin, oikeita asioita. Hiiren saapuminen oli kuin lahja kosteen tyrmään, vaatii sielun aisti kokea se. Kirjoitin jopa pienen oodin hiirelle ja kerroin lukeneeni sen vieraalleni ääneen. Saadakseni pestyä valheen sielustani, minä todella luin sille oodini. Tähän on tultu. Annoin katseen kiivetä tyrmän ympyrän muotoisia seiniä ylöspäin kattoon asti.

Tämän jälkeenkin lordin palvelijan antamasta kirjasta on vielä kolmasosa puhtaana.

Laskin kirjan syliini ja seurasin, kun jyrsijä suurella pieteetillä tutki hänkin tyrmän seiniä. Se nousi takajaloilleen oven viereistä seinää vasten ja sen nenä teki tiheää edes takaista liikettä, täysin eri rytmissä kuin mikään toinen asia täällä. Mietin eikö se todella silmillään nähnyt seinän jatkuvan yhtä toivottomana joka suunnassa.

Eilen oli pitkästä aikaa ollut hieman lämpöisempi päivä, se antoi toivoa keväästä. Tyrmässä, joka oli arviolta noin kolme metriä korkea, oli hieman katon alapuolella kolme ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa oli ristin muotoinen kalteri. Sumua vasten katsellessa oli vaikea sanoa, oliko ristin tarkoitus olla vallan vai toivon symboli. Tiesin, että tällaisissa tilanteissa oikeiden asioiden valitseminen punnitaan.

Oikeastaan koko eilisen mietin, mitä kaikkea tekisin, jos juuri sen päivän olisin vapaa. Ampuisin jousella fasaaneja, vihdoinkin vaihtelua sille moskalle, jota täällä syötetään. Ratsastaisin kotikylääni tervehtimään isää ja äitiä. Veisin Eleonoran, lordi Pähkinäpuun tyttären, satamaan arvuuttelemaan, mihin kauas isot laivat tällä kertaa seilaavat. Kävisin katedraalissa kiittämässä, että selvisin talvesta. Tai ei, ei katedraaliin, vaan kyläkirkkoomme sittenkin. Kaikkea muutakin minä tekisin ja joka sisäänhengityksellä nauttisin elämästä.

Kun havahduin haaveilustani, huomasin hymyileväni.

Vankeudessa vapaus on täydellistä. Tekisin sitä ja tekisin tuota, kaikki yhtenä päivänä. Mikään ei olisi mahdotonta.

Todellisuudessa kotikylääni on täältä päivän ratsastusmatka ja Eleonorakin asuu ihan toisella suunnalla. Pääni on todellisuudessa, mutta todellisuus ei ole päässäni. Lordi Pähkinäpuu olisi varmasti tyytyväinen oivallukseeni siitä, että kaikki, minkä voi kuvitella, ei silti ole todellista.

Siksi järjessä voi asua tyhmyys, siksi minä olen täällä.

Hiiri oli ilmeisesti saanut tutkimuksensa seinän luona päätökseen, koska nyt se nuuhki jalanpohjiani. Annoin sen jatkaa rauhassa ja kirjoitan lisää – lyhyen pätkän kosketuksen voimasta koleudessa. En tiedä uskoinko sanaakaan siitä, mitä kirjoitin. Ennen tietämättömyys olisi tarkoittanut samaa kuin ”en usko”. Nyt tiedän, että se tarkoittaa ainoastaan en tiedä vielä. Tämä tekee sisään hengittämisestä huomattavasti helpompaa.

Tuttu askeleiden rytmi kuului portaikossa, moskaa tuotiin. Nousin seisomaan, sillä pian metallinen luukku oven yläreunassa aukeaisi kitisten ja ulettuisin juuri ja juuri kurottamaan esiin työntyvään puiseen lautaseen. Yllätyin, kun luukku ei saman tien napsahtanutkaan kiinni. Tuijotin sitä kuin aavetta.

”Huomenna Lordi Pähkinäpuu saapuu noutamaan kirjasi. Siitä viikon sisään kuningas tekee päätöksensä”, tärkeän kuuloinen ääni ilmoitti ja sulki välittömästi ilmoituksen päätyttyä luukun.

En edes yrittänyt vastata mitään. Syödessäni unohdin manata moskan hirveää makua, sillä tuijotin lasittunein silmin kirjaani kuin se nyt olisi jotenkin radikaalisti erilainen. Tai olihan se, kaiken arvohan peilautuu jonkin itseään tärkeämmän kautta. Pian se olisi pienen hetken kuninkaan käsissä. Ja silloin hänen käsissään ei olisikaan kirja, vaan minä.

Istuin olkieni päällä, kunnes kuulin jälleen askeleita. Annoin astian pois ja avasin nopeasti kirjani. Hämärässä on helpompi kirjoittaa kuin lukea. Tavailin aiempia tekstejäni ja ne tuntuivat etäämmiltä kuin koskaan. Palasin ajatukseeni siitä, että vankeudessa vapaus on täydellistä. Nyt ensi kertaa tunsin kehossani, mikä merkitys jokaisella sanalla on. Ennen tätä niitä pystyi vain rivittelemään peräkkäin. Antaa kynän liitää ja unohtaa, miten vaikeaa on tulla ymmärretyksi oikein. Ajatus lordi Pähkinäpuun huomisesta saapumisesta piirsi vastuun rajat mieleeni. Jos kirjoitan, rakastan, en kirjoita vihaan. Jos menen kotikyläni kirkkoon, en mitenkään ehdi samana päivänä satamaan Eleonoran kanssa. Sitä on todellisuus.

Pyörittelin päätäni etsien hiirtä, mutta se oli hävinnyt jonnekin. Hitto. Se ainut kerta, kun siitä eläimestä olisi saattanut olla hyötyä. Minun täytyy kasvaa sen mittaiseksi, joka oikeuttaa katseeni korkeuksissa, niin lordi sanoi. Oppia tekemään oikeita asioita, koska suosiolla on säännöt. Sitä, mikä on oikein, tulee tarkastella viisaammin kuin yhdessä hetkessä voimakkaasti ulos hengittäen.

Kouraisin käteni täyteen olkia ja heitin ne ylös ilmaan. Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin tyrmän lattialle. Siinä se on.

Uudenlainen vapautuksen tunne valtasi kehoni. Nousin seisomaan ja meinasin jo huutaa jotain, mutta tyydyin hyppimään hetken paikallani. Kun olin saanut keveyden tunteeni todistetuksi, aloin kirjoittamaan. Kun viimeinenkin sivu oli tulossa täyteen, kirjoitin loppulauseekseni. ”Kaikki, mitä tässä kirjassa on, on siinä syystä. Sanaakaan en vaihtaisi toiseen”.

Yönä ennen lordi Pähkinäpuun paluuta nukuin levollisemmin kuin kertaakaan aiemmin tyrmän koleudessa.

Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää

Ulkona on raitis pakkasilma. Kirpeä saattaisin sanoa, jos en olisi ikkunan lämpöisemmällä puolella. Puhelimassa äänet kertovat korvaani kaikenlaista, minun täytyy pinnistellä ottaakseni vastaan. Kuulen, kuuntelen, kuulen – se vaihtelee ja vaihtuma on portaaton. Kun ulkona tuuli puhaltaa kuusiin, niistä lentää puuteria kaikkia taiteen sääntöjä mielistellen. Harmoniaa vailla syytä. Haluaisin tietää siitä lisää, mutta ei ole ketään, keltä kysyä.

Kun asiat seuraavat partituuria on kaikki hyvin. Jos lupaan, niin kelpaan. Niin sanoo sääntö. Helvetti, kun tämäkin on tehty vaikeaksi.

Kuusien takana on tuttu tie. Traktori aurasi sen aamulla, lumivallit antavat nyt kauniit raamit, joiden välissä kulkea. Katseeni nauttii vain hetken, kunnes tajuan. Jos kävelisin siellä kanssasi, se olisi nolla. Mitä sen on väliä, että olisimme juuri siinä? Nolla, nolla, nolla. Tuhahdan ankeudelle. Tiesitkö, että tenniksessä nolla on love? L-O-V-E. Sitä sen on väliä. Sitä, että se, mikä on ei-mitään, voikin olla se, minkä kuiskasit iltarukoukseesi. Ehkä se on liikaa pyydetty ja mikä minä edes olen pyytämään?

Jos lupaisin tien jatkuvan maapallon ympäri ja että kulkisin kanssasi koko matkan, kelpaan. Niin kuuluisi tehdä tässä elämässä, näillä säännöillä. Siis valehdella kaikenlaista. Minä en syytä yhtäkään, olette kaikki kauniita. Me olemme me ja ilman meitä ei olisi ketään.

Painan punaista nappia puhelimestani. Se saa äänet vaikenemaan. Otan seinältä kitaran ja soitan E-mollin. Aloitan aina mollilla. Sen jälkeen on vapaampaa. Niin se vain on, etkä sinä pysty sitä muuttamaan.

Kun korkeampaa E-kieltä nostaa 17-välistä E-mollin päälle, siinä on uskomaton voima joka ikinen kerta. Siksi minä rakastan kitaraa. Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää. Ehkä olin edellisessä elämässäni blues -soolo. Säännöt ja vapaus, en minä osaa elää kuin niiden keskellä. Blues -soolo voi olla sata säveltä tai yksi sävel, eikä sen arvo siitä nouse tai vähene. Mieti, mikä etuoikeus. Kukaan ei vaadi ”jos soit kerran, lupaatko soida sata kertaa lisää”. Se, mikä juuri nyt soi, riittää.

Puuterilumi lentelee ja soitan edelleen samaa säveltä. Kyllä minä viipyä osaan, ei se ole ongelma. Mutta ei tulevaisuutta voi tilata. Älä pelkää minua, vaikka en suostukaan valehtelemaan. Poltin partituurin kellarin pesässä, koska minun oli kylmä.

Tässä olen, ikkunan väärällä puolelle. Puuteri ei koskaan osu kasvoihini, jos en suostu nousemaan. Ehkä minä sen joskus hyväksyn, mutta tänään pysyn tässä.

Soitan E-mollin uudelleen ja harkitsen asiaa.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?

Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa

Aseman kello ei ole mikään tavallinen kello. Kun kello näyttää 7:47, se on tosissaan. Vain porttikäytävästä heräilevä puliukko on kyllin sekaisin örähtämään: ”Varttia vaille kahdeksan”. Muut ymmärtävät, miten jokainen minuutti lasketaan.

Vesa kiirehtii askeltaan kuin pitkä vihreänvalkoinen juna jo kuopisi lähtöhalujaan. Olisiko pitänyt lähteä aiemmin matkaan? Vaunun numero 6 kohdalla hän tarttuu kahvaan ja vilkaisee kelloa, 7:49. Jäihän tässä vielä aikaakin. Kiireen tuntu on sitä suurempi, mitä tärkeämpää ehtiminen on.

Vesa löytää paikkansa ja istahtaa hetkeksi tasaamaan hengityksensä. Kun juna nytkähtää liikkeelle, hän nostaa nahkaisen salkkunsa ylös. Ei hyvä, unohtuu vielä sinne. Saman tien hän kurottaakin salkun takaisin alas ja asettaa viereiselle istuimelle.

Salkun kanssa saman sävyinen kangastakki löytää paikkansa seinustalla olevasta koukusta. Vesa kaivaa salkustaan kirjan ja hakee jalkatelineelle sopivan asennon. Hetken hän katselee loittonevaa kaupunkia, joka junan kiihtyessä venyy horisontin mukaisesti. Avaamatta kirjaansa hän sulkee silmät, ei nukkuakseen, vaan unohtaakseen hetkeksi kaiken olemassaolon. Ihan kuin aamuaurinko lämmittäisi kevyesti ikkunan lävitsekin. Vesan ajatus harhailee tulevassa.

”Anteeksi, anteeksi!”.

Vesa säpsähtää hieman hauraaseen ääneen. Vieressä harmaahiuksinen herrasmies ottaa kaksin käsin tukea penkeistä. Hän katsoo ensin Vesaa ja sitten viereistä istuinta. Vesa poimii kiireesti salkun jalkojensa juureen.  Mies istuutuu, asettelee takin harkiten syliinsä ja nyökkää. Vesa vastaa hymyllä ja avaa kirjansa peukalotuntumalla tauottaakseen yllättävää kohtaamista.

”Mitäs nuori mies lukee”, mies kysyy tovin kuluttua osoittaen kirjaa. Vaistomaisesti Vesa kääntää kirjan kannen näkyviin, unohtaen etteivät vanhan herran silmät enää ole entisessä vedossaan. Hänen oma katseensa puolestaan tarkentuu miehen ranteeseen: Tag Heuer Silverstone. Klassikko, jonka arvon ymmärtävät pääsääntöisesti vain he, joilla siihen on varaa. Hetkessä Vesalle muistuu elävästi mieleen lapsuuden naapurin, entisen kauppias, kuten mies itse itseään nimitti, Erlingmarkin, sanat: ”Sanasta miestä, kellosta liikemiestä”. Ja kauppiaan raikuva itsevarma nauru siihen päälle. Erglinmark oli pitkä mies ja aina tyylikkäästi puettuna. Hän tervehti sanomalla huomenta tai hyvää päivää. Lapsena Vesa aina odotti, että mies tervehti ensin, ettei vain vahingossa sanoi päivää, jos vielä kuuluisi sanoa huomenta. Silloin hän myös päätti haluavansa joku päivä omistaa semmoisen liikemiehen kellon. Vaikka ei pieni poika ollutkaan ihan varma, mitä se tarkoitti.

”Taitaa sinun katse olla parempi kuin minulla”, mies naurahtaa herättäen Vesan takaisin nykyhetkeen, ”Kerros vanhalle, mikä se kirja on”.

”Niin, anteeksi, tota, Yritysjohdon taloushallinto tänään, taloutta, pääsykoekirja. Tänään olisi pääsykokeet.”

”Vai niin, vai ekonomiksi”.

Hetken Vesasta tuntuu, että mies haluaisi ottaa kirjan käsiinsä. Hän kuitenkin nojautuukin penkkiinsä ja jää katselemaan pitkin junan käytävää. Herrasmiehessä on mystistä tyyliä, jolle uteliaisuus haluaisi selityksen. Harmikseen Vesa ei löydä mielessään mitään riittävän arvokasta jatkoa keskustelulle.

Junan jarruttaa seuraavalle asemalle, kun Vesan iPhone soi. ”Joko oot perillä”, isä kysyy tyypilliseen tyylinsä. Isän maailmassa useimpien asioiden piti olla valmiita jo eilen. Lapsuudessa isän työpuhelimen pirinä tarkoitti aina leikin päättymistä. Sitä oli pienen Vesan välillä vaikea käsittää; miksi puhelimessa piti puhua niin paljon. Kyllä isä läsnäkin oli, silloin kuin oli, ja valmiina auttamaan elämässä eteenpäin. Välillä enemmän omien toiveidensa mukaisesti, välillä vähemmän.

Sama tyyli on iän karttuessa tarttunut Vesaankin. Ei hän ekonomin kokeisiin mikään reppu selässä halunnut mennä. Salkku sen oli oltava, kun uraa lähdetään aloittamaan.

”Hoidahan homma, pitää sitten se asuntokin katsoa”, isä lopettelee puhelua.

”Joo, joo. Hoidetaan”.

Vesa napauttaa puhelun poikki ja on jo avaamassa Twitteriä, kun herrasmies käännähtää häneen päin.

”Isän valvovan silmän alla?”, hän naurahtaa. Vesaa jää hetkeksi vartomaan hymyä lauseen saattajaksi, mutta huomattuaan odotuksensa turhaksi vastaa: ”Niin kai, joo”.

”Ankara se oli minunkin isä. Sodat käynyt mies. Vanhempi upseeri, upseeri joo…”. Mies hiljentyy korostetun tarkasti kuuntelemaan junan kuulutusta. Hänen keskusteluun kääntynyt kehonsa antaa kuitenkin Vesalle syyn odottaa jatkoa.

”Mitäs se nuori mies… sanotaas nyt kuule oikein päivää, minä oon Oiva”. Kädenpuristus on linjassa miehen kellon kanssa. Arvokkuus alleviivaa elettyjä vuosikymmeniä.

”Ootkos isäsi vai omalla asialla, niin, noissa ekonomikokeissa?”

Katsekontakti, sen yllättävä voima, tuntuu lähes kosketuksena. Vanha mies hänen viereltään on yhtäkkiä poissa ja tilalla läpitunkevat silmät, jotka saavat Vesan korjaamaan ryhtiään.

”Omalla.. tai… Kyllä mä omalla asiallani oon”, hän vastaa ja yllättyy itsekin epävarmasta sävystään.

Aamulla Vesa oli herännyt itsevarmana. Valmistautuminen pääsykokeisiin oli alkanut heti kirjoitusten jälkeen. Isä oli kysymättä maksanut hänet sparrauskurssille. Ei ollut epäselvää, mikä tänä keväänä oli tärkeintä. Nyt kun Vesa katsoi vieressään istuvaa hahmoa silmiin, hän tunsi itsensä ensi kertaa tänä keväänä epävarmaksi. Sivusilmällään hän näki, kuinka Oiva hieraisi kelloaan.

”Niin, niinhän me kaikki”, Oiva kevensi tilanteen ja antaen katseensa sukeltaa ulos ikkunasta, ”Se on kova ala, tuo kaupanteko”.

Hetken miehet jatkoivat jutustelua, minkälaista koulunkäynti oli ennen ja millaista nyt, ja miten maailma muuttuu. Maisemaa junan ikkunassa ehti vaihtua hyvän matkaa. Oiva tuntui ikäisekseen todella terävä-älyiseltä ja oli hyvin kiinnostunut Vesan suunnitelmista.

”Seuraavalla asemalla jään pois”, Oiva sanoi yllättäen hieman hartaalla äänellä.

”Haluaisin sitä ennen kertoa  vielä pienen tarinan.. jos jaksat kuunnella… niin..”

Vesa nyökkäsi.

”Sinussa samaa kuin minussa aikoinaan. Nuori mies tuommoisen nahkasalkun kanssa, niin, ja isä, joka tekee tahtonsa selväksi..”.

Oiva odotti tovin kuin antaakseen Vesalle aikaa tulla tunnelmaan mukaan.

Niin tosiaan, minäkin olin joskus nuori. Täynnä halua näyttää kaikille mihin pystyn. Isä kyllä piti huolen, etten ylpistymään päässyt. Menin töihin paperitehtaalle. Ja kovaa töitä tehtiinkin. Joku sen kai huomasi ja teki musta jätkien pomon. Ja sitten töitä tehtiin kahta kovemmin. Ja juhlittiinkin, herrojen kesken, niin semmoista se oli. Kauppa kävi ja rahaa tuli. Sieltä se tämä kellokin on, jonka jo huomasitkin. Paperitehtaalta ison kaupan jälkeen. Se oli nousukiitoa se, minulle ja tehtaalle. Ja veihän se aikaa, paljon tuli oltua poissa kotoa. Mutta en minä semmoisia murehtinut. Oli se vauhti niin kova ja menestyä piti.

Yhtenä päivänä oli todella iso idän kauppa lähellä onnistua. Siinä oli vastat ja viinat jo illaksi varattuna, kun kättä lyödään päälle. Silloin vaimo soitti konttorille, että nyt on äitimuoris täällä sairaalassa todella huonossa kunnossa, heti tänne, kun vielä ehtii. Vaan enhän minä voinu. Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa odottamassa. Riidaksihan se meni, niin vaimon kanssa siis. Kauppa saatiin kyllä sovittua.”

Oiva karisti kurkkuaan pari kertaa ja pyyhkäisi otsaansa. Vesa huomasi kuinka samalla liikkeellä kämmen kuin salaa kulki silmäkulmankin kautta.

”Aamulla sitten ajoin tehtaan autolla sinne sairaalaan. Äitee oli yksin huoneessaan, oli tila kääntynyt yöllä vähän parempaa. Hyvinhän täällä voidaan, huusin ovelta.”

”Minä minnekkään jouva lähteä. Miulla on työ kesken”, tiuskaisi äitimuori saman tien äänessään semmoinen poljento, etten ollut edes lapsena kuullut. Koitin siinä sanoa, ei tässä äiteen tarvitse nyt töihin joutaa.

”Vaiti!”

Siinä minä, paperitehtaan herra, seisoin äitini edessä kuin aikoinaan sokerivarkaista kiinnijääneenä.

”Äitees tekee kuolemaa ja sinä huudat vaimolles puhelimeen venäläisistä ja miljoonista. Oiva, mikä siusta on tullut? Oiva, mikä?! ”

Semmoinen piiska oli äiteellä katseessa, että tunki sieluun saakka… siinä olis pirukin pelännyt. En minä mitään sanotuksi saanut.

”Kun mie sen huutos vaimolles tuosta puhelimesta kuulin, niin kyllä päätin, ettei oo miun aika vielä. Tämän äiteen työ on pahoin kesken.”

Enää ei Oiva kyyneltä salannut.

”Silloin minä tajusin, kuinka pahasti olinkaan itseni antanut kovettua yrittäessäni todistaa maailmalle arvoani. Ei helvetti… Polvilleni kuule löin siihen äiteen viereen ja anteeksi pyytelin. Kun vanha äitimuori viimeistä kertaa silitti poskeani, päätin, ettei tästä eteenpäin mikään mene niiden tärkeimpien edelle. Ei mikään.

Seuraava yönä äitee nukkui pois. Mietin silloin, että olisin itseni tehtaalta irtisanonut. Mutta päätin jäädä, josko olis minusta ollu, vaikka esimerkiksi jollekin. Vähän niinku velanmaksuksi synneistä.

Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Vesa katseli ikkunasta lähenevää asemaa, haki mielessään sopivia sanoja. Oivan tarina oli järisyttävä. Jokainen sana sen jälkeen tuntui liian maallisesti tullakseen sanotuksi.

”Ki-kiitos. Tarinasta.”

Oiva kumartui eteenpäin, otti kiinni edessä olevasta istuimesta ja veti itsensä hitaasti ylös. Hän venytti selkäänsä ja antoi jäsentensä tottua taas uuteen asentoon. Sitten hän kääntyi takaisin hitaasti Vesaan päin.

”Ei minun paikkani tässä ollut, vaan tuolla toisessa päässä vaunua. Mutta kun näin nahkasalkkusi ja sinut kirja sylissäsi, niin päätin jäädä tähän… niin.. taisin sanoakin, minulla oli samanlainen salkku. Niille papereille, joihin venäläiset nimiään raapustivat.”

Tämän sanottuaan hän hapuilevin sormin irrotti kellon ranteestaan ja ojensi sen. Vesa teki käsillään torjuvaan eleen, mutta Oivan katseessa oli jälleen se voima. Silmät eivät kysyneet, ne käskivät: Ota. Vesa muutti torjuvan eleensä vastaanottavaksi kädeksi.

”Minä olen vanha mies, menen nyt katsomaan, kun lapsenlapset pelaavat pesäpalloa. Kyllä ne minulle siellä ajan kertovat. Ekonomin alku se voi sen sijaan kaikenlaiseen eksyä. Pidä kello.. ja älä tee samoja virheitä kuin minä tein… Niin.. ja oo Vesa hyvä äiteelles.… hyvästi sitten!”.

Oiva heilautti kättään ja käveli hitain mutta päättäväisin askelin taakseen katsomatta ulos vaunusta.

Vesa pujotti Silverstonen käteensä. Liikemiehen kello.

Kuinka turhamaiselta kauppias Erlingmarkin kaikkivoipainen nauru nyt tuntuikaan.

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin

Uuden vuoden alku on aina symbolinen taitekohta. Ajatuksissamme jokin päättyy ja jokin alkaa. Jokainen hetki voisi sisältää saman voiman, mutta vuodenvaihteessa tiedämme, että kaikki muutkin ajattelevat samoin. Silloin kaikki on aina helpompaa. Nyt minä kyllä aloitan ja lopetan.

Viikko ennen joulua olin tapaamisessa, jossa oli minulle käytännössä entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Vain kymmenen minuuttia olimme aiemmin keskustelleet ja sopineet, että tavataan myöhemmin ajan kanssa. Alun pienen small talkin aikana yksi henkilöistä sanoi: ”Mä olen lukenut sun tekstejä, herätti hyviä ajatuksia”.

Kiitin iloisena palautteesta ja keskustelu jatkoi kulkuaan jo toiseen suuntaan. Myöhemmin kotiin ajellessa tuo pieni hetki palasi mieleen. Tunsin itseni Ihaaksi – aasiksi, joka ei osaa nauttia. Ja Pönttö-örilääksi. Muistamatta edes mikä se on.

Tasan kaksi vuotta sitten aloin pitämään blogia. Suuri voima, joka silloin pakotti eteenpäin oli ahdistus. Ahdistus siitä, että haluisin olla rakentamassa parempaa kanssanne, mutta en osaa keskustella kielellä, joka vallitsee. Kuin äidinkieleni olisi vasta neljäs kieleni – miten tämä kaikki sanotaankaan tässä hetkessä suomeksi?

Muistan, kun aikoinaan lähdimme lasten kanssa ajamaan Helsinkiin. Sinne on täältä matkaa vajaa 400 kilometriä. Oli jo iltapäivä ja vartin ajon jälkeen 2-vuotias kysyi: ”Ollaanko me siellä yötä?” Sympaattinen kysymys, johon on itse asiassa todella vaikea vastata. Miten hahmottaa 2-vuotiaalle, mitä tarkoittaa neljä tuntia tai 400 kilometriä? Sitä ei voi vaan sanoa, se täytyy kertoa, hänen kielellään. Onneksi aikaa oli, joten samaa asiaa pystyi lähestyä useammastakin kulmasta. Muistatko kauanko Pikku Kakkonen kestää? Onko se sun mielestä pitkä aika? Tämä on vähän kuin katsottaisiin neljä Pikku Kakkosta peräkkäin… Ja niin edelleen.

Tämä oli harvinaista herkkua. Arjen elämässä harvoin voidaan yhteistä ymmärrystä lähestyä rauhassa. Kaiken pitäisi tapahtua aikamääreessä ja ”selkeästi”.

”En minä tuota tarkoittanut, vaan sitä, että tämä on vasta yksi kulma asiaan…”

Turha huudella, juna liikkuu jo.

Ahdistus nousee.

Kirjoittaessa on aikaa niin kauan kuin vain haluaa käyttää. Etsiä sanoille se sävelkulku, jonka uskoo tavoittavan jonkin toisen henkilön sydämen. Testailla vaihtoehtoja, hioa turhaa pois. Sitten päättää, se on tässä.

Tietää ei voi, uskoa täytyy. Se ei ole ongelma. Uskoa minulta löytyy. Mitä kauniimpi mieli – sitä onnellisempi arki. Siinä se on. Se, mistä en mitään halua ottaa pois. Syy miksi nähdä kaikki vaiva.

Pönttö-öriläs sai tuntemattomalta palautteen ja meinasi muutaman sekunnin kiitoksella kuitata sen pois. Aasi. Tuossa hetkessähän on kulminaatiopiste. Sanojen sävel kulkee jonkin lävitse ja saa aikaan jotain, joka ei ole enää sama kuin alkuperäinen. Olkoot se, mitä ikinä onkaan, niin sitä ei olisi, jos ei olisi ollut alkuperäistä sykäystä. Ei minun kanssa tarvitse olla samaa mieltä mistään. Mutta jos joku vuokseni miettii syvemmin niitä asioita, joita kannattaakin miettiä, olen onnellinen.

Kaksi vuotta on toisaalta ollut pitkä aika. 107 tekstiä blogiin ja melkein 13 000 näyttökertaa. Innostavan paljon palautetta ja keskusteluita. Mieltä lämmittävän moni on ollut asioista eri mieltä. Silloin tietää, että kysymys osuu oikeaan, vaikka vastauksia ei vielä olisikaan.

Toisaalta se on lyhyt aika. Minulla on nyt sama paita päällä kuin ensimmäistä tekstiäni kirjoittaessa. Onko mikään lopulta toisin vai piirränkö vain kuvioita sulavaan kuuraan? Ei väliä. Totta kai sillä on rajat, kuinka kauas suurimmankin suden ulvonta kairassa kuuluu. Mitä sitä murehtimaan?

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin.