Siksi toisen täytyy väistyä

Suurin osa meistä on esiintynyt muiden edessä. Pitänyt esitelmän koulussa, puheen juhlissa, soittanut, laulanut, tanssinut, lausunut tai muuta vastaavaa. Esiintymiseen kuuluu lähes aina mukaan jännitys. Ei ole helppo noin vain mennä muiden eteen. Yksi kysymys, mitä minulta on monesti kysytty, on: ”Miten osaat olla niin rentona puhumassa? Miten sen voisi oppia?”.

Hyvä kysymys. Ei se aina ihan rennolta tunnu kyllä. Aikoinaan pelkäsin lähes kuollakseni esiintymistä. Nyt siitä osaa jo hieman nauttiakin. Vaikea sanoa tarkalleen, miten ja miksi se on vuosien aikana muuttunut. Jotain ajatuksia siitä kuitenkin on.

”Kirjoittaaksesi hyvän rakkauskirjeen, sinun on aloitettava se tietämättä, mitä tahdot sanoa, ja lopetettava tietämättä, mitä sanoit”, näin kirjoitti filosofi Rousseau jo 300 vuotta sitten. Olen samaa mieltä mestarin kanssa. Esiintymisessä tämä kielikuva tarkoittaa kahden esiintyjän ongelmaa. Kun joku esiintyy, niin lavalla onkin kaksi henkilöä.

Ensimmäinen on se, joka puhuu, soittaa tai mikä onkaan esiintyjän alkuperäinen tehtävä. Hän tekee sitä, mitä on tarkoituskin tehdä. Vaan hän ei ole yksin esiintymässä. Toinen henkilö lavalla on se, joka koko ajan miettii: ”Miten tämä minun esitys menee, mihin laittaisin kädet, kuuluuko ääni, miltä minä näytän, mitenkähän soitto kulkee, mitä tulikaan seuraavaksi”.

Ensimmäinen on tekijä, toinen on murehtija. Molemmat asuvat saman ihmisen sisällä.

Tämä tandem-suoritus on juuri se, mistä itse olen halunnut päästä eroon. Haluan olla yksi, en kaksi. Onnistumisen ei pidä olla laskelmoitua. Kun esiinnymme, olemme instrumentteja. Vain jos instrumentti on vireessä, voi esitys onnistua. Siksi toisen täytyy väistyä.

Miten siitä toisesta esiintyjästä sitten pääsee eroon?

Tärkeintä on itsensä hyväksyminen esiintymisen arvoisena. Minä esiinnyn ja juuri niin asian kuuluukin olla. Minulla on sävel, joka täytyy soittaa ihmisille. Turhan usein me murehdimme sisällöstä, onko kaikki faktat nyt oikein, muistanko jokaisen sanan tai sävelen. Eivät ihmiset ole kiinnostuneita faktoista. Paljon enemmän kiinnostaa, kuinka tosissaan esiintyjä on. Kun sydän palaa ja sielu roihuaa, sen energia välittyy aina eteenpäin. Se on tärkeintä. Kun esiinnyt, sinun on oltava valmis hyväksymään itsesi esiintyjänä. Minun paikkani on juuri tässä, ihmisten edessä. Rakastaa itseäsi, sanomaasi ja sitä yhteyttä, jonka sävelesi tulee luomaan muihin.

Toinen tärkeä on itse sanomasi/esityksesi hyväksyminen ja allekirjoittaminen. Oletko toisen asialla vai oletko omallasi? Soitatko, tanssitko, puhutko jotain, jotain joka todella on sinussa? Vai yritätkö vain mahtua muotoon, jonka joku toinen jossain piirsi?

Lyhyesti sanottuna kysymystä on siitä, että uskotko sanomasi todella olevan arvokas muillekin. Jos et usko, on todella vaikeaa päästä esiintyjänä parhaimpaansa. Kuten Rousseaun esimerkissä rakkauskirjeestä; jos todella rakastat häntä, kenelle kirjoitat, on sanojesi takana totuus, joka kestää tulenkin. Mitkä ikinä ovatkaan ne sanat, jotka paperille piirtyvät, ne ovat kiistattoman rakkauden ilmentyviä. Tällöin se sanoma, mikä palaa sisälläsi, ei voi olla välittymättä lukijalle. Se ei ole enää kiinni yksittäisistä sanoista ja sanamuodoista, vaan on nimenomaan yksi kokonaisuus.

Tähän siis uskon esiintymisessä:

  1. Hankkiudu eroon siitä toisesta esiintyjästä, joka murehtii.
  2. Rakastu rohkeasti itseesi esiintyjänä. Sinä kelpaat, sinä riität. Olet oikeassa paikkaa.
  3. Tee sanomastasi osa sinua, ole yhtä sen kanssa. Usko koko voimallasi siihen, että mitä ikinä sanot/teetkään, on arvokasta myös muille.

Kaiken maailman esiintymiskikoista ehtii sitten murehtia myöhemminkin. Yksikään fakta ei tee suurempaa vaikutusta kuin palava rakkaus hetkeesi ja asiaasi.

Näin minä uskon!

Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän

Minä olen silminnäkijä. Näin kaiken, eikä ole epäilystäkään, etteikö se, mitä näin olisi totta. Kävelen eteenpäin ja juttelen itsekseni huomisesta kuin olisin yksin maailmassa. Se on hämäystä, en halunnut puuttua siihen, minkä kulku oli ilman minuakin oikea. Illemmalla, kun varjo lankeaa oikeaan kohtaan, livahdan salaa uhrien sekaan. En tiedä itsekään miksi. Väitän olevani vahva, mutta pelko on aina asunut naapurissani. Iltaisin kuulee parhaiten, miten se kolistelee, elää elämäänsä. Leikkaisin sen paloihin, heittäisin jokeen, jos se vaan ei olisi niin nopea muuttamaan muotoaan.

Ajatus karkasi, ei tämä teksti kerro minusta.

Uhrina kieriskellessäni näen kasvosi. Niistä kuvastuu tuttu välittäminen, olet hyvä ihminen. Olen ollut täällä ennenkin, tiedän, mitä etsiä. Lämpöä hehkuva katseesi on muille totuus, mutta minä tiedän paremmin. Oikeassa silmäkulmassasi piilottelee yksinäisyys. Puhut kauniita sanoja, mutta välillä, kun olet lopettanut, huulesi liikkuvat vielä tovin – minullekin – niin ne kuiskaavat ja se on vähintäänkin kohtuus.

Olen taitava uhri, teen kaiken oikein, eikä kukaan epäile mitään. Ennen kuin aamu jälleen sarastaa, olen poissa. Kulkemassa katse pilvissä ja puhumassa itselleni.

Luoja olkoon todistajani – enkä sano tätä kevyesti – minä näen sen hyvän, minkä teet. Kuuntelet heitä, joilla on kiviä sydämellään. Et ole opettaja, olet parantaja. Sinunlaisiasi maailma kaipaa.

Olen miettinyt puolestasi, mikä on auttamisen palkka. Ehkä se on ilo, kun auttaminen onnistuu ja näkee valon syttyvän toisen silmissä?

Entä silloin, kun auttaminen on maratoni? Kun tekee kaiken oikein, mutta toinen jatkaa ryömimistään kohti kallion reunaa? Syökö se vai antaako se?

Retoriseen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata.

Eikä vastausta muutenkaan pidä etsiä vain tuosta yhtälöstä, että olisi vain auttaja ja autettava. Täytyy nähdä laajemmin, ottaa mukaan kolmas muuttuja: silminnäkijä. Sellaisen tehtävä on kertoa, mitä näki, niin rehellisesti kuin mahdollista.

Ympärillämme tapahtuu paljon hyvää, ihminen auttaa ihmistä. Me näemme sen, mutta olemme vaiti. Kävelemme ja puhumme omiamme ei-kenellekään. Ehkä siksi koska emme itse hyötyisi silminnäkijälausunnostamme mitään. Se on typeryyttä, sokeutta ja rikos moraalia kohtaan. Auttaminen on hyve, joka ansaitsee kiitoksen sanan ohikulkevalta silminnäkijältäkin.

Kiitos luo kiitosta, vaitiolo vaitioloa. Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän. Anna anteeksi, että olen ollut vaiti, kulkenut kuin mitään ymmärtämätön. Piiloutunut uhrien sekaan ja valon kajastaessa palannut kertomaan vahvuudestani.

Se oli väärin.

Kiitos, kun olet hyvä ihminen.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Tärkeintä ei ole matka, eikä päämäärä

Jokaisen meidän sisällä on vankila, jossa pimeys pitää valoa kahleissa. Tämä oppi on osa manikealaisuutta, joka oli iso uskonto muinaisen Persian alueella. Ajatus kahdesta vastakkaisesta voimasta löytyy toki monestakin uskonnosta. Manikealaisessa ajatuksessa on kuitenkin oma kulmansa. Oppi valosta pimeän kahleissa sisältää ajatuksen, että valo on jo valmiiksi meissä. Se on vain vankina ja sen voi vapauttaa. Valoa vapautuu sen tekoja tehdessä ja lopulta se on kokonaan irti pimeästä. Toki manikealaisuus, kuten moni muukin uskonto, sisälsi paljon kieltoja, joiden kautta hyvää määriteltiin; selibaatti, raittius, lihansyönnin välttäminen jne. Unohdetaan kuitenkin tarkemmat opit.

Jokainen meistä on varmasti useita kertoja miettinyt, mitä elämällään tekisi. Mihin kannattaisi ryhtyä ja mihin ei? Onko minusta siihen tai tuohon? Kannattaako edes yrittää, eihän mulla ole yhtään lahjakkuutta tuohonkaan?

Monesti me myös sanomme, että ei tärkeintä ole päämäärä, vaan matka sinne. Kaunis ajatus, mutta onko se vähän oudosti sanottu? Miksi ihmeessä matka olisi tärkeämpää kuin päämäärä? Eikö silloin joko koko päämäärä ole asetettu väärin tai puhuja on jo lähtiessä valmistautunut epäonnistumaan?

Valo on jo meissä, se vain on vankina.

Päämäärä vai matka? Kysymystä voi tarkastella myös kolmannesta näkökulmasta. Entä jos tärkeintä ei olekaan päämäärä, eikä matka, vaan ihan jokainen yksittäinen askel – riippumatta siitä, onko askel jotain suurempaa matkaa. Jokaisessa ihmisessä asuu potentiaali radikaaliinkin muutokseen. Me pystymme sekä hyvään, että pahaan ihan uskomattomissa mitoissa. Ihminen vain ei ole rakennettu muuttumaan, vaan enemmänkin pysymään samana. Arkemme ei erityisemmin houkuttele meitä löytämään syvempiä ulottuvuuksia. Sillä jatketaan, millä tähänkin tultiin. Me kyllä asetamme tavoitteita, joista moni jää saavuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti puskemme asenteella loppuun asti. Rankkaa oli, mutta tehty on. En sano, että kummassakaan vaihtoehdossa mitään väärää olisi. Jos kuitenkin ajattelee yksittäisiä askeleita (ilman selkeää päämäärää) merkityksellisinä, niin tilanne näyttääkin toiselta.

Valon tekoja ovat muun muassa toiselle ihmiselle hymyileminen, pienien kauniiden sanojen sanominen, välittävä koskettaminen, läsnä oleminen toiselle. Ei näillä tarvitse olla päämäärää, vaikka niillä varmasti on seurauksia. Kun tekee valon tekoja, ei tarvitse tietää, mihin kaikki lopulta päätyy, vaan niiden arvo on teko itsessään. Nykyajan pikaruokatodellisuudessa kaikkien asioiden pitäisi tapahtua heti tai vähintäänkin olla selkeänä heti, mitä tästä seuraa. Valon teot eivät tähän muottiin taivu. Ne vapautuvat vankilasta askel kerrallaan, sitä mukaan, kun me teemme niitä. Mitä niistä seuraa ja koska, on arvoitus.

Siksi pienen hyvän tekeminenkin on tavallaan uskonto – kuin modernia manikealaisuutta. Uskoa siihen, että jonain päivänä kauniit sanat ja jaetut hymyt palaavat lähettäjälleen, ja on hänen vuoronsa olla saama puolella.

Sama ajatus toimii myös toisinpäin. Jos pieniä hyviä tekoja yrittää sovittaa pikaruokatodellisuuden sääntöihin, niin pimeys kasvaa. Hyvän tekeminen välittömän vastapalveluksen toivossa ei ole hyvyyttä, vaan ainoastaan laskelmoitu sosiaalinen sijoitus. Se luo ympärilleen lisää välittömän vastapalveluksen odotuksia. Silloin ollaan entistä kauempana valon vapautumisesta.

Samaa ajatusta voi kokeilla myös toisenlaisiin tavoitteisiin, liittyvät ne sitten terveyteen, uraan, ihmissuhteisiin tai mihin vaan. Unohtaa päämäärä ja miettiä, mitä olisivat valon teot tässä asiassa. Tehdä niitä askel kerrallaan askeleen itsensä vuoksi. Hyvä summautuu ja hyvä yllättää kyllä lopulta.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, mutta pieni ajatus sovellettua manikealaisuutta saattaa olla hyväksi jokaiselle.

Naapurissa he huutavat

Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?

Taas se nähtiin, että ketään ei kiinnosta

Olen mukana yhdessä noin 15 hengen Whatsapp-ryhmässä, jossa käydään kaikenlaista keskustelua aina elämän vakavista aiheista puhtaaseen mustaan huumoriin. Välillä on hiljaisempaa, välillä aktiivisempaa. Tapaamme monen ryhmäläisen kanssa muutenkin livenäkin, mutta koko porukka on harvemmin koolla. Siksi Whatsapp -ryhmä on hyvä tapa pitää yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia.

Pari viikkoa kävi siten, että yksi ryhmämme jäsenistä kirjoitti aika vahvan kannanoton yhden yhteisen asian puolesta. Kannanotosta ei noussut kuitenkaan käytännössä yhtään keskustelua. Seuraavana päivänä tapasin kaverin livenä. Hän oli selkeästi pahoillaan, kun hänen kannanottoaan ei oltu kommentoitu.

”Taas se nähtiin, että ei ketään oikeasti kiinnosta nämä yhteiset jutut.”

Aika vahva toteamus.

Tämähän on lopulta aika tyypillinen johtopäätös meille ihmisille. Kun maailma ei mene, kuten ajattelimme, ja kun muut ihmiset eivät reagoi, kuten toivoimme, olemme valmiita uskomaan, että kaikki johtuu siitä, millaisia ”muut todella ovat”. Juuri näinhän kaverinikin ajatuskulku meni: kukaan ei reagoinut, koska ”he ovat semmoisia, että ei heitä kiinnosta”.

Sama ajatuskaava toistuu oikeastaan jokainen päivä ajattelussamme. Joku treenaa paljon, koska hän on semmoinen urheiluhullu. Toinen ei treenaa, koska hän ei ole urheilijatyyppiä. Joku puhuu vähän, koska on hän semmoinen hiljainen introvertti. Joku ei seuraa politiikkaa, koska häntä ei kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Ja niin edespäin.

Kaikki tämä ajattelu perustuu siihen, että olisi olemassa jokin pysyvä biologinen kohtalo tekojemme takana. Kala ui, koska se on kala ja kalat uivat. Ihan turha miettiä enempää.

Mietitääs hetki tuota kaverini kommenttia, että ”ketään ei kiinnosta”. Tilanteen voi purkaa osiin kolmesta eri näkökulmasta.

Oliko kyseessä normaalista poikkeava käytös? Miten aiemmin ryhmässä on tällaisiin kannanottoihin suhtaudutta? Äkkiä arvioiden 95% keskustelunavauksista herättää ryhmässä pajonkin kommentteja. Joten kyllä, tämän kertainen radiohiljaisuus oli poikkeuksellinen tilanne.

Entäs oliko henkilöiden välillä eroja? Vetäytyikö osa ja toinen osa oli aktiivinen vai miten? Tässä tilanteessahan kaikki olivat hiljaa, joten konsensus oli selkeä. Käyttäytyminen ei vaihdellut käytännössä ollenkaan.

Ja missä muissa tilanteissa on käynyt samalailla, että kukaan ei ole kommentoinut? Joskus lauantaina myöhäisillassa on joku saattanut pitää monologia, johon kukaan ei ole kommentoinut. Eli tilanteessa, jossa on helppo kokea, että kommentointi ei nyt kannata.

Kun nämä kolme ajatusta vetää yhteen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Ryhmän sisällä oli selkeä ja poikkeuksellisen vahva konsensus, jollaista näkee yleensä vain tilanteissa, joissa mikään kommentti ei tunnu järkevältä sanoa. Kuulostaa siten aika epätodennäköiseltä, että aiemmista polveilevista argumentoinneista tilanne olisi muuttunut niin radikaalisti, että ryhmä kollektiivisesti ja homogeenisesti olisi menettänyt kokonaan kiinnostuksensa.

Katse kääntyykin siis itse kommentoijaan. Millainen oli itse kommentti? Mitä se sisälsi, miten se oli muotoiltu ja miten ajoitettu?

Sen enempää analysoimatta, juuri tässä on homman ydin. Kommentoinut kaveri on ryhmän tuoreimpia jäseniä. Hänelle hänen oma oivalluksensa oli uusi. Me pidempään mukana olleet olimme saman idea kuullet jo lukuisia kertoja. Kaikki ovat samaa mieltä, että ihanteena idea on juurikin oikea. Samalla olemme jo useammalla eri tavalla kokeilleet ideaa ja ei se käytännössä toimi ilman, että joku ottaa päivätyökseen sen pyörittämisen ja valvomisen. Niinpä nyt kun tuore kaveri toi painokkaasti ideansa tiskiin, niin muut huokailivat itsekseen: ”Niinpä niinpä, idea on kyllä kuultu ennenkin, vaan tuopa pöytään jotakin uutta. Miten ihmeessä se toimisi tällä kertaa paremmin?”

Kaikki tunsivat umpikujan tuskan aiheen ympärillä ja siksi kukaan ei lähtenyt edes kommentoimaan. Turhaa jälleen kerran keinuttaa samaa venettä. Parempi siis olla hiljaa.

Aika iso ero kaverin oman tulkinnan ja ryhmä kokemuksen välillä. Asia ei ollutkaan niin, että ”ketään ei kiinnosta”, vaan se olikin kommentti, joka tietämättömyydessä lausuttiin seurueessa, joka oli kaiken jo kuullut moneen kertaan aiemmin.

Tämmöisiä me ihmiset olemme. Valitettavan usein osumme väärään, kun koetamme selittää maailman asioita sen kautta, mitä ”muut ovat”. Mikään ei elämässä johdu vain yhdestä syystä. Me elämme uskomattoman monimutkaisessa yhteyksien verkostossa, jossa vierestä katsojan on kohtuullisen turha arvaamalla tuomita muiden tekoja. Kukaan ei meistä ei ole yksiselitteisesti mitään, vaan valitsemme itsemme aina suhteessa tilanteeseen, odotuksiimme, oletuksiimme ja muihin ihmisiin. Se, mikä äkkiä katsoen näyttää yksiselitteiseltä, saattaakin johtua jostain ihan muusta.

Se on kuitenkin petollisen houkuttelevaa tuomita, kun elämä ei mene juuri kuten itse haluaa, että ”ei se onnistunut, kun ne on sellaisia”. Totuus ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen.

Siksi kannattaa aina ennen muiden tuomitsemista miettiä tilannetta, vaikka näiden kolmen näkökulman kautta.

  1. Oliko käytös jotenkin poikkeavaa vai toimivatko muut ihmiset samoin?
  2. Miten yleensä vastaavissa tilanteissa toimitaan, voiko useinkin käydä näin?
  3. Onko tämä henkilö koskaan aiemmin käyttäytynyt näin vai oliko tämä ihan ainutlaatuinen tilanne?

Lähes aina kun elämää vähän sanoittaa auki, löytyykin se inhimillisyys taustalta.

Rakkautta, rakkautta ja kaunista kesää!

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Jonka pinta itki pisaroita

Kahlasin pisaroissa silmiäni myöten. Oli mahdoton nähdä tien toista reunaa. Siellä olisi voinut kulkea yksinäinen tasallani, emmekä olisi tienneet toisistamme. Ajoittaiset autojen valot halkoivat kiireisinä sademassaa kuin olisivat olleet vain lyhdyt vailla kiinnitystä mihinkään selitykseen. En ollut varma olinko lähellä vai kaukana, sillä pelkkä eteenpäin kulkeminen oli jo pitkään vaatinut kaiken huomioni.

Takaani kantautui korviini juuri ja juuri kuultavissa oleva hiekan rahina. Molemmin puolin ohitseni työntyvä valo liittyi sateen joukkoihin saartaakseen minut. Pysähdyin, mutta en katsonut taakseni. Sen olin päättänyt jo ennen kuin kotoni vedin keltaisen sadetakin ylleni. Rahina lähestyi entisestään, sen täytyi olla tosissaan.

Viereeni lipui sininen auto, jonka pinta itki pisaroita. Auton oranssi vilkku välkkyi edessäni ikään kuin kieltääkseen jatkamasta. Painoin käteni kyljet ikkunaan ja katsoi nsisälle. Kuljettaja näkyi vain epämääräisenä hahmona. Apukuskin penkki oli mustaa nahkaa. Sisätilat näyttivät silmääni virheettömän siisteiltä. Ajattelin, että auton täytyi olla uusi, mahdollisesti suoraan liikkeestä. Siisteys tosiaan saa ajattelemaan tällaista.

Avasin oven, nousin nahkapenkille. Ensi töikseni avasin takkini ja käänsin lämmön puhaltamaan vasemmilta rintakehääni ja oikealta syliini.

  • Tunnemmeko, kysyin kuljettajalta
  • Kyllä, olemme ystäviä.
  • Olemmeko vanhoja ystäviä vai olemmeko vasta tavanneet?
  • Tapasimme hetki sitten

Järjestely sopi minulle hyvin. Uuden ystävän auto puhalsi ja tunsin itseni merkitykselliseksi. Hän kaartoi auton takaisin tielle ja antoi vilkun sammua. Ajoimme tovin puhumatta. Kun on kaksin hiljaa, ei voi olla ajattelematta hiljaisuutta. Onneksi olimme ystäviä, se lievensi ajatusta.

  • Miksi, kysyin lopulta.
  • Miksi ei?

Vilkaisin kastuneita vaatteitani. Farkkujeni lahkeille oli läheltä ajanut rekka roiskauttanut kuraa. Ne olivat jyrkässä ristiriidassa auton siisteyden kanssa. Häpesin itseäni, mutta tulin samalla tietoiseksi, että en olisi koskaan jaksanut kävellä niin kauas kuin tilanteeni vaati.

Kuljettaja katsoi minua, ystäväänsä, ja käänsi sitten päänsä kuin ei mitään olisi nähnytkään. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli hiljainen, välillä jouduin pinnistellä kuullakseni. Aina sen jälkeen, kun hän oli nauranut omalle kaskulleen, hän puhui muutaman lauseen kuuluvammin. Mitä pidempään hän puhui, sitä tavallisemmalta ja käytetymmiltä auton aiemmin virheettömät sisätilat näyttivät. Pahvinen kahvimuki kierähti istuimen alta jalkoihini. Litistin sen ja potkaisin kantapäälläni takaisin.

Hän puhui asioita, joissa ei ollut mitään yllättävää. Siksi kuuntelin haltioituneena.

Kun hän kertoi pelkäävänsä samaa asiaa kuin minä, huomasin vaatteideni kuivuneen ja käänsin oikean puhaltimen kohti ikkunaa ja suljin vasemman. Ulkona satoi edelleen vyöryen. Sisällä ainoastaan sadevettä imaissut nahkapinta tuntui kevyen kosteana. Kuljettajan puhui ja olin hyvilläni. Kun ystävät kohtaavat, yksinpuhuminenkin on keskustelua. Lopulta hän piti pienen tauon ja pyysi minua sitten syöttämään navigaattoriin osoitteen.

  • Mihin me menemme?
  • En tiedä. Valitse vaikka joku viimeksi käydyistä.

Hyvä idea, kun on päämäärä, voi keskittyä paremmin matkaan. Mehän olemme kuitenkin juuri nyt. Kun sade lopulta taukosi kerroin hänelle häpeillen yhden salaisuuteni. Sanottuani sen loppuun, en uskaltanut hengittää, sillä hänen reaktionsa määrittäisi paljon. Kuljettaja laski kätensä kädelleni, joka olin unohtunut puristamaan nahkapenkin reunaa.

  • Kiitos, kun kerroit. Luulin olleeni ainoa, hän sanoi
  • Et ole, vastasin rauhallisuudella, joka oli pöyhkeys sitä helpotusta kohtaan, jonka tunsin sisälläni.

Minä olin ollut varma, että olen ainut. Hän oli ollut varma, että hän on ainut. Tässä tiivistyi huoliemme koko koomisuus. Niitä me olemme, ihmisiä, joiden sielussa vähän kasvaa paljoksi, vaikka järki haluaisi katkaisi kaikki purot. Miksi emme rohkene paljon aiemmin avata sydäntämme?

Onneksi matematiikka on absoluuttista. Kun on kaksin yksin, on kaksin, eikä yksin.

Nyt puhuimme vaivatta lähes vuorotellen – niitä kauneimpia ystävyyden tiloja. Hän sanoi, että olisi kiva tulla käymään luonani joskus, mutta ei tiennyt, missä asun. Ajatus tuntui miellyttävältä, mutta emme tehneet kuin humalaiset, sopineet saman tien varmaksi jotain, jota ei ollut tarkemmin mietitty.

  • Näyttää siltä, että emme saavu oikein minnekään, hän sanoi vilkaistuaan navigaattoria.
  • Ei se haittaa, jään tässä pois.

Hän pysäytti auton ja ojensi kätensä puristettavaksi. Pakkohan siihen oli tarttua, halaaminen näin pienessä autossa olisi kuin olisin yrittänyt kiivetä hänen päälleen. Pientareella kumarruin sitomaan kengännauhaani. Kun nostin katseeni, huomasin, että seuraavan mutkan takaa näkyisi kotitaloni.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.