Lumi kääntyy helmiksi. Kevät osaa hommansa, kulkee itsevarmana, eikä katsele sivuilleen. Se, ettei siitä koko talvena näkynyt jälkeäkään, on historiaa, vaihtoehtoista totuutta. Kimallus iiriksessäni, lämpö kimpoilee, saa minut voimaan hyvin. Oranssi takkisi hehkuu, en osaa sano mitä, mutta tunnen sen poskillani. Olet käsky kääntämään katseen.

Siinä ei ole minulle mitään uutta.

Kasvosi valossa, lyökää Mona Lisa roskakoriin, mieleni hakee superlatiiveja, mutten keksi yhtäkään sopivaa.

Puristan lumipallon ja heitän sinua kohti. En kuin baseballissa, vaan paraabelissa. Se tarkoittaa samaa kuin vetäisin pipon silmillesi. Rakkaus keventää diskurssia, viilaa sanoista naivismin pois. Tuo meidät lähemmäs sitä, minkä luota emme koskaan pois lähteneetkään.

Olen ollut monessa mukana, miekkaillut sanoilla ja katsonut silmiin. Seurannut, kuinka eurot näytöllä kääntyvät käyräksi. Enemmän sitä ja enemmän tätä. Ihmisen piirtämä suunnitelma kohti jotain, joka ei ole kenenkään.

Älä ymmärrä väärin, en vähättele. Tarpeeksi olen nähnyt tajutakseni, ettei rakkaudesta kirjoittamalla ruokita maailmaa. Ehkä juuri siksi ihmisellä onkin kaksi jalkaa, että hänellä olisi mahdollisuus seisoa rajan molemmin puolin. Tiedäthän sinä – sitä, mutta myös tätä.

Minulle tuo raja kulkee siellä, missä sinäkin. Heitän toisenkin lumipallon ja lyöt sen lapasellasi kimalteiksi. Hymyilet kuin olemassaoloni olisi palkinto. Se lämmittää mieltäni voimalla, joka energiana sulattaisi lumen metrien säteellä ympäriltäni.

Silmissäsi olen valmis, juuri sitä, mitä toivottiin. Se on todellisuuden valtavimpia ulottuvuuksia. Kun saa kokea hetken, jossa itse on vastaus, tajuaa, miten rauhoittavaa on, kun kysymyksiä ei enää ole. Piirrän ihoosi kirjaimia, eikä muulla juurikaan ole väliä. Olemme, emmekä kysele.

Kasvosi valossa, lämpö kimpoilee. Olisipa minulla kauniimpia sanoja. Sinun veroisiasi.