En kuulu toimistoon

Sä et kuulu toimistoon, sä et kuulu toimistoon. Sofian sanat repivät ihoani, saivat pään paisumaan. Teki mieli raapia koko kroppaa kuin vajaamielinen syyhykohtauksessa ja lopuksi lyödä otsa kaikin voimin olohuoneenpöytään.

Kyllä minä sen tiedän!

Mutta eikö voitaisi vain olla tämä elämä hiljaa asiasta? Antaa ajan mennä ja keksiä iskulauseita, jotka hoettuina sävyttäisivät mustan harmaaksi. Aikansa toistettuaan voisi sanoa, että kaikkihan tässä elämässä on enemmän tai vähemmän harmaata. Eikä ongelmaa enää olisi. Se tottelisi puhetta, suksisi hittoon.

Ja minä saisin syyhyni loppumaan.

Vaikka todellisuus olisi kuinka katsojansa näköinen, on siinä säännöt. Nälkää tai yksinäisyyttä on vaikea kuvitella pois. Ei kaiken kestämiseen asu voimia vain ihmisessä itsessään.

Täytyy olla mukana pelissä, jossa on säännöt, joita on hiton vaikea muuttaa. Tehdä niin kuin ei kuulu tehdä. Tajuan hyvin ajatuksen, joka Sofian oli vallannut. Ei se silti minua auttanut itään taikka länteen. Nousin ylös sohvalta välttyäkseni kiusaukselta todella lyödä päätäni pöytään. Väistin yhden ansan, mutta eteisin peili on vähällä suistaa minut toiseen. En ole enää nuori. Vanha on suhteellista, mutta varmaa on, ettei nuoruus enää pidä majaansa kehossani.

Minne kadonnutkaan, hyvästejä jättämättä.

En kuulu toimistoon. Hyväksyn ajatuksen, muttei poistuakaan voi vain lakata olemalla. Täytyy siirtyä. Jos irtisanon itseni toimistotöistä, minne menen, millä elän?

Kun kiusauksen pinta puhkeaa, pilkistää sen sisältä erilainen käsikirjoitus: Alkuun se ihana tunne kontrollista, kun kirjoitat irtisanoutumisilmoituksen. Minä ajan tätä laivaa! Hetket parrasvaloissa, kun työkaverit kyselevät, että mihin sä menet. Kollega toiselta osastolta kehuu rohkeudesta, tiimikaveri ylistää yhteisiä hetkiä. Sitten kotona keittiön pöydän ääressä tarmosta paisuneena tehdä suunnitelmia vihon nurkkaan. Ei, ei sittenkään mitään harakanvarpaita. Kunnon suunnitelma, semmoiset tehdään Exceliin.

Suunnitella ja sitten nukkua aamulla pitkään, kun kukaan, eikä mikään, ole käskemässä. Avata Excel ja lähettää pari sähköpostia, ehkä juurikin se työhakemus kirjakauppaan. Ihmetellä ja nauttia, kun taivas on korkealla.

Kunnes parin viikon jälkeen kuukausi vaihtuu, eikä palkka kilahdakaan tilille. Puolet päivistä onkin mennyt tietokoneella pelaamiseen, kun ei suunnitellakaan jaksa koko aikaan. Todellisuuden kylmä kuiskaus muistuttamassa, ettei suunnitelmien toteuttaminen ole vain itsestä kiinni. Hetkessä ei voi saavuttaa kuin hetkeen kuuluvia asioita. Elämän uoma kääntyy vasta hetkien kertautuessa.

Yhtenä iltana sitten mielen valtaa raastava ahdistus. Alkuhätkähdys, jonka perään välitön sisuuntuminen. ”Nyt on pakko keksiä jotain”. Facebookiin ilmoitus, annetaan sähkökitaratunteja. Yö kieriä lakanoissa, että miten ne tulot pitäisi ilmoittaa verotukseen ja mitä jos ei ilmoittaisikaan. Valvepainajainen kaikkaudesta, jossa jokaiseen suuntaan nousee ylämäki. Vaimea kuiskaus vuotaa sielun uloimmasta nurkasta: Miksen miettinyt rauhassa enempää ennen kuin polulle lähdin.

Rohkeus on helppoa pussi päässä. Keulia mopoa kotitiellä ja jättää todellisuus toiseen hetkeen. Nyt on lauantai ja ulkona lunta kuin Alaskassa. Riittävä tekosyy siirtää kaikki sitä suurempi huomiseen.

Sieluni on liian pienenä maksamaan rohkeuden täyttä hintaa. Kyllä minä vielä tämänkin asian ratkaisen, mutta suunnitelman täytyy olla parempi.

Vaikeinta elämässä taitaa olla elää sitä.

Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?

Yksikään kaupunki ei nuku koskaan – lause pyörii Sofian mielessä. Pyörii ympyrää, surisee ja pörisee, niin ettei merkityksestä saa oikein minkäänlaista otetta. Kaupungissa on aina joku hereillä, mutta onhan kaupunki kuitenkin jotain muutakin kuin ihmiset? Ja kuin uni olisi jotenkin vain valinta, vain vaihtoehto valvomiselle, johon ryhtyessään menettää sen kaiken, joka tapahtuu samaan aikaan. Tämä kaupunki tosin tuntui vähintäänkin torkkuvan. Kello on jo lähemmäs puolta yötä tiistaina, eikä Sofia muista koska olisi viimeksi ollut ulkona tähän aikaan. Nukkua, valvoa. Valita. Ja kun yhden valitsee, toisen menettää. Sofia oli jo halukas päästämään irti ajatuksesta, mutta kuin askelten rytmiin se takoo itsensä uudelleen esiin.

Liikennevalot välkkyivät vihreää, mutta Sofia pysähtyi ja hengitti syvään pakkasilmaa. Katseli hetken sitä ainoaa autoa, joka näytti ilmestyvän odottamaan. Nuori mies leveä lippainen lakki päässään. Vaimea basson kumahdus kuului kadulle asti. Äänenvoimakkuuden välitön yhteys itsetuntoon, Sofian naureskeli mielessään. Nuori mies huomasi Sofian tuijottavan ja teki huulillaan eleen kuin olisi lähettänyt suudelman.

”Hyi helvetti”, pääsi Sofian suusta.

Jalankulkijoiden vihreä ehti vaihtua uudestaan punaiseksi ja mies iso lippis päässään kaasutti Audinsa liikkeelle. Kohdalla vielä katsoi Sofiaa kuin odottaen jotain elettä. Sofia käveli heti auton mentyä punaisia päin. Hyi mutta toisaalta – tuntematon ja suudelma. Sellaisesta oli jo niin kauan aikaa, että oli tullut automaatioksi tuomita ajatus. Jankkaus kaupungin nukkumisesta oli onneksi unohtunut ja Sofialla soi nyt päässään vain sana, jonka aiemmin päivällä oli mäkkärissä minulle sanonut. Vapaudu.

Kaikki ne helvetin säännöt elämässä, jotka eivät lopulta perustu muuhun kuin pitkään historiaansa. Se turvallisuudentunne tehdä kuten aina ennenkin. On ihan ok sanoa ihmisen olevan täysi ääliö, mutta tuntemattoman suuteleminen, se onkin jotain paljon vakavampaa.

Käännyttyään kulman taakse Sofia pysähtyi katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Kirjoja ketodieetistä, makeanhimosta, keijuista ja murhamysteereistä. Miten jokainen vuosi löytyy noin paljon julkaistavaa? Värikkäiden kansien paljous huutaa vuodesta toiseen eksyneelle: ”Minä olen kartta”.

Sofia nappaa puhelimen taskustaan ja laittaa minulle viestin.

”Sun pitäisi olla kirjakaupassa töissä, eikä siellä toimistossa. Tiedät sen itsekin”.

Saman tien viestin luettuani iskee kokovartalokokemus. Sofia on niin oikeassa, että se ahdistaa. Annetaan minun nyt kuitenkin olla, ilta on Sofian.

Kun Jari alkuillasta oli esittänyt tietämätöntä Sofian avatessa keskustelua, oli Sofia tuntenut olevansa täysin tilanteen päällä. Ottanut oluen siinä missä hänkin ja antanut asian olla. Ottanut toisen ja kolmannen ja sittemmin päättänyt lähteä käymään kaupungilla vielä neljännellä.

”Häh? Nythän on tiistai”, oli Jari sanonut.

”Totta! Voin mä jäädä kotiinkin, jos halut jutella jostain?”

Ja niin Sofia sitten seisoi kirjakaupan näyteikkunan edessä miettimässä vapauden käsitettä kuin vannoutuneempikin filosofi.

Astuessaan sisälleen pubiin Sofiaan iski ihmetys, ettei kuppilassa haisekaan tupakka.  Samalla kun Sofia mielessään hymyili omalle hölmöydelleen, kulki kylmät väreet pitkin selän pintaa. Onko kaikesta todella niin kauan?

Sofia tilasin lasin valkoviiniä, nappasi tiskiltä Iltalehden ja siirtyi nurkkapöytään istumaan. Kansanedustaja heilunut humalassa ja siitä saatu aukeaman juttu. Sofia huokaisi ja käänsi sivua. Samalla opiskelijalauma pölähti pubiin. Naurun remakkaa ja laajoja liikesarjoja. Sofia kohotti hetkeksi katsettaan. Nuoria haalareissa, katoamaton luonnonvara tässä kaupungissa. Tuntemattomia kasvoja, joille elämä piirtyi juuri hetkessä. Sofia palasi lehteensä ja selaili muutaman aukeaman edemmäs samalla. Nauru taustalla jatkoi raikumistaan.

”Rahat tai henki!”

Ääni singahti läpi hälinän, osui Sofiaan. Hän säpsähti ja katsoi ensin väärään suuntaan. Oikealle puolelle seisoo mies, jonka punaisten haalarien hihat olivat sidottuina lantion ympärille. Sofia tuijotti hämmentyneenä.

”Henki.”

Mies punaisissa haalareissaan katsoi Sofiaa silmiin ja hymyili.

”Saat pitää sen.”

”Minkä?”

”No molemmat, rahat ja henkes.”

Hiljakseen Sofia sai ajatuksensa kasaan, katseli vieressään seisovaa miestä. Ruskeat silmät näyttivät hämyssä mustilta helmiltä. Hiustyylistä päätellen mies oli tullut suoraan parturista. Sivuilta lyhyeksi, päältä kevyen kaartuvasti oikealle. Vahva kulmikas leuka. Kun mies hymyili, silmäkulmat kaartui hieman alaspäin. Ilo silmälle. Sofia arvioi hänen olevan vähintään kymmenen vuotta itseään nuorempi.

”Istu.”

”Ai niin kuin koira?”

”Kuinka alkeita sulle täytyy opettaa”, Sofia sanoi ja oli tyytyväinen hymyynsä.

Mies istui ja ojensi kätensä nyrkkitervehdykseen. Sofian hymy on lähellä kääntyä naurunpurskahdukseksi, mutta hän ojensi kuitenkin nyrkkinsä vastaukseksi. Sitten hiljaisuus, jonka aikana hörpyn ottaminen lasista kehittyy poikkeuksellisen tietoiseksi prosessiksi.

”Mä olen Lassi.”

”Mikä on parasta Lassissa?”

Miehen kulmikas leuka tekee tyhjän liikkeen, kuin rumpali löisi symbaalista ohitse. Lassi katsoo hetken ohi Sofiasta.

”Parasta mussa, oon kiltti.”

”Muumimamma?”

”Enemmänkin Hessu Hopo, mutta sä et sanonut vielä nimees…”

Sofia huomaa kielensä olevan kepeä, sanat muodostuvat vaivatta. Hän kyselee Lassilta kaikenlaista, tarkkailee ilmeitä. Nauttii, kun nuorempi mies häkeltyy sanoissaan.

”Uskotko sä mua?” mies kysyy kerrottuaan suunnitelmastaan perustaa oma ohjelmointifirma heti, kun vain saa tarpeeksi säästöjä kasaan.

”Mä uskon, että sä uskot itseäsi. Älä anna mun olla mikään mittari sen rinnalla.”

”Sä olet mielenkiintoinen nainen”, Lassi sanoo, ”Odotas hetki”.

Lassi nousee ja loittonee baaritiskille. Sofia katsoo hänen jälkeensä ja on jo ajattelemaisillaan jotain hänen hartioistaan, kunnes antaa katseensa jatkaa kiertoajeluaan. Taustamusiikki ja yleinen hälinä ovat vuorovedoin kasvaneet, vaikkei kuppilassa vieläkään tungosta ole. I was made for loving you soi ja muutaman metrin päässä shottilasejaan kohottelevan seurueen puheesta ei saa selvää kuin yksittäisiä sanoja.

Sofia tietää hyvin, mitä hänen ikäisensä kuuluisi nyt itseltään kysyä: ”Mitä minä täällä teen?” Siinäpä se, tuota viisaammaksi on hän päättänyt itsensä piirtää. Olla, koska hyvällä olemisella on arvo sinänsä. Ei sitä tarvitse osata selittää. Mieluummin vain lopettaa kaikenlaiset muoviset sisältä ontot itsetutkistelut. Jättää työntämättä päätään väkisin ämpäriin ja tunnustella, mahtuuko se. Kyllä elämässä tilaa on.

Sofia säpsähti kuin aiemmalla kertaa, kun Lassi palasi pöytään. Iso lasi punaviiniä liukui pitkin pöydän pintaa Sofian eteen.

”Maista! Tämä on mun suosikki.”

Sofia pyöritti lasia ja nuuhkaisi. Vahvan nahkainen tuoksu. Maku vastasi tuoksun luoma mielikuvaa. Miellyttävä.

”Tiesitkö, että punaviinien laatu tulee suoraan sieltä viinitarhasta”, Lassi kysyi

”Mistäs muualtakaan?”

”Eiku. Mieti nyt, mitä kaikkee tässä maailmassa on, johon joku kapitalisti sekoittaa lorauksen sitä ja tätä ja myy omanaan. Kukaan ei tiedä, mistä mikäkin maku lopulta tulee. Niinku tämä Subwayn juttu, että onko niiden tonnikalassa oikeesti edes tonnikalaa. Punaviini on sitä, mitä viinitarhalta lähtee. Sitä makua ei voi feikata. Mieti nyt, jonkin on aitoa.”

”Mitä se sulle sitten tarkoittaa?”

Jälleen pieni hämmennys, sanojen haku. Nuoruudessa on uskoa, eikä turhia miksi-minä-täällä -kysymyksiä. Samalla nuoruuden pinta on karkaisematon, altis aukoille, jotka huomaa vasta, kun ne osuvat kohdalla. Ei siinä mitään väärää ole.

Odottaessaan vastausta, Sofia huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi silittää sänkeä noissa mukavan kulmikkaissa kasvoissa. Ihan vain kokeilla. Kuin maistaisi juomaa kaverin lasista.

Keskustelu jatkuu, Sofia huomaa viimeisellä siemauksella viinin maistuvan paljon vähemmän. Sepäs meni nopeaan. Päässä alkaa tuntua kotiinlähdöltä.

”Kiitos viinistä, mun täytyy nyt lähtee kotiin.”

”Sitä saisi tuolta kyllä lisääkin”, Lassi nyökkää tiskin suuntaan ja pyörittelee omaa lähes puolillaan olevaa lasia kädessään, ”Haenko?”

”No… tai siis ei. Kyllä mä nyt lähden.”

Sanat sanottuaan Sofia jää edelleen istumaan paikoilleen. Tyhjä punaviinilasi, ensi siemauksen vahva maku, joka asteittain laimeni lasin tyhjetessä. Lassin silmät, mustat kivet, alaspäin vienosti taittuvat silmäkulmat. Hetken Sofiasta tuntuu kuin olisi tyystin vailla ajatuksia tämän hetken ulkopuolelta.

”Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?” Lassi kysyy.

Suudella tuntematonta. Vapaudu. Ajatukset kuin flipperin kuula. Lassin katseessa ei paista himo, vaan ihminen – hetki elämää. Tuskin yhtään sen enempää, vaan ei myös piirua vähempääkään. Vapaus. Vapaus. Sofia nousee ylös ja pukee punaisen kangastakin ylleen. Harmaa pipo valkoisella tupsulla vasemmassa kädessään hän hipaisee Lassin oikeaa poskea. Sänki pistelee, siirtyy sormesta selkäpiihin. Säväyttää, muttei muuta mitään.

”Kuullaan!”

Lassi katsoo, huulet säilyttävät hymynsä. Kuullaan. Yksi sana, joka hengästyy hetkessä, koska se peittää enemmän kuin avaa. Sen tajuaa ja silti haluaisi kysyä. Sofia poimii käsilaukun mukaansa ja taakseen katsomatta kävelee ulos. Ilma on kirpeä, eikä siinä ole punaviinin tuoksua. Lassi katsoo suuntaan, johon mielenkiintoisen naisen selkä katosi. Punaviini huikalla loppuun, sillä juuri tähän ei voi jäädä kuin toviksi, sitten on jatkettava. Muuten elämä karkaa ja sellaiseen hän on liian nuori.

Ulkona Sofia on tyytyväinen itseensä. Hypähtää ilmaan ja alas tullessaan liukastuu ja päätyy istumaan kirjakaupan ikkunan eteen kadulle. Kadun kylmyys tunkee kangastakin läpikin. Sofiaa nauraa ääneen. Itselleen, elämälle, kaupungeille, jotka eivät nuku koskaan. Tanakka mies mustassa duffelitakissaan pysähtyy seuraamaan tilannetta. Ennen kuin mies ehtii avata suutaan, Sofia sanoo:

”Pois, mene pois.”

Mies puristelee päätään, jatkaa matkaansa. Sofia kömpii ylös, katsahtaa hetkeksi näyteikkunaa ja jatkaa matkaansa.

”Pois on hyvä”, Sofia kuiskaa itselleen. Mieli tekisi hypätä uudelleen, mutta minnekäs tässä kiire. Hyppiä kyllä ehtii.

Suudella tuntematonta. Vapaus. Mutta ei nyt, ei näin. Liian helppoa, liian halvalla. Vapaus menettää merkityksensä, jos sen näkee vain myöntymisen kautta.

Pakkanen pistelee poskia, Sofia odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Hämy, hälinä ja punaviinit. Sänki mukavan kulmikkaassa leuassa. Sitä ja tätä – niin nopeaan asiat kääntyvät menneeksi, jolla ei enää ole juurikaan väliä.

Sille polulle Sofialla ei ole aikomustakaan lähteä.

Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Se on kaikilta pois

Hyytävää pakkasta oli jatkunut jo viikon. Herätessäni mittari oli näyttänyt edelleen – 29 astetta. Lattia oli kylmä kuin murhamiehen sydän. Lapsena aina ihmettelin aikuisten pakottavaa tarvetta antaa villasukkia joululahjaksi. Tämän jääkauden myötä olen oppinut antamaan niille arvoa. Olen myös varma, että jos ei ole koskaan paukkupakkasilla asunut vanhassa maalaistalossa, ei voi ymmärtää, miten näissä jokainen nurkka vuotaa. Kahteen makuuhuoneeseen laitatin kymmenisen vuotta sitten tuulensuojalevyt, mutta nyt nekin tuovat mieleen lähinnä laulun lapsuudesta: ”…purukumilla paikkaamme sen”.

Puolen litran muki täynnä kuumaa teetä katselen pursuvaa sähköpostilaatikkoa. Tuntuu kuin postitulvan äärellä lukutaito pakenisi kehostani. Otsikoissa vilisee samoja tuttuja sanoja: ”Viestintää”, ”Kysely”, ”Kooste”, ”Yhteenveto”. Pidän työstäni, mutta juuri nyt vaatisi fuusiovoimalan verran energiaa ylittää lähtökitka.

Tuijotellessani mieleeni muistuu eräs parin vuoden takainen seminaari. Puheenaiheeksi sielläkin nousi sähköpostitulvan vitsaus. Eräs vanhan koulukunnan patruunajohtaja (jolla muuten kasvoi korvissa niin paljon karvaa, että ajauduin pohtimaan, miten parturi tuommoiseen suhtautuu. ”Ja leikataanko korvatkin?”) julisti, että hänellä on loistava keino hallita sähköpostia:

”Aina loman jälkeen poistan lukematta jokaisen sähköpostin. Kyllä ne, joilla oikeasti on asiaa, on sitten uudelleen yhteydessä.”

Kommenttia seuranneen hiljaisuuden rikkoi vieressäni istunut nainen toteamalla, että juuri noin sitä pitäisi kyllä itsekin uskaltaa. Hyväksyvää muminaa useammasta suunnasta, samalla kun patruunajohtaja paranteli ryhtiään silminnähden ylpeänä.

Hörppään lisää teetä, pieni lämmön aalto vaeltaa rintakehääni. Patruunajohtaja taljat korvissaan. Olen samaa mieltä kuin silloinkin: Typerä ukkeli.

Nostan villasukan varsin kolmatta kertaa ylemmäksi. Niitä harvoja kertoja, kun muistan olleen vielä kylmempi kuin tänään oli lukion ensimmäisellä luokalla. Äiti, joka ei ollut enää vuosiin aamutoimiin puuttunut, seisoi eteisessä kuin ala-aste aikoinani.

”Siellä on neljäkymmentä astetta pakkasta, panet tuon isän toppatakin.”

”E.”

”Mitä?”

”E.”

”Laitatpas!”, äiti huudahti ja otti toppatakin henkarilta.

Niin siinä sillä kertaa kuitenkin kävi, että poljin kuin poljinkin koululle musta nahkatakki päälläni (alla toki villapaita ja tuulitakki). Sähkökitara ja vanhan koulukunnan rock – siihen maailmaan ei mitään kirkkaan sinisiä toppatakkeja mahtunut edes tuommoisella pakkasella. Kun oli juuri löytänyt oikeat elämänlinssit, joiden kautta itsensä haluaa nähdä, ei varaa poikkeamille vielä ollut.

Nahkatakki päälle, koska niin on hyvä. Ei siinä kenellekään muulle tule kylmä kuin itselleen. Se elämänmittainen laskutoimitus siitä, minkä hinnan on itsensä vuoksi valmis maksamaan. Joskus jokin tuntuu niin oikealta, ettei kukaan, eikä mikään, pysty uskoa horjuttamaan. Toisena hetkenä, toisten tähtien alla, muiden pelko saa elinvoimaisenkin kynttilän sammumaan vakan alla.

Elämää, itsensä löytämistä – seurausten hinnan niin hyvässä kuin pahassa tuntee itse ihollaan.

Patruunajohtajan kiireenhallintametodit olivat jotain muuta. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa hintaa itse. Ei ole mikäänlainen taito ottaa muilta itselleen. Jättää laina maksamatta, olla myöhässä sovitusta tai poistella toisten kirjoittamia viestejä, jos ei itseä huvita lukea.

Paha saa aina palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu. Varastamalla on helppo vaurastua ja juuri siksi se sokaisee. Kun valo heijastuu kirkkaasti, näkee vain valon, eikä sitä, mistä se heijastuu. Se häilyvä raja röyhkeyden ja itsenään olemisen välillä, joka niin monesti ajautuu silmän sokeaan kulmaan.

Kun paappa muutama vuosi tuon toppatakkiepisodin jälkeen nukkui pois, ei mieleeni tullut edes hetkeksikään, että menisin hautajaisiinkin nahkatakissa ja farkuissa. En ole vain minä, vaan olen myös osa isompaa kokonaisuutta, jonka me yhdessä muodostamme. Kun sieltä varastaa, se on kaikilta pois. Vaikka oma saldo hetkeksi kasvaisikin.

Pöydällä värisevä iPhone palauttaa minut tähän hetkeen. Aamun ensimmäinen palaveri alkaa 15 minuutin päästä. Niinpä niin. Itsensä löytäminen vaatii lopulta yllättävän paljon fiksuutta.

Nahkatakki ja rock’n roll, varkaaksi en silti rupea. Kyllä minä nämä sähköpostit lopulta luen.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Ei kuten toivomme

”No tuukko sä mukahan?” isä kysyi vetäessään takkia ylleen.

”Kai mä sitten tuun”, vastasin ja sammutin tietokoneen.

En pitänyt sairaaloista ollenkaan. Valkoisia seiniä, odottamista ja sitten joku pistää neulalla. Vuotta aiemmin olin ollut jatkuvan ihottuman vuoksi erilaisissa testeissä. Yhtenä aamuna ilmeetön hoitaja sanoi:

”Nyt otetaan verikoe.”

Ajattelin epämiellyttävää nipistystä sormen päässä, joka onneksi olisi pian ohi. Kun hoitaja ottikin esiin valtavan keihään, yritin lähteä karkuun. Äiti nappasi kiinni, muttei sanonut mitään. Se vahvisti, että jotakin kauheaa oli tiedossa.

Äiti piti kaksin käsin kiinni, minä irvistin silmät suljettuina, kun hoitaja osoitteli keihäällä kyynärtaipeeseeni. Kokeenottamisen jälkeen hoitaja antoi minun valita laatikosta lelun. Muovisia autoja ja eläinhahmoja. Yritin näyttää yhtä ilmeettömältä kuin hän. Minimissään radio-ohjattava auto olisi ollut asiaankuuluva korvaus keihästyksestä.

Tuon kokemuksen jäljiltä kaikki sairaalaan liittyvä toi minulle mieleen ilmeettömän hoitajan ja neulan.

Paappa oli kuitenkin nyt pääsemässä sairaalasta kotiin, joten voitin pelkoni. Tiesin hänen ilahtuvan jos olisin mukana. Hän oli syksyn ensimmäisillä liukkailla kaatunut kauppareissulla ja ollut sairaalassa melkein kaksi viikkoa. Mummo oli heti tiennyt syynkin kaatumiseen:

”Kun ei se koskaan katto eteensä”.

*

Isä ojensi jääskrapan ja käski putsata sivuikkunat. Se oli tärkeä tehtävä. Oikeastaan jokaisella talvisella ajelulla hän muisti toistaa saman opetuksen:

”Autosta pitää nähdä joka suuntaan. Kattokaa nyt tuotakin paukapäätä… kuin lumipallolla ajaisi.”

Paukapääksi pääsi, jos jätti esimerkiksi juuri takaovien ikkunat putsaamatta. Isällä oli paksu niska, en ihan ymmärtänyt, miten se ajaessa koskaan taipuisi katsomaan takaikkunoista.

Isän Volvo lämpeni pakkasella todella hitaasti. Istuin lähes liikkumatta kädet sylissäni ja katselin tuttuja maisemia. Leikkaus, murtuma, sairaala, kaikenlaisia kauheita asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Paapan kasvot piirtyivät mieleen. Kun olin kuullut paapan joutuvan leikkaukseen, ensimmäistä kertaa elämässäni minun kävi toista ihmistä sääliksi niin, ettei ajatus noin vaan unohtunutkaan. Vaikka mummo kävi isän kyydillä joka päivä sairaalassa, joutui paappa silti nukkua siellä yksin. Mitä jos hän ei saisikaan nukutuksi? Vieraita ihmisiä, kaikenlaisia laitteita piippaamassa yön pimeydessä. Ja sellaisen murtuneen nilkan täytyi ottaa yhtä kipeää kuin se, kun kesällä kaaduin pyörällä isossa alamäessä asfaltille.

*

”Täällä on kans aina puoli kaupunkia”, isä manasi, kun saavuimme keskussairaalalle. Toki autoja oli paljon, mutten muistanut, että koskaan sieltä olisi jäänyt parkkipaikka löytymättä. Isällä vain on pessimismin pohjamaali kaikessa. Jos jokin näyttää mahdollisesti menevät huonosti, kannattaa se jo varmuuden vuoksi etukäteen tuomita epäonnistuneeksi. Olin tuota aina ihmetellyt, mutta vasta myöhemmin opin ymmärtämään, että se on joillekin tapa käsitellä pettymyksen tunnetta elämässään. Kuten aavistelinkin, vapaa ruutu löytyi tälläkin kertaa. Juuri, kun olimme nousemassa ulos, viereiseen autoon saapuivat sairaalan suunnalta äiti ja minua hieman nuorempi tyttö. Tyttö piti kättään kyyneleet silmissään.

Keihäs. Olin varma.

”Mä odotan autossa”

”Mitä varte… no jaa, senkus odotat”, isä sanoi ja lähti astelemaan taakseen katsomatta.

*

Kun näin isän lykkäävän paappa pyörätuolissa, en tiennyt, mitä ajatella. Toisaalta tajusin, ettei hän mitenkään olisi voinut itsekään kävellä. Vasen jalka oli paksussa kipsissä. Toisaalta näky järkytti minua. Paappa näytti istuessaan paljon heikommalta kuin ennen. Se tunne, kun jokin asia muuttuu ihan liian nopeaan.

Nousin autosta ja jätin paapalle oven auki.

”Kattos poika!” hän huudahti ja sen jälkeen hymisi tyypilliseen tyyliinsä: ”Hyvä, hyvä…”

En osannut vastata mitään.

”Vedä se penkki taaemmas, että paappa mahtuu kyytihin”

Tein työtä käskettyä ja kapusin takapenkille katselemaan, kun isä ähisi paapan kanssa kilpaa. Lisää ähinää kuului, kun isä koetti saada pyörätuolia takakonttiin.

”Pois alta, pitää kaataa tuo penkki.”

Kun isä lopulta lähti ajamaan, katsahdin takakontista pilkottavaa pyörätuolia ja sitten valkoista kipsiä. Jälleen suuri säälintunne valtasi mieleni.

”Onko se kipiä”, sain lopulta kysytyksi.

”Onhan tuo.”

Tuijotin paappaa. En tiedä, miten hän sen aina teki, mutta olen tänä päivänäkin varma, että hänellä oli yksi aisti enemmän kuin ihmisillä tavallisesti. Paappa osasi lukea ajatuksia. Ensin hän yritti käännähtää minua kohti, mutta kun se ei onnistunut, hän haki katsekontaktin taustapeilin kautta.

”Ei tämmööstä sääliä tartte. Pahemmastakin on selevitty.”

”Niin, mutta ku ei sillä pysty kävelläkkää…”

”Kuules poika, paina tämä mielehes”, paappa sanoi ja korjasi asentoaan, ”Asiat tapahtuu, kuten ne tapahtuu. Ei niinku ihminen täällä toivoo… Välillä ottaa, sitten taas antaa.”

Paappa kääntyi katselemaan ikkunasta, jätti sanomansa imeytymään. Kun isä yhdestä risteyksestä kääntyi hieman liian jyrkkään, eturengas pompahti katukivetyksen päältä ja paappa huudahti:

”Ai hittolaanen!”

Tiesin, ettei paappa olisi ikinä sanonut hittolainen, jos mummo olisi ollut kyydissä. Mutta mehän olimmekin vähän kuin miesten kesken. Yhtäkkiä minua hävetti valtavasti, että sairaalan neulaa niin pelkäsin.

Välillä ottaa, sitten taas antaa.

Mietin paapan sanoja. Sääli sisälläni muuttui hiljakseen ihailuksi. Siinä hän istui, vanha mies jalka paketissa. Ei jossitellut, ei osaansa valittanut. Päätin, etten ikinä unohda tuota lausetta. Katsoin häntä edelleen, mutta oli kuin silmäni olisivat vaihtuneet. Mitä näin oli eri kuin äsken.

”Kun musta tuloo iso, niin haluan olla niinku sinä.”

Paappa ensin hieman hätkähti, katsoi sitten minua peilin kautta ja naurahti. Olisi kai pörröttänyt hiuksiani, jos vain olisi ylettänyt.

”Noh, äläs ny. Kyllä tuollaaselleki miehelle on käyttöä.”

Katselin takaikkunasta, kuinka käännyimme jo paapan ja mummon kotitielle. Paappa oli sanonut miehelle.

”Hittolaanen”, kuiskasin kohti ikkunaa, tarpeeksi hiljaa, ettei isä kuulisi. Niin paljon ajatuksia viiletti päässäni, että meni kauan ennen kuin sain ne kunnolla järjestykseen.

*

Kävin eilen työterveydessä verikokeessa. Hoitaja hymyili, mutta neula hänen kädessään näytti edelleen isolta. Keihäs. En edelleenkään pidä sairaaloista, jokainen kerta ahdistus kurkkii mieleni oviaukossa. Odottaa kutsua sisään. Tein kuitenkin juuri kuten paappa käski. Painoin sanat mieleeni, iän myötä oppinut ymmärtämään ne syvemmin. Niin paljon on kiinni siitä, miten vastoinkäymisiä katsomme. Ennustammeko huonoa jo ennen kuin se edes tapahtuu, uskommeko heikompana hetkenä, että kyllä se taas antaakin?

Ottaa ja antaa, kun tämän hyväksyy, loistaa elämän reunoilta aina valoa.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Se olisi pilannut kaiken

Laahasin huono ryhtisenä jalkojani hiekoitetulla kulkuväylällä kuin perinteisen tyylin hiihtäjä, jonka voimat loppuivat jo edellisellä kierroksella. Katselin laiskoin silmin, kuinka pienet sorakiteet lennähtelivät kenkieni edellä. Merkitykseni oli jäänyt kotipihan lumilinnaan. Se palautuisi kyllä, kunhan pääsisin takaisin. En tiennyt mitään niin ankeaa paikkaa kuin hautausmaa.

Keskuskäytävän puolessa välissä oli ilmeisesti huoltomiehen sora loppunut. Otin hieman vauhtia ja liu’uin jäällä. Kitka sinisten talvikenkieni alla oli suunnitelmaani voimakkaampi ja liuku jäi lyhyeksi. Käännyin ja otin lujemman vauhdin.

”Ala tulla nyt. Äläkä laahaa niitä kenkiä.” äiti hoputti.

Mittasin silmämääräisesti liukumaani matkaa, kunnes ryhti uudelleen valahtaneena käännyin seuraamaan äitiäni.

Haudan kohdalla äiti pyyhki lunta paljailla käsillään, vaikka pakkasta oli ainakin viisitoista astetta. Tämän jälkeen hän asetteli kynttilöitä sekä havuja tarkasti kuin olisi ollut sisustamassa nukkekotia. Katsoin kiveä ja ihmettelin (kuten joka kerta aiemminkin), miten sen pinta on saatu niin kiiltävän sileäksi. Äiti kaivoi musta kangaskassistaan ison valkoisen muovilla reunustetun kynttilän. Kynttilä syttyi vasta kolmannella tulitikulla ja äiti keräsi tarkasti palaneet tikut talteen.

Sama rituaali toistui kahdella muullakin haudalla. Äiti asetteli yksityiskohtia ja minä mietin lumilinnaa. Kun viimein kuljimme takaisin autolle päin, hän käveli nopein askelin. Toisessa kädessään kangaskassi ja toisella hän puristi takkia tiukemmin kiinni kuin olisi puskenut suurempaakin viimaa päin. Vaaleansinisen kangastakin helmat olivat lumiset kaikesta kyykistelystä. Jo hyvissä ajoin ennen autoa hän kaivoi avaimet taskustaan ja kun saavuimme autolle, hän käynnisti sen ennen kuin ehti oveaan sulkea.

”Huh, kun on kylymä!”

Katselin häntä takapenkiltä. Minulla oli tummansiniset haalarit, mustat toppahanskat ja musta toppalakki, jonka äiti oli sitonut leuan alta kiinni lähtiessämme. Lumilinnaa rakentaessa niillä tarkeni mainiosti, eikä minulle tullut mieleenikään ruveta paljain käsin lunta asettelemaan.

”Miksi me sitten tultiin tänne?”

”Kyllähän sä tiedät kenen haudalla me käytihin.”

Nyökkäsin, vaikken oikeastaan tiennytkään. Vain äidin tädistä minulla oli jonkinlainen muistikuva.  Äidin kanssa on turha väitellä, etenkin mistään hautausmaahan liittyvästä. Hän laittoi vaihteen silmään ja lähti ajamaan. Mietin, että sillä markkamäärällä, jonka äiti on noihin valkoisiin kynttilöihin laittanut, olisi saanut ostetuksi sen radio-ohjattavan Ferrarin, jota nyt joudun odottamaan ainakin synttäreihin asti.

Kun alikulun jälkeen käännyimme vasemmalle kohti sairaalan mäkeä, näin sivuikkunasta kuinka vanha nainen puski potkukelkkaa eteenpäin.

”Jaa, Aini siellä tulee kaupasta”, äiti totesi.

Punaisen potkukelkan molemmissa kädensijoissa tosiaan roikkui kauppakassi. Vaikka Ainilla oli turkki päällään, näin kuinka hänen selkänsä oli kumarassa. Vanhojen ihmisten on joskus vaikea päästä suoraksi, oli äiti minua opastanut, kun kesällä kysyin, miksi tuo mummo on käyrä. Mietin, onkohan hänellä kova jano, kun täytyy turkki päällä työntää tuollaista kuormaa.

”Miksei me otettu sitä mummoa kyytiin?” kysyin, kun olimme sairaalanmäen päällä.

”Ainiako? Mitä me nyt sitä? Kyllähän Aini pärjää.”

”Niin mutta, kun sillä oli niin paljon tavaraa.”

”Eihän täs maailmassa munkaan kauppakasseja kukaan kanna.”

En tiennyt oikein, mitä tapahtui, mutta äidin vastaus sai minut uskomattoman surulliseksi. Istuin loppumatkan hiljaa tuijottaen sivuikkunasta ja olin vihainen itselleni, kun ennen kotipihaa kyynel tipahti poskelleni. Se oli viimeinen asia, mitä siinä hetkessä halusin. Onneksi äiti ei nähnyt sitä. Se olisi pilannut kaiken, koko kokemukseni. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla vain minä. Irrallaan äidistä. Irrallaan kaikesta, mitä joku muu on koskaan sanonut.

Tämä oli minun, ja yksin minun, hetkeni.

Kotipihassa juoksin suoraan lumilinnaan. Kun olin edeltävällä viikolla suojasäällä pyörittänyt lunta palloiksi ja pallot seiniksi, oli selässäni virrannut hiki puroina. Kesken rakentamisen olin käynyt sisällä juomassa kaksi lasillista päärynämehua ja vasta sitten korottanut linnan seiniä ylemmäksi.

Ainin täytyi olla jano. Olin siitä varma, ja me vain ajoimme ohitse.

Istuin selkä lumilinnan seinää vasten ja vihasin äidin valkoisia kynttilöitä koko sydämestäni. Kylmä halusi väkisin kulkea kauluksen alta selkäpiihin. Otin nyrkkini kokoisen jäätyneen kimpaleen ja heitin sen kaikin voimin vastapäiseen seinään.

Illalla äiti hämmästyi, kun ilmoitin, etten halua kuulla iltasatua.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.

”On, väsyttää”, valehtelin.

Äiti huikkasi vielä nuku hyvin juuri ennen kuin sulki huoneeni oven. Makasin kyljelläni silmät auki ja mietin kumartanutta selkää ja ostoskasseja. Vaikka olin hampaiden pesun jälkeen juonut vielä lasin vettä, tunsin, kuinka jano nousi kielelleni.

Minua suututti, miten aikuiset voivat olla joskus niin hölmöjä.

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.