Keväällä lumenauraaminen traktorilla on tarkkaa puuhaa. Talvella ja pakkasella voi painaa kauha alhaalla menemään. Lumi pöllyää ja kinostuu juuri kuten tarkoituskin. Keväällä, kun maa on jo ehtinyt pinnasta sulaa, saa koko ajan varoa, ettei työnnä kerrosta soraa lumen mukana nurmikolle. Menee pitkälle kesään ennen kuin sitä pystyy haravoida siitä pois. Työlästä silloinkin.

Sain juuri lasketuksi kauhan alas, kun puhelin värisi taskussa. Matias! Pitkästä aikaa

”Mitäs maalaistonttu! Ajattelin soittaa, kun ei oo hetkeen kuulunut.”

”Olipas typerä idea.”

Matias naurahtaa, sävy sama kuin aina ennenkin. Turvallisuuden tunne kiipeää isovarpaasta mantelitumakkeeseen. Eilen tähän aikaan olisin ollut valmis sanomaan, ettei Matiaksesta ole kuulunut aikoihin. Tuo naurahdus ja se oli eilen, kun viimeksi näimme.

”Vieläkö sama traktori toimii?” Matias kysyy, kun moottori pörisee taustalla.

”Totta kai. Valmetissa on tulevaisuus.”

”Aivan. Maaseutu nousuun, Helsinki alas!”

”Et sä huvikses soittanut.”

”En niin.”

Olkoot kaikesta parikin vuosikymmentä. Olimme pitkään parhaita kavereita. Kun on kerran kurkistanut kuoren läpi, tietää, mitä sen alla on. Ei tarvitse arvailla, mistä ovi kulkee ja miten se aukeaa. En osaa selittää oliko se äänenpaino vai mikä, mutta aistin heti, että Matiaksella oli jotain sydämellään.

”Mä voitin lotossa.”

”Häh? Pääpotin?”

”En, mutta tarpeeksi, vähän alta satatonnia.”

Uskoin samantien Matiaksen puhuvan totta. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Olihan se paljon rahaa, muttei Matias ole ollenkaan sitä tyyppi, jonka pää sekoaisi tonneista.

”Mitäs Johanna?”

”En oo kertonut vielä. Kai sä muistat?”

Sammutin traktorin ja hyppäsin alas kävelemään. Hetken kasailin palapeliä, mutta muistinhan minä. Kukapa ei olisi unelmoinut lottovoitosta. Selailimme usein musiikkilehtiä kaupunginkirjastossa ja ihailimme soittimia. Kun isä hommasi kiinteän nettiyhteyden 90-luvun lopulla, siirryimme selaamaan unelmia netistä. Ei Googlesta, vaan Altavistalla. Odotimme kärsimättöminä, kun kuvat latautuivat hitaasti pala kerrallaan.

Gibson Les Paul Jimmy Page signature, sen hinta oli viisinumeroinen markoissa. Graalin malja. Led Zeppelin ja Stairway to Heavenin soolo. Olimme makuuhuoneessani ja kello lähemmäs puolta yötä. Matias oli jo kolme kertaa luvannut äidilleen puhelimessa, että lähtee ihan juuri kotiin. Elettäkään siihen suuntaan ei meistä kumpikaan tosin tehnyt. Silmät suurina löimme kättä päälle, että jos jompikumpi joskus voittaa lotossa ostamme unelmamme. Minulle Jimmyn Les Paul, Matiakselle Pearlin Master rumpusetti. Olihan tuolle vuosien varrella naureskeltu, silloin nuorena lottovoitto tuntui jotenkin mahdolliselta. Iän myötä elämän todennäköisyydet ovat hahmottuneet paremmin.

”Kättä päälle”, vastasin.

”Just se.”

”Mitäs oot ajatellut rahalla tehdä?”

”Pitää miettiä. Jotain järkevää kai.”

”Kuulostaa tylsältä.”

”No hitto, älä sano, tiedän kyllä. Vaan vähän järkeäkin on elämässä hyvä olla.”

Kävelin pitkin pihaa ja juttelimme jo muita kuulumisia. Kun Matias ei itse asiaa pitänyt mitenkään euforisena, unohtui se minunkin mielestä. Puhelun lopuksi lupasimme palata asiaan, niin tosin nykyään aina sanotaan. Hyppäsin takaisin Valmetiin ja jatkoin lumen aurausta.

*

Illalla Matias laittoi viestissä linkin ja kysymyksen: ”Onko se tämä?”

Suurempia ajattelematta klikkasin linkin auki. Siinä se oli, käytetty Jimmy Page Signature vuodelta 1997. Juuri se, mitä kirjaston Guitar Worldista ihastelimme.

”On, mutta annahan olla”, vastasin.

”Unelmilla ei leikitä. Se oli kättä päälle.”

Matiaksen vastaus tuli niin nopeaan, että epäilin hänen kirjoittaneen viestinsä valmiiksi jo ennen vastaustani. Vilkaisin kitaraa uudelleen. Olihan se aivan helkkarin upea soitin, hintaa melkein 5500e. Klikkasin Spotifyista Stairway to Heavenin soimaan ja menin lattialle selälleni. Kuten aikoinaan Matiaksen luona yökylässä. Kuuntelimme levyjä melkein aamuun asti. Jimmy ja soolo. Unelma ja elämä. Plant laulamassa, että varjot olisivat sieluamme pidempiä. En koskaan ole uskonut häntä.

Matias on oikeassa. Järkeä on elämässä hyvä olla, mutta mitä meistä jää, jos unelmistammekin päästämme irti? Keho vanhenee, mutta mieli on sama. Täytyy olla rohkeutta sanoa itselleen kyllä.

Se oli kättä päälle.

”Se on just toi, mutta tilaat sen sinne. Mä haen sen sun luota. Muuten saa olla.”

”Homma selkee.”

Spotify jatkoi Zeppelin soittamista ja katselin paneeleita katossa. Se jätkä voitti lotossa, voiko se olla totta oikeasti? En tiedä ketään muuta kuka olisi noissa peleissä voittanut koskaan edes tonnia. Ajatus tuntui absurdilta ja samaan aikaan tavalliselta. Matias ja järki. Olen aina ihaillut hänen tasapainoisuuttaan. Ja silti. Kaiken sen järjen taustalla asuu se sama poika, joka tajuaa heti, mitä unelmat ovat. Eivät järkeä, vaan puhdasta sydäntä. Uskoa elämän siipiin.

Reilu pari vuosikymmentä sitten kirjastossa en olisi varmaan keksinyt mitään mahtavampaa kuin tuo kymmenien tuhansien markkojen kitara. Olihan se edelleen unelma, mutta iän myötä unelmat saavat uuden ulottuvuuden. Se ei ole enää vain oma ihokosketus asioihin. Vuosien myötä, kun on tarpeeksi asioita ja ihmisiä jäänyt historiaan, sen tajuaa, ettei mikään ole mitään, jos ei ole ketään kenen kanssa sen jakaa.

Mikään ei ole mitään, jos sitä ei voi jakaa.

Siinä se on!

Tempaisen puhelimen takaisin käteeni. Matias ei ehdi edes vastata kunnolla ennen aloitustani:

”Et sä missään lotossa ole voittanut.”

Matias nauraa, kunnes vakavoituu.

”En niin.”

”No mitä hittoa?!”

”Mä soitan sulle vähän myöhemmin, lapset menee just nukkuun.”

Näpäytän puhelun poikki ja koitan yhdistellä päässäni johtolankoja. Vain halvoissa elokuvissa ja b-luokan romaaneissa joku yhtäkkiä soittaa, että terve, voitin lotossa. Ei elämä oikeasti niin mene. Miksi ihmeessä Matias sitten soittaisi pitkän tauon jälkeen ja väittää voittaneensa?

Luulin olevani jäljillä.

”No niin”, vastasin Matiakselle ja asetuin sohvalle hyvään asentoon.

”Niin…”

”Niin?”

”Oot ainoo ihminen maailmassa, jonka uskon tajuavan tän jutun”, Matias aloitti ja taustalla kuului, kuinka hän veti huoneen oven kiinni perässään.

”En mä nyt tosiaan oo lotossa voittanut. En oo pelannut edes aikoihin… mutta se satatonnia on totta. Tai vähän alle niinku sanoin. Muistatko sitä mun erikoista enoa?”

”Hullu Jaska?”

”Sama mies. Jaakko kuoli nyt vähän joulun jälkeen.”

”Otan osaa.”

Kyllähän minä Hullu-Jaskan muistin. Hän oli Matiaksen äidin isoveli. Mies, jolla oli aina tukka kampaamatta, mutta kauluspaita päällä. Kauluspaidan rintataskussa tupakkiaski ja lukulasit, joita Jaska veivasi edestakaisin nenälleen ja taskuun. Siniset farkut ja ruskeat bootsit. Jaska ei paljoa puhunut ja kun puhui, niin useimmiten kyseli, muttei kertoillut. Jokin hänen olemuksessaan kuitenkin herätti meissä koltiaisissa suurta arvostusta.

Kerran Matiaksen kotona selailimme Jääkiekko-lehteä keittiönpöydän ääressä. Olimme molemmat kovia Selänne faneja. Selailimme ja ihastelimme. Lehden lopussa oli mainos eri joukkueiden pelipaidoista.

”Ton mä vielä hommaan!” Matias osoitti Selänteen paitaa.

”Hitsi toi olis kyllä upea! Ja maksaa kans!”

”Ei mulla varmaan oo koskaan noin paljoa rahaa”, Matias sanoi katse edelleen pelipaidassa.

”Näyttäkääs tänne pojat tänne”, kuului Jaskan ääni. Emme olleet edes huomanneet, että hän oli tullut keittiöön vettä juomaan.

Jaska vilkaisi lehteä ja kysyi:

”Eikös kaupungissa ole edelleen se kauppa, mikä myy kaikenmoista tuollaista?”

Olihan siellä.

Jaska ei muuta sanonut kuin hypätkää kyytiin ja pian me istuttiinkin hänen valkoisessa Ford Sierrassaan. Kaksilitrainen tiesi Matias kertoa, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Autossa haisi tupakka ja soi Hurriganes. C-kasetilta totta kai.

Arin Kortti ja Kiekko oli liikkeen nimi, joka sijaitsi kauppakeskuksen yläkerrassa. Enimmäkseen siellä myytiin jääkiekko- ja muita keräilykortteja. Seinillä roikkui kaikenlaisia pelipaitoja koristeena.

”Pelipaidat pojille.”

”Niin jääkiekkopaitoja tarkoitat?”

Jaska ei vastannut, tuijotti vain Aria silmiin.

”Ei meillä pelipaitoja ole myynnissä”

”Mitäs nuo on?” Jaska osoitti seinillä olevia paitoja.

”No ne on vähän kuin koristeena…”

”Ja varmasti löytyy hintakin, kun myyjä oikein miettii.”

Ari kiemurteli tiskin takana kuin olisi mennyt muurahaisia kauluksesta. Vilkaisi sitten paitoja seinällä ja takaisin Jaskaan, joka oli laittanut lukulasit nenälleen ja seisoi lompakko kädessään. Eipä siinä sitten kauaa mennyt, kun jälleen istuimme valkean kaksilitraisen Sierran takapenkillä ja Hurriganes soi.

Matiaksella oli sylissään Selänteen Winnipegin paita ja minulla Eric Lindrosin paita. Koko paluumatkan aikana Jaska sanoi tasan yhden lauseen, ”Tämä on kova biisi”, kun Hot Wheelsin alkuriffi lähti jyräämään. Olimme onnemme kukkuloilla. Jumankauta aidot pelipaidat, nimet ja numerot selässä. En tiedä tänäänkään, paljonko Jaska niistä maksoi.

Toisella kerralla Jaska osti Matiakselle yhdeltä istumalta ilmakiväärin, jolla sitten ammuttiin jääkiekkoja kumoon. Kauan oli Matias siitäkin puhunut ja selvittänyt millainen kiväärin pitäisi olla. Haaste vain oli sama, eipä sen ikäisellä rahaa ollut.

”Jos yhtäkään lintua päin ammutte, niin peli on selvä”, Jaska sanoi luovuttaessaan ilmakiväärin Matiakselle.

Vaikka emme tiennetkään, mistä pelistä puhuttiin, niin sanoma meni perille. Muistan elävästi, kun Petri, joka monesti oli meidän mukana ampumassa, meinasi osoitella kiväärillä rastasta.

”Et helevetis!” Matias huudahti ja ihan kuin olisi naama mennyt hetkessä kalpeaksi.

Semmoinen mies oli Hullu Jaska, niin kuin me häntä nimitimme. Muille hän oli pelkkä Jaska tai Jaakko.

”Joo eihän se ollenkaan iloinen uutinen ollu”, Matias palautti minut nykyhetkeen.

”Ei varmaan. Mulla on se paita vieläkin tallella.”

”Niin mullakin.”

Matias kertoi keuhkosyövän lopulta voittaneen taistelun. Vaikka en ollut yli kymmeneen vuoteen nähnytkään Jaskaa, suru valtasi silmäkulmat. Jaskalla ei ollut omaa perhettä, niin oli sitten testamentilla määrännyt omaisuuden Matiakselle, tämän siskolle ja heidän kahdelle serkulleen.

”Se oli vuosikymmeniä sijoitellut tasaisesti ja sitten se kämppä kaupungissa. Kaikki, joka ikinen osakekauppa ja muut, oli lyijykynällä merkitty vihkoon ja vihot vaatekaapin ylähyllyllä. Ja olihan siinä ny toki kaikenlaista pienempää. Rannekelloa ja semmoista. Siitä jäi jokaiselle vajaa satanen, verojenkin jälkeen.”

”Tää on se sun lottovoittos siis?”

”Niin. Tarpeeksi lähellä, eikö?”

Punnitsin tilannetta mielessäni. Lottovoitto oli ihan eri asia kuin perintö, lottovoitosta voisi vain iloita. Sehän oli ilmaista rahaa. Perinnön hinta on toisen kuolema. Hullu Jaska oli oman lajinsa, mutta juuri sellaisenaan hieno ihminen. En mitenkään voinut hänen perinnöllään, vieläpä sivullisena, olla hommaamassa edes satasen kitaraa. Puhumattakaan aidosta Gibsonista.

”Perut sen kitaran.”

”En.”

”Perut.

”En.”

En halunnut aloittaa väittelyä Jaskan muiston ympärillä, joten olin vaiti. Matias taisi päätyä samaan ajatukseen. Hiljaisuus.

Sitten Matias jatkoi:

”Mieti, mitä Jaska meille opetti, vaikkei paljoa puhunutkaan. Yllätti, muttei tehnyt siitä numeroa. Ja aina kun se yllätti, niin mitä piti tapahtua ensin? Piti olla unelma. Jotain, joka oli tarpeeksi kaukana, että se oikeasti sai ajatuksen lentämään, mutta tarpeeksi kohtuullinen. Lätkäpaidat, se ilmakivääri. Tai kun Jaska maksoi mut armeijan jälkeen käymään Lontoossa.”

Kelasin päässäni, mitä Matias sanoi. En ollut tuolla tavalla asiaa ajatellut. Minulle Jaska oli hahmo, joka toimi sattumanvaraisesti. Mutta Matias oli sittenkin oikeassa; ensin unelma, sitten Jaska.

”Ei oo montaa vuotta, kun Jaska sanoi mulle: jos elämässä homma menee ylitse, niin ei oo paluuta. Ja sitten ei oo jäljellä muuta ku yksinäisyys. Se kolahti kovaa. Oon miettinyt sitä paljon. Ja nyt, kun tilanne on tämä, niin varmaan tajuat. Se kitara, se rumpusetti. Ei hitto, ne jos jotain oli unelmia! Mitä väliä oliko se lottovoitto vai mikä? Jos ei me ei nyt tehdä tätä, niin voidaan heittää kaikki Jaskan opit roskikseen. Tajuutko?”

”Tajuan”, sain sanotuksi ja painoin puhelun poikki. En pystynyt puhumaan enempää, liian isoja asioita.

Se, mikä on oikein, ei läheskään aina ole sitä, mikä on helpointa. En voinut kuin ihailla Matiaksen ajattelua. Hyvä sielu loistaa hyvyyttä, tartuttaa sen seuraavaan. Ei se tarvitse juhlapuheita ja fanfaareja. Jaskan valkoinen Sierra, tupakanhaju ja Hot Wheels. Ei meidän tarvitse muottiin väkisin vääntyä, kunhan omalla polullamme teemme sen, mikä oikeaksi uskomme. Juuri niin Jaska elämänsä eli.

Hullu Jaska, sun sanoma meni perille.

”Rauha hänen sielulleen”, kuiskasin ja katselin tähtitaivasta pitkälle yöhän.