Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?

Yksikään kaupunki ei nuku koskaan – lause pyörii Sofian mielessä. Pyörii ympyrää, surisee ja pörisee, niin ettei merkityksestä saa oikein minkäänlaista otetta. Kaupungissa on aina joku hereillä, mutta onhan kaupunki kuitenkin jotain muutakin kuin ihmiset? Ja kuin uni olisi jotenkin vain valinta, vain vaihtoehto valvomiselle, johon ryhtyessään menettää sen kaiken, joka tapahtuu samaan aikaan. Tämä kaupunki tosin tuntui vähintäänkin torkkuvan. Kello on jo lähemmäs puolta yötä tiistaina, eikä Sofia muista koska olisi viimeksi ollut ulkona tähän aikaan. Nukkua, valvoa. Valita. Ja kun yhden valitsee, toisen menettää. Sofia oli jo halukas päästämään irti ajatuksesta, mutta kuin askelten rytmiin se takoo itsensä uudelleen esiin.

Liikennevalot välkkyivät vihreää, mutta Sofia pysähtyi ja hengitti syvään pakkasilmaa. Katseli hetken sitä ainoaa autoa, joka näytti ilmestyvän odottamaan. Nuori mies leveä lippainen lakki päässään. Vaimea basson kumahdus kuului kadulle asti. Äänenvoimakkuuden välitön yhteys itsetuntoon, Sofian naureskeli mielessään. Nuori mies huomasi Sofian tuijottavan ja teki huulillaan eleen kuin olisi lähettänyt suudelman.

”Hyi helvetti”, pääsi Sofian suusta.

Jalankulkijoiden vihreä ehti vaihtua uudestaan punaiseksi ja mies iso lippis päässään kaasutti Audinsa liikkeelle. Kohdalla vielä katsoi Sofiaa kuin odottaen jotain elettä. Sofia käveli heti auton mentyä punaisia päin. Hyi mutta toisaalta – tuntematon ja suudelma. Sellaisesta oli jo niin kauan aikaa, että oli tullut automaatioksi tuomita ajatus. Jankkaus kaupungin nukkumisesta oli onneksi unohtunut ja Sofialla soi nyt päässään vain sana, jonka aiemmin päivällä oli mäkkärissä minulle sanonut. Vapaudu.

Kaikki ne helvetin säännöt elämässä, jotka eivät lopulta perustu muuhun kuin pitkään historiaansa. Se turvallisuudentunne tehdä kuten aina ennenkin. On ihan ok sanoa ihmisen olevan täysi ääliö, mutta tuntemattoman suuteleminen, se onkin jotain paljon vakavampaa.

Käännyttyään kulman taakse Sofia pysähtyi katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Kirjoja ketodieetistä, makeanhimosta, keijuista ja murhamysteereistä. Miten jokainen vuosi löytyy noin paljon julkaistavaa? Värikkäiden kansien paljous huutaa vuodesta toiseen eksyneelle: ”Minä olen kartta”.

Sofia nappaa puhelimen taskustaan ja laittaa minulle viestin.

”Sun pitäisi olla kirjakaupassa töissä, eikä siellä toimistossa. Tiedät sen itsekin”.

Saman tien viestin luettuani iskee kokovartalokokemus. Sofia on niin oikeassa, että se ahdistaa. Annetaan minun nyt kuitenkin olla, ilta on Sofian.

Kun Jari alkuillasta oli esittänyt tietämätöntä Sofian avatessa keskustelua, oli Sofia tuntenut olevansa täysin tilanteen päällä. Ottanut oluen siinä missä hänkin ja antanut asian olla. Ottanut toisen ja kolmannen ja sittemmin päättänyt lähteä käymään kaupungilla vielä neljännellä.

”Häh? Nythän on tiistai”, oli Jari sanonut.

”Totta! Voin mä jäädä kotiinkin, jos halut jutella jostain?”

Ja niin Sofia sitten seisoi kirjakaupan näyteikkunan edessä miettimässä vapauden käsitettä kuin vannoutuneempikin filosofi.

Astuessaan sisälleen pubiin Sofiaan iski ihmetys, ettei kuppilassa haisekaan tupakka.  Samalla kun Sofia mielessään hymyili omalle hölmöydelleen, kulki kylmät väreet pitkin selän pintaa. Onko kaikesta todella niin kauan?

Sofia tilasin lasin valkoviiniä, nappasi tiskiltä Iltalehden ja siirtyi nurkkapöytään istumaan. Kansanedustaja heilunut humalassa ja siitä saatu aukeaman juttu. Sofia huokaisi ja käänsi sivua. Samalla opiskelijalauma pölähti pubiin. Naurun remakkaa ja laajoja liikesarjoja. Sofia kohotti hetkeksi katsettaan. Nuoria haalareissa, katoamaton luonnonvara tässä kaupungissa. Tuntemattomia kasvoja, joille elämä piirtyi juuri hetkessä. Sofia palasi lehteensä ja selaili muutaman aukeaman edemmäs samalla. Nauru taustalla jatkoi raikumistaan.

”Rahat tai henki!”

Ääni singahti läpi hälinän, osui Sofiaan. Hän säpsähti ja katsoi ensin väärään suuntaan. Oikealle puolelle seisoo mies, jonka punaisten haalarien hihat olivat sidottuina lantion ympärille. Sofia tuijotti hämmentyneenä.

”Henki.”

Mies punaisissa haalareissaan katsoi Sofiaa silmiin ja hymyili.

”Saat pitää sen.”

”Minkä?”

”No molemmat, rahat ja henkes.”

Hiljakseen Sofia sai ajatuksensa kasaan, katseli vieressään seisovaa miestä. Ruskeat silmät näyttivät hämyssä mustilta helmiltä. Hiustyylistä päätellen mies oli tullut suoraan parturista. Sivuilta lyhyeksi, päältä kevyen kaartuvasti oikealle. Vahva kulmikas leuka. Kun mies hymyili, silmäkulmat kaartui hieman alaspäin. Ilo silmälle. Sofia arvioi hänen olevan vähintään kymmenen vuotta itseään nuorempi.

”Istu.”

”Ai niin kuin koira?”

”Kuinka alkeita sulle täytyy opettaa”, Sofia sanoi ja oli tyytyväinen hymyynsä.

Mies istui ja ojensi kätensä nyrkkitervehdykseen. Sofian hymy on lähellä kääntyä naurunpurskahdukseksi, mutta hän ojensi kuitenkin nyrkkinsä vastaukseksi. Sitten hiljaisuus, jonka aikana hörpyn ottaminen lasista kehittyy poikkeuksellisen tietoiseksi prosessiksi.

”Mä olen Lassi.”

”Mikä on parasta Lassissa?”

Miehen kulmikas leuka tekee tyhjän liikkeen, kuin rumpali löisi symbaalista ohitse. Lassi katsoo hetken ohi Sofiasta.

”Parasta mussa, oon kiltti.”

”Muumimamma?”

”Enemmänkin Hessu Hopo, mutta sä et sanonut vielä nimees…”

Sofia huomaa kielensä olevan kepeä, sanat muodostuvat vaivatta. Hän kyselee Lassilta kaikenlaista, tarkkailee ilmeitä. Nauttii, kun nuorempi mies häkeltyy sanoissaan.

”Uskotko sä mua?” mies kysyy kerrottuaan suunnitelmastaan perustaa oma ohjelmointifirma heti, kun vain saa tarpeeksi säästöjä kasaan.

”Mä uskon, että sä uskot itseäsi. Älä anna mun olla mikään mittari sen rinnalla.”

”Sä olet mielenkiintoinen nainen”, Lassi sanoo, ”Odotas hetki”.

Lassi nousee ja loittonee baaritiskille. Sofia katsoo hänen jälkeensä ja on jo ajattelemaisillaan jotain hänen hartioistaan, kunnes antaa katseensa jatkaa kiertoajeluaan. Taustamusiikki ja yleinen hälinä ovat vuorovedoin kasvaneet, vaikkei kuppilassa vieläkään tungosta ole. I was made for loving you soi ja muutaman metrin päässä shottilasejaan kohottelevan seurueen puheesta ei saa selvää kuin yksittäisiä sanoja.

Sofia tietää hyvin, mitä hänen ikäisensä kuuluisi nyt itseltään kysyä: ”Mitä minä täällä teen?” Siinäpä se, tuota viisaammaksi on hän päättänyt itsensä piirtää. Olla, koska hyvällä olemisella on arvo sinänsä. Ei sitä tarvitse osata selittää. Mieluummin vain lopettaa kaikenlaiset muoviset sisältä ontot itsetutkistelut. Jättää työntämättä päätään väkisin ämpäriin ja tunnustella, mahtuuko se. Kyllä elämässä tilaa on.

Sofia säpsähti kuin aiemmalla kertaa, kun Lassi palasi pöytään. Iso lasi punaviiniä liukui pitkin pöydän pintaa Sofian eteen.

”Maista! Tämä on mun suosikki.”

Sofia pyöritti lasia ja nuuhkaisi. Vahvan nahkainen tuoksu. Maku vastasi tuoksun luoma mielikuvaa. Miellyttävä.

”Tiesitkö, että punaviinien laatu tulee suoraan sieltä viinitarhasta”, Lassi kysyi

”Mistäs muualtakaan?”

”Eiku. Mieti nyt, mitä kaikkee tässä maailmassa on, johon joku kapitalisti sekoittaa lorauksen sitä ja tätä ja myy omanaan. Kukaan ei tiedä, mistä mikäkin maku lopulta tulee. Niinku tämä Subwayn juttu, että onko niiden tonnikalassa oikeesti edes tonnikalaa. Punaviini on sitä, mitä viinitarhalta lähtee. Sitä makua ei voi feikata. Mieti nyt, jonkin on aitoa.”

”Mitä se sulle sitten tarkoittaa?”

Jälleen pieni hämmennys, sanojen haku. Nuoruudessa on uskoa, eikä turhia miksi-minä-täällä -kysymyksiä. Samalla nuoruuden pinta on karkaisematon, altis aukoille, jotka huomaa vasta, kun ne osuvat kohdalla. Ei siinä mitään väärää ole.

Odottaessaan vastausta, Sofia huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi silittää sänkeä noissa mukavan kulmikkaissa kasvoissa. Ihan vain kokeilla. Kuin maistaisi juomaa kaverin lasista.

Keskustelu jatkuu, Sofia huomaa viimeisellä siemauksella viinin maistuvan paljon vähemmän. Sepäs meni nopeaan. Päässä alkaa tuntua kotiinlähdöltä.

”Kiitos viinistä, mun täytyy nyt lähtee kotiin.”

”Sitä saisi tuolta kyllä lisääkin”, Lassi nyökkää tiskin suuntaan ja pyörittelee omaa lähes puolillaan olevaa lasia kädessään, ”Haenko?”

”No… tai siis ei. Kyllä mä nyt lähden.”

Sanat sanottuaan Sofia jää edelleen istumaan paikoilleen. Tyhjä punaviinilasi, ensi siemauksen vahva maku, joka asteittain laimeni lasin tyhjetessä. Lassin silmät, mustat kivet, alaspäin vienosti taittuvat silmäkulmat. Hetken Sofiasta tuntuu kuin olisi tyystin vailla ajatuksia tämän hetken ulkopuolelta.

”Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?” Lassi kysyy.

Suudella tuntematonta. Vapaudu. Ajatukset kuin flipperin kuula. Lassin katseessa ei paista himo, vaan ihminen – hetki elämää. Tuskin yhtään sen enempää, vaan ei myös piirua vähempääkään. Vapaus. Vapaus. Sofia nousee ylös ja pukee punaisen kangastakin ylleen. Harmaa pipo valkoisella tupsulla vasemmassa kädessään hän hipaisee Lassin oikeaa poskea. Sänki pistelee, siirtyy sormesta selkäpiihin. Säväyttää, muttei muuta mitään.

”Kuullaan!”

Lassi katsoo, huulet säilyttävät hymynsä. Kuullaan. Yksi sana, joka hengästyy hetkessä, koska se peittää enemmän kuin avaa. Sen tajuaa ja silti haluaisi kysyä. Sofia poimii käsilaukun mukaansa ja taakseen katsomatta kävelee ulos. Ilma on kirpeä, eikä siinä ole punaviinin tuoksua. Lassi katsoo suuntaan, johon mielenkiintoisen naisen selkä katosi. Punaviini huikalla loppuun, sillä juuri tähän ei voi jäädä kuin toviksi, sitten on jatkettava. Muuten elämä karkaa ja sellaiseen hän on liian nuori.

Ulkona Sofia on tyytyväinen itseensä. Hypähtää ilmaan ja alas tullessaan liukastuu ja päätyy istumaan kirjakaupan ikkunan eteen kadulle. Kadun kylmyys tunkee kangastakin läpikin. Sofiaa nauraa ääneen. Itselleen, elämälle, kaupungeille, jotka eivät nuku koskaan. Tanakka mies mustassa duffelitakissaan pysähtyy seuraamaan tilannetta. Ennen kuin mies ehtii avata suutaan, Sofia sanoo:

”Pois, mene pois.”

Mies puristelee päätään, jatkaa matkaansa. Sofia kömpii ylös, katsahtaa hetkeksi näyteikkunaa ja jatkaa matkaansa.

”Pois on hyvä”, Sofia kuiskaa itselleen. Mieli tekisi hypätä uudelleen, mutta minnekäs tässä kiire. Hyppiä kyllä ehtii.

Suudella tuntematonta. Vapaus. Mutta ei nyt, ei näin. Liian helppoa, liian halvalla. Vapaus menettää merkityksensä, jos sen näkee vain myöntymisen kautta.

Pakkanen pistelee poskia, Sofia odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Hämy, hälinä ja punaviinit. Sänki mukavan kulmikkaassa leuassa. Sitä ja tätä – niin nopeaan asiat kääntyvät menneeksi, jolla ei enää ole juurikaan väliä.

Sille polulle Sofialla ei ole aikomustakaan lähteä.

Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Oikea kirjailija vielä joku päivä

Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”