Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Poikkeava täytyy arvioida erikseen

Hänen ruskeat silmänsä katsovat voimakkaasti suoraan pupilleihin. Hän puhuu vain päälauseilla, jotta katseelle jäisi riittävästi tilaa. Vilkaisen, mutten kykene vastaamaan katseeseen, olen joko tai -tilanteessa. Kuuntele tai katso, molempia en voi saada.

Välillämme on metri, se on ihan liian vähän. Hän hehkuu kuin ahjo, liikaa ja kannaltani tarpeettomasti. Istun poikittain ja tuijotan pistorasiaa seinässä. ”Sinne ei missään nimessä saa laittaa naulaa”, painotti isä moneen kertaan lapsuudessa. Varoituksen jälkeen oli mahdoton olla kiinnostumatta, miltä tuntuisi työntää naula. Ihan vähän vain varovasti … ja … hemmetti, unohdin kuunnella.

”Mitä jäit miettimään?”, ahjo katsoo minua.

Olen ahdistunut, yllätetty riistaeläin, joka miettii vaihtoehtoja, muttei tunnu keksivän yhtäkään.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta, jatka vaan..”.

Kaikkeudessaan hän on kuin muutkin, nauttii ilmatilasta.

Ahdistaa, mutta tunnen tämän pelin. Hän haluaisi, että olen, kuten hän haluaisi, että olen. Kaikki poikkeava täytyy arvioida erikseen. Siinä minun on vaikea voittaa. Minusta tulee sitä, mitä hänen ruskeat silmänsä näkevät ja sellaisena tulen myös kohdelluksi.

Onneksi en minäkään syntynyt eilen. Olen oppinut oman pelastukseni. Mitä kannattaa tehdä silloin, kun näyttää, että olen häviämässä?

Yllätä.

Oikea ajoitus ja yllätys kasvaa potenssiin. Hetkessä se rikkoo sen, minkä toinen luuli jo uittaneensa haaviin.

Nostan jalan koukkuun syliini, vasemman, koska oikea jostain syystä ei ole koskaan taipunut siihen asentoon, ja nojaan taaksepäin. Bluffaan, mutta kokeneesti. Kirjoittamaton sääntö sallii, että rennossa tilanteessa on lupa katsoa, minne haluaa.

”Sanoit äsken, että olet ankara itsellesi näissä asioissa. Miksi juuri näissä, eikä muissa?”, kysyn vuorostani.

Suunnanmuutos, rytminvaihto – liioitellakseni urheilutermein suoritustani. Tämä on minun yllätykseni. Kysyä jotain hänestä itsestään, pakottaa miettimään vastausta. Lapsellista paskaa, kuvaili kaverini viime torstaina ajatusta. Olkoot. Kun on tarpeeksi monta kertaa ahdistunut, ei tyylipisteet juurikaan kiinnosta.

Hän haluaa vastata hyvin, varoa puhumasta ohi suunsa, olla koherentti katseensa kanssa. Kaikki ne valmiit repliikit, jotka huokuivat voimaa, vettyvät hetkessä. Kun hän lopulta vastaa, hän korjaa asentoaan kaksi kertaa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii esiin. ”Muistatko hetkeä, kun ensimmäisen kerran huomasit olevasi itsellesi ankara?”, jatkan kysymistäni.

Hänkin kääntyy nyt hieman sivuttain, ehkä löytää katseellaan saman pistorasian. Nyt me olemme, tästä se alkaa. Kaikki, mitä ennen tätä sanottiin, saa puolestani painua ikuisesti unholaan.

Maailmassa on säännöt, muodostuneet ajan kanssa kuin joet vuorien kylkeen. Ei niitä kukaan erikseen kirjoittanut.  Aitous on ikuinen ihanne, mutta hetki on aina kompromissi. Se alkaa, kun lakkaa olemasta jotain ja sen sijaan vain on. Epävarmuudessa voimme puhua pienen isoksi, esittää vaihtoehto vääjäämättömyytenä, mutta vaikka sen harvoin ääneen sanommekin, ei semmoinen mene täydestä. Kohtaaminen värähtelee riitasoinnussa, molemmat ovat varuillaan, tuijottavat tai katselevat pistorasioita. Sellaisen hetken ainut tavoite täytyy olla sen hetken päättäminen.

Anna ihmisen tulla esiin. Se on kuitenkin ainoa, mitä me todella olemme.

Vapaus luodaan kurin kautta

Viimeksi kirjoitin, kuinka itseohjautuvuus ei ole pelkästään osaamista, tai sen puutetta, vaan kyse on jatkuvasta valinnasta, mihin kukin inhimilliset resurssinsa suuntaa. Läheskään aina emme ole itsekään tietoisia kaikista motivaattoreistamme, eikä kaikki pyrkimyksemme ole edes meille itsellemmekään edullisia. Tämä on keskeinen syy, miksi itseohjautuus vaatii johtamista.

Jos suomalaisessa yhteiskunnassa haluaa ajaa autoa, täytyy suorittaa ajokortti. Se vaatii ajokorttiluvan, vähintään 18 tuntia ajo-opetusta, hyväksytysti suoritetun teoriakokeen ja hyväksytysti suoritetun ajokokeen. Jos ajokokeessa, eli kansankielellä inssissä, yhdenkin kerran ajaa vaikka päin punaisia, niin ei muuta kuin takaisin kertaamaan ja kokeillaan myöhemmin uudestaan. Vasta virheettömän suorituksen jälkeen saa ajokortin.

Vapaus alkaa sen jälkeen, kun on todistanut olevansa sen arvoinen. Ajokortti taskussaan jokainen voi valita ihan vapaasti millaisella autolla aja ja minne sillä ajaa. Kunhan edelleen noudattaa sääntöjä.

Ajokortin haluavan tueksi on lisäksi olemassa selkeä prosessi, miten edetä. Turvallisen autoilun keskeiset osa-alueet on tunnistettu ja tuotu yhdeksi kokonaisuudeksi. Paketti on selkeä sekä ammattilaisille (opettaja, tarkastaja, teoriakokeen laatija yms.), että ajokorttikokelaalle. Nämä asiat sinun täytyy oppia ja nämä testit läpäistä.

Useimmiten tämä kaikki puuttuu matkalla kohti itseohjautuvaa organisaatiota. Asiaan on kyllä perehdytty, mutta enemmänkin pintatasolla. Esimerkiksi rakennetta on voitu käydä oppimassa toisissa yrityksissä tai organisaatioissa. On luettu artikkeleita, kuinka vallan ja vastuun kautta yrityksessä X luvut kääntyivät nousuun. Avainsanat on poimittu ja laitettu oman yrityksen kalvoille; yhteistyö, autonomia, tulos, vastuu, valta, valtuuttaminen, esteiden poisto, verkostot jne. Tulee tunne, että ”joo joo, kyllä mä tajuan, nyt lähdetään rullaamaan”.

Sitten poistetaan pari välitason esimiestä, kutsutaan porukka kasaan muutamaksi tunniksi, käydään kalvot läpi ja kerrotaan, nyt valta ja vastuu on teillä. Sitten odotetaan aktiivisesti, että tulosta tulee. Tietoisesti tässä vähän karrikoin. Tärkein huomio kuitenkin on: Vapautta ei voi luoda antamalla vapautta – vapaus luodaan kurin kautta.

Työelämä on samalailla kompleksinen ympäristö kuin liikennekin. On paljon ihmisiä erilaisilla tavoitteilla, asenteilla ja toimintatavoilla. Ei ihmisiä voi vain laittaa autoon ja olettaa, että kyllä ne ajamaan oppivat sitten liikenteessä. 80-luvun lopussa herättiin, ettei autolla ajaminen tarkoita, että osaisi ajaa turvallisesti moottoripyörää. Onnettomuudet vähenivät, kun kuria lisättiin (eli otettiin moottoripyöräkortti pakolliseksi tuleville motoristeille).

Rajoja tarvitaan siis monestakin syystä itseohjautuvassa organisaatiossa. Joku haluaa mennä suoraan asiaan ja toinen tutkia ensin dataa. Toinen hyppää kyselemättä kokeilemaan kaikkea, toinen on varovainen, että saakohan näin tehdä. Jos vahvin saisi dominoida haluamallaan tavalla, se kaventaisi muiden panosta huomattavasti. Yksikään tehokkaasti tuottava ryhmä tai organisaatio ei toimi viidakon lakien mukaan.

Johtamisen näkökulmasta tärkeää on myös muistaa, että ihmisen tietoinen mieli ei pysty käsittelemään kovin suuria määriä dataa kerrallaan. Siksi on todella tärkeää ohjata se rajallinen kapasiteetti oikeihin asioihin. Jos ihmiset joutuvat miettimään asioita kuten saakohan näin tehdä, kukahan tästä nykyään vastaa, mistä ihmeestä tämän tiedon löytää tai itseohjautuvuuden nimissä keskittyvät paljon muuhun kuin olennaiseen, niin silloin on luotu uskomattoman toimiva tehottomuuden sampo.

Kurin tehtävä vapaudessa on ohjata vapaus oikeisiin asioihin. Ei jokaisen yksilön kuulu liikenteessä miettiä erikseen, että miten risteykseen ajetaan turvallisesti. Eriäviä ajatuksia tulisi aivan liian usein ja seurauksena on vähintäänkin tarpeettomia kolareita. Siksi siihen on olemassa selkeät säännöt. Samalailla työelämässä vapautta täytyy johtaa oikeisiin asioihin. Säännöt, kiellot, prosessit kuuluvat ihan itseohjautuvan kulttuurin ytimeen.

Toimivan vapaus luodaan aina kurin kautta. Oikotietä ei ole.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa?

Viime vuosina on työpaikoillekin vahvasti rantautunut ajatus vallan ja vastuun uudelleen jaosta. Puhutaan itseohjautuvista kulttuureista, esimiehettömyydestä, valtuuttamisesta ja monesta muusta enemmän tai vähemmän synonyymistä. Taustalla sanotaan olevan halu panosta henkilöstöön ja tehdä hyvästä työntekijäkokemuksesta kilpailuetu. Tuhat ja yksi kaunista, vaikka samalla tiedämme, että vahvana motivaationa on saada luvut paremmiksi. Suomeksi sanottuna siis tehdä enemmän rahaa toimimalla uudella tavalla. Tuloksenteko tavoitteena ei ole mitenkään väärä eikä huono asia, mutta se muuttaa hieman kokonaisuuden dynamiikkaa ja siksi halusin sen tässä erikseen alleviivata.

Ensimmäinen haaste tällä matkalla tulee siitä, että kaikki meistä ovat hyvinkin itseohjautuvia, mutta juuri kukaan ei tiedä, mistä itseohjautuvuus tarkemmin koostuu. Sadalla ihmisellä on vähintään sata erilaista käsitystä aiheesta. Monesti kuulee puhuttavan esimerkiksi , että ”meidän firmassa eivät kaikki vielä osaa itseohjautua, osa on toki jo pidemmällä”.

Väärin.

5-vuotias poikani innostui tällä viikolla kaverin kanssa pihaleikeissä niin, että lopuksi huohotti lumikasan päällä. Kun kysyin, että tuliko jotain, niin vastaus oli:

 ”Mun on niin kauhia jano”.

”No mitä jos kävisit sisällä juomassa, kyllähän sä hanaan yllät”.

Ja niin poika lähti juomaan. Tässä on esimerkki ihmisestä, joka ei vielä osaa täysin itseohjautua. Kokemuspohja siitä, kuinka aikuiset tuovat kaikkea valmiiksi, luo passiivisuutta. Aikuinen ihminen, joka on itsensä saanut oikeaan aikaan liikutettua työhaastatteluun, vakuuttanut rekrytoijan ja ilmestynyt oikeaan aikaan työpaikalle osaa kyllä johtaa itseään. Se on fakta, joka täytyy ottaa todesta. Kun esimies tai henkilöstönkehittäjä sanoo, että ihmiset  eivät vielä osaa itseohjautua, on vain heidän käsienpesua vastuusta johtaa.

Olin opiskeluaikoina RAY:llä töissä pelinhoitajana eli käytännössä yökerhoissa istumassa black jack -pöydän takana. Esimiehen selkeä kielto oli, että työaikana pelipöydän takana ei selata kännykkää tai lueta mitään. Minä tein molempia. Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt kieltoa tai osannut johtaa itseäni. Päinvastoin. Välillä saattoi mennä tuntikin, ettei pöydässä käynyt yhtään asiakasta. Tunti on pitkä aika tuijotella tyhjää yökerhoa. Jos jokaisen tuollaisen tunnin käyttäisi lukemiseen, niin vuositasolla se tarkoittaa montaa luettua sivua enemmän. Minä siis luin kiellosta huolimatta, koska näin siinä niin selkeän hyödyn itselleni.

Vastaavanlaista panos/tuotos-laskelmaa jokainen meistä tekee joka päivä. Usein se tehdään vielä aika lyhyellä tähtäimellä (minun pitäisi kyllä laihduttaa, mutta nyt tekee niin mieli makeaa). Osalla on pidemmän tähtäimen visioita, osa elää enemmän hetkessä. Tärkeintä on ymmärtää, ihmiset kyllä kuuntelevat ja seuraavat itseään. Harva työ  vain loppujen lopuksi on pidemmän päälle niin hohdokasta, että se itsessään houkuttelisi tekijöistä parhaan esiin. Juuri tämän vuoksi tarvitaan johtamista.

Ihmiset johtavat itseään, mutta sen itsensä johtamisen motivaattorit ovat jokaiselle erit ja monesti vähintäänkin osittain tiedostamattomat. Ei sellaisen perustuksen päälle voi yhtäkkiä vain rakentaa itseohjautuvaa kulttuuria, koska se hajoaa saman tien mahdottomuuteensa. Muutos tehtiin, mutta parempaa tulosta ei tullutkaan. Ehkä kävi juurikin päinvastoin. Ja sitten esimiehet kiertävät voivotellen, kun ei meillä vielä osata.

Osaamispuutetta tilanteessa kiistämättä on, mutta se on osaamispuutetta nimenomaan johtamisessa. Ilman mitään halua provosoida, väitän, että aivan liian moni johtaja ja henkilöstönkehittäjä elää kuplassa, jossa ”minä kyllä osaa, mutta kun nuo muut ei”. Mistä se oppi olisi sinulle tullut, kun kaikkia aiempia organisaatioita on johdettu eri tavalla? Vai ajattelitko vain vanhalla osaamisella luoda uutta tapaa. Tekemällä samaa, mutta odottamalla eri tuloksia…

Tämä kupla kannattaa puhkaista mahdollisimman nopeaan.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa? Siksikö, kun halusit parempia numeroita ja tyytyväisempiä ihmisiä, merkin rintaan, että minä johdan uudella tapaa, mutta et oikein ehtinytkään perehtyä, että miten se käytännössä tehdään?

Se, mitä itseohjautuva kulttuuri sinun mielestäsi vaatii, saattaa olla ihan pintaraapaisu siihen, mitä se oikeasti vaatii.

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.

10 euroa vähemmän kuin normaalisti

En ole koskaan saanut mielipidettäni partureista valmiiksi. Aamulla tuijotin vuorotellen kädessäni olleita saksia ja peilikuvaani. Molemmat katsoivat silmiin mutteivat luvanneet mitään. Kuinka vikaan se voisi mennä, jos leikkaisin itse hiukseni? Kahden sentin sijasta ottaisinkin vain sentin, jäisi varaa korjata virhe. Lapsikin osaa leikata suoraa viivaa pitkin, on siihen siis 37-vuotiaankin pystyttävä. Vaan siinäpä onkin se ensimmäinen pentele. Leikkaako parturi hiukset vain suoraan vaan pitääkö saksilla jotenkin mukailla pään muotoa?

Kestän huonosti riskinottoa, minä ja pääni antautuvat. Sakset menevät takaisin laatikkoon, peilikuvani nielaisee hymynsä. Tämä oli vain taistelu, sodan minä kyllä voitan. Ennen töitä menen parturiin. Istun kuin syytön, ja kun parturi kapan kiinnittämisen jälkeen on minulle keskusteluyhteyden velkaa, kysyn: Suoraanko leikkaat?

Laahaan kengän pohjiani märkään katuun ladatakseni virtaa itseeni. Sade on noussut väärällä jalalla ja turhaan tiuskii minulle. Niin tekevät ne, jotka siihen pystyvät. Takkini vihreä pinta juo vettä, väreet kulkevat selässäni. Autossa oli lämmin, mutta tiesin, että näin kävisi sen sadan metrin aikana, jotka minun on käveltävä.

Suoraan vai vinoon? Kysymys on saanut uutta tilaa, koska minulla ei ole aamukahvin jälkeen muutakaan mietittävää.

Noustessani liukuportaissa tarkkailen vastaantulevien hiuksia. Minulla ei aavistuskaan, miten kampauksia laaditaan. Jos pää olisi kuutio, miettisin jo jotain ihan muuta.

Kyltissä lukee Tervetuloa ilman ajanvarausta. Naivistinen paradoksi, parturit keksivät kaikkea, mutta osaan minäkin. Tänään olen totuuskomissio asiakkaan asussa.

  • Moi, pääseekö heti?
  • Hei, vastaa Sara (nimi lukee kyltissä, en tunne häntä mitenkään, vaikka kerran näinkin unta hänen mustista silmistään…)

Sara kuljettaa sormeaan paperisen kalenterin pintaa pitkin, kunnes se on kulkenut tarpeeksi.

  • Jos sinulle sopii, että harjoittelija leikkaa, niin pääset heti.
  • Sopii, vastaan ja kadun heti.

Hänelläkin on kyltti. Harjoittelija Karim. Voiko harjoittelijan sanaan luottaa näinkin tärkeässä asiassa? Hän ojentaa kättään kohtia tuolia ja hymyilee.

  • Ska vi klipppa?

Olen varma, että hän sanoi kolme k:ta keskellä. Nyt se myrkyn lykkäsi, ruotsia murtaen. Onko suoraan direkt vai rakt? Miten voin kysyä sen ainoan kysymyksen, minkä takia tulin? Haluaisin palata takaisin aamuun, elää kaiken uudestaan. Samalla vaihtaisi takkini siihen siniseen, jonka ei ole koskaan jano.

Suljen silmäni ja kuvittelen Karimin pois. Ulos koko rakennuksesta, jonnekin kauas. Kun avaan silmäni Karim seisoo paikoillaan sakset kädessään ja katsoo peilin kautta silmiini.

  • Joo, lyhennetään vähän.

Karim suihkuttaa vettä ja kampaa hiuksiani, kunnes koittaa hetki. Seuraan trilleriä hengittämättä. Sentti kosteita hiuksia tipahtaa kapalle. Uusi ote ja sama toistuu.

Vinoon. Niin hän leikkaa. Vinoon.

Kysyn, leikkaako hän aina näin. Ei tokikaan, asiakkaallahan voi olla millainen kampaus tahansa. Niinpä tietenkin. En edes yritä tarkentaa kysymystäni, että aina, kun leikkaat näin, leikkaatko samalailla. Hullu kysymys, pitää minua vielä outona, vaikka haluan vain oppia itse leikkaamaan hiukseni.

Annan olla. Karim tehkööt työnsä. Minä kiitän havaintoa rikkaampana, ja maksan harjoittelija-alennuksen jälkeen 10 euroa vähemmän kuin normaalisti. Kun olen jo ovella, Karim vilkuttaa vielä sakset kädessään. Suurin osa partureista ei sitä tekisi. Mukava mies.

Liukuportaissa katson hiljaa kenkiäni. Juuri tämmöisen takia minun on vaikea muodostaa mielipidettäni partureista.

Minä palaan vielä.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä

Sanomme helposti, että vuodet menevät niin nopeaan. Toisaalta yhdessä tunnissa ihminen ehtisi jo tehdä paljon. Yksi vuosi on 8760 tuntia. Ei semmoinen aikamäärä voi kadota nopeuttaan. Miksi se sitten tuntuu, että aika nykyään menee nopeampaan kuin enne? Syitä siihen on hyvin todennäköisesti kaksi.

Kaikki muistavat ekan kerran. Ei niin väliä, oliko se ensimmäinen kerta ulkomailla, ensi suudelma tai ensimmäinen oma kännykkä. Merkitykselliset kokemukset jättävät kestävän tunnejäljen. Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemuksia, merkitykselliset ensimmäiset kerrat vähenevät radikaalisti. Esa Saarinen sanoi luennollaan: ”Maailmassa on uskomaton määrä laajasti elämästä kiinnostuneita ihmisiä, jotka innolla tutkivat ympäristöään. Todella harmi, että suurin osa heistä on alle 5-vuotiaita”.

Iän myötä meille tule kylläisyyden tunne elämän tutkimiseen. Ei tällä ikää kato enää jaksa. Tämä on suuri harmi ja harhaluulo. Maailmalla on edelleen jokaiselle meistä enemmän tarjottavaa kuin pystymme vastaanottamaan. Nurkan takana on sitä sun tätä, joka voisi tempaista meidät mielenkiintoiselle retkelle. Jos vaan uskaltaisimme antaa mahdollisuuden.

Toinen syy ajan nopealle kulumiselle on kiire ja stressi. Mitä enemmän painetta kattilassa, sitä vaikeampaa ihmisen on keskittyä nykyhetkeen. Tilalle tulee sitten kun -ajattelu. Kunhan vain tästä kiireestä selvitään, niin sitten kyllä teen sitä ja tätä. Se sitten kun -hetki vaan useimmiten siirtyy edemmäs ja edemmäs, ja lopulta tuntuu kuin vuodet vaan vierivät.

Jos sinusta siis tuntuu, että aika kuluu nykyään nopeaan, syy saattaa siis olla sinun itsesi. Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä.

Malttia rakas ystävä, vähemmän on enemmän. Päästä irti määrästä ja uskalla kurkistaa nurkan taakse. Vastaa myöntävästi, kun uusi mahdollisuus kutsuu. Elämä on ainut, mitä meillä on. Kaikki muu on lainassa.

Kolme vuoden aikana olen kirjoittanut 149 blogitekstiä. Viime vuoden luetuin teksti sai 417 lukukertaa, olen todella kiitollinen jokaisesta. Olen myös iloinen jokaisesta tekstistä. Kirjoittaminen on, mitä haluankin tehdä. Kun katselee tekstejä taaksepäin, tuntee, ettei se aika ihan niin nopeaan mennytkään. Paljon ajatuksia ja tapahtumia mahtuu tähänkin vuoteen. Kirjoittaminen minun tapa hidastaa aikaa, antaa merkitystä sille, mikä muuten lipuisi ohi.

Uusi vuosi on uusi mahdollisuus. Minä jatkan blogiani. Muitakin ideoita on, muutoksia elämässä, jotka antavat lisää energiaa.

Mitä sinä aiot tehdä, ettei vuoden lopussa tarvitse sanoa, että menipä tämänkin vuosi nopeasti?