Oikea kirjailija vielä joku päivä

Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Miten helkkarissa sen selittäisi?

Kun puitu pelto levittäytyy asuunsa, täytyy minun pysähtyä tekemään kunniaa. Siitä, mikä oli, on paljon vähemmän aikaa, kuin luuletkaan. Me olemme me, koska, se mikä oli, teki meidät. Sano mitä ikinä haluatkaan, uskoani tuohon et hetkauta milliäkään.

Peltojen takana moderni maailma kohoaa varjostuvaa metsää ylemmäksi. Tuulimyllyjä on tasan yhdeksän. Totta kai laskin ne, samalla, kun unohdin kuunnella, mitä ihmiset puhuvat. Välillä kiusaan itseäni ajatuksella, minne Platonin ideaopissa lopulta sijoitun.

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on ihan hyvä olla, vaikken puhu kenellekään?

Olen ollut mukana monessa, jossa kerrotaan, kuinka kauheaa kädenlämpöinen on. Ei tunnu miltään, kaikki vihaavat. Perspektiivihaasteiset laulavat perinnesävelmää. Kädenlämpöisen vaihteluväli on lopulta niin monesti ihmistä isompi. Erilaisuus ei ole tahdon tuoma saavutus, vaan kohtalo, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen asia.

Olen aina pitänyt taitelijoista. Heistä, joille kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen, vaan elämää voi rauhassa värittää ja se on ihan ok. Heidän kanssaan saatan unohtaa tuulimyllyjen absoluuttisen määrän.

Yksi taiteilijoista kysyi: ”Keksitkö kaiken vai kirjoitatko omasta naisestasi?”

Onko kukaan koskaan kirjoittanut mistään todellisesta? Onko kukaan koskaan tosiaan keksinyt kaiken? Me jokainen olemme velkaa todellisuudelle. Ei sillä, että sitä koskaan tarvitsisi maksaa takaisin. Riittää, kun tiedostamme.

Maasta olemme syntyneet, kädenlämpöisiksi päätyneet. Ihminen on ihme, muttei lopulta niin ihmeellinen. Muottia muisti Luoja lopulta harvoin vaihtaa. Se meitä yhdistää.

Saattaapa joskus vääristääkin, jos ei kaveri ole ensi näkemältä kuin minä.

Nythän hevonen keulii, mopo laukkaa. En pysynyt asiassa.

Rakastanko naista, josta kirjoitan?

Ihon päällä vai ihon alla? Lasken tuulimyllyjä, mutten kysele kuulumisia. Elän todellisuudessa, jossa sisimpäsi on minulle sinä. Pintaan voi tatuoida ristin tai saatanan, mutta ihomme alle emme pääse edes itse. Siellä asuu värähdys sitä, joka lopulta tuo meidät erottamattomasti yhteen. Sitä minä kuuntelen ja sanat menevät minulta niin helposti ohi.

Sano nyt jo, rakastatko?

Kyllä, mutten koskaan luvannut tavallisuutta. Ensimmäisellä ratakierroksella uutuus saa kaiken tuntumaan arvoitukselta, jännitys myötätuulena keventää askelta. Tiedät kyllä, mistä puhun. Se men inte röra, men du rör andå. Jännitys saa lupaamaan enemmän kuin koskaan oli varastossa toimittaa. Tiedät, mutta haluat silti sokeana uskoa. Lopulta se sattuu, muttei monesti niinkään pahasti, koska olihan sinulla aikaa hioa kaatumistekniikkaasi.

En osaa rakastaa leikisti. Välitän ihan liikaa kirjoittaakseni, jostain, mikä elää vain päässäni.

Tuuli puhaltaa lakeudelta ja olen tuntevinani rukiin nenässäni. Hitaasti, antaa sen tulla. Tässä olen ja uskon, etten ole yksilö, vaan helmi nauhassa. Voinhan minä valita asioita, vaan en itseäni.

”Mistä sä kirjoitat”, hän kysyy.

”Sinusta.”

”Minusta, miksi?”

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on hyvä olla, vaikken osaisi selittää?

Ei kannata ihmetellä erikseen

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.

Mille Elvis nauroi kanssani

Makuuhuoneen ikkunasta näen, miten pisarat pärskyvät ulkorakennuksen mustalla peltikatolla päänsä lyöneinä. Laskeutuvat sitten riehuttuaan ränniin, jossa keräävät uutta raivoa ja syöksyvät yli niille tarkoitetun tynnyrin suoraan maahan.

”Sataa kuin Esterin… ämpäristä”, sanoi paappa aikoinaan, kun mummo ehti tunkea katsellaan väliin.

Jos sataisi rauhallisemmin, voisin ihminen tehdä sitä, mitä aikoikin. Suurin teko, mihin rauhallinen sade viettelisi, on hetken silmäys ikkunasta ja alakuloinen toteamus:

”Taas sataa.”

Siinä kaikki. Sen jälkeen asiat jatkuisivat, kuten suunnitelma oli.

Olin eilen illalla päättänyt, että aamulla juoksen pari kilometriä ennen aamiaista. Shortsit ja urheilupaita olivat tuolilla valmiina odottamassa. Olisin pukenut ne päälleni, eteisestä Adidakset ja juoksu rauhallisessa sateessa olisi virkistänyt kuin pannullinen vahvaa kahvia.

Tänään sataa Esterin ämpäristä ja tilanne on toinen. Kaatosade tunkee ihon läpi ja koskettaa sisimmän reunoja. Kun saan kahvin keitetyksi, istun keittiönpöydän ääreen lukemaan uutiset iPadilta. Se hassu presidentti on näköjään taas puhunut höpöjä. Pyyhkäisen heti sormella eteenpäin. En halua enää tietää enempää. Ranskassa maskipakko julkisiin tiloihin. Brasiliassa ennätysmäärä koronatartuntoja. Yksi on kuollut ja toinen syntynyt.

Nyt, kun olen lukenut uutiset, voin palata miettimään, mitä voisin tehdä kaatosateesta huolimatta. Keittiönvalo piirtää heijastukseni ikkunaan. Katselen itseäni ja heureka venyttää suupieliäni ylöspäin. Tunne, kun ymmärrät itsesi toisella tapaa ja vanha versio ei yhtäkkiä olekaan enää vaihtoehto, vaan naivistinen muisto.

Nauran yksikseni ääneen (mitä ei todellakaan tapahdu usein). Hekottaminen heiluttaa liian pitkiä hiuksia otsallani ja saa silmäni siristymään. Olkapäät heiluvat kuin kouristuskohtauksessa. Elvis T-paitani rintamuksessa heilahtelee kuin haluaisi nauraa kanssani.

Viimeksi keväällä, kun kävin kaupungissa toimistolla, minulla oli harmaa bleiseri ja valkoinen kauluspaita. Kättelin vieraita kaksi sekuntia pidempään kuin he itse olivat aikoneet kirkastaakseni tärkeyttämme. Annoin heidän istuutua ensin ja ennen kuin aloin puhumaan olin hiljaa juuri sen verran, että he alkoivat toivoa minun puhuvan. Ei missään nimessä suoraan asiaan, vaan koukkaus kevyenliikenteenväylää pitkin. Bleiseri, mutta myös farkut.

Tunnen myötähäpeää heijastustani kohtaan, joka on saanut naurunsa päätökseen.

”Nyt, kun olen lukenut uutiset.”

Uutisissa ihmisille sattui kaikenlaista. Meille, koko ihmiskunnalle. Luin otsikoita ja selailin. Tärkeänä tilanteen päällä, luetun ymmärtäminen kymmenen. Sellaisena sitä unohtuu itseään pitämään, muka jonain isompana kuin väliaikaisena sattumana.

Se kaatosade, Esterin ämpäri. Korkeuksista heittäytyneiden pisaroiden napsahdus kattoon tuli tarpeeksi lähelle minua. Kohina, joka kuulostaa valtavalta ja kaivertaa lätäköitä pihatielle. Minä näen, kuulen ja tunnen. Edessäni kuin ihokosketuksessa. Bleiseri toimistolla on irtoviikset, sen sisällä on lisko. Ja liskolla on liskoaivot. Kaiken täytyisi olla kädestä suuhun.

Peilikuvani on liikkumatta, varoo ilmeitä kuin passikuvassa.

Näytän iPadille peukaloa ja avaan uutiset uudelleen. Tyttäret joutuneet salamavauhtia ottamaan edesmenneen isän firman hoitoonsa.

Tavallinen sade vai kaatosade? Kuinka naurettava olenkaan puhuessani määrästä, kun loppujen lopuksi tärkein suure on välitön etäisyys itsestäni.

Kun oma tärkeyshämärtymä rupeaa saumoista vuotamaan, tulee inhimillisyydelle tilaa. Ei kuitenkaan niin, että ainoa oikea olotila olisi kantaa kaikki maailman murheet hartioillaan. Yritän muistella, montako maanviljelijää tunnen. Heidän kasvonsa mielessäni – mitä ihmeen väliä on juoksematta jääneellä lenkillä sen rinnalla, että tuo sade kaataa heidän viljaansa lakoon?

Tässä on juuri se, mille Elvis nauroi kanssani. Ei maailma ole minun, vaan meidän.

Sade jatkaa riehumistaan, kaivertaa kuoppaa nurmikkoon tynnyrin edessä. Hetkeksi unohdan itseni. Peilikuvani haihtuu keittiön ikkunaan, kun nousen hakemaan puhelintani.

”Moi, mitäs isoon taloon isäntä! Harmittaa tässä kelit, kun sulla puimiset siirtyy.”

Niitä ja näitä. Ei mitään ihmeellistä ja kuitenkin. Se, mitä en koskaan voisi vain yksin saavuttaa. Tunnen, kuinka merkitys piirtyy, lihavoi sanamme.

”Perhanan kiva, kun soitit. No kattellahan taas!”

Aivan hirveää

Juolukka näyttää pikkuhiljaa kypsyvän. Minulla meni kauan oppia erottamaan sen sinerrys mustikasta. Päältä siniset kuin siskokset, sisällä vastaus. Toinen värjää kädet punaisiksi, toinen valkea kuin nuo harvakseltaan leijuvat pilvet. Poimin muutaman juolukan suuhuni ja yritän keksiä, miltä ne maistuvat. Kai juuri tämä juolukan vaalea itsetunto on syynä, että ne jäävät joka vuosi metsiin. Olisi enemmän, rohkeammin jotain, niin ehkä poimijat muuttaisivat mielensä.

Olen tyytyväinen ajatuskulkuuni.

”Miten töihin paluu sujui?” kysyn takanani kulkevalta Sofialta.

”Aivan hirveää.”

”Noh?”

”Meinasin sunnuntaina hypätä kaivoon, enkä oo vieläkään täysin luopunut ajatuksesta.”

Itselläni kesälomani loppui jo kolme viikkoa sitten ja töihin paluu oli muutenkin tänä vuonna helpompaa. Etätyöt ovat keväästä saakka hämärtäneet työn ja oman ajan rajaa. Ennen täytyi aamuisin ajella toimistolle. Tai vääntäytyä, ryömiä, kiirehtiä, mikä verbi sitä kulloinkin parhaiten kuvasi. Nyt matka töihin on kymmenen metrin pituinen, joten edes konkreettinen ryömiminen ei olisi suunnaton ponnistus.

Sofialla takana on vasta kolme päivää ja kun hän aiemmin tänään nousi autooni, näin jo ilmeestä, ettei olo ole paras mahdollinen.

”Onko joku tietty kaivo erityisesti mielessä?”

”E he he! Ehkä se kokemus sopis sullekin.”

Sofia kertoo ja minun on helppo ymmärtää. Maailma muuttui keväällä silmän räpäyksessä, uusi normaali oli kaikkialla. Mikä ei muuttunut ollenkaan samaan tahtiin, oli ihmisen odotukset itselleen ja muille. Täytyisi olla sama, pystyä samaan, muttei kukaan tiedä miten.

Pienet ilmeet, kaverillinen kosketus olkapäähän, yhteinen nauru henkenä huoneen katossa – yhtäkkiä kaikki tämä on sullottu kuin korillinen sekalaista pyykkiä digitaaliseen rumpuun. Valittu pesuohjelma tietämättä, mitä siinä lukee ja ihmetelty, kun se linkoaa paljon pidempään kuin osasi odottaa. Ennen kevättä ei Sofia juurikaan tehnyt töitä kotoa. Toimistolla on aina joku, jolle kertoa tai kysyä, hän asiaa silloin perusteli.

”Muistatko elokuvan, jossa se tyttö herää aamuisin aina samaan päivään, eikä muista mitään, mitä pään kolauksen jälkeen on tapahtunut ? Just siltä tuntuu. Puhelin soi ja sähköpostia tulee. Selvitä tämä, onko tämä ok. Mä kyllä halun tehdä hommat hyvin, mutta nyt on ihan juoni kateissa.”

”Ootko jutellu sen sun esimiehen kanssa?”

”Joo. Se sanoo, että priorisoi. Ei vaan osaa äijä itsekään kertoa, että minkä mukaan.”

Kävelemme pienen kukkulan rinnettä alas. Maa on kosteaa, vaikkei ole satanut pitkään aikaan. Juolukoita näkyy edelleen, siellä täällä muutama keltainen lakkakin. Maukkaita, vaikkakin pian ylikypsiä. Harmillisen harvinainen marja täälläpäin, mietin itsekseni, kun etsin lisää keltaista kasvien seasta.

”APUA!!!” Sofia huudahtaa takanani.

Käännyn salamana ja ehdin nähdä, kuinka harmaanruskea lintu lentää Sofian takana kaartaen oikealle. Pitkä nokka paljastaa sen lehtokurpaksi.

”Se lensi ihan pään vierestä! Voiko noikin olla humalassa?”

Naurahdan ajatukselle.

”Ole varovainen, saattaa olla sen poikaset jossain, kun noin lentää.”

Ei tarvitse paljoa Sofian aluskasvillisuuteen vilkuilla kuin pieni ruskea tipu näkyy siellä.

”Tossa! Kato, kuinka se on pieni!”

Liikkumatta, katse silmistä silmään. Valtava viattomuus edessämme. Pieni lehtokurpan poikanen katsoo meitä rauhassa kuin maailmassa ei koskaan mitään pahaa olisi ollutkaan. Vaikka juuri nyt emme vaaraa aiheutakaan, oli emo lopulta oikeassa. Ihmistä on eläimen aina syytä epäillä.

Mitä pidempään katsoa poikasta, sitä enemmän minua alkaa ahdistaa.

”Mennään, ennen kuin emo palaa kaksintaistelemaan sun kanssa.”

Sofia käännähtää ja katsoo ympärilleen huolestuneena kuin lehtokurppia vaanisi kaikkialla ja loikkii edelleni.

”Kai se emo tulee takaisin?”

”Tulee, tulee.”

Vähän ihmettelen, miten vielä elokuussa voi poikanen olla niin pieni. Miten se aikoo selvitä syksystä ja talvesta? Säästän Sofian tältä pohdinnalta. Hyppäämme ojan yli hiekkatielle ja parin kymmenen metrin jälkeen auton perä näkyy mutkassa heinikossa.

”Tiedätkö, mikä metsässä on parasta?” kysyn samalla, kun kiinnitän turvavyötä.

”Noh?”

”Luonto.”

”Eikö ne oo sama asia?”

”Eiku. Mä tarkoitan siis luonnolla sitä, että asiat on niin kuin ne on. Emo taistelee poikastensa puolesta. Mikään ei oo varmaa ja ei ole mitään sääntöjä. On vain se luonto ja siellä kaikki elää. Jotain ihan muuta kuin se, mitä me toimistossa touhutaan.”

”Niin kuin se, että jokainen kysyy elokuussa erikseen, miten mun loma meni. Ihan kuin se olisi jokin yhteinen asia.”

”Just niin”.

Ajelemme koko parin kilometrin pituisen metsätieosuuden molemmat omissa ajatuksissamme. Tie pölyää kevyesti, tarttuu auton pintaan. Ensimmäiset keltaiset lehdet ovat jo varisseet, mutta aurinko silti venyttelee itsensä läpi kuusimetsän ja joudun laskea aurinkolipan alas. Kun lopulta metsän jälkeen kaurapelto aukeaa tien molemmin puolin, parvi naakkoja lennähtää ilmaan ihan sen laidasta.

”Onko tämä sitten luontoa? Siis nuo linnut on tuossa syömässä ihmisen kylvämiä jyviä?”

Kysymys on niin hyvä, etten edes aio vastata siihen. Jään ainoastaan miettimään. Sofia tuntuu olevan tänään liekeissä, koska hänen seuraava kysymyksensä on edellistäkin parempi.

”Kumpia me ollaan sun mielestä enemmän, niitä emoja vai niitä poikasia siellä heinikossa?”

Mietin emoa, joka paljon itseään isompaa ihmistä koittaa pelotella lentämällä kohti. Luonnon ankaruus ympäröi poikasen viaton katsetta jokaisesta suunnasta. Se, mitä näet, on se, mitä on. Me palavereissamme, päättymätön näytelmä siitä, että sillä, mitä teemme olisi suurikin merkitys. Vahva usko kykyymme ymmärtää, vaikka välittömästi valikoivuutemme reunalta alkaa sokeus. Ajatukset ovat vain päässämme, mutta juuri ne me näemme kaikkialla, kaikessa.

Kun lapsi piirtää maailman karttaa, hän piirtää aina kotimaansa ensimmäisenä. Sen aikuisemmiksi emme juurikaan yleensä kasva.

”Ei me kyllä niitä emoja olla.”

”Oon samaa mieltä.”

Loppumatkan juttelemme kevyempiä aiheita. Kun tiilitehtaan kulmalta käännyn Sofian kotikadulle, en malta olla hieman tunnustelematta hänen mielialaansa.

”Semmoinen se kävely, huomenna virkeänä töihin. Vai mitä sanoo?”

”Mä näen siitä linnusta ihan varmana unta.”

”Millaista?”

”No en tiedä. Toivottavasti semmosta, missä niiden käy hyvin.”

”Ehkä ne miettii just samoin meistä.”

”Syytä olisi”, Sofia sanoo ja katsoo minua hetken silmiin, ennen kuin läimäyttää auton oven kiinni. Muutama ampeeri mielihyvää kulkee lävitseni, kun huomaan metsänvihreän piirtäneen hieman iloa Sofian kasvoihin.

Ajaessani takaisin kotiin, mietin poikasen viatonta katsetta ja hetken olen valtavan kiitollinen siitä paljoudesta, turvallisuudesta, mitä meidän ympärillämme tässä maassa on.

Olen samaa mieltä

Metsä tien molemmin puolin on musta kuin kaksi ulotteinen raja. Niiden keskellä, ihan tien vasemmalla reunalla, valopylväät seisovat jonossa. Tyytyväisiä kai osaansa, kun eivät minnekään pyri. Auton ajovalot raottavat esirippua juuri sen verran, että sallivat reunustavan heinikon vihreyden kevyesti koskettaa iiristäni. Kaistojen välissä on matala, mutta luonteeltaan jääräpäinen aita. Sen sana painaa. Kääntyäksemme takaisin etelään täytyisi nähdä vaivaa, etsiä oikea paikka. Olen tyytyväinen. Joskus iso sivellin piirtää juuri niin kuin ihmiselle on parasta.

Niin, itse tie. Se, joka mahdollistaa kaiken. Sen meinasin tyystin unohtaa. Pyyteetön apu kääntyy niin norjasti itsestäänselvyydeksi. Täytyy olla säröjä, että silmä erottaa. Uusi tasainen asfaltti on yhtä äänetön kuin näkymätön. Mustaa mustassa, täytyy erikseen tahtoa nähdä se. Viipyä tuokio ajatuksessa ja antaa itsensä rauhassa oivaltaa.

Joku muu tasoitti tien, teki matkan mahdolliseksi. Ei se ole syy, mutta se on ehto.

Minulla ei ole mitään tekoa tässä, missä juuri nyt olen, ja silti en haluaisi olla missään muualla.

Sinä vierelläni, valoa edessämme. Toit tavarasi luokseni, muutit aivooni asumaan. Valkoinen toppisi on kuin heinikon kaino vehreys, puhuu kesän puolesta ja auttaa unohtamaan välitilat. Se kavala sekä-että, joka tiiman varistessa lyö huomaamattomin pikku iskuin kiilaansa rakkauteen, ja kun lopulta havahdut, olet kuilun varjoisella puolella. Teen kaikkeni välttääkseni tuon kauheuden.

Vaalean ruskeiden hiustesi kiharoissa on ilmaa, joka ei tokikaan ole asioiden konkreettinen tila, vaan tunne, joka nousee, kun nainen on todella kaunis ja sinulta puuttuu tilanteen vaatimia sanoja.

Säpsähdän, kun pitkän mutkan takaa kaistallemme piirtyy möhkäle. Matkassa mutka, mutkan takana yllätys. Ei mitään uutta polulla pohjoiseen. Hidastan ja annan möhkäleen rauhassa saada yksityiskohtia. Asuntoauto kulkee rauhalliseen tahtiin keskellä kaistaa. Korkea, leveä ja hidas. Eritahtinen, josta on päästävä eroon. Olen siitä herkkä, että jos menetän oman temponi, ryhdyn miettimään asioita liiaksi muiden kautta.

Samalla kun varmistan, ettei vastaamme tule ajovaloja, mietin, kutsuvatkohan karavaanarit autoaan koskaan kodiksi. Polkaisen oikean päkijäni kohti auton muovimattoa ja syöksymme kelmeyteen. Ainoa hetki, kun automaattivaihteet nykyautossa huomaa, on juuri tämä – kun päätät mennä täysillä eteenpäin.

Metsä, pimeys ja jonottavat valot. Tartut käteeni, joka lepää vaaleanahkaisen istuimen reunalla. Kun lomalta palatessani halasin kollegaani toimistolla, kosketus oli teko. Alkoi, kesti ja päättyi. Tämän jälkeen sen pystyi yliviivata to-do -listalta. Mutta vasen kätesi. Sormiesi sileys, kun ne liikkuvat hitaasti edes takaisin. Tämä on puhetta. Kolmiulotteisia sanoja, joita on vaikea nuotittaa, mutta helppo ymmärtää.

Vilkaisen vaivihkaan olkapäähäsi, käsivarteesi, jotka toppisi jättivät minulle. Katse hetkeksi takaisin tiehen, ja palaan sinuun. Kehosi kaari, kaikkeus, josta Elvis niin monesti lauloi. Vaikka jo tämä on niin valtavaa, kaikkein eniten näen sinussa sen ihmisen, joka uskoo jokaisen sanan, jotka vasemman kätesi pehmeät sormet puhuvat.

Näin me yössä ajamme.

Navigaattori näyttää, ettei pitkään aikaan tarvitse kääntyä.

Olen samaa mieltä.