Eikö se ole melkein sama asia?

Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.

Etkö sinä saatana tajua?

Maali oli tehty kahdesta tumman ruskeasta vanerilevystä. Taakse kakkosnelosista jalat, joita vasta levyt nojasivat suurin piirtein suorana. Maalivahti sai päähänsä ristikkokypärän ja vanhan mustan pesäpalloräpylän. Toppahousut eivät lopulta paljoakaan suojanneet. Kuka ikinä maaliin uskalsikaan, sai reitensä mustelmille torjunnoista. Ylpeyden aihe sinänsä. Mitä enemmän mustelmia, sitä enemmän torjuntoja. Pallona toimi oranssi tennispallon ja pesäpallon välimuoto. Kukaan ei muistanut, mistä se oli tullut, mutta eipä se värinsä takia kadonnutkaan. Sillä pelasimme vuosikaudet.

Tuohon aikaan keräsimme myös jääkiekkokortteja. Niitä sai joka kioskista ja maksoivat 20 markkaa paketti. Jos emme pelanneet pihalla, pelasimme tietokoneella tai vaihtelimme kortteja. Se oli aikaa, kun ei ollut internetiä ja NHL-pelejäkin näki vain lauantai aamuisin tunnin koosteena. Kun joku kertoi tarinan, ”mitä oikeasti kerran tapahtui”, ei sitä kukaan mistään voinut tarkistaa. Ne uskottiin sellaisinaan ja kerrottiin eteenpäin.

Tämä loi välillemme oman pienen todellisuutensa. Mystiikkaa, joka kutsui puoleensa. Kortit olivat pieniä portteja siihen maailmaan, mitä Google nykyään tarjoaa niin vaivatta. Mistä me muuten olisimme tienneet, miltä valtameren takaiset pelaajat näyttävät ja montako maalia he ovat tehneet?

Kun kaikki tuo mielessä pelasimme pihassa, halusin olla Selänne. Tiesin hänet jo Jokereista. Suomalainen salama, paras kaikista.

Kun sanon, että halusin olla Selänne, ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut olla itseni. Päinvastoin! Selänne oli juuri sitä, mitä halusin olla, mutten ollut. Jos olisinkin Selänne, olisin pikamatka unelmaani. Tulisin taikasauvalla todeksi. Tuntui hyvältä kuvitella olevansa Finnish flash.

Siinä on valtava ero, tiedätkö mihin?

Unelmat myötäkarvaan – kuin angorakissan silittäminen olohuoneen sohvalla. Nykyhetken laajentaminen mielikuvitusta käyttäminen. Kuin miettisi, mitä ostaisi, jos saisi lottovoiton. Siinä pohdinnassa on vain voittajia.

Joni on Petrin isoveli, viisi vuotta meitä vanhempi. Häntä ei kiinnostanut jääkiekko, vaan mopot ja Pamela Anderson.

”Susta mitään Selännettä tuu, eihän täällä maalla oo edes seuraa, missä pelata”, hän julisti kerran, kun kuuli huutomme ulkona.

Joni. Joni. Joni. Sinä olit vähän tyhmä. Ikääsi pienempi. Tai ehkä sittenkin juuri ikäisesi. Tarpeeksi vanha löytääksesi uhon.

Sillä kyllä minä tuon jo tiesin. Ei se koskaan ollutkaan se juttu. Kuullessani hänen huutonsa, mietin, että onpa tuo pöljä. Hiotun puupölyn makuinen torso.

Se tarkoittaa yhtä kuin, ettei hän tajunnut ollenkaan.

Joni oli liian vanha kerätäkseen kortteja. Hän kaverinsa eivät pelanneet vaan ajelivat mopoille. Ja koska me emme tehneet samaa, olimme väärässä. Aikuisena sen monesti unohtaa, mikä arvovalta muutamaakin vuotta vanhemmalla sankarilla on. Emme me Jonille silloin vastaan väittäneet.

*

Minulla on kaikki jääkiekkokortit tallessa. Selänteen kortteja minulla on 124. Oikeastiko? Kyllä. Älä arvioi lapsen tahtoa olla idolinsa. Joni asuu nykyään stadissa, kuten Petrikin. Näin hänet kolme vuotta sitten. Kättelimme: ”Pitkästä aikaa!”. Ei siinä menneitä muisteltu sen enempää. Riittää, kun lapsuus elettiin samoilla neliökilometreillä ja olimme jälleen kavereita.

Joimme kahvit ja päälle vielä oluetkin. Petri, Joni, upeaa tavata vanhoja tuttuja.

Vaan enpä minä heistä kirjoita.

Tumman ruskeaa vaneria, kakkosnelosta tukena.

Kyllä me tajusimme, ettemme NHL:ään ole matkalla. Ei lapsikaan yksisoluinen ole. Halusimme vain leikkiä ajatuksella, olla hetken unelmamme.

Minulla on sama maalikin tallella. Eilen lämin siihen oranssia palloa -minnekä se värinsä vuoksi olisikaan kadonnut. Selänne on pelinsä lopettanut, minä eri alalla urani keskellä. Enää en tiedä kuka haluaisin olla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Olla sitä ja tätä, enää se ei riitä. No, ole oma itsesi. Niinhän se menee. Yksinkertainen vastaus elämän kokoiseen kysymykseen.

Jonin kanssa olemme sujut, mutteivat hänen kaltaisten varjot ole ympäriltäni kadonneet.

”Ole tällainen.”

”Ole tuollainen.”

”Älä ainakaan tuommoinen.”

Etkö sinä saatana tajua, etten huvikseni tätä elämää elä? Kuin minulla olisi joka päivällä uusi takki, jonka pukea päälle?

En itseäni luonut, enkä aio luodakaan. Lohi hyppii vastavirtaan, miksen saisi kulkea polulla sinua vastaan. Tervehtiä kuin tuttuja tervehditään ja antaa olla pohdinnat siitä, miksen ole kuin sinä.

Ihminen on susi toiselle. Ei se sanonta ole fantasiakirjoista, vaan elämästä. Ja ihmisiä olemme me, sinä ja minä. Erilaisia. Oranssi pallo, mihin se katoaisi.

Se saattaa olla elämän vaikein ja tärkein oppi.

Rauha hänen sielulleen

Keväällä lumenauraaminen traktorilla on tarkkaa puuhaa. Talvella ja pakkasella voi painaa kauha alhaalla menemään. Lumi pöllyää ja kinostuu juuri kuten tarkoituskin. Keväällä, kun maa on jo ehtinyt pinnasta sulaa, saa koko ajan varoa, ettei työnnä kerrosta soraa lumen mukana nurmikolle. Menee pitkälle kesään ennen kuin sitä pystyy haravoida siitä pois. Työlästä silloinkin.

Sain juuri lasketuksi kauhan alas, kun puhelin värisi taskussa. Matias! Pitkästä aikaa

”Mitäs maalaistonttu! Ajattelin soittaa, kun ei oo hetkeen kuulunut.”

”Olipas typerä idea.”

Matias naurahtaa, sävy sama kuin aina ennenkin. Turvallisuuden tunne kiipeää isovarpaasta mantelitumakkeeseen. Eilen tähän aikaan olisin ollut valmis sanomaan, ettei Matiaksesta ole kuulunut aikoihin. Tuo naurahdus ja se oli eilen, kun viimeksi näimme.

”Vieläkö sama traktori toimii?” Matias kysyy, kun moottori pörisee taustalla.

”Totta kai. Valmetissa on tulevaisuus.”

”Aivan. Maaseutu nousuun, Helsinki alas!”

”Et sä huvikses soittanut.”

”En niin.”

Olkoot kaikesta parikin vuosikymmentä. Olimme pitkään parhaita kavereita. Kun on kerran kurkistanut kuoren läpi, tietää, mitä sen alla on. Ei tarvitse arvailla, mistä ovi kulkee ja miten se aukeaa. En osaa selittää oliko se äänenpaino vai mikä, mutta aistin heti, että Matiaksella oli jotain sydämellään.

”Mä voitin lotossa.”

”Häh? Pääpotin?”

”En, mutta tarpeeksi, vähän alta satatonnia.”

Uskoin samantien Matiaksen puhuvan totta. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Olihan se paljon rahaa, muttei Matias ole ollenkaan sitä tyyppi, jonka pää sekoaisi tonneista.

”Mitäs Johanna?”

”En oo kertonut vielä. Kai sä muistat?”

Sammutin traktorin ja hyppäsin alas kävelemään. Hetken kasailin palapeliä, mutta muistinhan minä. Kukapa ei olisi unelmoinut lottovoitosta. Selailimme usein musiikkilehtiä kaupunginkirjastossa ja ihailimme soittimia. Kun isä hommasi kiinteän nettiyhteyden 90-luvun lopulla, siirryimme selaamaan unelmia netistä. Ei Googlesta, vaan Altavistalla. Odotimme kärsimättöminä, kun kuvat latautuivat hitaasti pala kerrallaan.

Gibson Les Paul Jimmy Page signature, sen hinta oli viisinumeroinen markoissa. Graalin malja. Led Zeppelin ja Stairway to Heavenin soolo. Olimme makuuhuoneessani ja kello lähemmäs puolta yötä. Matias oli jo kolme kertaa luvannut äidilleen puhelimessa, että lähtee ihan juuri kotiin. Elettäkään siihen suuntaan ei meistä kumpikaan tosin tehnyt. Silmät suurina löimme kättä päälle, että jos jompikumpi joskus voittaa lotossa ostamme unelmamme. Minulle Jimmyn Les Paul, Matiakselle Pearlin Master rumpusetti. Olihan tuolle vuosien varrella naureskeltu, silloin nuorena lottovoitto tuntui jotenkin mahdolliselta. Iän myötä elämän todennäköisyydet ovat hahmottuneet paremmin.

”Kättä päälle”, vastasin.

”Just se.”

”Mitäs oot ajatellut rahalla tehdä?”

”Pitää miettiä. Jotain järkevää kai.”

”Kuulostaa tylsältä.”

”No hitto, älä sano, tiedän kyllä. Vaan vähän järkeäkin on elämässä hyvä olla.”

Kävelin pitkin pihaa ja juttelimme jo muita kuulumisia. Kun Matias ei itse asiaa pitänyt mitenkään euforisena, unohtui se minunkin mielestä. Puhelun lopuksi lupasimme palata asiaan, niin tosin nykyään aina sanotaan. Hyppäsin takaisin Valmetiin ja jatkoin lumen aurausta.

*

Illalla Matias laittoi viestissä linkin ja kysymyksen: ”Onko se tämä?”

Suurempia ajattelematta klikkasin linkin auki. Siinä se oli, käytetty Jimmy Page Signature vuodelta 1997. Juuri se, mitä kirjaston Guitar Worldista ihastelimme.

”On, mutta annahan olla”, vastasin.

”Unelmilla ei leikitä. Se oli kättä päälle.”

Matiaksen vastaus tuli niin nopeaan, että epäilin hänen kirjoittaneen viestinsä valmiiksi jo ennen vastaustani. Vilkaisin kitaraa uudelleen. Olihan se aivan helkkarin upea soitin, hintaa melkein 5500e. Klikkasin Spotifyista Stairway to Heavenin soimaan ja menin lattialle selälleni. Kuten aikoinaan Matiaksen luona yökylässä. Kuuntelimme levyjä melkein aamuun asti. Jimmy ja soolo. Unelma ja elämä. Plant laulamassa, että varjot olisivat sieluamme pidempiä. En koskaan ole uskonut häntä.

Matias on oikeassa. Järkeä on elämässä hyvä olla, mutta mitä meistä jää, jos unelmistammekin päästämme irti? Keho vanhenee, mutta mieli on sama. Täytyy olla rohkeutta sanoa itselleen kyllä.

Se oli kättä päälle.

”Se on just toi, mutta tilaat sen sinne. Mä haen sen sun luota. Muuten saa olla.”

”Homma selkee.”

Spotify jatkoi Zeppelin soittamista ja katselin paneeleita katossa. Se jätkä voitti lotossa, voiko se olla totta oikeasti? En tiedä ketään muuta kuka olisi noissa peleissä voittanut koskaan edes tonnia. Ajatus tuntui absurdilta ja samaan aikaan tavalliselta. Matias ja järki. Olen aina ihaillut hänen tasapainoisuuttaan. Ja silti. Kaiken sen järjen taustalla asuu se sama poika, joka tajuaa heti, mitä unelmat ovat. Eivät järkeä, vaan puhdasta sydäntä. Uskoa elämän siipiin.

Reilu pari vuosikymmentä sitten kirjastossa en olisi varmaan keksinyt mitään mahtavampaa kuin tuo kymmenien tuhansien markkojen kitara. Olihan se edelleen unelma, mutta iän myötä unelmat saavat uuden ulottuvuuden. Se ei ole enää vain oma ihokosketus asioihin. Vuosien myötä, kun on tarpeeksi asioita ja ihmisiä jäänyt historiaan, sen tajuaa, ettei mikään ole mitään, jos ei ole ketään kenen kanssa sen jakaa.

Mikään ei ole mitään, jos sitä ei voi jakaa.

Siinä se on!

Tempaisen puhelimen takaisin käteeni. Matias ei ehdi edes vastata kunnolla ennen aloitustani:

”Et sä missään lotossa ole voittanut.”

Matias nauraa, kunnes vakavoituu.

”En niin.”

”No mitä hittoa?!”

”Mä soitan sulle vähän myöhemmin, lapset menee just nukkuun.”

Näpäytän puhelun poikki ja koitan yhdistellä päässäni johtolankoja. Vain halvoissa elokuvissa ja b-luokan romaaneissa joku yhtäkkiä soittaa, että terve, voitin lotossa. Ei elämä oikeasti niin mene. Miksi ihmeessä Matias sitten soittaisi pitkän tauon jälkeen ja väittää voittaneensa?

Luulin olevani jäljillä.

”No niin”, vastasin Matiakselle ja asetuin sohvalle hyvään asentoon.

”Niin…”

”Niin?”

”Oot ainoo ihminen maailmassa, jonka uskon tajuavan tän jutun”, Matias aloitti ja taustalla kuului, kuinka hän veti huoneen oven kiinni perässään.

”En mä nyt tosiaan oo lotossa voittanut. En oo pelannut edes aikoihin… mutta se satatonnia on totta. Tai vähän alle niinku sanoin. Muistatko sitä mun erikoista enoa?”

”Hullu Jaska?”

”Sama mies. Jaakko kuoli nyt vähän joulun jälkeen.”

”Otan osaa.”

Kyllähän minä Hullu-Jaskan muistin. Hän oli Matiaksen äidin isoveli. Mies, jolla oli aina tukka kampaamatta, mutta kauluspaita päällä. Kauluspaidan rintataskussa tupakkiaski ja lukulasit, joita Jaska veivasi edestakaisin nenälleen ja taskuun. Siniset farkut ja ruskeat bootsit. Jaska ei paljoa puhunut ja kun puhui, niin useimmiten kyseli, muttei kertoillut. Jokin hänen olemuksessaan kuitenkin herätti meissä koltiaisissa suurta arvostusta.

Kerran Matiaksen kotona selailimme Jääkiekko-lehteä keittiönpöydän ääressä. Olimme molemmat kovia Selänne faneja. Selailimme ja ihastelimme. Lehden lopussa oli mainos eri joukkueiden pelipaidoista.

”Ton mä vielä hommaan!” Matias osoitti Selänteen paitaa.

”Hitsi toi olis kyllä upea! Ja maksaa kans!”

”Ei mulla varmaan oo koskaan noin paljoa rahaa”, Matias sanoi katse edelleen pelipaidassa.

”Näyttäkääs tänne pojat tänne”, kuului Jaskan ääni. Emme olleet edes huomanneet, että hän oli tullut keittiöön vettä juomaan.

Jaska vilkaisi lehteä ja kysyi:

”Eikös kaupungissa ole edelleen se kauppa, mikä myy kaikenmoista tuollaista?”

Olihan siellä.

Jaska ei muuta sanonut kuin hypätkää kyytiin ja pian me istuttiinkin hänen valkoisessa Ford Sierrassaan. Kaksilitrainen tiesi Matias kertoa, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Autossa haisi tupakka ja soi Hurriganes. C-kasetilta totta kai.

Arin Kortti ja Kiekko oli liikkeen nimi, joka sijaitsi kauppakeskuksen yläkerrassa. Enimmäkseen siellä myytiin jääkiekko- ja muita keräilykortteja. Seinillä roikkui kaikenlaisia pelipaitoja koristeena.

”Pelipaidat pojille.”

”Niin jääkiekkopaitoja tarkoitat?”

Jaska ei vastannut, tuijotti vain Aria silmiin.

”Ei meillä pelipaitoja ole myynnissä”

”Mitäs nuo on?” Jaska osoitti seinillä olevia paitoja.

”No ne on vähän kuin koristeena…”

”Ja varmasti löytyy hintakin, kun myyjä oikein miettii.”

Ari kiemurteli tiskin takana kuin olisi mennyt muurahaisia kauluksesta. Vilkaisi sitten paitoja seinällä ja takaisin Jaskaan, joka oli laittanut lukulasit nenälleen ja seisoi lompakko kädessään. Eipä siinä sitten kauaa mennyt, kun jälleen istuimme valkean kaksilitraisen Sierran takapenkillä ja Hurriganes soi.

Matiaksella oli sylissään Selänteen Winnipegin paita ja minulla Eric Lindrosin paita. Koko paluumatkan aikana Jaska sanoi tasan yhden lauseen, ”Tämä on kova biisi”, kun Hot Wheelsin alkuriffi lähti jyräämään. Olimme onnemme kukkuloilla. Jumankauta aidot pelipaidat, nimet ja numerot selässä. En tiedä tänäänkään, paljonko Jaska niistä maksoi.

Toisella kerralla Jaska osti Matiakselle yhdeltä istumalta ilmakiväärin, jolla sitten ammuttiin jääkiekkoja kumoon. Kauan oli Matias siitäkin puhunut ja selvittänyt millainen kiväärin pitäisi olla. Haaste vain oli sama, eipä sen ikäisellä rahaa ollut.

”Jos yhtäkään lintua päin ammutte, niin peli on selvä”, Jaska sanoi luovuttaessaan ilmakiväärin Matiakselle.

Vaikka emme tiennetkään, mistä pelistä puhuttiin, niin sanoma meni perille. Muistan elävästi, kun Petri, joka monesti oli meidän mukana ampumassa, meinasi osoitella kiväärillä rastasta.

”Et helevetis!” Matias huudahti ja ihan kuin olisi naama mennyt hetkessä kalpeaksi.

Semmoinen mies oli Hullu Jaska, niin kuin me häntä nimitimme. Muille hän oli pelkkä Jaska tai Jaakko.

”Joo eihän se ollenkaan iloinen uutinen ollu”, Matias palautti minut nykyhetkeen.

”Ei varmaan. Mulla on se paita vieläkin tallella.”

”Niin mullakin.”

Matias kertoi keuhkosyövän lopulta voittaneen taistelun. Vaikka en ollut yli kymmeneen vuoteen nähnytkään Jaskaa, suru valtasi silmäkulmat. Jaskalla ei ollut omaa perhettä, niin oli sitten testamentilla määrännyt omaisuuden Matiakselle, tämän siskolle ja heidän kahdelle serkulleen.

”Se oli vuosikymmeniä sijoitellut tasaisesti ja sitten se kämppä kaupungissa. Kaikki, joka ikinen osakekauppa ja muut, oli lyijykynällä merkitty vihkoon ja vihot vaatekaapin ylähyllyllä. Ja olihan siinä ny toki kaikenlaista pienempää. Rannekelloa ja semmoista. Siitä jäi jokaiselle vajaa satanen, verojenkin jälkeen.”

”Tää on se sun lottovoittos siis?”

”Niin. Tarpeeksi lähellä, eikö?”

Punnitsin tilannetta mielessäni. Lottovoitto oli ihan eri asia kuin perintö, lottovoitosta voisi vain iloita. Sehän oli ilmaista rahaa. Perinnön hinta on toisen kuolema. Hullu Jaska oli oman lajinsa, mutta juuri sellaisenaan hieno ihminen. En mitenkään voinut hänen perinnöllään, vieläpä sivullisena, olla hommaamassa edes satasen kitaraa. Puhumattakaan aidosta Gibsonista.

”Perut sen kitaran.”

”En.”

”Perut.

”En.”

En halunnut aloittaa väittelyä Jaskan muiston ympärillä, joten olin vaiti. Matias taisi päätyä samaan ajatukseen. Hiljaisuus.

Sitten Matias jatkoi:

”Mieti, mitä Jaska meille opetti, vaikkei paljoa puhunutkaan. Yllätti, muttei tehnyt siitä numeroa. Ja aina kun se yllätti, niin mitä piti tapahtua ensin? Piti olla unelma. Jotain, joka oli tarpeeksi kaukana, että se oikeasti sai ajatuksen lentämään, mutta tarpeeksi kohtuullinen. Lätkäpaidat, se ilmakivääri. Tai kun Jaska maksoi mut armeijan jälkeen käymään Lontoossa.”

Kelasin päässäni, mitä Matias sanoi. En ollut tuolla tavalla asiaa ajatellut. Minulle Jaska oli hahmo, joka toimi sattumanvaraisesti. Mutta Matias oli sittenkin oikeassa; ensin unelma, sitten Jaska.

”Ei oo montaa vuotta, kun Jaska sanoi mulle: jos elämässä homma menee ylitse, niin ei oo paluuta. Ja sitten ei oo jäljellä muuta ku yksinäisyys. Se kolahti kovaa. Oon miettinyt sitä paljon. Ja nyt, kun tilanne on tämä, niin varmaan tajuat. Se kitara, se rumpusetti. Ei hitto, ne jos jotain oli unelmia! Mitä väliä oliko se lottovoitto vai mikä? Jos ei me ei nyt tehdä tätä, niin voidaan heittää kaikki Jaskan opit roskikseen. Tajuutko?”

”Tajuan”, sain sanotuksi ja painoin puhelun poikki. En pystynyt puhumaan enempää, liian isoja asioita.

Se, mikä on oikein, ei läheskään aina ole sitä, mikä on helpointa. En voinut kuin ihailla Matiaksen ajattelua. Hyvä sielu loistaa hyvyyttä, tartuttaa sen seuraavaan. Ei se tarvitse juhlapuheita ja fanfaareja. Jaskan valkoinen Sierra, tupakanhaju ja Hot Wheels. Ei meidän tarvitse muottiin väkisin vääntyä, kunhan omalla polullamme teemme sen, mikä oikeaksi uskomme. Juuri niin Jaska elämänsä eli.

Hullu Jaska, sun sanoma meni perille.

”Rauha hänen sielulleen”, kuiskasin ja katselin tähtitaivasta pitkälle yöhän.

Lyökää Mona Lisa roskakoriin

Lumi kääntyy helmiksi. Kevät osaa hommansa, kulkee itsevarmana, eikä katsele sivuilleen. Se, ettei siitä koko talvena näkynyt jälkeäkään, on historiaa, vaihtoehtoista totuutta. Kimallus iiriksessäni, lämpö kimpoilee, saa minut voimaan hyvin. Oranssi takkisi hehkuu, en osaa sano mitä, mutta tunnen sen poskillani. Olet käsky kääntämään katseen.

Siinä ei ole minulle mitään uutta.

Kasvosi valossa, lyökää Mona Lisa roskakoriin, mieleni hakee superlatiiveja, mutten keksi yhtäkään sopivaa.

Puristan lumipallon ja heitän sinua kohti. En kuin baseballissa, vaan paraabelissa. Se tarkoittaa samaa kuin vetäisin pipon silmillesi. Rakkaus keventää diskurssia, viilaa sanoista naivismin pois. Tuo meidät lähemmäs sitä, minkä luota emme koskaan pois lähteneetkään.

Olen ollut monessa mukana, miekkaillut sanoilla ja katsonut silmiin. Seurannut, kuinka eurot näytöllä kääntyvät käyräksi. Enemmän sitä ja enemmän tätä. Ihmisen piirtämä suunnitelma kohti jotain, joka ei ole kenenkään.

Älä ymmärrä väärin, en vähättele. Tarpeeksi olen nähnyt tajutakseni, ettei rakkaudesta kirjoittamalla ruokita maailmaa. Ehkä juuri siksi ihmisellä onkin kaksi jalkaa, että hänellä olisi mahdollisuus seisoa rajan molemmin puolin. Tiedäthän sinä – sitä, mutta myös tätä.

Minulle tuo raja kulkee siellä, missä sinäkin. Heitän toisenkin lumipallon ja lyöt sen lapasellasi kimalteiksi. Hymyilet kuin olemassaoloni olisi palkinto. Se lämmittää mieltäni voimalla, joka energiana sulattaisi lumen metrien säteellä ympäriltäni.

Silmissäsi olen valmis, juuri sitä, mitä toivottiin. Se on todellisuuden valtavimpia ulottuvuuksia. Kun saa kokea hetken, jossa itse on vastaus, tajuaa, miten rauhoittavaa on, kun kysymyksiä ei enää ole. Piirrän ihoosi kirjaimia, eikä muulla juurikaan ole väliä. Olemme, emmekä kysele.

Kasvosi valossa, lämpö kimpoilee. Olisipa minulla kauniimpia sanoja. Sinun veroisiasi.

Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?

Yksikään kaupunki ei nuku koskaan – lause pyörii Sofian mielessä. Pyörii ympyrää, surisee ja pörisee, niin ettei merkityksestä saa oikein minkäänlaista otetta. Kaupungissa on aina joku hereillä, mutta onhan kaupunki kuitenkin jotain muutakin kuin ihmiset? Ja kuin uni olisi jotenkin vain valinta, vain vaihtoehto valvomiselle, johon ryhtyessään menettää sen kaiken, joka tapahtuu samaan aikaan. Tämä kaupunki tosin tuntui vähintäänkin torkkuvan. Kello on jo lähemmäs puolta yötä tiistaina, eikä Sofia muista koska olisi viimeksi ollut ulkona tähän aikaan. Nukkua, valvoa. Valita. Ja kun yhden valitsee, toisen menettää. Sofia oli jo halukas päästämään irti ajatuksesta, mutta kuin askelten rytmiin se takoo itsensä uudelleen esiin.

Liikennevalot välkkyivät vihreää, mutta Sofia pysähtyi ja hengitti syvään pakkasilmaa. Katseli hetken sitä ainoaa autoa, joka näytti ilmestyvän odottamaan. Nuori mies leveä lippainen lakki päässään. Vaimea basson kumahdus kuului kadulle asti. Äänenvoimakkuuden välitön yhteys itsetuntoon, Sofian naureskeli mielessään. Nuori mies huomasi Sofian tuijottavan ja teki huulillaan eleen kuin olisi lähettänyt suudelman.

”Hyi helvetti”, pääsi Sofian suusta.

Jalankulkijoiden vihreä ehti vaihtua uudestaan punaiseksi ja mies iso lippis päässään kaasutti Audinsa liikkeelle. Kohdalla vielä katsoi Sofiaa kuin odottaen jotain elettä. Sofia käveli heti auton mentyä punaisia päin. Hyi mutta toisaalta – tuntematon ja suudelma. Sellaisesta oli jo niin kauan aikaa, että oli tullut automaatioksi tuomita ajatus. Jankkaus kaupungin nukkumisesta oli onneksi unohtunut ja Sofialla soi nyt päässään vain sana, jonka aiemmin päivällä oli mäkkärissä minulle sanonut. Vapaudu.

Kaikki ne helvetin säännöt elämässä, jotka eivät lopulta perustu muuhun kuin pitkään historiaansa. Se turvallisuudentunne tehdä kuten aina ennenkin. On ihan ok sanoa ihmisen olevan täysi ääliö, mutta tuntemattoman suuteleminen, se onkin jotain paljon vakavampaa.

Käännyttyään kulman taakse Sofia pysähtyi katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Kirjoja ketodieetistä, makeanhimosta, keijuista ja murhamysteereistä. Miten jokainen vuosi löytyy noin paljon julkaistavaa? Värikkäiden kansien paljous huutaa vuodesta toiseen eksyneelle: ”Minä olen kartta”.

Sofia nappaa puhelimen taskustaan ja laittaa minulle viestin.

”Sun pitäisi olla kirjakaupassa töissä, eikä siellä toimistossa. Tiedät sen itsekin”.

Saman tien viestin luettuani iskee kokovartalokokemus. Sofia on niin oikeassa, että se ahdistaa. Annetaan minun nyt kuitenkin olla, ilta on Sofian.

Kun Jari alkuillasta oli esittänyt tietämätöntä Sofian avatessa keskustelua, oli Sofia tuntenut olevansa täysin tilanteen päällä. Ottanut oluen siinä missä hänkin ja antanut asian olla. Ottanut toisen ja kolmannen ja sittemmin päättänyt lähteä käymään kaupungilla vielä neljännellä.

”Häh? Nythän on tiistai”, oli Jari sanonut.

”Totta! Voin mä jäädä kotiinkin, jos halut jutella jostain?”

Ja niin Sofia sitten seisoi kirjakaupan näyteikkunan edessä miettimässä vapauden käsitettä kuin vannoutuneempikin filosofi.

Astuessaan sisälleen pubiin Sofiaan iski ihmetys, ettei kuppilassa haisekaan tupakka.  Samalla kun Sofia mielessään hymyili omalle hölmöydelleen, kulki kylmät väreet pitkin selän pintaa. Onko kaikesta todella niin kauan?

Sofia tilasin lasin valkoviiniä, nappasi tiskiltä Iltalehden ja siirtyi nurkkapöytään istumaan. Kansanedustaja heilunut humalassa ja siitä saatu aukeaman juttu. Sofia huokaisi ja käänsi sivua. Samalla opiskelijalauma pölähti pubiin. Naurun remakkaa ja laajoja liikesarjoja. Sofia kohotti hetkeksi katsettaan. Nuoria haalareissa, katoamaton luonnonvara tässä kaupungissa. Tuntemattomia kasvoja, joille elämä piirtyi juuri hetkessä. Sofia palasi lehteensä ja selaili muutaman aukeaman edemmäs samalla. Nauru taustalla jatkoi raikumistaan.

”Rahat tai henki!”

Ääni singahti läpi hälinän, osui Sofiaan. Hän säpsähti ja katsoi ensin väärään suuntaan. Oikealle puolelle seisoo mies, jonka punaisten haalarien hihat olivat sidottuina lantion ympärille. Sofia tuijotti hämmentyneenä.

”Henki.”

Mies punaisissa haalareissaan katsoi Sofiaa silmiin ja hymyili.

”Saat pitää sen.”

”Minkä?”

”No molemmat, rahat ja henkes.”

Hiljakseen Sofia sai ajatuksensa kasaan, katseli vieressään seisovaa miestä. Ruskeat silmät näyttivät hämyssä mustilta helmiltä. Hiustyylistä päätellen mies oli tullut suoraan parturista. Sivuilta lyhyeksi, päältä kevyen kaartuvasti oikealle. Vahva kulmikas leuka. Kun mies hymyili, silmäkulmat kaartui hieman alaspäin. Ilo silmälle. Sofia arvioi hänen olevan vähintään kymmenen vuotta itseään nuorempi.

”Istu.”

”Ai niin kuin koira?”

”Kuinka alkeita sulle täytyy opettaa”, Sofia sanoi ja oli tyytyväinen hymyynsä.

Mies istui ja ojensi kätensä nyrkkitervehdykseen. Sofian hymy on lähellä kääntyä naurunpurskahdukseksi, mutta hän ojensi kuitenkin nyrkkinsä vastaukseksi. Sitten hiljaisuus, jonka aikana hörpyn ottaminen lasista kehittyy poikkeuksellisen tietoiseksi prosessiksi.

”Mä olen Lassi.”

”Mikä on parasta Lassissa?”

Miehen kulmikas leuka tekee tyhjän liikkeen, kuin rumpali löisi symbaalista ohitse. Lassi katsoo hetken ohi Sofiasta.

”Parasta mussa, oon kiltti.”

”Muumimamma?”

”Enemmänkin Hessu Hopo, mutta sä et sanonut vielä nimees…”

Sofia huomaa kielensä olevan kepeä, sanat muodostuvat vaivatta. Hän kyselee Lassilta kaikenlaista, tarkkailee ilmeitä. Nauttii, kun nuorempi mies häkeltyy sanoissaan.

”Uskotko sä mua?” mies kysyy kerrottuaan suunnitelmastaan perustaa oma ohjelmointifirma heti, kun vain saa tarpeeksi säästöjä kasaan.

”Mä uskon, että sä uskot itseäsi. Älä anna mun olla mikään mittari sen rinnalla.”

”Sä olet mielenkiintoinen nainen”, Lassi sanoo, ”Odotas hetki”.

Lassi nousee ja loittonee baaritiskille. Sofia katsoo hänen jälkeensä ja on jo ajattelemaisillaan jotain hänen hartioistaan, kunnes antaa katseensa jatkaa kiertoajeluaan. Taustamusiikki ja yleinen hälinä ovat vuorovedoin kasvaneet, vaikkei kuppilassa vieläkään tungosta ole. I was made for loving you soi ja muutaman metrin päässä shottilasejaan kohottelevan seurueen puheesta ei saa selvää kuin yksittäisiä sanoja.

Sofia tietää hyvin, mitä hänen ikäisensä kuuluisi nyt itseltään kysyä: ”Mitä minä täällä teen?” Siinäpä se, tuota viisaammaksi on hän päättänyt itsensä piirtää. Olla, koska hyvällä olemisella on arvo sinänsä. Ei sitä tarvitse osata selittää. Mieluummin vain lopettaa kaikenlaiset muoviset sisältä ontot itsetutkistelut. Jättää työntämättä päätään väkisin ämpäriin ja tunnustella, mahtuuko se. Kyllä elämässä tilaa on.

Sofia säpsähti kuin aiemmalla kertaa, kun Lassi palasi pöytään. Iso lasi punaviiniä liukui pitkin pöydän pintaa Sofian eteen.

”Maista! Tämä on mun suosikki.”

Sofia pyöritti lasia ja nuuhkaisi. Vahvan nahkainen tuoksu. Maku vastasi tuoksun luoma mielikuvaa. Miellyttävä.

”Tiesitkö, että punaviinien laatu tulee suoraan sieltä viinitarhasta”, Lassi kysyi

”Mistäs muualtakaan?”

”Eiku. Mieti nyt, mitä kaikkee tässä maailmassa on, johon joku kapitalisti sekoittaa lorauksen sitä ja tätä ja myy omanaan. Kukaan ei tiedä, mistä mikäkin maku lopulta tulee. Niinku tämä Subwayn juttu, että onko niiden tonnikalassa oikeesti edes tonnikalaa. Punaviini on sitä, mitä viinitarhalta lähtee. Sitä makua ei voi feikata. Mieti nyt, jonkin on aitoa.”

”Mitä se sulle sitten tarkoittaa?”

Jälleen pieni hämmennys, sanojen haku. Nuoruudessa on uskoa, eikä turhia miksi-minä-täällä -kysymyksiä. Samalla nuoruuden pinta on karkaisematon, altis aukoille, jotka huomaa vasta, kun ne osuvat kohdalla. Ei siinä mitään väärää ole.

Odottaessaan vastausta, Sofia huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi silittää sänkeä noissa mukavan kulmikkaissa kasvoissa. Ihan vain kokeilla. Kuin maistaisi juomaa kaverin lasista.

Keskustelu jatkuu, Sofia huomaa viimeisellä siemauksella viinin maistuvan paljon vähemmän. Sepäs meni nopeaan. Päässä alkaa tuntua kotiinlähdöltä.

”Kiitos viinistä, mun täytyy nyt lähtee kotiin.”

”Sitä saisi tuolta kyllä lisääkin”, Lassi nyökkää tiskin suuntaan ja pyörittelee omaa lähes puolillaan olevaa lasia kädessään, ”Haenko?”

”No… tai siis ei. Kyllä mä nyt lähden.”

Sanat sanottuaan Sofia jää edelleen istumaan paikoilleen. Tyhjä punaviinilasi, ensi siemauksen vahva maku, joka asteittain laimeni lasin tyhjetessä. Lassin silmät, mustat kivet, alaspäin vienosti taittuvat silmäkulmat. Hetken Sofiasta tuntuu kuin olisi tyystin vailla ajatuksia tämän hetken ulkopuolelta.

”Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?” Lassi kysyy.

Suudella tuntematonta. Vapaudu. Ajatukset kuin flipperin kuula. Lassin katseessa ei paista himo, vaan ihminen – hetki elämää. Tuskin yhtään sen enempää, vaan ei myös piirua vähempääkään. Vapaus. Vapaus. Sofia nousee ylös ja pukee punaisen kangastakin ylleen. Harmaa pipo valkoisella tupsulla vasemmassa kädessään hän hipaisee Lassin oikeaa poskea. Sänki pistelee, siirtyy sormesta selkäpiihin. Säväyttää, muttei muuta mitään.

”Kuullaan!”

Lassi katsoo, huulet säilyttävät hymynsä. Kuullaan. Yksi sana, joka hengästyy hetkessä, koska se peittää enemmän kuin avaa. Sen tajuaa ja silti haluaisi kysyä. Sofia poimii käsilaukun mukaansa ja taakseen katsomatta kävelee ulos. Ilma on kirpeä, eikä siinä ole punaviinin tuoksua. Lassi katsoo suuntaan, johon mielenkiintoisen naisen selkä katosi. Punaviini huikalla loppuun, sillä juuri tähän ei voi jäädä kuin toviksi, sitten on jatkettava. Muuten elämä karkaa ja sellaiseen hän on liian nuori.

Ulkona Sofia on tyytyväinen itseensä. Hypähtää ilmaan ja alas tullessaan liukastuu ja päätyy istumaan kirjakaupan ikkunan eteen kadulle. Kadun kylmyys tunkee kangastakin läpikin. Sofiaa nauraa ääneen. Itselleen, elämälle, kaupungeille, jotka eivät nuku koskaan. Tanakka mies mustassa duffelitakissaan pysähtyy seuraamaan tilannetta. Ennen kuin mies ehtii avata suutaan, Sofia sanoo:

”Pois, mene pois.”

Mies puristelee päätään, jatkaa matkaansa. Sofia kömpii ylös, katsahtaa hetkeksi näyteikkunaa ja jatkaa matkaansa.

”Pois on hyvä”, Sofia kuiskaa itselleen. Mieli tekisi hypätä uudelleen, mutta minnekäs tässä kiire. Hyppiä kyllä ehtii.

Suudella tuntematonta. Vapaus. Mutta ei nyt, ei näin. Liian helppoa, liian halvalla. Vapaus menettää merkityksensä, jos sen näkee vain myöntymisen kautta.

Pakkanen pistelee poskia, Sofia odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Hämy, hälinä ja punaviinit. Sänki mukavan kulmikkaassa leuassa. Sitä ja tätä – niin nopeaan asiat kääntyvät menneeksi, jolla ei enää ole juurikaan väliä.

Sille polulle Sofialla ei ole aikomustakaan lähteä.

Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Oikea kirjailija vielä joku päivä

Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.