Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus. Jos en usko, tuskin edes sattuma pelastaa minua. Eikä usko lopulta maksa mitään.

Tuostako se ajatteli kirjoittaa? Ei mitään uutta. Puhki kaluttua.

Kyllä. Juuri tuosta minä ajattelin.

Synnyin, kun Matti Nykänen oli vielä juniori ja tietokoneisiin laitettiin c-kasetti. Ei se mitään sota-aikaa ollut, Elviskin oli jo kuollut, mutta on aika kuilua repinyt. Enemmän kuin tässä nettiä selatessamme ehkä muistamme.

Yhtenä talvena päätin, että haluan olla mäkihyppääjä. Isä teki minulle puusta pienen hyppyrin ja ajoi traktorilla mäen päälle lisää lunta, jota sitten lumikolalla aseteltiin paremmaksi. Sieltä sai hyvä vauhdit, varsinkin jos matkaan ponkaisi suksisauvojen avulla. Siniset minisukset jalassa hyppäsimme uudelleen ja uudelleen. Ennätys taisi olla hieman yli kolme metriä.

Kesällä potkimme palloa isän tekemään maaliin. Siinä oli kakkosnelosesta tehdyt tolpat ja ylärima. Verkkoa ei silloin saanut oikein mistään kaupasta, joten verkon virkaan toimitti vihreä pressu, joka syksyllä siirtyi polttopuupinojen suojaksi.

Isä oli kuin ei jalkapallosta piittaisi pätkääkään, mutta aina joskus huomasin hänen hymyillen seuraavan meitä. Saman hymyn olin huomannut jo talvella mäkeä hypätessä.

 Kerran maalivahtina ollessani uudet hienot vihreät verkkarini repesivät polvesta.

”Ei se haittaa, anna ne tänne, niin mä ompelen”, äiti sanoi.

Kun laitoin paikatut verkkarit takaisin jalkaa, äiti hymyili.

Mitäpä sitä lapsi tuommoisia sen pidemmälle miettimään. Isä teki hyppyrin ja maalin, äiti korjasi housut. Niin maailma oli.

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus.

Tänään maailma on tosiaan toinen. Matti Nykänen on kuollut, eivätkä Jonnet muista c-kasettia. Meillä on paljon ja rahalla saa lisää. En ole se, joka sanoo, että ennen kaikkia oli paremmin, koska ei ollut. Se, mitä haluan, sanoa, että ennen usko itseemme, usko ihmiseen, oli erilaista.

Isä hymyili, kun pelasimme hänen tekemäänsä maalin. Äiti hymyili, kun laitoin korjatut housut takaisin jalkaani.

Kun ensimmäistä kertaa esittelin isän tekemää jalkapallomaalia kavereille, olin niin älyttömän ylpeä isästä. Maaleja oli kaikkialla, koska meillä oli mielikuvitusta yllin kyllin. Juhanin luona se oli kahden ison männyn väliin jäävä väli. Matin luona se oli takapihan pihakeinu (piti tosin varoa, ettei hänen äitinsä nähnyt, sillä muuten tuli kielto potkia sinne). Minulla oli isän tekemä maali. Sitä ei ollut kellään muulla. Ja vaikka olisi ollut jokaisella, ei se olisi minun ylpeyttäni puhkaissut, koska se oli minun isä ja minun maali. Samoin kuin juuri minun äiti osasi verkkarini korjata.

Tänään rahalla saa. Saunajooga, yksisarvishoito, vaginahieronta, enkeliterapia. Paljon erilaista, josta rakennetaan sielun parantavaa voidetta. Kun rikoin verkkarini uuden maalin edessä – siitä on jo 30 vuotta. Onhan se pitkä aika, mutta on voimia, joihin ei aika pysty. Ihminen on juuri sellainen voima, jos se vaan jaksaa itse uskoa itseään.

Olen itsekin ollut isä jo yli vuosikymmenen ja tiedän, miten rahalla saa reaktioita, muttei juurikaan vuosikymmeniä kantavia muistoja.

Vuosikymmeniä kantavia – sen arvoisia me olemme. Uskallusta ja uskoa meiltä vain puuttuu, eikä se yllätys ole. Marsimme päivittäin paljouden ansaan ja korotamme panoksia pelissä, jossa ei voittavaa kättä ole jaossakaan. Ei semmoista esinettä, eikä palvelua ole olemassa, jonka jälkeen elämä olisi hyvin. Se tarvitsee ostaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja yhtäkkiä olemme koukussa, kun ilmankaan ei enää osaa elää. Polskia hurjasti, että pää pysyy pinnalla.

Ja kuinka paljoon me pystyisimme ihan ilmaiseksi, jos olisimme tarpeeksi rohkeita ottamaan vastaan ajatuksen ihmisyyden voimasta?