Mikä se oivallus sitten on?

Olen löytänyt tärkeimmän matemaattisen havainnon, joka saavutettavissani on. Jos minulla olisi jotain muita pyrkimyksiä, täytyisi ne lakkauttaa. Matemaatikkona olen lakipisteessäni ja minun täytyy se hyväksyä.

Toki hyväksynnän haastetta edeltää onnen aikakausi. Silloin se, mitä olet jo tehnyt, on riittävästi kannetta siipien alla, ja tietyn ajan saa vain nauttia. Kunnes hiillos sitten sammuu ja palaat varjoihin yhdeksi muista.

Mikä se oivallukseni sitten on?

Yksi on valtavasti suurempi kuin nolla.

Siinähän se.

Oivallus on julki, voi aloittaa patsaan valamisen ja kaivertaa mitalit.

Vai eikö tuntunutkaan oikein oivallukselta? Ehkä se tosiaan olikin enemmän humanistin matematiikkaa kuin itse máthēmaa.

Yksi on enemmän kuin nolla on helppo käsittää lapsenkin, mutta oivallus piileekin, siinä, että se on nimenomaan valtavasti enemmän.

Montako käsin kirjoitettua kirjettä olet lähettänyt tänä vuonna? Ehkä luku on nolla? Eihän kukaan enää lähetä kirjeitä, kun on Whatsapp ja muut digiviestintävälineet. Juuri tuo ajatus minunkin päässäni valtaa pitää. Ei ole hetkeäkään käynyt edes mielessä kirjoittaa kynällä kirjettä.

Toisaalta olen 38-vuotias ja lapsuudessani kirjeitä läheteltiin paljonkin. Se tarkoittaa, että oikeastaan ainakin kaikki minua vanhemmat ovat tottuneet kirjeisiin. Vielä 90-luvullakin se oli ihan normaali yhteydenpitoväline. Eikä saapuneita kirjeitä silloin luettu tuosta vaan saman tien, kuten nykyään kännykkään tulevat viestit. Ei. Kirje laitettiin sivuun ja luettiin rauhassa ja ajan kanssa. Moni saattoi haistella, miltä paperi tuoksuu. Tai ehkäpä alareunassa oli hiukan huulipunan jälkiä suudelmasta kirjeelle?

Miltä isovanhemmastasi, vanhemmastasi, siskostasi, rakastetustasi, lapsuuden kaveristasi tuntuisi, jos lähettäisitkin yllättäen käsinkirjoitetun kirjeen? Ei ole vaikea kuvitella sitä hämmästynyttä iloa.

Ja eihän sellaisen rustaaminen lopulta edes vaatisi paljoa!

Nykytilanne kirjeiden osalta on siis minun kohdallani nolla. Ei tuommoinen ole käynyt mielessä. Juuri siitä nollassa on kysymys. Se kertoo, että jotain ei ole olemassa. Se ei ota kantaa siihen, miten asia voisi olla, ainoastaan siihen, miten asia todella on.

Nolla eli ei ole olemassa.

Se, mikä on nolla, ei voi siis välittyä toiselle ihmisille. Ei rohkaise toimimaan mitenkään toisin, vaan rohkaisee tiedostamatta jatkamaan nollan ylläpitoa.

Parahin Johanna… Ei kun.. rakas sisko.. Ei sittenkään. Miten kirje edes aloitetaan? Se aloitetaan ottamalla kynä ja paperi eteen ja päättämällä kirjoittaa. Lopulla ei ole niin suurta väliä, koska kun nolla on muuttumassa ykköseksi, se on jo itsessään niin valtavaa, että sen jälkeen tuleva on vain ilon riemukulkua.

Kun vastaanottaja sitten huomaa postinsa joukossa kirjekuoren, kuvittele hän ilmeensä ja reaktionsa.

”Siis kirje? Tänä päivänä… keneltä?”

Se on kirje sinulta. Sinun kätesi piirtämiä kirjaimia, ehkä sydänkin lopussa. On aivan absoluuttinen fakta, että yksikin kirje muuttaa maailmaa. Se saa aikaan jotain meidän itsemme ulkopuolella ja se muuttaa jotain vastaanottajassa. Ehkä hän innostuu vastaamaan sinulle kirjeellä? Ehkä kertoo seuraavalle? Ehkä ottaa kuvan someen?

Siinä, missä nollalla oli yksi ainoa rooli – kertoa, että jotain ei ole olemassa – yksi avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Siksi yksi on valtavasti enemmän kuin nolla. Ja jos haluaa tehdä maailmasta edes vähän paremman, kannattaa yksi kerrallaan muuttaa nollia ykkösiksi.

Näin kertoo humanistinen matematiikka.

Ja vaikka yö päättyy

Kesäyössä on taikaa, olethan kuullut sanonnan. Ilma on lempeä ja taivas korkealla. Lokit lentelevät pihaa reunustavien tuuheiden koivujen yllä kuin jokin magneetti estäisi niitä lähtemästä kauemmaksi. Punaisen rakennuksen takana, pihan toisella laidalle kulkevat autot. Pensasaita estää näkemästä niitä ennen kuin ne saapuvat risteykseen. Siellä sinkoilevat, elävät eri rytmiin kuin me.

Ihmisten nauru syleilee elämä. Se tarkoittaa – niin tosiaan – se taika. Meinasin jo unohtaa.

Jos yössä on taikaa, miten sitä käytetään? Milla Magia heittää savupomminsa ja 13. haltija saa Prinsessa Ruususen vajoamaan uneen. Sadut ovat satuja ja tämä on totta. Taikuus jalostuu hienommaksi, vaikeammaksi silmälle nähdä.

Kun nauru syleilee elämää, se tarkoittaa, että olemme juuri tässä ja juuri näiden ihmisten kanssa. Yhtäkkiä eilinen todellakin oli eilen, napanuora sen murheisiin on katki. Huominen tulee, vaan ei ole nyt. Vain nyt on nyt. Mitä näen, on, ja se riittää. Lokkeja olisi kyllä kaupungin joka laidalla, mutta vain noiden muutaman lentoa katselen.

Kesäyö rajaa hetken meiksi ja piirtää ympärillemme rajat. Tuuheat koivut, pensasaita ja tuo heinäniitty, jota vasten hiljakseen viilenevä ilta kaatuu. Eikö tämä ole jo taikaa? Ehkäpä, muttei yö silti vielä ole antanut kaikkeaan. Rajaamisen lisäksi se vaimentaa. Saa meidät kuulemaan sellaista, jota tavallisena päivänä emme edes huomaisi.

”Kirjoitatko mistään muusta kuin lampaista?”

Mikä upea kysymys tuntemattomalta! Tuon voisi kysyä kuka vaan, missä vaan ja koska vaan. Ja juuri ei näin ei nimenomaan tapahdu. Hölmöksi siinä itsensä tekisi, mutta ripaus taikaa muuttaa kaiken. Moottoripyörä kiihdyttää äänekkäästi aidan takana. Ääni kantaa, mutta kimmahtaa hetken pinnalta saman tien takaisin. Ampukoot vaikka tykeillä, me puhumme nyt lampaista.

Enhän minä tuommoiseen kysymykseen voi mitenkään totuutta vastata. Ei siksi, että sitä peittelisin, vaan siksi, etten tiedä vastausta itsekään. Ja eipä kommunikointi olekaan vain sanoja, vaan myös energiaa välillämme. Pulsseja suoraan ihon läpi. Kuulemme toisemme tavalla, joka toisena hetkenä on jo unohtunut marginaaliin.

Tällainen hetki on rakkauden kotikenttä. Jos olisit täällä, kirjoittaisin runoja ihoosi ja loikoilisin onnellisuuden maksimin päällä. Onneksi sen aika tulee, viivyn ilolla tässäkin. Pulsseja ihon läpi. Kesäyö ja tämä hetki. Taikuutta, jonka luonto loi.

Kun aamun kultakajaste tulee, on hetki täynnä. Yö vapauttaa meidät, pyytää taikaansa takaisin. Jos tuolloin kevyelle kasteelle omenapuun lehdillä kuiskaat kiitos, olet ymmärtänyt, mistä puhutaan. Sellainen puhdistaa, tekee sielussa tilaa uusien asioiden tulla. Ja silloin, vaikka yö päättyy, taika saattaa jatkua. Valinta on sinun.

Etkö sinä saatana tajua?

Maali oli tehty kahdesta tumman ruskeasta vanerilevystä. Taakse kakkosnelosista jalat, joita vasta levyt nojasivat suurin piirtein suorana. Maalivahti sai päähänsä ristikkokypärän ja vanhan mustan pesäpalloräpylän. Toppahousut eivät lopulta paljoakaan suojanneet. Kuka ikinä maaliin uskalsikaan, sai reitensä mustelmille torjunnoista. Ylpeyden aihe sinänsä. Mitä enemmän mustelmia, sitä enemmän torjuntoja. Pallona toimi oranssi tennispallon ja pesäpallon välimuoto. Kukaan ei muistanut, mistä se oli tullut, mutta eipä se värinsä takia kadonnutkaan. Sillä pelasimme vuosikaudet.

Tuohon aikaan keräsimme myös jääkiekkokortteja. Niitä sai joka kioskista ja maksoivat 20 markkaa paketti. Jos emme pelanneet pihalla, pelasimme tietokoneella tai vaihtelimme kortteja. Se oli aikaa, kun ei ollut internetiä ja NHL-pelejäkin näki vain lauantai aamuisin tunnin koosteena. Kun joku kertoi tarinan, ”mitä oikeasti kerran tapahtui”, ei sitä kukaan mistään voinut tarkistaa. Ne uskottiin sellaisinaan ja kerrottiin eteenpäin.

Tämä loi välillemme oman pienen todellisuutensa. Mystiikkaa, joka kutsui puoleensa. Kortit olivat pieniä portteja siihen maailmaan, mitä Google nykyään tarjoaa niin vaivatta. Mistä me muuten olisimme tienneet, miltä valtameren takaiset pelaajat näyttävät ja montako maalia he ovat tehneet?

Kun kaikki tuo mielessä pelasimme pihassa, halusin olla Selänne. Tiesin hänet jo Jokereista. Suomalainen salama, paras kaikista.

Kun sanon, että halusin olla Selänne, ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut olla itseni. Päinvastoin! Selänne oli juuri sitä, mitä halusin olla, mutten ollut. Jos olisinkin Selänne, olisin pikamatka unelmaani. Tulisin taikasauvalla todeksi. Tuntui hyvältä kuvitella olevansa Finnish flash.

Siinä on valtava ero, tiedätkö mihin?

Unelmat myötäkarvaan – kuin angorakissan silittäminen olohuoneen sohvalla. Nykyhetken laajentaminen mielikuvitusta käyttäminen. Kuin miettisi, mitä ostaisi, jos saisi lottovoiton. Siinä pohdinnassa on vain voittajia.

Joni on Petrin isoveli, viisi vuotta meitä vanhempi. Häntä ei kiinnostanut jääkiekko, vaan mopot ja Pamela Anderson.

”Susta mitään Selännettä tuu, eihän täällä maalla oo edes seuraa, missä pelata”, hän julisti kerran, kun kuuli huutomme ulkona.

Joni. Joni. Joni. Sinä olit vähän tyhmä. Ikääsi pienempi. Tai ehkä sittenkin juuri ikäisesi. Tarpeeksi vanha löytääksesi uhon.

Sillä kyllä minä tuon jo tiesin. Ei se koskaan ollutkaan se juttu. Kuullessani hänen huutonsa, mietin, että onpa tuo pöljä. Hiotun puupölyn makuinen torso.

Se tarkoittaa yhtä kuin, ettei hän tajunnut ollenkaan.

Joni oli liian vanha kerätäkseen kortteja. Hän kaverinsa eivät pelanneet vaan ajelivat mopoille. Ja koska me emme tehneet samaa, olimme väärässä. Aikuisena sen monesti unohtaa, mikä arvovalta muutamaakin vuotta vanhemmalla sankarilla on. Emme me Jonille silloin vastaan väittäneet.

*

Minulla on kaikki jääkiekkokortit tallessa. Selänteen kortteja minulla on 124. Oikeastiko? Kyllä. Älä arvioi lapsen tahtoa olla idolinsa. Joni asuu nykyään stadissa, kuten Petrikin. Näin hänet kolme vuotta sitten. Kättelimme: ”Pitkästä aikaa!”. Ei siinä menneitä muisteltu sen enempää. Riittää, kun lapsuus elettiin samoilla neliökilometreillä ja olimme jälleen kavereita.

Joimme kahvit ja päälle vielä oluetkin. Petri, Joni, upeaa tavata vanhoja tuttuja.

Vaan enpä minä heistä kirjoita.

Tumman ruskeaa vaneria, kakkosnelosta tukena.

Kyllä me tajusimme, ettemme NHL:ään ole matkalla. Ei lapsikaan yksisoluinen ole. Halusimme vain leikkiä ajatuksella, olla hetken unelmamme.

Minulla on sama maalikin tallella. Eilen lämin siihen oranssia palloa -minnekä se värinsä vuoksi olisikaan kadonnut. Selänne on pelinsä lopettanut, minä eri alalla urani keskellä. Enää en tiedä kuka haluaisin olla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Olla sitä ja tätä, enää se ei riitä. No, ole oma itsesi. Niinhän se menee. Yksinkertainen vastaus elämän kokoiseen kysymykseen.

Jonin kanssa olemme sujut, mutteivat hänen kaltaisten varjot ole ympäriltäni kadonneet.

”Ole tällainen.”

”Ole tuollainen.”

”Älä ainakaan tuommoinen.”

Etkö sinä saatana tajua, etten huvikseni tätä elämää elä? Kuin minulla olisi joka päivällä uusi takki, jonka pukea päälle?

En itseäni luonut, enkä aio luodakaan. Lohi hyppii vastavirtaan, miksen saisi kulkea polulla sinua vastaan. Tervehtiä kuin tuttuja tervehditään ja antaa olla pohdinnat siitä, miksen ole kuin sinä.

Ihminen on susi toiselle. Ei se sanonta ole fantasiakirjoista, vaan elämästä. Ja ihmisiä olemme me, sinä ja minä. Erilaisia. Oranssi pallo, mihin se katoaisi.

Se saattaa olla elämän vaikein ja tärkein oppi.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Se olisi pilannut kaiken

Laahasin huono ryhtisenä jalkojani hiekoitetulla kulkuväylällä kuin perinteisen tyylin hiihtäjä, jonka voimat loppuivat jo edellisellä kierroksella. Katselin laiskoin silmin, kuinka pienet sorakiteet lennähtelivät kenkieni edellä. Merkitykseni oli jäänyt kotipihan lumilinnaan. Se palautuisi kyllä, kunhan pääsisin takaisin. En tiennyt mitään niin ankeaa paikkaa kuin hautausmaa.

Keskuskäytävän puolessa välissä oli ilmeisesti huoltomiehen sora loppunut. Otin hieman vauhtia ja liu’uin jäällä. Kitka sinisten talvikenkieni alla oli suunnitelmaani voimakkaampi ja liuku jäi lyhyeksi. Käännyin ja otin lujemman vauhdin.

”Ala tulla nyt. Äläkä laahaa niitä kenkiä.” äiti hoputti.

Mittasin silmämääräisesti liukumaani matkaa, kunnes ryhti uudelleen valahtaneena käännyin seuraamaan äitiäni.

Haudan kohdalla äiti pyyhki lunta paljailla käsillään, vaikka pakkasta oli ainakin viisitoista astetta. Tämän jälkeen hän asetteli kynttilöitä sekä havuja tarkasti kuin olisi ollut sisustamassa nukkekotia. Katsoin kiveä ja ihmettelin (kuten joka kerta aiemminkin), miten sen pinta on saatu niin kiiltävän sileäksi. Äiti kaivoi musta kangaskassistaan ison valkoisen muovilla reunustetun kynttilän. Kynttilä syttyi vasta kolmannella tulitikulla ja äiti keräsi tarkasti palaneet tikut talteen.

Sama rituaali toistui kahdella muullakin haudalla. Äiti asetteli yksityiskohtia ja minä mietin lumilinnaa. Kun viimein kuljimme takaisin autolle päin, hän käveli nopein askelin. Toisessa kädessään kangaskassi ja toisella hän puristi takkia tiukemmin kiinni kuin olisi puskenut suurempaakin viimaa päin. Vaaleansinisen kangastakin helmat olivat lumiset kaikesta kyykistelystä. Jo hyvissä ajoin ennen autoa hän kaivoi avaimet taskustaan ja kun saavuimme autolle, hän käynnisti sen ennen kuin ehti oveaan sulkea.

”Huh, kun on kylymä!”

Katselin häntä takapenkiltä. Minulla oli tummansiniset haalarit, mustat toppahanskat ja musta toppalakki, jonka äiti oli sitonut leuan alta kiinni lähtiessämme. Lumilinnaa rakentaessa niillä tarkeni mainiosti, eikä minulle tullut mieleenikään ruveta paljain käsin lunta asettelemaan.

”Miksi me sitten tultiin tänne?”

”Kyllähän sä tiedät kenen haudalla me käytihin.”

Nyökkäsin, vaikken oikeastaan tiennytkään. Vain äidin tädistä minulla oli jonkinlainen muistikuva.  Äidin kanssa on turha väitellä, etenkin mistään hautausmaahan liittyvästä. Hän laittoi vaihteen silmään ja lähti ajamaan. Mietin, että sillä markkamäärällä, jonka äiti on noihin valkoisiin kynttilöihin laittanut, olisi saanut ostetuksi sen radio-ohjattavan Ferrarin, jota nyt joudun odottamaan ainakin synttäreihin asti.

Kun alikulun jälkeen käännyimme vasemmalle kohti sairaalan mäkeä, näin sivuikkunasta kuinka vanha nainen puski potkukelkkaa eteenpäin.

”Jaa, Aini siellä tulee kaupasta”, äiti totesi.

Punaisen potkukelkan molemmissa kädensijoissa tosiaan roikkui kauppakassi. Vaikka Ainilla oli turkki päällään, näin kuinka hänen selkänsä oli kumarassa. Vanhojen ihmisten on joskus vaikea päästä suoraksi, oli äiti minua opastanut, kun kesällä kysyin, miksi tuo mummo on käyrä. Mietin, onkohan hänellä kova jano, kun täytyy turkki päällä työntää tuollaista kuormaa.

”Miksei me otettu sitä mummoa kyytiin?” kysyin, kun olimme sairaalanmäen päällä.

”Ainiako? Mitä me nyt sitä? Kyllähän Aini pärjää.”

”Niin mutta, kun sillä oli niin paljon tavaraa.”

”Eihän täs maailmassa munkaan kauppakasseja kukaan kanna.”

En tiennyt oikein, mitä tapahtui, mutta äidin vastaus sai minut uskomattoman surulliseksi. Istuin loppumatkan hiljaa tuijottaen sivuikkunasta ja olin vihainen itselleni, kun ennen kotipihaa kyynel tipahti poskelleni. Se oli viimeinen asia, mitä siinä hetkessä halusin. Onneksi äiti ei nähnyt sitä. Se olisi pilannut kaiken, koko kokemukseni. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla vain minä. Irrallaan äidistä. Irrallaan kaikesta, mitä joku muu on koskaan sanonut.

Tämä oli minun, ja yksin minun, hetkeni.

Kotipihassa juoksin suoraan lumilinnaan. Kun olin edeltävällä viikolla suojasäällä pyörittänyt lunta palloiksi ja pallot seiniksi, oli selässäni virrannut hiki puroina. Kesken rakentamisen olin käynyt sisällä juomassa kaksi lasillista päärynämehua ja vasta sitten korottanut linnan seiniä ylemmäksi.

Ainin täytyi olla jano. Olin siitä varma, ja me vain ajoimme ohitse.

Istuin selkä lumilinnan seinää vasten ja vihasin äidin valkoisia kynttilöitä koko sydämestäni. Kylmä halusi väkisin kulkea kauluksen alta selkäpiihin. Otin nyrkkini kokoisen jäätyneen kimpaleen ja heitin sen kaikin voimin vastapäiseen seinään.

Illalla äiti hämmästyi, kun ilmoitin, etten halua kuulla iltasatua.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.

”On, väsyttää”, valehtelin.

Äiti huikkasi vielä nuku hyvin juuri ennen kuin sulki huoneeni oven. Makasin kyljelläni silmät auki ja mietin kumartanutta selkää ja ostoskasseja. Vaikka olin hampaiden pesun jälkeen juonut vielä lasin vettä, tunsin, kuinka jano nousi kielelleni.

Minua suututti, miten aikuiset voivat olla joskus niin hölmöjä.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Nimeksi, joka vaikeni pelossaan

Yössä sadat kynttilät näyttävät omilta todellisuuksiltaan. Liekit lepattavat tuulessa, heiluttelevat varjoa kiveen kaiverrettujen nimien yllä. Kuoleman, joka on niin lopullista kuin mikään asia tässä maailmassa olla voi, vierellä tämä pieni elo koskettaa. Vaikka totuus ei muuttuisikaan, sen arvoa voi alleviivata eri tavoin. Tai jättää se tekemättä, unohtaa, olla kuin ei olisikaan.

Elämää voi elää kahdella tapaa.

Elää kuin emme koskaan kuolisi. Se, mikä tänään meidät ympäröi, kulkee kanssamme huomiseenkin. Täytyy miettiä, mitä olemme ja olla sitä. Kiinnittyä pysyvyyteen, varoa järkyttämästä. Tekojemme seuraukset ovat varjoja, seuraavat jokaista liikettämme jäämättä sekunniksikaan jälkeen. Mieti aina kahdesti, varo virhettä.

Tai voimme elää kuin kaikki on kuolevaista. Leijonan osa teoistamme unohtuu tuulissa, joita emme osaa ennakoida. Ikuisen muutoksen keskellä vain tämä hetki on meidän. Minkään ei voi varmana sanoa näkevän huomista. Monilla maailman hautausmailla ei löydy 1900-lukua aikaisempia lukuja hautakivissä, koska paikat menevät tilan puutteessa uudelleen käyttöön. Suru ja seremonia pyyhkiytyvät. Oli aika ja enää sitä ei ole. Turha miettiä entä jos, koska kaikki kuolee, ja jonain päivänä kukaan maailmassa ei enää muista meitä.

Tänään, sinä ja minä olemme. Mihin kaikkeen pystyisimmekään, mutta mitä lopulta päädymmekään tekemään?

Tulee päivä, kun aika on täynnä. Ehkä sinä jatkat mutta minä en. Seisot ja tuuli puhaltaa kasvoillesi, heiluttaa valoa nimelläni. Sanoinko sen, mitä halusin vai odotinko huomista, jota ei enää tullutkaan? Olenko enää mitään, kun olen poissa, vain siksi, että pelkäsin olla, mitä halusin?

Odottaminen ei tee ajastamme pidempää. Maltti on viisautta vain silloin, kun sen muistaa liikkuessaan eteenpäin.

Teille, joiden nimillä varjo leikkii, en voi enää mitään tarjota. Hiljainen hetki äärellänne on minua itseäni varten. Sinulle, joka elät, voin antaa paljon. Me olemme tänään ja tänään on kaikki.

Minä pelkään niin helvetisti kaikenlaista, mutta kaikkein eniten pelkään päätyväni varjostuvaksi nimeksi, joka vaikeni pelossaan.

Te olette minulle tärkeitä, rakkaita jokainen tavallaan. Kun yksikin on poissa, on maailma jo toinen.

Aikamme on nyt. Älä hukkaa yhtään tilaisuutta elää itseäsi todeksi. Sanoita surusi, sanoita rakkautesi. Ne piirtyvät elämänviivaan ja hetken pidempään säilyy lämpömme. Siksi päädymme, minne kuljemme. Sanat ja teot ovat tuulia purjeessamme, pelko vastavoimana kuiskaamassa: ”Odota vielä huomiseen”.

Kerro, että rakastat. Kerro tänään.