Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.