En kuulu toimistoon

Sä et kuulu toimistoon, sä et kuulu toimistoon. Sofian sanat repivät ihoani, saivat pään paisumaan. Teki mieli raapia koko kroppaa kuin vajaamielinen syyhykohtauksessa ja lopuksi lyödä otsa kaikin voimin olohuoneenpöytään.

Kyllä minä sen tiedän!

Mutta eikö voitaisi vain olla tämä elämä hiljaa asiasta? Antaa ajan mennä ja keksiä iskulauseita, jotka hoettuina sävyttäisivät mustan harmaaksi. Aikansa toistettuaan voisi sanoa, että kaikkihan tässä elämässä on enemmän tai vähemmän harmaata. Eikä ongelmaa enää olisi. Se tottelisi puhetta, suksisi hittoon.

Ja minä saisin syyhyni loppumaan.

Vaikka todellisuus olisi kuinka katsojansa näköinen, on siinä säännöt. Nälkää tai yksinäisyyttä on vaikea kuvitella pois. Ei kaiken kestämiseen asu voimia vain ihmisessä itsessään.

Täytyy olla mukana pelissä, jossa on säännöt, joita on hiton vaikea muuttaa. Tehdä niin kuin ei kuulu tehdä. Tajuan hyvin ajatuksen, joka Sofian oli vallannut. Ei se silti minua auttanut itään taikka länteen. Nousin ylös sohvalta välttyäkseni kiusaukselta todella lyödä päätäni pöytään. Väistin yhden ansan, mutta eteisin peili on vähällä suistaa minut toiseen. En ole enää nuori. Vanha on suhteellista, mutta varmaa on, ettei nuoruus enää pidä majaansa kehossani.

Minne kadonnutkaan, hyvästejä jättämättä.

En kuulu toimistoon. Hyväksyn ajatuksen, muttei poistuakaan voi vain lakata olemalla. Täytyy siirtyä. Jos irtisanon itseni toimistotöistä, minne menen, millä elän?

Kun kiusauksen pinta puhkeaa, pilkistää sen sisältä erilainen käsikirjoitus: Alkuun se ihana tunne kontrollista, kun kirjoitat irtisanoutumisilmoituksen. Minä ajan tätä laivaa! Hetket parrasvaloissa, kun työkaverit kyselevät, että mihin sä menet. Kollega toiselta osastolta kehuu rohkeudesta, tiimikaveri ylistää yhteisiä hetkiä. Sitten kotona keittiön pöydän ääressä tarmosta paisuneena tehdä suunnitelmia vihon nurkkaan. Ei, ei sittenkään mitään harakanvarpaita. Kunnon suunnitelma, semmoiset tehdään Exceliin.

Suunnitella ja sitten nukkua aamulla pitkään, kun kukaan, eikä mikään, ole käskemässä. Avata Excel ja lähettää pari sähköpostia, ehkä juurikin se työhakemus kirjakauppaan. Ihmetellä ja nauttia, kun taivas on korkealla.

Kunnes parin viikon jälkeen kuukausi vaihtuu, eikä palkka kilahdakaan tilille. Puolet päivistä onkin mennyt tietokoneella pelaamiseen, kun ei suunnitellakaan jaksa koko aikaan. Todellisuuden kylmä kuiskaus muistuttamassa, ettei suunnitelmien toteuttaminen ole vain itsestä kiinni. Hetkessä ei voi saavuttaa kuin hetkeen kuuluvia asioita. Elämän uoma kääntyy vasta hetkien kertautuessa.

Yhtenä iltana sitten mielen valtaa raastava ahdistus. Alkuhätkähdys, jonka perään välitön sisuuntuminen. ”Nyt on pakko keksiä jotain”. Facebookiin ilmoitus, annetaan sähkökitaratunteja. Yö kieriä lakanoissa, että miten ne tulot pitäisi ilmoittaa verotukseen ja mitä jos ei ilmoittaisikaan. Valvepainajainen kaikkaudesta, jossa jokaiseen suuntaan nousee ylämäki. Vaimea kuiskaus vuotaa sielun uloimmasta nurkasta: Miksen miettinyt rauhassa enempää ennen kuin polulle lähdin.

Rohkeus on helppoa pussi päässä. Keulia mopoa kotitiellä ja jättää todellisuus toiseen hetkeen. Nyt on lauantai ja ulkona lunta kuin Alaskassa. Riittävä tekosyy siirtää kaikki sitä suurempi huomiseen.

Sieluni on liian pienenä maksamaan rohkeuden täyttä hintaa. Kyllä minä vielä tämänkin asian ratkaisen, mutta suunnitelman täytyy olla parempi.

Vaikeinta elämässä taitaa olla elää sitä.

Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?

Yksikään kaupunki ei nuku koskaan – lause pyörii Sofian mielessä. Pyörii ympyrää, surisee ja pörisee, niin ettei merkityksestä saa oikein minkäänlaista otetta. Kaupungissa on aina joku hereillä, mutta onhan kaupunki kuitenkin jotain muutakin kuin ihmiset? Ja kuin uni olisi jotenkin vain valinta, vain vaihtoehto valvomiselle, johon ryhtyessään menettää sen kaiken, joka tapahtuu samaan aikaan. Tämä kaupunki tosin tuntui vähintäänkin torkkuvan. Kello on jo lähemmäs puolta yötä tiistaina, eikä Sofia muista koska olisi viimeksi ollut ulkona tähän aikaan. Nukkua, valvoa. Valita. Ja kun yhden valitsee, toisen menettää. Sofia oli jo halukas päästämään irti ajatuksesta, mutta kuin askelten rytmiin se takoo itsensä uudelleen esiin.

Liikennevalot välkkyivät vihreää, mutta Sofia pysähtyi ja hengitti syvään pakkasilmaa. Katseli hetken sitä ainoaa autoa, joka näytti ilmestyvän odottamaan. Nuori mies leveä lippainen lakki päässään. Vaimea basson kumahdus kuului kadulle asti. Äänenvoimakkuuden välitön yhteys itsetuntoon, Sofian naureskeli mielessään. Nuori mies huomasi Sofian tuijottavan ja teki huulillaan eleen kuin olisi lähettänyt suudelman.

”Hyi helvetti”, pääsi Sofian suusta.

Jalankulkijoiden vihreä ehti vaihtua uudestaan punaiseksi ja mies iso lippis päässään kaasutti Audinsa liikkeelle. Kohdalla vielä katsoi Sofiaa kuin odottaen jotain elettä. Sofia käveli heti auton mentyä punaisia päin. Hyi mutta toisaalta – tuntematon ja suudelma. Sellaisesta oli jo niin kauan aikaa, että oli tullut automaatioksi tuomita ajatus. Jankkaus kaupungin nukkumisesta oli onneksi unohtunut ja Sofialla soi nyt päässään vain sana, jonka aiemmin päivällä oli mäkkärissä minulle sanonut. Vapaudu.

Kaikki ne helvetin säännöt elämässä, jotka eivät lopulta perustu muuhun kuin pitkään historiaansa. Se turvallisuudentunne tehdä kuten aina ennenkin. On ihan ok sanoa ihmisen olevan täysi ääliö, mutta tuntemattoman suuteleminen, se onkin jotain paljon vakavampaa.

Käännyttyään kulman taakse Sofia pysähtyi katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Kirjoja ketodieetistä, makeanhimosta, keijuista ja murhamysteereistä. Miten jokainen vuosi löytyy noin paljon julkaistavaa? Värikkäiden kansien paljous huutaa vuodesta toiseen eksyneelle: ”Minä olen kartta”.

Sofia nappaa puhelimen taskustaan ja laittaa minulle viestin.

”Sun pitäisi olla kirjakaupassa töissä, eikä siellä toimistossa. Tiedät sen itsekin”.

Saman tien viestin luettuani iskee kokovartalokokemus. Sofia on niin oikeassa, että se ahdistaa. Annetaan minun nyt kuitenkin olla, ilta on Sofian.

Kun Jari alkuillasta oli esittänyt tietämätöntä Sofian avatessa keskustelua, oli Sofia tuntenut olevansa täysin tilanteen päällä. Ottanut oluen siinä missä hänkin ja antanut asian olla. Ottanut toisen ja kolmannen ja sittemmin päättänyt lähteä käymään kaupungilla vielä neljännellä.

”Häh? Nythän on tiistai”, oli Jari sanonut.

”Totta! Voin mä jäädä kotiinkin, jos halut jutella jostain?”

Ja niin Sofia sitten seisoi kirjakaupan näyteikkunan edessä miettimässä vapauden käsitettä kuin vannoutuneempikin filosofi.

Astuessaan sisälleen pubiin Sofiaan iski ihmetys, ettei kuppilassa haisekaan tupakka.  Samalla kun Sofia mielessään hymyili omalle hölmöydelleen, kulki kylmät väreet pitkin selän pintaa. Onko kaikesta todella niin kauan?

Sofia tilasin lasin valkoviiniä, nappasi tiskiltä Iltalehden ja siirtyi nurkkapöytään istumaan. Kansanedustaja heilunut humalassa ja siitä saatu aukeaman juttu. Sofia huokaisi ja käänsi sivua. Samalla opiskelijalauma pölähti pubiin. Naurun remakkaa ja laajoja liikesarjoja. Sofia kohotti hetkeksi katsettaan. Nuoria haalareissa, katoamaton luonnonvara tässä kaupungissa. Tuntemattomia kasvoja, joille elämä piirtyi juuri hetkessä. Sofia palasi lehteensä ja selaili muutaman aukeaman edemmäs samalla. Nauru taustalla jatkoi raikumistaan.

”Rahat tai henki!”

Ääni singahti läpi hälinän, osui Sofiaan. Hän säpsähti ja katsoi ensin väärään suuntaan. Oikealle puolelle seisoo mies, jonka punaisten haalarien hihat olivat sidottuina lantion ympärille. Sofia tuijotti hämmentyneenä.

”Henki.”

Mies punaisissa haalareissaan katsoi Sofiaa silmiin ja hymyili.

”Saat pitää sen.”

”Minkä?”

”No molemmat, rahat ja henkes.”

Hiljakseen Sofia sai ajatuksensa kasaan, katseli vieressään seisovaa miestä. Ruskeat silmät näyttivät hämyssä mustilta helmiltä. Hiustyylistä päätellen mies oli tullut suoraan parturista. Sivuilta lyhyeksi, päältä kevyen kaartuvasti oikealle. Vahva kulmikas leuka. Kun mies hymyili, silmäkulmat kaartui hieman alaspäin. Ilo silmälle. Sofia arvioi hänen olevan vähintään kymmenen vuotta itseään nuorempi.

”Istu.”

”Ai niin kuin koira?”

”Kuinka alkeita sulle täytyy opettaa”, Sofia sanoi ja oli tyytyväinen hymyynsä.

Mies istui ja ojensi kätensä nyrkkitervehdykseen. Sofian hymy on lähellä kääntyä naurunpurskahdukseksi, mutta hän ojensi kuitenkin nyrkkinsä vastaukseksi. Sitten hiljaisuus, jonka aikana hörpyn ottaminen lasista kehittyy poikkeuksellisen tietoiseksi prosessiksi.

”Mä olen Lassi.”

”Mikä on parasta Lassissa?”

Miehen kulmikas leuka tekee tyhjän liikkeen, kuin rumpali löisi symbaalista ohitse. Lassi katsoo hetken ohi Sofiasta.

”Parasta mussa, oon kiltti.”

”Muumimamma?”

”Enemmänkin Hessu Hopo, mutta sä et sanonut vielä nimees…”

Sofia huomaa kielensä olevan kepeä, sanat muodostuvat vaivatta. Hän kyselee Lassilta kaikenlaista, tarkkailee ilmeitä. Nauttii, kun nuorempi mies häkeltyy sanoissaan.

”Uskotko sä mua?” mies kysyy kerrottuaan suunnitelmastaan perustaa oma ohjelmointifirma heti, kun vain saa tarpeeksi säästöjä kasaan.

”Mä uskon, että sä uskot itseäsi. Älä anna mun olla mikään mittari sen rinnalla.”

”Sä olet mielenkiintoinen nainen”, Lassi sanoo, ”Odotas hetki”.

Lassi nousee ja loittonee baaritiskille. Sofia katsoo hänen jälkeensä ja on jo ajattelemaisillaan jotain hänen hartioistaan, kunnes antaa katseensa jatkaa kiertoajeluaan. Taustamusiikki ja yleinen hälinä ovat vuorovedoin kasvaneet, vaikkei kuppilassa vieläkään tungosta ole. I was made for loving you soi ja muutaman metrin päässä shottilasejaan kohottelevan seurueen puheesta ei saa selvää kuin yksittäisiä sanoja.

Sofia tietää hyvin, mitä hänen ikäisensä kuuluisi nyt itseltään kysyä: ”Mitä minä täällä teen?” Siinäpä se, tuota viisaammaksi on hän päättänyt itsensä piirtää. Olla, koska hyvällä olemisella on arvo sinänsä. Ei sitä tarvitse osata selittää. Mieluummin vain lopettaa kaikenlaiset muoviset sisältä ontot itsetutkistelut. Jättää työntämättä päätään väkisin ämpäriin ja tunnustella, mahtuuko se. Kyllä elämässä tilaa on.

Sofia säpsähti kuin aiemmalla kertaa, kun Lassi palasi pöytään. Iso lasi punaviiniä liukui pitkin pöydän pintaa Sofian eteen.

”Maista! Tämä on mun suosikki.”

Sofia pyöritti lasia ja nuuhkaisi. Vahvan nahkainen tuoksu. Maku vastasi tuoksun luoma mielikuvaa. Miellyttävä.

”Tiesitkö, että punaviinien laatu tulee suoraan sieltä viinitarhasta”, Lassi kysyi

”Mistäs muualtakaan?”

”Eiku. Mieti nyt, mitä kaikkee tässä maailmassa on, johon joku kapitalisti sekoittaa lorauksen sitä ja tätä ja myy omanaan. Kukaan ei tiedä, mistä mikäkin maku lopulta tulee. Niinku tämä Subwayn juttu, että onko niiden tonnikalassa oikeesti edes tonnikalaa. Punaviini on sitä, mitä viinitarhalta lähtee. Sitä makua ei voi feikata. Mieti nyt, jonkin on aitoa.”

”Mitä se sulle sitten tarkoittaa?”

Jälleen pieni hämmennys, sanojen haku. Nuoruudessa on uskoa, eikä turhia miksi-minä-täällä -kysymyksiä. Samalla nuoruuden pinta on karkaisematon, altis aukoille, jotka huomaa vasta, kun ne osuvat kohdalla. Ei siinä mitään väärää ole.

Odottaessaan vastausta, Sofia huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi silittää sänkeä noissa mukavan kulmikkaissa kasvoissa. Ihan vain kokeilla. Kuin maistaisi juomaa kaverin lasista.

Keskustelu jatkuu, Sofia huomaa viimeisellä siemauksella viinin maistuvan paljon vähemmän. Sepäs meni nopeaan. Päässä alkaa tuntua kotiinlähdöltä.

”Kiitos viinistä, mun täytyy nyt lähtee kotiin.”

”Sitä saisi tuolta kyllä lisääkin”, Lassi nyökkää tiskin suuntaan ja pyörittelee omaa lähes puolillaan olevaa lasia kädessään, ”Haenko?”

”No… tai siis ei. Kyllä mä nyt lähden.”

Sanat sanottuaan Sofia jää edelleen istumaan paikoilleen. Tyhjä punaviinilasi, ensi siemauksen vahva maku, joka asteittain laimeni lasin tyhjetessä. Lassin silmät, mustat kivet, alaspäin vienosti taittuvat silmäkulmat. Hetken Sofiasta tuntuu kuin olisi tyystin vailla ajatuksia tämän hetken ulkopuolelta.

”Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?” Lassi kysyy.

Suudella tuntematonta. Vapaudu. Ajatukset kuin flipperin kuula. Lassin katseessa ei paista himo, vaan ihminen – hetki elämää. Tuskin yhtään sen enempää, vaan ei myös piirua vähempääkään. Vapaus. Vapaus. Sofia nousee ylös ja pukee punaisen kangastakin ylleen. Harmaa pipo valkoisella tupsulla vasemmassa kädessään hän hipaisee Lassin oikeaa poskea. Sänki pistelee, siirtyy sormesta selkäpiihin. Säväyttää, muttei muuta mitään.

”Kuullaan!”

Lassi katsoo, huulet säilyttävät hymynsä. Kuullaan. Yksi sana, joka hengästyy hetkessä, koska se peittää enemmän kuin avaa. Sen tajuaa ja silti haluaisi kysyä. Sofia poimii käsilaukun mukaansa ja taakseen katsomatta kävelee ulos. Ilma on kirpeä, eikä siinä ole punaviinin tuoksua. Lassi katsoo suuntaan, johon mielenkiintoisen naisen selkä katosi. Punaviini huikalla loppuun, sillä juuri tähän ei voi jäädä kuin toviksi, sitten on jatkettava. Muuten elämä karkaa ja sellaiseen hän on liian nuori.

Ulkona Sofia on tyytyväinen itseensä. Hypähtää ilmaan ja alas tullessaan liukastuu ja päätyy istumaan kirjakaupan ikkunan eteen kadulle. Kadun kylmyys tunkee kangastakin läpikin. Sofiaa nauraa ääneen. Itselleen, elämälle, kaupungeille, jotka eivät nuku koskaan. Tanakka mies mustassa duffelitakissaan pysähtyy seuraamaan tilannetta. Ennen kuin mies ehtii avata suutaan, Sofia sanoo:

”Pois, mene pois.”

Mies puristelee päätään, jatkaa matkaansa. Sofia kömpii ylös, katsahtaa hetkeksi näyteikkunaa ja jatkaa matkaansa.

”Pois on hyvä”, Sofia kuiskaa itselleen. Mieli tekisi hypätä uudelleen, mutta minnekäs tässä kiire. Hyppiä kyllä ehtii.

Suudella tuntematonta. Vapaus. Mutta ei nyt, ei näin. Liian helppoa, liian halvalla. Vapaus menettää merkityksensä, jos sen näkee vain myöntymisen kautta.

Pakkanen pistelee poskia, Sofia odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Hämy, hälinä ja punaviinit. Sänki mukavan kulmikkaassa leuassa. Sitä ja tätä – niin nopeaan asiat kääntyvät menneeksi, jolla ei enää ole juurikaan väliä.

Sille polulle Sofialla ei ole aikomustakaan lähteä.

Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.