työ

Äläkä typeränä kurkota

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olen minä kohtuullisen harvoin. Ajatuksen ensireaktio maistuu toki liian ison hattaran lopuilta, mutta palautuu viipyessään oikeaan makuunsa. Ilman tuota viipymistä koko kysymys oikeastaan kuolisi ilman suurempaa muistomerkkiä. Ja samaan aikaan mielen nurkkaan saattaa nousta – ajattelen ja olen. Ollaan vain. Se on eri tarina.

Minänä olemisen höpöniitti lähtee vinojengalle jo siitä, että pitäisi olla kategoria. 1 vai 0. Sanoitko 0,5? Ei käy. Se valtava pyrkimys, joka meillä on ainutlaatuiseen miljardien keskellä, ja silti valitsemme lähtöpisteeksi tuon. Jokainen, joka on kouluruotsilla koettanut kertoa itsestään, kykenee ymmärtämään, mitä tarkoitan. Olen sitä, jolle on olemassa selkeät sanat. Välittömästi niiden jälkeen alkaa tyhjyys, sillä se, mille ei sanoja ole jää aina lopulta sanomatta. Silloin tällöin saatan saada mahdollisuuden selittää, hahmotella sanojen välimaastoa ja ehkä jopa venyttää aiempaa, mutta lopulta päädyn nimenomaan aiemman sisään. 

Jos ihminen on radikaalisti vapaa, voimme jokaisena hetkenä valita itsemme uudelleen. Kääntyä vastakohdaksi tai kasvattaa fonttikokoa – olla tovin ja sitten seuraavaa. Vaikka tuon kaltainen radikaali vapaus jättääkin tilaa vasta-argumentoinnille, olen valmis hyväksymään ajatuksen. Yksinvaltiaaksi ei siitä silti ole, joskin hallitukseen saattaa päästä. 

Radikaali vapaus ja samaan aikaan, samassa suuruusluokassa, radikaali altistuminen. Minä olen sitä, mitä kulloisenakin hetkenä valitsen olla (unohtamatta toki radikaalin rajoja eli yhteisiä sanoja) ja samalla olen myös sitä kaikkea, mihin itseni ulkopuolella olevat moninaiset voimat minua linkoavat.

Tarkoitan juuri sitä, kun ahdistuu pelosta, vaikka itsekin tajuaa pelon olevan turhaa. Sitä, kun haluaisi haluta, muttei halua ollenkaan ja pyrkii silti. Sitä, kun rakastaa, muttei toimi sinne päinkään. 

Sitä, kun ei ole omalla asiallansa ollenkaan. Radikaalia kyllä, mutta vapauden ihanteesta vakavasti vajaa.

Ehkä onkin olemassa sitten kaksi minää? Toinen on se, jota vapaudellani kirjoita polveilevaksi tarinaksi ja toinen on isompi minä, jossa vapaa valinta on vain yksi olemisen suuntaan. Toisin sanoen; olen minä vain joskus tai sitten minä ei ole mitään, jonka voisi kirjoittaa muistiin ja palauttaa myöhemmin ajankohtaisena. Onhan siinä ymmärrettävää, ehkä myöskin hyväksyttävää. Vakiintunut tapa kun haluaisi, että olen kategorioita – yhteisten sanojen piirtämää. Saa liikkua vaan ei vaihtua, koska sellainen tuomitaan naurettavaksi pyrkimykseksi. Ole A B C, äläkä typeränä kurkota. 

Viipyessään – siinä saattaa olla tälläkin kertaa paljon. Jos joku ei ole mitään paikallaan pysyvää, sen ei myöskään täydy olla mitään mitään paikallaan pysyvää. Pakko on poissa. Silloin on vapaa valitsemaan itse muotonsa ja jokainen kehitysvaihe saa mahdollisuuden olla oikea. Erkaantua kategorioista, koska väliaikaisen ei niille tarvitse alistua. Elää elämäänsä, kuten se kulkee ja olla iloinen itsessään ilman selitystä. Ehkä sen radikaalin vapauden voisi kohdistaakin juuri tuohon.

Tätä minä olen tänään mieltä ja jos yksikään kirjain tästä velvoittaa huomistani, se johtuu vain siitä, että itse uskon velvoitteeseen. Muussa tapauksessa minä olen huomenna jo jotain muuta.

Sanoo sen nyt järkikin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”Joo, joo, mä haluun semmoisen!”

”En mä uskaltais.”

”Pakko uskaltaa, jos haluu.”

Matiaksen äänessä oli poikkeuksellista uskoa. En tiedä, mistä oli ideansa ja uskonsa ammentanut, mutta hän oli päättänyt hankkivansa korvakorun. Ei meillä kellään sellaista ollut. Koko koulussa taisi olla kaksi poikaa, joilla kiilteli pieni korvarengas. Hekin olivat pari vuotta vanhempia. Vuosia myöhemmin Mattias kertoi, että sehän se juttu olikin, ettei kellään ollut. Sai kokea olevansa jotain uutta ja vaarallista.

90-luvun alussa korvakorun hankinta oli tosin vähän muustakin kiinni kuin vain omasta päätöksestä. Ensimmäinen ajatus oli totta kai tehdä reikä itse.

”Joo, joo, poltetaan eka sen neulan päätä sytskärillä ja sitten pyyhekumi toiselle puolelle ja painat sen neulan läpi. Ei se niin paha homma voi olla.”

Niin me sitten sovimme pääkallopaikaksi Matiaksi kodin välikaton. Ensin piti hetki muina miehinä pyöriä tikkaiden alla ja varmistaa, ettei kukaan näe. Välikatossa vanhojen villojen pöly meni silmiin ja kurkkuun. Istuimme hetken paikoilla ja annoimme pölyn laskeutua. Tuijottelin sivusilmällä Matiasta ja en ollut ihan varma oliko tämä nyt hyvä idea.

Matias kaivoi taskustaan punaisen sytskärin, jonka kyljessä luki Colt. Muutama pyöräytys ennen kuin liekki heräsi ja heitti varjomme katon tuulilevyihin. Matias katsoi minua silmiin ja alkoi sitten kuumentaa neulaa tarkkana kuin pyöveli huoltaisi välineitään.

Vielä kun asettelin pyyhekumia vastakappaleeksi ja kysyin:

”Ootko sä varma?”

Matias ei vastannut mutta nyökkäsi. Ja minä painoin neulaa.

”Ai helevetti!!!!” Matias pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattotuolin kakkosneloseen. Äskeinen manaus toistui äänekkäämpänä.

”Mitä pojat siellä välikatossa teette?” kuului Matiaksen äidin huuto ulkoa. Vaistomaisesti työnsin neulan kattovillaan ja sytskärin syvälle taskuun.

*

”Ei tule kuuloonkaan!” huudahti Matiaksen äiti olohuoneen sohvalta, ”Tuu ny Mikko kuuntelemahan!”

Pian seisoi Matiaksen isäkin olohuoneen kynnyksellä ilme kysyvänä.

”Sanos nyt, mitä oot saanu päähäsi”, äiti kehotti. Minun kävi sääliksi Matiasta. Lapsia me olimme, emmekä etiikan tohtoreita, mutta muistan silti sen valtavan vääryyden kokemuksen. Ei voi sanoa lapsellekin  ilman nöyryyttämistä.

Matiaksen isä oli onneksi sanoissaan säätelevämpi ja kysyi, mistä idea oli ollut ja mitä semmoinen nyt sitten maksoi. Kun äiti huomasi, ettei hänen äkkijyrkkyytensä saanutkaan välitöntä laajempaa kannatus, hän lisäsi vettä myllyyn:

”Ekkai sinä oo semmoonen ho… mitä ne nyt on.. naismainen mies?”

Matias vastasi hieman kiemurrellen: ”En varmaankaan ja mä otan vasempaan korvaan, en oikeaan.”

”Voi kuule, nyt tämä saa loppua! Sanoo sen nyt järkikin, ettei miehelle sovi korut!”

Sanoo sen nyt järkikin.

Sanat iskivät minuun todella vahvasti. Piirsivät muistijäljen, jonka ääriviivat ovat tänään melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhä selvät kuin silloin. En ollut koskaan pitänyt Matiaksen äitiä mitenkään järkevänä. Hän oli jo vetämässä uutta henkeä jatkaakseen ripitystä, kun huudahdin: ”Älkää!”

Vaikka sanan ensimmäinen Ä tuli paljon pontevammin kuin viimeinen, säikähdin itsekin ääntäni. Matiaksen äiti nieli sanansa ja katsahti minuun. Tuijotin hiljaa lattiaa. En tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään liikkui, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti Anna-lehden sylistään ja jatkoi lukemista. Keskustelu oli päättänyt.

Mekin olimme asiasta hiljaa, kunnes parin päivän päästä Matias polki pyörällä luokseni. Istuin pelaamassa tietokoneessa, NHL-peli pahasti kesken.

”Tuu jo, heti!!!!” hän huusi heti ovelta.

”Mihin? En mä ehkä, kun…”

”Eiku nyt tuut!”

Matias polki kuin ison sonnin jahtaamana ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Heidän pihassaan Matiaksen isä kuivaili viimeisiä pesuvesiä sinisen Toyota Carinan katolta. Matias käveli suoraan autolle ja tempaisi oven auki. Carinassa oli vain kaksi ovea, joten etupenkki täytyi ensin vetää eteen ja sitten siitä välistä pujottautua sisään. Matias näytti kädellä merkkiä, että minun kuului mennä ensin. Vähän kuin varmistuksena, etten karkaisi.

Hänen isänsä hyppäsi ratin taakse.

”Mennähän käymähän kaupungissa”, hän sanoi.

Olin ymmälläni, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Kun olimme päässeet pienemmiltä taajamateiltä isolle maantielle, Matiaksen isä kiihdytti Carinaa kaasu pohjassa, antoi sen hetken kulkea reilua ylinopeutta ja sitten tasaantua. Ohitettuaan hitaammin edellä kulkeneen, hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja sanoi:

”Muistakaa pojjat, ettei ne naisetkaan aivan kaikkia tiedä.”

Käännähdin katsomaan Matiasta, joka hymyillen osoitti vasempaa korvanlehteään. Olimme matkalla hakemaan reikää ja korua ihan oikealta lävistäjältä.

Suuri onnellisuuden aalto pyyhkäisi lävitseni.

*

Nostin neljä pitsalaatikkoa pöydälle ja sanoin:

”Ottakaas haarukat ja veitset, niin ja lasit, niin päästään syömään.”

”Miksei voi syödä käsin?”

En vastannut mitään, vaikka olin kyllä jo oppinut, että tyttö oli tullut isäänsä. Hiljaisuus harvoin kelpasi vastaukseksi. Pian hän jatkoikin:

”Koulussa opettaja sanoi, että joskus ennen haarukka oli syntiä. Miksei se enää ole.”

”Tervettä järkeä kai”, vastasin.

”Mitä se on?” tyttö jatkoi.

Yhtäkkiä oloni oli valtavan liikuttunut. Teki mieli itkeä. En ollut enää tässä hetkessä, vaan kolmekymmenen vuoden päässä Carinan takapenkillä. Matias hymyilee ja osoittaa korvanlehteään.

Olin kai tovin tuijotellut hiljaa ikkunasta, kunnes nuorempi lapsista pökkäsi minua haarukalla reiteen:

”Haloo, sano jo. Mitä se on?”

Joskus elämässä pitää vähän liioitella. Tehdä jotain tarpeettoman näyttävästi ja kokea sen kautta pientä synninpäästöä. En osaa sitä sen tarkemmin selittää.

Vilkaisin pitsoja, keräsin sitten aterimet pois ja tartuin pitsaan käsin. Kolme silmäparia tuijotti minua kysyvästi.

”Terve järki on mitä milloonkin… riippuu, kenen asiaa ollahan ajamassa. Syökää käsin, helpompaa se niin on. ”

Ettei jää valheesta kiinni

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Laskin seitsemän jääpalaa lasilliseen karpalomehua. Luvun sanotaan symboloivan sisäistä tietoisuutta ja syvempää ymmärrystä. Viisikin olisi jo riittänyt, eikä kuuten voinut pysähtyä. Seitsemän on turvallisempi. Siksi lasi on nyt piripintaan täynnä.

Laskin lasin terassin vielä yöviileälle lasipöydälle. Maisema herää samaan tahtiin kanssani. Päätin jo eilen illalla, että tänään aamu saa olla pitkä. Vasta kunnes aurinko puolen päivän aikaan alkaa kääntyä seinän takaa esiin, ryhdyn miettimään jonkin, minkä lie, tekemistä. Siihen asti olen pääni sisällä koputtelemassa ovia, oppimassa, miten ne aukeavat.

Vain pienen tovin ehdin seurata mustaa lintua kaartelemassa kukkulan rinteen yllä, kun katumus punnertaa itsensä esiin terassin nurkasta ja lähtee kiipeämään jalkaani pitkin. Se ehtii kiivetä pohkeen puoleen väliin, kunnes ymmärrän, että minun täytyy – nimenomaan täytyy – ottaa lasista yksi jääpala ja heittää se pois. Hieman jo sulaneena se pärähtää pieniksi paloiksi terassin viereisellä valkealla kalkkikivellä. Jostain tiheän alppiruusupuskan uumenista syöksähtää mustavalkea kissa tutkimaan tapahtunutta. Hetken haistelee, nuolaisee nopeasti isointa palaa ja katoaa jälleen.

En minä voi, enkä halua, uskoa numeroihin. Seitsemän on nyt kuusi, eikä demoneita näy missään. Helkkariako ne minun mehulasia jonain merkkinä pitäisivätkään. Numerot ovat, mitä minä olen, eikä koskaan toisinpäin.

Katumus, joka kiipesi jalkaani pitkin, ehti tässä välin vaihtaa muotoaan. Mustavalkeasta se kääntyi vaalean harmaaksi, syyllisyydeksi, ja jatkoi kiipeämistään. Väärin valitsi, nimittäin ajan ja paikan. Nappaan syyllisyyden jalaltani ja heitän samaan suuntaan jääpalan kanssa. Tällä kertaa kissaakaan ei jaksa enää kiinnostua sirpaleista.

Kyllähän minä eilen sinulle valehtelin, mutta ettäkö katuisin? Tekisin saman uudelleen oikeastaan jokaisena elämäni jäljellä olevana päivänä. Rehellisyyteen uskon kyllä enemmän kuin numeroihin, mutta sekin on yksinkertaisesti semmoinen valtavuus, ettei ihmisen pidä liikoja valalle mennä. Kun tarpeeksi tutkitaan, aina löytyy jotain, eikä sen jälkeen ole paluuta. Sinulla on rikosrekisteri, josta ei pääse eroon kuin luopumalla koko hurskastelusta. Kasvot aurinkoon, jalat maan tomussa. Emme me siipiä puhumalla saa.

Eilen olimme meren rannalla, satamassa, jossa oli paljon kauniita laivoja. Istua katsomaan ja jutella niitä näitä, kunnes illan ensi hämärä koputtelee hiljakseen olkapäähän. Sinulla oli ylläsi lyhyt punainen mekko, joka jättää selän paljaaksi. Sandaalit, joissa hennot nyörit kiersivät nilkkojasi. Tuuli mereltä oli kevyt, mutta ajoittain se heilautti kastanjanruskeita hiuksiasi.

”Minne päin tästä mennään?”

”En osaa sanoa ollenkaan, mene sinä edeltä.”

Hieman epäröit, vilkaisit Google mapsia kännykästäsi, ja lähdit sitten kulkemaan mäkeä ylös kohti kukkulan lakea. Kävelin muutaman askeleen päässä takanasi ja tiesin kyllä vallan hyvin, mihin suuntaan meidän kuului kulkea. Mitä sitten, jos valehtelin?

Meri laivoineen lempeänä oikealla, aurinko iltatoimissaan horisontin yllä. Punertaa kuin elokuvan loppukohtauksessa. Yksittäisiä kehtopyökkejä polun varrella luomassa varjoja eteemme. Vasemmalla puolellamme tiheä puusto, jonka seassa lintujen sekakuoro laulamassa Välimeren säveliä. Ja sinä edelläni punaisessa mekossasi. Vartalosi keinui kuin kävely olisi hiljainen tanssi. Paljas selkäsi ja hiukset, joiden tiedän tuoksuvan laventerille.

Johda sinä vain, jotta voin kulkea takanasi. Katsella rauhassa ja olla onnellinen.

”Mitä mietit”, kysyt olkasi yli.

”Kunhan hengittelen näkymiä.”

”On kyllä niin kaunista”, vastasit katsahtaen merelle.

Hymyilin itsekseni katse tanssissasi. Ei pidä puhua liikoja, ettei jää valheesta kiinni. Rehellisyys. Enemmän minä pidän rakkaudesta kuin itseäni suuremmista illuusioista.

Otan hörpyn karpalomehua. Enää jäitä ei ole ainuttakaan, kuusi on nolla, mutta viileys juuri oikea. Musta lintu näyttää edelleen liitelevän rinteen yllä. Katumus on käsitelty ja syyllisesti heitetty menemään. Minun on hyvä olla.

Sen kai minä lopulta vain halusinkin sanoa: rakastan sinua valtavasti.

Polskia hurjasti

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus. Jos en usko, tuskin edes sattuma pelastaa minua. Eikä usko lopulta maksa mitään.

Tuostako se ajatteli kirjoittaa? Ei mitään uutta. Puhki kaluttua.

Kyllä. Juuri tuosta minä ajattelin.

Synnyin, kun Matti Nykänen oli vielä juniori ja tietokoneisiin laitettiin c-kasetti. Ei se mitään sota-aikaa ollut, Elviskin oli jo kuollut, mutta on aika kuilua repinyt. Enemmän kuin tässä nettiä selatessamme ehkä muistamme.

Yhtenä talvena päätin, että haluan olla mäkihyppääjä. Isä teki minulle puusta pienen hyppyrin ja ajoi traktorilla mäen päälle lisää lunta, jota sitten lumikolalla aseteltiin paremmaksi. Sieltä sai hyvä vauhdit, varsinkin jos matkaan ponkaisi suksisauvojen avulla. Siniset minisukset jalassa hyppäsimme uudelleen ja uudelleen. Ennätys taisi olla hieman yli kolme metriä.

Kesällä potkimme palloa isän tekemään maaliin. Siinä oli kakkosnelosesta tehdyt tolpat ja ylärima. Verkkoa ei silloin saanut oikein mistään kaupasta, joten verkon virkaan toimitti vihreä pressu, joka syksyllä siirtyi polttopuupinojen suojaksi.

Isä oli kuin ei jalkapallosta piittaisi pätkääkään, mutta aina joskus huomasin hänen hymyillen seuraavan meitä. Saman hymyn olin huomannut jo talvella mäkeä hypätessä.

 Kerran maalivahtina ollessani uudet hienot vihreät verkkarini repesivät polvesta.

”Ei se haittaa, anna ne tänne, niin mä ompelen”, äiti sanoi.

Kun laitoin paikatut verkkarit takaisin jalkaa, äiti hymyili.

Mitäpä sitä lapsi tuommoisia sen pidemmälle miettimään. Isä teki hyppyrin ja maalin, äiti korjasi housut. Niin maailma oli.

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus.

Tänään maailma on tosiaan toinen. Matti Nykänen on kuollut, eivätkä Jonnet muista c-kasettia. Meillä on paljon ja rahalla saa lisää. En ole se, joka sanoo, että ennen kaikkia oli paremmin, koska ei ollut. Se, mitä haluan, sanoa, että ennen usko itseemme, usko ihmiseen, oli erilaista.

Isä hymyili, kun pelasimme hänen tekemäänsä maalin. Äiti hymyili, kun laitoin korjatut housut takaisin jalkaani.

Kun ensimmäistä kertaa esittelin isän tekemää jalkapallomaalia kavereille, olin niin älyttömän ylpeä isästä. Maaleja oli kaikkialla, koska meillä oli mielikuvitusta yllin kyllin. Juhanin luona se oli kahden ison männyn väliin jäävä väli. Matin luona se oli takapihan pihakeinu (piti tosin varoa, ettei hänen äitinsä nähnyt, sillä muuten tuli kielto potkia sinne). Minulla oli isän tekemä maali. Sitä ei ollut kellään muulla. Ja vaikka olisi ollut jokaisella, ei se olisi minun ylpeyttäni puhkaissut, koska se oli minun isä ja minun maali. Samoin kuin juuri minun äiti osasi verkkarini korjata.

Tänään rahalla saa. Saunajooga, yksisarvishoito, vaginahieronta, enkeliterapia. Paljon erilaista, josta rakennetaan sielun parantavaa voidetta. Kun rikoin verkkarini uuden maalin edessä – siitä on jo 30 vuotta. Onhan se pitkä aika, mutta on voimia, joihin ei aika pysty. Ihminen on juuri sellainen voima, jos se vaan jaksaa itse uskoa itseään.

Olen itsekin ollut isä jo yli vuosikymmenen ja tiedän, miten rahalla saa reaktioita, muttei juurikaan vuosikymmeniä kantavia muistoja.

Vuosikymmeniä kantavia – sen arvoisia me olemme. Uskallusta ja uskoa meiltä vain puuttuu, eikä se yllätys ole. Marsimme päivittäin paljouden ansaan ja korotamme panoksia pelissä, jossa ei voittavaa kättä ole jaossakaan. Ei semmoista esinettä, eikä palvelua ole olemassa, jonka jälkeen elämä olisi hyvin. Se tarvitsee ostaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja yhtäkkiä olemme koukussa, kun ilmankaan ei enää osaa elää. Polskia hurjasti, että pää pysyy pinnalla.

Ja kuinka paljoon me pystyisimme ihan ilmaiseksi, jos olisimme tarpeeksi rohkeita ottamaan vastaan ajatuksen ihmisyyden voimasta?

Kun yleisö on jo vaihtunut

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Jos jotain haluan hyvittää

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Pitäisi vaihtaa autoon talvirenkaat, mutta jotenkin aivoni onnistuvat aina uudelleen muotoilemaan uskottavan tarinan, että jos toimenpiteen siirtää huomiselle, se vaatii silloin vähemmän energiaa. Viisi mutteria per rengas, tunkki ja pora kompressorissa kiinni. Ei se paljon olisi. Niin, olisi, jos tekisi. Olisi ja tekisi.
Mutta kun ei ole, eikä tee.

Laiskaksi en toki halua, joten täytyy keksiä jotain muuta tekemistä. Sellaista, joka täytyy tehdä nyt ja siksi muodostuu ainoastaan järkeväksi siirtää renkaidenvaihtoa eteenpäin.

”Pitkästä aikaa, mitäs hupiukko?” Matias vastaa puhelimeen ilahtuneen kuuloisena.

”Ajattelin soitella ja antaa elämänneuvoja.”

”Ja markan arvosta, kuten aina ennenkin?”

Peruskuulumiset ja Valioliigan tilanne. Niitä aiheita, jotka löytävät tiensä keskusteluun ilman erityistä päätöstä. Matiaksen kanssa ei tarvitse jutella kauaakaan, kun jokin dopamiiniportti lähtee raottumaan. Ei vain se, että hän osaa kuunnella, ilman tarvetta kertoa välitön oma reaktionsa aiheeseen. Matias kuuntelee ja ymmärtää, näkee pintaa syvemmälle siihen, mitä hänelle sanoo. Enkä tällä halua sanoa, että siinä mitään väärää olisi, että monelle juuri se sosiaalinen kanssa käyminen on se tärkein juttu. Silti on meitäkin, joille mielenkiintoisinta ovat nimenomaan itse asiat ja niiden tutkiminen.

Vaikken kelloa olekaan vilkuillut, uskon vähintäänkin vartin vierähtäneen saman tien kuin itsestään. Oloni on huomattavasti energisempi kuin hetkeä aiemmin renkaidenvaihtoa miettiessäni.

”Ootsä kyllä ihme tapaus. Edelleen sun kanssa jutellessa tulee fiilis, että olisit jotenkin fiksu.”

”Osa tajuaa sen nopeemmin, sä hitaammin.”

Naurahdusten ja pienten jatkokuittailujen jälkeen Matias jatkaa:

”On se välillä raskasta. Tiedätkö, kun suurin osa ei jaksa, tai ehkä vaan osaa, jutella kuin niistä asioista, joista he tietävät jo valmiiksi. Sillä mennään, mitä oma intuitio sanoo, eikä toisen osaamiselle juurikaan laiteta sellaista arvoa, että jaksaisi aidosti kuunnella.”

”Näinhän se on. Sain muuten duunissa vähän outoja katseita, kun joku kertoi, että nyt diversiteetti toteutuu, kun naisia ja miehiä on melkein yhtä paljon. Ja sitten tämä sama henkilö jatkoi, että eihän työelämässä naisen ja miehen välillä merkittäviä eroja olekaan. Kysyin sitten, että jos niiden välillä ei ole eroja, niin mikä linkitys tällä sitten on diversiteettiin. Tuijottivat, aika monikin.”

Matias oli hetken hiljaa. Tiesin kokemusta, että se tarkoittaa hänen näkevän asiassa enemmänkin keskustelun arvoista. Usein myös ajatuksella, että minua täytyy hieman valaista.

”Mikä muukaan reaktio tuollaiseen provosointiin voisi tulla?” hän kysyi lopulta.

”No joku sanallinenkin vastaus ehkä?”

”Tiedätkö, vaikka sana olisi väärä, ei se tarkoita, että ajatus olisi väärä. Miehet, naiset – kyllä siinä tekemistä on.”

”No onhan tuokin totta.”

”Niin on. Sulla on vähän tapana alleviivata sitä, mikä puuttuu. Sen sijaan, että iloitsisit siitä, mitä jo on. Älä turhaan hosu – ihmisen ajatus tulee aina olemaan elämää nopeampi.”

Ei tuota aihetta sen pidemmälle jatkettu. Matias on mestari jättämään ajatuksen sopivasti ilmaan. Silloin kuulija joutuu itsekseen sitä pyöritellä päästääkseen pidemmälle. Syötti meni täydestä tälläkin kertaa ja kun myöhemmin lopultakin vaihdoin renkaita, huomasin miettiväni juurikin Matiaksen sanoja.

Onhan se totta, että todellinen diversiteetti on paljon muuta kuin sukupuoli. Toisaalta – mitä sitten?

Mitä enemmän asiaa mietinkään, sitä hölmömmäksi itseni tunsin. Taipumus  nähdä virheitä on toki ihmisen lähdekoodissa kirjattuna. Siksi on helppoa (ja yleistä) ajautua tuon taipumuksen vietäväksi ja innostua kertomaan muillekin, miten asiat eivät ole oikein, ja miten juuri itse muka tietää, miten niiden kuuluisi olla.

Toisaalta vuoden 2021 ihmiseltä voi ihan hyvällä syyllä odottaa tuon taipumuksen ylittävää kasvuakin. Kerättyä viisautta nähdä yli sen, mikä tulee ilmaiseksi. Kykyä ymmärtää elämän muuttujien loputon määrä ja sitä kautta muodostuva hallitsemattomuus.

Lopulta se taitaa olla aika alhaisen ajattelun tasoa jäädä kiinni neppailemaan sillä, miten mikään ei olekaan hyvin. Nolotti miettiä, miten olin itsekin tuohon virtaan tempautunut.

Kun rengasurakan jälkeen pesin käsiäni, mietin, että voisin vaikka laittaan viestin tälle diversiteetistä kertoneelle ja pyytää anteeksi hedelmättömään näkökulmaan keskittymistäni. Hetken ajatusta pyörittelin, kunnes luovuin. Jälkiviisaudella laupiaaksi – liian helppoa.

Jos jotain haluan hyvittää, tapahtukoot se tulevalla käytökselläni, eikä menneisyyden korjaamisella.

Sanoja joka lähtöön

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos huomaisit, etten nuku enää, muuttaisi se sointua. Ole rauhassa itsellesi, me ehtii kulkea tarinaan myöhemminkin. Raotat kaihtimia varovasti, ettei valo herättäisi minua. Kajo, joka niiden väleistä ryömii, valaisee sinut kuten mieleni. Ajatusteni reunoilla samettia, mutta keskellä ulottuvuuksia on  enemmän, eikä materiaa kuvaavat sanat enää päde.

Kun venyttelet kätesi suoraan ylöspäin, haluaisin ottaa hetkestä screen shotin.  Kuva ja tuhat sanaa. Tällaisissa hetkissä parasta on juuri tämä. eOlla vain ja antaa muunkin olla. Kuinka harvinainen hetki lopulta onkaan, kun mitään ei tarvitse koettaa kääntää sanoiksi.

Suljet oven varovasti ja suljen silmäni. En niinkään väsymyksestä kuin onnellisuudesta. Vasta myöhemmin sulkeutuvan ulko-oven naksahdus saa minut havahtumaan uudelleen. Et ole enää täällä, mutta olisi suuri valhe sanoa, että olet poissa.

Niin ne sanat ja vaikeus kaapata todellisuus.

Minun vuoroni kaihtimilla, loittonevat takavalot. Koetan sormillani haravoida hiuksiani siistimmiksi ja mietin ajatustani.

Kun aamulla lähdemme jonnekin palataksemme illalla, emme oikeastaan missään välin kulje poispäin vain jokainen metri on kohti meitä. Niin se on. Kun me on maali, eikä etappi, liikettä täytyy tarkastella erilailla. Silloin voi olla juuri siellä, missä ei ole.

Sanat meitä rajoittavat, ei rakkauden pehmeä syvyys.

Keittiössä huomaan sinun jättäneen minulle viestin: ”Ruoka alahyllyllä kaapissa astiassa suuressa”.

Samalla hetkellä, kun totean alahyllyllä olevan vain vihanneksia, salaattia ja kaksi isoa pulloa vissyä, ymmärrän. Olisit sinä osannut suomea paremminkin kirjoittaa, mutta halusit koukata. Askel pari vaivannäköä, sitten vasta palkinto. Sivellin piirtää selkeämpää viivaa ja kaikki on alkukirjaimissa.

Kahvi on mustaa ja omenapuun lehdet tippuvat hiljakseen pisaroita. Tällaisena hetkenä ei kuolemakaan pelota. Ei enää enemmän vaatimisessa juurikaan olisi järkeä, eikä kohtuutta. Hengitellään hengitellään – kahvin höyryä, ajatuksia sinusta.

Ehkä tänään koukkaan minäkin. Kaivan autosi vara-avaimen ja taidanpa tuoda ruokatunnilla ruusun etupenkillesi odottamaan.

Sanoja joka lähtöön –meitä vain tähän. Kanssasi olen maalissa.

Mitä katsot?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Se on, mitä se on

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kävelen rantakivillä, kädet leveällä kuin ristiinnaulitulla. Tuuli höpöttelee omiaan, muttei pärjää puiden lomassa kurnuttavalle sepelkyyhkylle. Keväällä laulu, syksyllä saalis. Niin nopeasti aika meitä muuttaa. Oksistossa kahahtaa, kun kyyhky nousee lentoon. Nopea sähköimpulssi siipiin ja tuolla se jo kohoaa vastatuuleen.

Istua ja lentää, niiden välillä on kyyhkyllä vain sekunnin ero. Vaikka kuinka tässä levittelen käsiäni, eivät hetkeksikään kantapääni nouse ilmaan. Ihmiselle kaikenlainen muutos rakentuu niin suureksi.

Kyyhky katoaa kuusien taakse, enkä osaa olla miettimättä, miksi juuri vastatuuleen täytyi lähteä. Ihminen jumissa itsessään, kaikelle täytyisi olla syy. Se meidän rajaton luovuutemme, jota niin hanakasti käytämme piirtämään kaikkeen järkeä.

Kun jokin on jotain, ihmisen täytyy verrata sitä. Onko tämä enemmän vai vähemmän? Isompi vai pienempi? Ja yhtäkkiä se, joka olisi vain voin ollut ilman nimeä ja määrää, onkin saanut lukuarvon. Siirtynyt siihen järjen yhtälöön, jota kiivaasti laskemme joka ikinen päivä.

Nousta siiville ja lentää vastatuuleen ilman ensimmäistäkään miksi-kysymystä – siihen emme vain pysty ja juuri siksi todellisuus monesti kääntyy meille niin raskaaksi.

Tämä toisaalta vasta alkusoittoa kauheimpaan. Oletko koskaan ajatellut, että kysymys voisi olla valhe?

Facebookin algoritmi mainosti minulle mustaa huppari, jossa oli teksti: ”It is what it is”. Jos ei Amerikasta tilaaminen tulleineen ja muiden vaiheineen olisi ajatuksena niin hankalan kuuloinen, olisin tuon hupparin tilannut.

Se on, mitä se on. Mikä valtava viisaus tuossa on. Jotain, minkä sepelkyyhky on aina tiennyt, mutta ihmisille jäänyt häilymään ymmärryksen varjoisaan kohtaan.

Valheen kysymyksestä tekee sen petollisuus. Taito houkutella esiin todenomaista, jolle pikavauhti myönnetään viisumi siihen korkeasti arvostamaamme maalaisjärkeen. Tarusto rakentuu ja uskomme vahvistuu. Miksi ja siksi. Valhekin kuulostaa yhtäkkiä todelta kuin pyhä teksti.

Se on, mitä se on.

Asiat ovat ennen kuin ehdimme edes kysellä. Ja vaikka kyselemme ja vastailemme, se mikä jo oli, jatkaa olemistaan. Ei muuksi muuta, eikä tarustoomme taivu. Tästä saa alkunsa toinen ulottuvuus. Ensimmäinen on todellisuus, maailma, joka nimenomaan vain on. Ja sen rinnalla piirtyy ihmisen  miksi-kysymyksen sitkeydellä rakentama toinen maailma, jossa asiat ovat mitä sattuu, kunhan vain joku onnistuu keksimään jonkin syyn.

Läheltäni puiden latvoista nousee kaksi kyyhkyä lisää lentoon, vastatuuleen nekin. Tuntuu vapauttavalle. Vaikka ne tajuaisivat ihmisen hölmöyden höpötellä päättymätöntä miksi ja siksi -tarinaansa, eivät ne meille nauraisi. Siinä se koko ajatus on. Ne eivät nauraisi, koska heille asiat ovat, ilman, että tarvitsee itse päästä antamaan kaikelle arvio. Ne lentäisivät vastatuuleen kuten nytkin ja minä kädet leveällä jäisin jatkamaan pohdintojani. Ja lopulta niin vähän jää minulle voitettavaa.

Seuraavaksi, kun joku sanoo: ”Aloita aina kertomalla miksi”, taidankin tyytyä sanomaan:

Se on, mitä se on.

Eikö se ole melkein sama asia?

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.