Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Se on, mitä se on

Kävelen rantakivillä, kädet leveällä kuin ristiinnaulitulla. Tuuli höpöttelee omiaan, muttei pärjää puiden lomassa kurnuttavalle sepelkyyhkylle. Keväällä laulu, syksyllä saalis. Niin nopeasti aika meitä muuttaa. Oksistossa kahahtaa, kun kyyhky nousee lentoon. Nopea sähköimpulssi siipiin ja tuolla se jo kohoaa vastatuuleen.

Istua ja lentää, niiden välillä on kyyhkyllä vain sekunnin ero. Vaikka kuinka tässä levittelen käsiäni, eivät hetkeksikään kantapääni nouse ilmaan. Ihmiselle kaikenlainen muutos rakentuu niin suureksi.

Kyyhky katoaa kuusien taakse, enkä osaa olla miettimättä, miksi juuri vastatuuleen täytyi lähteä. Ihminen jumissa itsessään, kaikelle täytyisi olla syy. Se meidän rajaton luovuutemme, jota niin hanakasti käytämme piirtämään kaikkeen järkeä.

Kun jokin on jotain, ihmisen täytyy verrata sitä. Onko tämä enemmän vai vähemmän? Isompi vai pienempi? Ja yhtäkkiä se, joka olisi vain voin ollut ilman nimeä ja määrää, onkin saanut lukuarvon. Siirtynyt siihen järjen yhtälöön, jota kiivaasti laskemme joka ikinen päivä.

Nousta siiville ja lentää vastatuuleen ilman ensimmäistäkään miksi-kysymystä – siihen emme vain pysty ja juuri siksi todellisuus monesti kääntyy meille niin raskaaksi.

Tämä toisaalta vasta alkusoittoa kauheimpaan. Oletko koskaan ajatellut, että kysymys voisi olla valhe?

Facebookin algoritmi mainosti minulle mustaa huppari, jossa oli teksti: ”It is what it is”. Jos ei Amerikasta tilaaminen tulleineen ja muiden vaiheineen olisi ajatuksena niin hankalan kuuloinen, olisin tuon hupparin tilannut.

Se on, mitä se on. Mikä valtava viisaus tuossa on. Jotain, minkä sepelkyyhky on aina tiennyt, mutta ihmisille jäänyt häilymään ymmärryksen varjoisaan kohtaan.

Valheen kysymyksestä tekee sen petollisuus. Taito houkutella esiin todenomaista, jolle pikavauhti myönnetään viisumi siihen korkeasti arvostamaamme maalaisjärkeen. Tarusto rakentuu ja uskomme vahvistuu. Miksi ja siksi. Valhekin kuulostaa yhtäkkiä todelta kuin pyhä teksti.

Se on, mitä se on.

Asiat ovat ennen kuin ehdimme edes kysellä. Ja vaikka kyselemme ja vastailemme, se mikä jo oli, jatkaa olemistaan. Ei muuksi muuta, eikä tarustoomme taivu. Tästä saa alkunsa toinen ulottuvuus. Ensimmäinen on todellisuus, maailma, joka nimenomaan vain on. Ja sen rinnalla piirtyy ihmisen  miksi-kysymyksen sitkeydellä rakentama toinen maailma, jossa asiat ovat mitä sattuu, kunhan vain joku onnistuu keksimään jonkin syyn.

Läheltäni puiden latvoista nousee kaksi kyyhkyä lisää lentoon, vastatuuleen nekin. Tuntuu vapauttavalle. Vaikka ne tajuaisivat ihmisen hölmöyden höpötellä päättymätöntä miksi ja siksi -tarinaansa, eivät ne meille nauraisi. Siinä se koko ajatus on. Ne eivät nauraisi, koska heille asiat ovat, ilman, että tarvitsee itse päästä antamaan kaikelle arvio. Ne lentäisivät vastatuuleen kuten nytkin ja minä kädet leveällä jäisin jatkamaan pohdintojani. Ja lopulta niin vähän jää minulle voitettavaa.

Seuraavaksi, kun joku sanoo: ”Aloita aina kertomalla miksi”, taidankin tyytyä sanomaan:

Se on, mitä se on.

Eikö se ole melkein sama asia?

Kun Sofia oli mennyt, kävelin kellariin. Harmaaksi maalatut sementtiportaat tuntuivat kylmiltä jalanpohjissa. Kellarissa on kolme huonetta ja oma hajunsa. Se ei ole hometta eikä kosteutta, vaan vanhojen kellareiden luonteeseen vain kuuluu tämä haju.

Suurin kellarin huoneista on autotalli, jossa tosin ei ole koskaan autoa pidetty. Betonisten seinien reunustoilla on hämähäkin seittejä ja erilaisia työkaluja ja laatikoita. Keskellä lattiaa epämääräisessä rykelmässä lojuu ulkokalusteita, polkupyörä ja ruohonleikkuri. Kaikki odottamassa kesää ja aurinkoa. Autotallin perällä nojailee viimeinen pino polttopuita, joka talven jäljiltä on jäänyt.

Joka vuosi pitkälle syksyyn polttopuiden tuoksu tuo mieleen kuusimetsän ja mieltä rauhoittavan harmonian. Pakkasten myötä tuo tuoksu hiljakseen katoaa ja kellari on taas oma itsensä. Nyt tuo viimeinen pino ei tuoksu enää millekään. Siinä jököttää kohtaloonsa alistuen.

Autotallista kulkee pannuhuoneeseen sininen metallinen ovi. Sen takana tulipesä, iso punainen kiertovesisäiliö ja tuhkaista pölyä joka ikisellä pinnalla. Hölmöyksissäni maalasin pannuhuoneenkin lattian harmaaksi. Kuulin vasta jälkeenpäin, että maata vasten rakennettujen lattioiden pitäisi antaa hengittää vapaasti. Nyt maali on irtoillut ja kuprulla sieltä täältä.

Kellarin kolmas huone on varasto. Muutamia kertoja minulta on kysytty, onko se kylmä vai lämmin varasto. En minä tiedä. Aina siellä on kylmä, kun yläkerrasta tulee, muttei koskaan alle nollan. Sen verran lämmitystä, ettei ilma pääse pahemmin kostumaan. Huoneessa on kaksi vitriiniä ja yksi ruskea vanha kirjahylly täynnä kirjoja. Ei mitään klassikoita, mutta semmoisia kuitenkin, joiden en halua kostuvan mutkalle. (Tai ehkä vanhat Aku Ankan taskukirjat ovat nimenomaan klassikoita?)

Toinen vitriineistä on täynnä lapsuudessa kerääntyneitä kirjoja ja toinen aikuisena ostamiani. Lasiovi tuntuu jämähtäneen hieman paikoilleen ja joudun kaksin käsin avaamaan sitä. Koko vitriini heilahtaa, kun ovi viimein luiskahtaa auki. Pekka Töpöhäntä, Pupu Tupuna – tarinat palautuvat kansikuvista mieleeni. Katseeni osuu kaikkein alimmaiseen. Punaisissa kansissa piirtyy paloauto ja sen kyydissä porsas. Touhulan väki.

*

Poliisi-TV tuli torstai iltaisin. Raija Pelli ja kaikenlaiset rikokset. Se oli jännittävimpiä ohjelmia, mitä telkkarissa oli. Vaikka uutisten tueksi näytetyt videot olivatkin näyteltyjä, tuntuivat ne aidoilta.

Kaikki, mitä Poliisi-TV:ssä sanottiin, oli oikeasti tapahtunut Suomessa, tavallisille ihmisille. Sellainen jo itsessään järisyttää lapsen mieltä. Elokuvaa katsoessa pystyi aina sanoa: ”Ei tuolle oikeasti noin käynyt”. Poliisi-TV:n äärellä tuo turvasatama oli visusti suljettuna.

Tuolla kertaa yhtenä rikoksena oli tapaus, jossa nainen oli kaapattu kotipihaltaan ja oli edelleen kadoksissa. Valkoinen paketti liukui tietä pitkin, hiekka rahisi renkaiden alla. Mustiin pukeutunut hahmo nousi autosta ja kiersi metsikön kautta pihalle ja raahasi naisen autoon. Silminnäkijä kertoi nähneensä auton ja kuulleen huudahduksen. Loppu oli arvailua. Oliko kaappaajia yksi vai useampia. Olivatko he valinneet kohteensa sattumalta vai mitä oli kaiken taustalla?

Tapahtumat valtasivat mieleni. Se, että kaikki tapahtui Suomessa, eikä jossain Amerikassa, oli jo tarpeeksi jännittävää. Nyt joku oli viety kotoaan. Se ylitti aivan uudenlaisen rajan. Koti oli maailman turvallisin paikka ja mutta sinnekin saattoi hiipiä kaapparit ja laittaa sinut pakettiautoon. En ollut koskaan edes hetkeä ajatellut tuollaista kauheutta mahtuvan maailmaan.

Tuohon aikaan äidin piti olla aamuisin jo kuudelta töissä ja siksi hän meni nukkumaan aina hyvissä ajoin. Isä oli se, joka peitteli minut ja luki iltasadun. Isällä oli migreenikohtauksia ajoittain – työstressin takia, hän selitti. En tiennyt tarkalleen, mikä migreeni oli, muuta kuin, että isä meni makuuhuoneeseen, eikä saanut pitää mitään ääntä. Aamulla kaikki oli jälleen normaalisti.

Juuri tuona iltana oli isä jälleen saanut kovan päänsäryn. Äiti kuiskasi iltapalan jälkeen, että nyt pesemään hampaat. Oli kai itsekin väsynyt, kun hiipi tuon jälkeen makuuhuoneeseen.

Pesin itsekseni hampaat ja menin sänkyyn.

Hiljaisuus hämärässä. Kaapparit kotipihalla. Telkkarin tapahtumat palasivat mieleeni. Yhtäkkiä olin varma, että pihalta kuului kahinaa. Kuuntelin tarkkaan, mutten erottanut sitä uudelleen.

Miksei äiti lukenut iltasatua? Sen jälkeen aina väsytti niin, ettei nukahtamiseen mennyt kauaa. Silloin ei tarvitsi miettiä mitään ääniä, saisi vaan nukkua. Nyt olo tuntui pirteältä kuin aamulla.

Jälleen kuului kahinaa. Kolahdus. Vedin peiton päälle yli, enkä uskaltanut liikkua. Joku laittoi vesihanan päälle ja pian pois. Se ei voinut olla isä, eikä äiti, sillä he olivat jo nukkumassa.

Laitoin tyynyn pään päälle ja sen suojista kurkistin ikkunaan. Vain kevyt kuunvalo pilkisti metallikaihtimien välistä. Sitten kuului jälleen askeleita ja ovenkahva painui kevyesti alas.

Pidätin hengitystä.

”Piti odottaa, että lääke vaikuttaa”, isä kuiskasi ja tunnusteli olenko vielä hereillä.

En vastannut mitään, mutta vedin peiton ja tyynyn pois pääni yltä. Oli kuin isä olisi ensimmäistä kertaa tullut lukemaan iltasatua, enkä tietäisi, mitä silloin tapahtuu.

”No, mitäs luetaan?”

Isä sytytti lukuvalon ja otti summamutikassa hyllystä kirjan, jonka punaisessa kannessa piirtyi paloauto ja siellä porsas. Aikuisena opin tajuamaan, kuinka paapalla oli ollut kuudes vaisto, jolla hän luki ihmisten ajatuksia. Jotain isä on kai häneltä perinnöksi saanut, sillä tuona iltana hän ei vetänytkään koulupöytäni tuolia sängyn viereen, vaan tuli peiton alle viereeni.

Eikö se ole melkein sama asia?

Ei.

Ei ollenkaan.

Joskus se, mitä silmä näkee, ei näytä niin erilaiselta. Kuin katsoisit kahta valokuvaa, jossa toisessa isä lukee istualtaan ja toisessa vieressäni peiton alla. Melkein samalta ne näyttäisivät, sama tapahtuma on kyseessä.

Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tuo sanonta on valjastettu tutkimaan pahaa, varoittamaan susista lampaiden vaatteissa. Siinä on vasta puolitotuutta. Joskus silmä ohittaa sen hyvän, joka on läsnä sellaisella voimalla, että maailma tiivistyy pisteeksi. Palaa takaisin alkuräjähdykseen, eikä mitään tutkimatonta avaruutta olekaan missään.

Ensimmäisessä tarinassa Herkkukauppias Nauku ryöstetään. Neljännellä aukeamalla on päättelytehtävä, jossa pitää arvata, kuka on syyllinen. Isä luki tarinan ja katselimme arvoitusta. Hän opetti, ettei heti kannata yrittää arvata syyllistä. On parempi ensin miettiä, ketkä eivät ainakaan voineet olla kyseessä. Poissulkea ja pienentää porukkaa. Se oli minulle uusi taktiikka, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun lopulta keksin syyllisen. Banaani-Toope oli ainut, jolla oli mukanaan jotain, mitä oli voinut varastaa herkkukaupasta.

Kun mysteeri oli ratkaistu, isä laittoi kirjan lattialle ja luimme iltarukouksen. Hän makoili vielä hetken hiljaa, kunnes nousi ja kuiskasi ovelta hyvää yötä.

Kun ovi naksahti kiinni, en enää miettinyt Poliisi-TV:tä, enkä ihmiskaappareita laisinkaan. Olin niin onnellinen, ettei se vaatinut ajattelemista. Silmät suljettuina vaivuin hiljakseen lapsen uneen.

*

Selaan tuota samaa tarinaa. Varkaus ja neljännen aukeaman arvoitus. Naurahdan ääneen huomatessani, että oikeaan alakulmaan on valmiiksi kirjoitettuna vastaus arvoitukseen. Miten olen voinut olla huomaamatta tuota aiemmin! Isä taisi aikoinaan kämmenellään peittää sen.

Tuon jälkeen, kun vastauksen jo tiesi, koko aukeamaa katsoi erilailla. Katse etsi syyllisen, Banaani-Toopen, eikä muuta huomannutkaan.

Laitan kirjan takaisin pinon alimmaiseksi. Ei tuo Touhula-tarina minulle mitenkään tärkeä ole. Samanlaisia oli lapsuus täynnä. Pupuja, porsaita ja Banaani-Toopeja. Se oli isä, joka korvamerkitsi tuon illan.

Se hetki, kun olin jo hyväksynyt kohtaloni kohdata illan uneen asti yksin. Kolinat ja rapinat, kaapparit kaikkialla. Peitto pään yllä ja liikkumatta.

Isä saapui silti.

Kaikki kellarit haisevat samalta, päivät toistavat toisiaan. Vuodet vierivät ja aika katoaa. Elämään tottuu niin, ettei vastausta näe, vaikka se lukisi oikeassa alakulmassa.

Se tunne, kun olet jäämässä yksin, muttet jää. Muistijälki siitä, miten valtavaa me voimme toisillemme olla. Tilanteen ei tarvitse olla suuri voidakseen kasvaa suureksi. Siinä se on.  Hitto, miten paljon sokeutta annammekaan välillä itseemme virrata.

Kävelin takaisin yläkertaan ja vilkaisin kelloa, puoli yksitoista. Olkoot myöhä, istuin pitkään keittiön pöydän äärellä ja laitoin viestejä tutuille. Eihän Whatsapp-viesti nyt läsnäolon korkein muoto ole, mutta hiljaisuuden se voittaa mennen tullen.

Lyökää Mona Lisa roskakoriin

Lumi kääntyy helmiksi. Kevät osaa hommansa, kulkee itsevarmana, eikä katsele sivuilleen. Se, ettei siitä koko talvena näkynyt jälkeäkään, on historiaa, vaihtoehtoista totuutta. Kimallus iiriksessäni, lämpö kimpoilee, saa minut voimaan hyvin. Oranssi takkisi hehkuu, en osaa sano mitä, mutta tunnen sen poskillani. Olet käsky kääntämään katseen.

Siinä ei ole minulle mitään uutta.

Kasvosi valossa, lyökää Mona Lisa roskakoriin, mieleni hakee superlatiiveja, mutten keksi yhtäkään sopivaa.

Puristan lumipallon ja heitän sinua kohti. En kuin baseballissa, vaan paraabelissa. Se tarkoittaa samaa kuin vetäisin pipon silmillesi. Rakkaus keventää diskurssia, viilaa sanoista naivismin pois. Tuo meidät lähemmäs sitä, minkä luota emme koskaan pois lähteneetkään.

Olen ollut monessa mukana, miekkaillut sanoilla ja katsonut silmiin. Seurannut, kuinka eurot näytöllä kääntyvät käyräksi. Enemmän sitä ja enemmän tätä. Ihmisen piirtämä suunnitelma kohti jotain, joka ei ole kenenkään.

Älä ymmärrä väärin, en vähättele. Tarpeeksi olen nähnyt tajutakseni, ettei rakkaudesta kirjoittamalla ruokita maailmaa. Ehkä juuri siksi ihmisellä onkin kaksi jalkaa, että hänellä olisi mahdollisuus seisoa rajan molemmin puolin. Tiedäthän sinä – sitä, mutta myös tätä.

Minulle tuo raja kulkee siellä, missä sinäkin. Heitän toisenkin lumipallon ja lyöt sen lapasellasi kimalteiksi. Hymyilet kuin olemassaoloni olisi palkinto. Se lämmittää mieltäni voimalla, joka energiana sulattaisi lumen metrien säteellä ympäriltäni.

Silmissäsi olen valmis, juuri sitä, mitä toivottiin. Se on todellisuuden valtavimpia ulottuvuuksia. Kun saa kokea hetken, jossa itse on vastaus, tajuaa, miten rauhoittavaa on, kun kysymyksiä ei enää ole. Piirrän ihoosi kirjaimia, eikä muulla juurikaan ole väliä. Olemme, emmekä kysele.

Kasvosi valossa, lämpö kimpoilee. Olisipa minulla kauniimpia sanoja. Sinun veroisiasi.

En kuulu toimistoon

Sä et kuulu toimistoon, sä et kuulu toimistoon. Sofian sanat repivät ihoani, saivat pään paisumaan. Teki mieli raapia koko kroppaa kuin vajaamielinen syyhykohtauksessa ja lopuksi lyödä otsa kaikin voimin olohuoneenpöytään.

Kyllä minä sen tiedän!

Mutta eikö voitaisi vain olla tämä elämä hiljaa asiasta? Antaa ajan mennä ja keksiä iskulauseita, jotka hoettuina sävyttäisivät mustan harmaaksi. Aikansa toistettuaan voisi sanoa, että kaikkihan tässä elämässä on enemmän tai vähemmän harmaata. Eikä ongelmaa enää olisi. Se tottelisi puhetta, suksisi hittoon.

Ja minä saisin syyhyni loppumaan.

Vaikka todellisuus olisi kuinka katsojansa näköinen, on siinä säännöt. Nälkää tai yksinäisyyttä on vaikea kuvitella pois. Ei kaiken kestämiseen asu voimia vain ihmisessä itsessään.

Täytyy olla mukana pelissä, jossa on säännöt, joita on hiton vaikea muuttaa. Tehdä niin kuin ei kuulu tehdä. Tajuan hyvin ajatuksen, joka Sofian oli vallannut. Ei se silti minua auttanut itään taikka länteen. Nousin ylös sohvalta välttyäkseni kiusaukselta todella lyödä päätäni pöytään. Väistin yhden ansan, mutta eteisin peili on vähällä suistaa minut toiseen. En ole enää nuori. Vanha on suhteellista, mutta varmaa on, ettei nuoruus enää pidä majaansa kehossani.

Minne kadonnutkaan, hyvästejä jättämättä.

En kuulu toimistoon. Hyväksyn ajatuksen, muttei poistuakaan voi vain lakata olemalla. Täytyy siirtyä. Jos irtisanon itseni toimistotöistä, minne menen, millä elän?

Kun kiusauksen pinta puhkeaa, pilkistää sen sisältä erilainen käsikirjoitus: Alkuun se ihana tunne kontrollista, kun kirjoitat irtisanoutumisilmoituksen. Minä ajan tätä laivaa! Hetket parrasvaloissa, kun työkaverit kyselevät, että mihin sä menet. Kollega toiselta osastolta kehuu rohkeudesta, tiimikaveri ylistää yhteisiä hetkiä. Sitten kotona keittiön pöydän ääressä tarmosta paisuneena tehdä suunnitelmia vihon nurkkaan. Ei, ei sittenkään mitään harakanvarpaita. Kunnon suunnitelma, semmoiset tehdään Exceliin.

Suunnitella ja sitten nukkua aamulla pitkään, kun kukaan, eikä mikään, ole käskemässä. Avata Excel ja lähettää pari sähköpostia, ehkä juurikin se työhakemus kirjakauppaan. Ihmetellä ja nauttia, kun taivas on korkealla.

Kunnes parin viikon jälkeen kuukausi vaihtuu, eikä palkka kilahdakaan tilille. Puolet päivistä onkin mennyt tietokoneella pelaamiseen, kun ei suunnitellakaan jaksa koko aikaan. Todellisuuden kylmä kuiskaus muistuttamassa, ettei suunnitelmien toteuttaminen ole vain itsestä kiinni. Hetkessä ei voi saavuttaa kuin hetkeen kuuluvia asioita. Elämän uoma kääntyy vasta hetkien kertautuessa.

Yhtenä iltana sitten mielen valtaa raastava ahdistus. Alkuhätkähdys, jonka perään välitön sisuuntuminen. ”Nyt on pakko keksiä jotain”. Facebookiin ilmoitus, annetaan sähkökitaratunteja. Yö kieriä lakanoissa, että miten ne tulot pitäisi ilmoittaa verotukseen ja mitä jos ei ilmoittaisikaan. Valvepainajainen kaikkaudesta, jossa jokaiseen suuntaan nousee ylämäki. Vaimea kuiskaus vuotaa sielun uloimmasta nurkasta: Miksen miettinyt rauhassa enempää ennen kuin polulle lähdin.

Rohkeus on helppoa pussi päässä. Keulia mopoa kotitiellä ja jättää todellisuus toiseen hetkeen. Nyt on lauantai ja ulkona lunta kuin Alaskassa. Riittävä tekosyy siirtää kaikki sitä suurempi huomiseen.

Sieluni on liian pienenä maksamaan rohkeuden täyttä hintaa. Kyllä minä vielä tämänkin asian ratkaisen, mutta suunnitelman täytyy olla parempi.

Vaikeinta elämässä taitaa olla elää sitä.

Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?

Yksikään kaupunki ei nuku koskaan – lause pyörii Sofian mielessä. Pyörii ympyrää, surisee ja pörisee, niin ettei merkityksestä saa oikein minkäänlaista otetta. Kaupungissa on aina joku hereillä, mutta onhan kaupunki kuitenkin jotain muutakin kuin ihmiset? Ja kuin uni olisi jotenkin vain valinta, vain vaihtoehto valvomiselle, johon ryhtyessään menettää sen kaiken, joka tapahtuu samaan aikaan. Tämä kaupunki tosin tuntui vähintäänkin torkkuvan. Kello on jo lähemmäs puolta yötä tiistaina, eikä Sofia muista koska olisi viimeksi ollut ulkona tähän aikaan. Nukkua, valvoa. Valita. Ja kun yhden valitsee, toisen menettää. Sofia oli jo halukas päästämään irti ajatuksesta, mutta kuin askelten rytmiin se takoo itsensä uudelleen esiin.

Liikennevalot välkkyivät vihreää, mutta Sofia pysähtyi ja hengitti syvään pakkasilmaa. Katseli hetken sitä ainoaa autoa, joka näytti ilmestyvän odottamaan. Nuori mies leveä lippainen lakki päässään. Vaimea basson kumahdus kuului kadulle asti. Äänenvoimakkuuden välitön yhteys itsetuntoon, Sofian naureskeli mielessään. Nuori mies huomasi Sofian tuijottavan ja teki huulillaan eleen kuin olisi lähettänyt suudelman.

”Hyi helvetti”, pääsi Sofian suusta.

Jalankulkijoiden vihreä ehti vaihtua uudestaan punaiseksi ja mies iso lippis päässään kaasutti Audinsa liikkeelle. Kohdalla vielä katsoi Sofiaa kuin odottaen jotain elettä. Sofia käveli heti auton mentyä punaisia päin. Hyi mutta toisaalta – tuntematon ja suudelma. Sellaisesta oli jo niin kauan aikaa, että oli tullut automaatioksi tuomita ajatus. Jankkaus kaupungin nukkumisesta oli onneksi unohtunut ja Sofialla soi nyt päässään vain sana, jonka aiemmin päivällä oli mäkkärissä minulle sanonut. Vapaudu.

Kaikki ne helvetin säännöt elämässä, jotka eivät lopulta perustu muuhun kuin pitkään historiaansa. Se turvallisuudentunne tehdä kuten aina ennenkin. On ihan ok sanoa ihmisen olevan täysi ääliö, mutta tuntemattoman suuteleminen, se onkin jotain paljon vakavampaa.

Käännyttyään kulman taakse Sofia pysähtyi katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Kirjoja ketodieetistä, makeanhimosta, keijuista ja murhamysteereistä. Miten jokainen vuosi löytyy noin paljon julkaistavaa? Värikkäiden kansien paljous huutaa vuodesta toiseen eksyneelle: ”Minä olen kartta”.

Sofia nappaa puhelimen taskustaan ja laittaa minulle viestin.

”Sun pitäisi olla kirjakaupassa töissä, eikä siellä toimistossa. Tiedät sen itsekin”.

Saman tien viestin luettuani iskee kokovartalokokemus. Sofia on niin oikeassa, että se ahdistaa. Annetaan minun nyt kuitenkin olla, ilta on Sofian.

Kun Jari alkuillasta oli esittänyt tietämätöntä Sofian avatessa keskustelua, oli Sofia tuntenut olevansa täysin tilanteen päällä. Ottanut oluen siinä missä hänkin ja antanut asian olla. Ottanut toisen ja kolmannen ja sittemmin päättänyt lähteä käymään kaupungilla vielä neljännellä.

”Häh? Nythän on tiistai”, oli Jari sanonut.

”Totta! Voin mä jäädä kotiinkin, jos halut jutella jostain?”

Ja niin Sofia sitten seisoi kirjakaupan näyteikkunan edessä miettimässä vapauden käsitettä kuin vannoutuneempikin filosofi.

Astuessaan sisälleen pubiin Sofiaan iski ihmetys, ettei kuppilassa haisekaan tupakka.  Samalla kun Sofia mielessään hymyili omalle hölmöydelleen, kulki kylmät väreet pitkin selän pintaa. Onko kaikesta todella niin kauan?

Sofia tilasin lasin valkoviiniä, nappasi tiskiltä Iltalehden ja siirtyi nurkkapöytään istumaan. Kansanedustaja heilunut humalassa ja siitä saatu aukeaman juttu. Sofia huokaisi ja käänsi sivua. Samalla opiskelijalauma pölähti pubiin. Naurun remakkaa ja laajoja liikesarjoja. Sofia kohotti hetkeksi katsettaan. Nuoria haalareissa, katoamaton luonnonvara tässä kaupungissa. Tuntemattomia kasvoja, joille elämä piirtyi juuri hetkessä. Sofia palasi lehteensä ja selaili muutaman aukeaman edemmäs samalla. Nauru taustalla jatkoi raikumistaan.

”Rahat tai henki!”

Ääni singahti läpi hälinän, osui Sofiaan. Hän säpsähti ja katsoi ensin väärään suuntaan. Oikealle puolelle seisoo mies, jonka punaisten haalarien hihat olivat sidottuina lantion ympärille. Sofia tuijotti hämmentyneenä.

”Henki.”

Mies punaisissa haalareissaan katsoi Sofiaa silmiin ja hymyili.

”Saat pitää sen.”

”Minkä?”

”No molemmat, rahat ja henkes.”

Hiljakseen Sofia sai ajatuksensa kasaan, katseli vieressään seisovaa miestä. Ruskeat silmät näyttivät hämyssä mustilta helmiltä. Hiustyylistä päätellen mies oli tullut suoraan parturista. Sivuilta lyhyeksi, päältä kevyen kaartuvasti oikealle. Vahva kulmikas leuka. Kun mies hymyili, silmäkulmat kaartui hieman alaspäin. Ilo silmälle. Sofia arvioi hänen olevan vähintään kymmenen vuotta itseään nuorempi.

”Istu.”

”Ai niin kuin koira?”

”Kuinka alkeita sulle täytyy opettaa”, Sofia sanoi ja oli tyytyväinen hymyynsä.

Mies istui ja ojensi kätensä nyrkkitervehdykseen. Sofian hymy on lähellä kääntyä naurunpurskahdukseksi, mutta hän ojensi kuitenkin nyrkkinsä vastaukseksi. Sitten hiljaisuus, jonka aikana hörpyn ottaminen lasista kehittyy poikkeuksellisen tietoiseksi prosessiksi.

”Mä olen Lassi.”

”Mikä on parasta Lassissa?”

Miehen kulmikas leuka tekee tyhjän liikkeen, kuin rumpali löisi symbaalista ohitse. Lassi katsoo hetken ohi Sofiasta.

”Parasta mussa, oon kiltti.”

”Muumimamma?”

”Enemmänkin Hessu Hopo, mutta sä et sanonut vielä nimees…”

Sofia huomaa kielensä olevan kepeä, sanat muodostuvat vaivatta. Hän kyselee Lassilta kaikenlaista, tarkkailee ilmeitä. Nauttii, kun nuorempi mies häkeltyy sanoissaan.

”Uskotko sä mua?” mies kysyy kerrottuaan suunnitelmastaan perustaa oma ohjelmointifirma heti, kun vain saa tarpeeksi säästöjä kasaan.

”Mä uskon, että sä uskot itseäsi. Älä anna mun olla mikään mittari sen rinnalla.”

”Sä olet mielenkiintoinen nainen”, Lassi sanoo, ”Odotas hetki”.

Lassi nousee ja loittonee baaritiskille. Sofia katsoo hänen jälkeensä ja on jo ajattelemaisillaan jotain hänen hartioistaan, kunnes antaa katseensa jatkaa kiertoajeluaan. Taustamusiikki ja yleinen hälinä ovat vuorovedoin kasvaneet, vaikkei kuppilassa vieläkään tungosta ole. I was made for loving you soi ja muutaman metrin päässä shottilasejaan kohottelevan seurueen puheesta ei saa selvää kuin yksittäisiä sanoja.

Sofia tietää hyvin, mitä hänen ikäisensä kuuluisi nyt itseltään kysyä: ”Mitä minä täällä teen?” Siinäpä se, tuota viisaammaksi on hän päättänyt itsensä piirtää. Olla, koska hyvällä olemisella on arvo sinänsä. Ei sitä tarvitse osata selittää. Mieluummin vain lopettaa kaikenlaiset muoviset sisältä ontot itsetutkistelut. Jättää työntämättä päätään väkisin ämpäriin ja tunnustella, mahtuuko se. Kyllä elämässä tilaa on.

Sofia säpsähti kuin aiemmalla kertaa, kun Lassi palasi pöytään. Iso lasi punaviiniä liukui pitkin pöydän pintaa Sofian eteen.

”Maista! Tämä on mun suosikki.”

Sofia pyöritti lasia ja nuuhkaisi. Vahvan nahkainen tuoksu. Maku vastasi tuoksun luoma mielikuvaa. Miellyttävä.

”Tiesitkö, että punaviinien laatu tulee suoraan sieltä viinitarhasta”, Lassi kysyi

”Mistäs muualtakaan?”

”Eiku. Mieti nyt, mitä kaikkee tässä maailmassa on, johon joku kapitalisti sekoittaa lorauksen sitä ja tätä ja myy omanaan. Kukaan ei tiedä, mistä mikäkin maku lopulta tulee. Niinku tämä Subwayn juttu, että onko niiden tonnikalassa oikeesti edes tonnikalaa. Punaviini on sitä, mitä viinitarhalta lähtee. Sitä makua ei voi feikata. Mieti nyt, jonkin on aitoa.”

”Mitä se sulle sitten tarkoittaa?”

Jälleen pieni hämmennys, sanojen haku. Nuoruudessa on uskoa, eikä turhia miksi-minä-täällä -kysymyksiä. Samalla nuoruuden pinta on karkaisematon, altis aukoille, jotka huomaa vasta, kun ne osuvat kohdalla. Ei siinä mitään väärää ole.

Odottaessaan vastausta, Sofia huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi silittää sänkeä noissa mukavan kulmikkaissa kasvoissa. Ihan vain kokeilla. Kuin maistaisi juomaa kaverin lasista.

Keskustelu jatkuu, Sofia huomaa viimeisellä siemauksella viinin maistuvan paljon vähemmän. Sepäs meni nopeaan. Päässä alkaa tuntua kotiinlähdöltä.

”Kiitos viinistä, mun täytyy nyt lähtee kotiin.”

”Sitä saisi tuolta kyllä lisääkin”, Lassi nyökkää tiskin suuntaan ja pyörittelee omaa lähes puolillaan olevaa lasia kädessään, ”Haenko?”

”No… tai siis ei. Kyllä mä nyt lähden.”

Sanat sanottuaan Sofia jää edelleen istumaan paikoilleen. Tyhjä punaviinilasi, ensi siemauksen vahva maku, joka asteittain laimeni lasin tyhjetessä. Lassin silmät, mustat kivet, alaspäin vienosti taittuvat silmäkulmat. Hetken Sofiasta tuntuu kuin olisi tyystin vailla ajatuksia tämän hetken ulkopuolelta.

”Voitaisko me suudella ennen kuin lähdet?” Lassi kysyy.

Suudella tuntematonta. Vapaudu. Ajatukset kuin flipperin kuula. Lassin katseessa ei paista himo, vaan ihminen – hetki elämää. Tuskin yhtään sen enempää, vaan ei myös piirua vähempääkään. Vapaus. Vapaus. Sofia nousee ylös ja pukee punaisen kangastakin ylleen. Harmaa pipo valkoisella tupsulla vasemmassa kädessään hän hipaisee Lassin oikeaa poskea. Sänki pistelee, siirtyy sormesta selkäpiihin. Säväyttää, muttei muuta mitään.

”Kuullaan!”

Lassi katsoo, huulet säilyttävät hymynsä. Kuullaan. Yksi sana, joka hengästyy hetkessä, koska se peittää enemmän kuin avaa. Sen tajuaa ja silti haluaisi kysyä. Sofia poimii käsilaukun mukaansa ja taakseen katsomatta kävelee ulos. Ilma on kirpeä, eikä siinä ole punaviinin tuoksua. Lassi katsoo suuntaan, johon mielenkiintoisen naisen selkä katosi. Punaviini huikalla loppuun, sillä juuri tähän ei voi jäädä kuin toviksi, sitten on jatkettava. Muuten elämä karkaa ja sellaiseen hän on liian nuori.

Ulkona Sofia on tyytyväinen itseensä. Hypähtää ilmaan ja alas tullessaan liukastuu ja päätyy istumaan kirjakaupan ikkunan eteen kadulle. Kadun kylmyys tunkee kangastakin läpikin. Sofiaa nauraa ääneen. Itselleen, elämälle, kaupungeille, jotka eivät nuku koskaan. Tanakka mies mustassa duffelitakissaan pysähtyy seuraamaan tilannetta. Ennen kuin mies ehtii avata suutaan, Sofia sanoo:

”Pois, mene pois.”

Mies puristelee päätään, jatkaa matkaansa. Sofia kömpii ylös, katsahtaa hetkeksi näyteikkunaa ja jatkaa matkaansa.

”Pois on hyvä”, Sofia kuiskaa itselleen. Mieli tekisi hypätä uudelleen, mutta minnekäs tässä kiire. Hyppiä kyllä ehtii.

Suudella tuntematonta. Vapaus. Mutta ei nyt, ei näin. Liian helppoa, liian halvalla. Vapaus menettää merkityksensä, jos sen näkee vain myöntymisen kautta.

Pakkanen pistelee poskia, Sofia odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Hämy, hälinä ja punaviinit. Sänki mukavan kulmikkaassa leuassa. Sitä ja tätä – niin nopeaan asiat kääntyvät menneeksi, jolla ei enää ole juurikaan väliä.

Sille polulle Sofialla ei ole aikomustakaan lähteä.

Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.