Laskin seitsemän jääpalaa lasilliseen karpalomehua. Luvun sanotaan symboloivan sisäistä tietoisuutta ja syvempää ymmärrystä. Viisikin olisi jo riittänyt, eikä kuuten voinut pysähtyä. Seitsemän on turvallisempi. Siksi lasi on nyt piripintaan täynnä.

Laskin lasin terassin vielä yöviileälle lasipöydälle. Maisema herää samaan tahtiin kanssani. Päätin jo eilen illalla, että tänään aamu saa olla pitkä. Vasta kunnes aurinko puolen päivän aikaan alkaa kääntyä seinän takaa esiin, ryhdyn miettimään jonkin, minkä lie, tekemistä. Siihen asti olen pääni sisällä koputtelemassa ovia, oppimassa, miten ne aukeavat.

Vain pienen tovin ehdin seurata mustaa lintua kaartelemassa kukkulan rinteen yllä, kun katumus punnertaa itsensä esiin terassin nurkasta ja lähtee kiipeämään jalkaani pitkin. Se ehtii kiivetä pohkeen puoleen väliin, kunnes ymmärrän, että minun täytyy – nimenomaan täytyy – ottaa lasista yksi jääpala ja heittää se pois. Hieman jo sulaneena se pärähtää pieniksi paloiksi terassin viereisellä valkealla kalkkikivellä. Jostain tiheän alppiruusupuskan uumenista syöksähtää mustavalkea kissa tutkimaan tapahtunutta. Hetken haistelee, nuolaisee nopeasti isointa palaa ja katoaa jälleen.

En minä voi, enkä halua, uskoa numeroihin. Seitsemän on nyt kuusi, eikä demoneita näy missään. Helkkariako ne minun mehulasia jonain merkkinä pitäisivätkään. Numerot ovat, mitä minä olen, eikä koskaan toisinpäin.

Katumus, joka kiipesi jalkaani pitkin, ehti tässä välin vaihtaa muotoaan. Mustavalkeasta se kääntyi vaalean harmaaksi, syyllisyydeksi, ja jatkoi kiipeämistään. Väärin valitsi, nimittäin ajan ja paikan. Nappaan syyllisyyden jalaltani ja heitän samaan suuntaan jääpalan kanssa. Tällä kertaa kissaakaan ei jaksa enää kiinnostua sirpaleista.

Kyllähän minä eilen sinulle valehtelin, mutta ettäkö katuisin? Tekisin saman uudelleen oikeastaan jokaisena elämäni jäljellä olevana päivänä. Rehellisyyteen uskon kyllä enemmän kuin numeroihin, mutta sekin on yksinkertaisesti semmoinen valtavuus, ettei ihmisen pidä liikoja valalle mennä. Kun tarpeeksi tutkitaan, aina löytyy jotain, eikä sen jälkeen ole paluuta. Sinulla on rikosrekisteri, josta ei pääse eroon kuin luopumalla koko hurskastelusta. Kasvot aurinkoon, jalat maan tomussa. Emme me siipiä puhumalla saa.

Eilen olimme meren rannalla, satamassa, jossa oli paljon kauniita laivoja. Istua katsomaan ja jutella niitä näitä, kunnes illan ensi hämärä koputtelee hiljakseen olkapäähän. Sinulla oli ylläsi lyhyt punainen mekko, joka jättää selän paljaaksi. Sandaalit, joissa hennot nyörit kiersivät nilkkojasi. Tuuli mereltä oli kevyt, mutta ajoittain se heilautti kastanjanruskeita hiuksiasi.

”Minne päin tästä mennään?”

”En osaa sanoa ollenkaan, mene sinä edeltä.”

Hieman epäröit, vilkaisit Google mapsia kännykästäsi, ja lähdit sitten kulkemaan mäkeä ylös kohti kukkulan lakea. Kävelin muutaman askeleen päässä takanasi ja tiesin kyllä vallan hyvin, mihin suuntaan meidän kuului kulkea. Mitä sitten, jos valehtelin?

Meri laivoineen lempeänä oikealla, aurinko iltatoimissaan horisontin yllä. Punertaa kuin elokuvan loppukohtauksessa. Yksittäisiä kehtopyökkejä polun varrella luomassa varjoja eteemme. Vasemmalla puolellamme tiheä puusto, jonka seassa lintujen sekakuoro laulamassa Välimeren säveliä. Ja sinä edelläni punaisessa mekossasi. Vartalosi keinui kuin kävely olisi hiljainen tanssi. Paljas selkäsi ja hiukset, joiden tiedän tuoksuvan laventerille.

Johda sinä vain, jotta voin kulkea takanasi. Katsella rauhassa ja olla onnellinen.

”Mitä mietit”, kysyt olkasi yli.

”Kunhan hengittelen näkymiä.”

”On kyllä niin kaunista”, vastasit katsahtaen merelle.

Hymyilin itsekseni katse tanssissasi. Ei pidä puhua liikoja, ettei jää valheesta kiinni. Rehellisyys. Enemmän minä pidän rakkaudesta kuin itseäni suuremmista illuusioista.

Otan hörpyn karpalomehua. Enää jäitä ei ole ainuttakaan, kuusi on nolla, mutta viileys juuri oikea. Musta lintu näyttää edelleen liitelevän rinteen yllä. Katumus on käsitelty ja syyllisesti heitetty menemään. Minun on hyvä olla.

Sen kai minä lopulta vain halusinkin sanoa: rakastan sinua valtavasti.