Etkö sinä saatana tajua?

Maali oli tehty kahdesta tumman ruskeasta vanerilevystä. Taakse kakkosnelosista jalat, joita vasta levyt nojasivat suurin piirtein suorana. Maalivahti sai päähänsä ristikkokypärän ja vanhan mustan pesäpalloräpylän. Toppahousut eivät lopulta paljoakaan suojanneet. Kuka ikinä maaliin uskalsikaan, sai reitensä mustelmille torjunnoista. Ylpeyden aihe sinänsä. Mitä enemmän mustelmia, sitä enemmän torjuntoja. Pallona toimi oranssi tennispallon ja pesäpallon välimuoto. Kukaan ei muistanut, mistä se oli tullut, mutta eipä se värinsä takia kadonnutkaan. Sillä pelasimme vuosikaudet.

Tuohon aikaan keräsimme myös jääkiekkokortteja. Niitä sai joka kioskista ja maksoivat 20 markkaa paketti. Jos emme pelanneet pihalla, pelasimme tietokoneella tai vaihtelimme kortteja. Se oli aikaa, kun ei ollut internetiä ja NHL-pelejäkin näki vain lauantai aamuisin tunnin koosteena. Kun joku kertoi tarinan, ”mitä oikeasti kerran tapahtui”, ei sitä kukaan mistään voinut tarkistaa. Ne uskottiin sellaisinaan ja kerrottiin eteenpäin.

Tämä loi välillemme oman pienen todellisuutensa. Mystiikkaa, joka kutsui puoleensa. Kortit olivat pieniä portteja siihen maailmaan, mitä Google nykyään tarjoaa niin vaivatta. Mistä me muuten olisimme tienneet, miltä valtameren takaiset pelaajat näyttävät ja montako maalia he ovat tehneet?

Kun kaikki tuo mielessä pelasimme pihassa, halusin olla Selänne. Tiesin hänet jo Jokereista. Suomalainen salama, paras kaikista.

Kun sanon, että halusin olla Selänne, ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut olla itseni. Päinvastoin! Selänne oli juuri sitä, mitä halusin olla, mutten ollut. Jos olisinkin Selänne, olisin pikamatka unelmaani. Tulisin taikasauvalla todeksi. Tuntui hyvältä kuvitella olevansa Finnish flash.

Siinä on valtava ero, tiedätkö mihin?

Unelmat myötäkarvaan – kuin angorakissan silittäminen olohuoneen sohvalla. Nykyhetken laajentaminen mielikuvitusta käyttäminen. Kuin miettisi, mitä ostaisi, jos saisi lottovoiton. Siinä pohdinnassa on vain voittajia.

Joni on Petrin isoveli, viisi vuotta meitä vanhempi. Häntä ei kiinnostanut jääkiekko, vaan mopot ja Pamela Anderson.

”Susta mitään Selännettä tuu, eihän täällä maalla oo edes seuraa, missä pelata”, hän julisti kerran, kun kuuli huutomme ulkona.

Joni. Joni. Joni. Sinä olit vähän tyhmä. Ikääsi pienempi. Tai ehkä sittenkin juuri ikäisesi. Tarpeeksi vanha löytääksesi uhon.

Sillä kyllä minä tuon jo tiesin. Ei se koskaan ollutkaan se juttu. Kuullessani hänen huutonsa, mietin, että onpa tuo pöljä. Hiotun puupölyn makuinen torso.

Se tarkoittaa yhtä kuin, ettei hän tajunnut ollenkaan.

Joni oli liian vanha kerätäkseen kortteja. Hän kaverinsa eivät pelanneet vaan ajelivat mopoille. Ja koska me emme tehneet samaa, olimme väärässä. Aikuisena sen monesti unohtaa, mikä arvovalta muutamaakin vuotta vanhemmalla sankarilla on. Emme me Jonille silloin vastaan väittäneet.

*

Minulla on kaikki jääkiekkokortit tallessa. Selänteen kortteja minulla on 124. Oikeastiko? Kyllä. Älä arvioi lapsen tahtoa olla idolinsa. Joni asuu nykyään stadissa, kuten Petrikin. Näin hänet kolme vuotta sitten. Kättelimme: ”Pitkästä aikaa!”. Ei siinä menneitä muisteltu sen enempää. Riittää, kun lapsuus elettiin samoilla neliökilometreillä ja olimme jälleen kavereita.

Joimme kahvit ja päälle vielä oluetkin. Petri, Joni, upeaa tavata vanhoja tuttuja.

Vaan enpä minä heistä kirjoita.

Tumman ruskeaa vaneria, kakkosnelosta tukena.

Kyllä me tajusimme, ettemme NHL:ään ole matkalla. Ei lapsikaan yksisoluinen ole. Halusimme vain leikkiä ajatuksella, olla hetken unelmamme.

Minulla on sama maalikin tallella. Eilen lämin siihen oranssia palloa -minnekä se värinsä vuoksi olisikaan kadonnut. Selänne on pelinsä lopettanut, minä eri alalla urani keskellä. Enää en tiedä kuka haluaisin olla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Olla sitä ja tätä, enää se ei riitä. No, ole oma itsesi. Niinhän se menee. Yksinkertainen vastaus elämän kokoiseen kysymykseen.

Jonin kanssa olemme sujut, mutteivat hänen kaltaisten varjot ole ympäriltäni kadonneet.

”Ole tällainen.”

”Ole tuollainen.”

”Älä ainakaan tuommoinen.”

Etkö sinä saatana tajua, etten huvikseni tätä elämää elä? Kuin minulla olisi joka päivällä uusi takki, jonka pukea päälle?

En itseäni luonut, enkä aio luodakaan. Lohi hyppii vastavirtaan, miksen saisi kulkea polulla sinua vastaan. Tervehtiä kuin tuttuja tervehditään ja antaa olla pohdinnat siitä, miksen ole kuin sinä.

Ihminen on susi toiselle. Ei se sanonta ole fantasiakirjoista, vaan elämästä. Ja ihmisiä olemme me, sinä ja minä. Erilaisia. Oranssi pallo, mihin se katoaisi.

Se saattaa olla elämän vaikein ja tärkein oppi.

En kuulu toimistoon

Sä et kuulu toimistoon, sä et kuulu toimistoon. Sofian sanat repivät ihoani, saivat pään paisumaan. Teki mieli raapia koko kroppaa kuin vajaamielinen syyhykohtauksessa ja lopuksi lyödä otsa kaikin voimin olohuoneenpöytään.

Kyllä minä sen tiedän!

Mutta eikö voitaisi vain olla tämä elämä hiljaa asiasta? Antaa ajan mennä ja keksiä iskulauseita, jotka hoettuina sävyttäisivät mustan harmaaksi. Aikansa toistettuaan voisi sanoa, että kaikkihan tässä elämässä on enemmän tai vähemmän harmaata. Eikä ongelmaa enää olisi. Se tottelisi puhetta, suksisi hittoon.

Ja minä saisin syyhyni loppumaan.

Vaikka todellisuus olisi kuinka katsojansa näköinen, on siinä säännöt. Nälkää tai yksinäisyyttä on vaikea kuvitella pois. Ei kaiken kestämiseen asu voimia vain ihmisessä itsessään.

Täytyy olla mukana pelissä, jossa on säännöt, joita on hiton vaikea muuttaa. Tehdä niin kuin ei kuulu tehdä. Tajuan hyvin ajatuksen, joka Sofian oli vallannut. Ei se silti minua auttanut itään taikka länteen. Nousin ylös sohvalta välttyäkseni kiusaukselta todella lyödä päätäni pöytään. Väistin yhden ansan, mutta eteisin peili on vähällä suistaa minut toiseen. En ole enää nuori. Vanha on suhteellista, mutta varmaa on, ettei nuoruus enää pidä majaansa kehossani.

Minne kadonnutkaan, hyvästejä jättämättä.

En kuulu toimistoon. Hyväksyn ajatuksen, muttei poistuakaan voi vain lakata olemalla. Täytyy siirtyä. Jos irtisanon itseni toimistotöistä, minne menen, millä elän?

Kun kiusauksen pinta puhkeaa, pilkistää sen sisältä erilainen käsikirjoitus: Alkuun se ihana tunne kontrollista, kun kirjoitat irtisanoutumisilmoituksen. Minä ajan tätä laivaa! Hetket parrasvaloissa, kun työkaverit kyselevät, että mihin sä menet. Kollega toiselta osastolta kehuu rohkeudesta, tiimikaveri ylistää yhteisiä hetkiä. Sitten kotona keittiön pöydän ääressä tarmosta paisuneena tehdä suunnitelmia vihon nurkkaan. Ei, ei sittenkään mitään harakanvarpaita. Kunnon suunnitelma, semmoiset tehdään Exceliin.

Suunnitella ja sitten nukkua aamulla pitkään, kun kukaan, eikä mikään, ole käskemässä. Avata Excel ja lähettää pari sähköpostia, ehkä juurikin se työhakemus kirjakauppaan. Ihmetellä ja nauttia, kun taivas on korkealla.

Kunnes parin viikon jälkeen kuukausi vaihtuu, eikä palkka kilahdakaan tilille. Puolet päivistä onkin mennyt tietokoneella pelaamiseen, kun ei suunnitellakaan jaksa koko aikaan. Todellisuuden kylmä kuiskaus muistuttamassa, ettei suunnitelmien toteuttaminen ole vain itsestä kiinni. Hetkessä ei voi saavuttaa kuin hetkeen kuuluvia asioita. Elämän uoma kääntyy vasta hetkien kertautuessa.

Yhtenä iltana sitten mielen valtaa raastava ahdistus. Alkuhätkähdys, jonka perään välitön sisuuntuminen. ”Nyt on pakko keksiä jotain”. Facebookiin ilmoitus, annetaan sähkökitaratunteja. Yö kieriä lakanoissa, että miten ne tulot pitäisi ilmoittaa verotukseen ja mitä jos ei ilmoittaisikaan. Valvepainajainen kaikkaudesta, jossa jokaiseen suuntaan nousee ylämäki. Vaimea kuiskaus vuotaa sielun uloimmasta nurkasta: Miksen miettinyt rauhassa enempää ennen kuin polulle lähdin.

Rohkeus on helppoa pussi päässä. Keulia mopoa kotitiellä ja jättää todellisuus toiseen hetkeen. Nyt on lauantai ja ulkona lunta kuin Alaskassa. Riittävä tekosyy siirtää kaikki sitä suurempi huomiseen.

Sieluni on liian pienenä maksamaan rohkeuden täyttä hintaa. Kyllä minä vielä tämänkin asian ratkaisen, mutta suunnitelman täytyy olla parempi.

Vaikeinta elämässä taitaa olla elää sitä.

Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Se on kaikilta pois

Hyytävää pakkasta oli jatkunut jo viikon. Herätessäni mittari oli näyttänyt edelleen – 29 astetta. Lattia oli kylmä kuin murhamiehen sydän. Lapsena aina ihmettelin aikuisten pakottavaa tarvetta antaa villasukkia joululahjaksi. Tämän jääkauden myötä olen oppinut antamaan niille arvoa. Olen myös varma, että jos ei ole koskaan paukkupakkasilla asunut vanhassa maalaistalossa, ei voi ymmärtää, miten näissä jokainen nurkka vuotaa. Kahteen makuuhuoneeseen laitatin kymmenisen vuotta sitten tuulensuojalevyt, mutta nyt nekin tuovat mieleen lähinnä laulun lapsuudesta: ”…purukumilla paikkaamme sen”.

Puolen litran muki täynnä kuumaa teetä katselen pursuvaa sähköpostilaatikkoa. Tuntuu kuin postitulvan äärellä lukutaito pakenisi kehostani. Otsikoissa vilisee samoja tuttuja sanoja: ”Viestintää”, ”Kysely”, ”Kooste”, ”Yhteenveto”. Pidän työstäni, mutta juuri nyt vaatisi fuusiovoimalan verran energiaa ylittää lähtökitka.

Tuijotellessani mieleeni muistuu eräs parin vuoden takainen seminaari. Puheenaiheeksi sielläkin nousi sähköpostitulvan vitsaus. Eräs vanhan koulukunnan patruunajohtaja (jolla muuten kasvoi korvissa niin paljon karvaa, että ajauduin pohtimaan, miten parturi tuommoiseen suhtautuu. ”Ja leikataanko korvatkin?”) julisti, että hänellä on loistava keino hallita sähköpostia:

”Aina loman jälkeen poistan lukematta jokaisen sähköpostin. Kyllä ne, joilla oikeasti on asiaa, on sitten uudelleen yhteydessä.”

Kommenttia seuranneen hiljaisuuden rikkoi vieressäni istunut nainen toteamalla, että juuri noin sitä pitäisi kyllä itsekin uskaltaa. Hyväksyvää muminaa useammasta suunnasta, samalla kun patruunajohtaja paranteli ryhtiään silminnähden ylpeänä.

Hörppään lisää teetä, pieni lämmön aalto vaeltaa rintakehääni. Patruunajohtaja taljat korvissaan. Olen samaa mieltä kuin silloinkin: Typerä ukkeli.

Nostan villasukan varsin kolmatta kertaa ylemmäksi. Niitä harvoja kertoja, kun muistan olleen vielä kylmempi kuin tänään oli lukion ensimmäisellä luokalla. Äiti, joka ei ollut enää vuosiin aamutoimiin puuttunut, seisoi eteisessä kuin ala-aste aikoinani.

”Siellä on neljäkymmentä astetta pakkasta, panet tuon isän toppatakin.”

”E.”

”Mitä?”

”E.”

”Laitatpas!”, äiti huudahti ja otti toppatakin henkarilta.

Niin siinä sillä kertaa kuitenkin kävi, että poljin kuin poljinkin koululle musta nahkatakki päälläni (alla toki villapaita ja tuulitakki). Sähkökitara ja vanhan koulukunnan rock – siihen maailmaan ei mitään kirkkaan sinisiä toppatakkeja mahtunut edes tuommoisella pakkasella. Kun oli juuri löytänyt oikeat elämänlinssit, joiden kautta itsensä haluaa nähdä, ei varaa poikkeamille vielä ollut.

Nahkatakki päälle, koska niin on hyvä. Ei siinä kenellekään muulle tule kylmä kuin itselleen. Se elämänmittainen laskutoimitus siitä, minkä hinnan on itsensä vuoksi valmis maksamaan. Joskus jokin tuntuu niin oikealta, ettei kukaan, eikä mikään, pysty uskoa horjuttamaan. Toisena hetkenä, toisten tähtien alla, muiden pelko saa elinvoimaisenkin kynttilän sammumaan vakan alla.

Elämää, itsensä löytämistä – seurausten hinnan niin hyvässä kuin pahassa tuntee itse ihollaan.

Patruunajohtajan kiireenhallintametodit olivat jotain muuta. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa hintaa itse. Ei ole mikäänlainen taito ottaa muilta itselleen. Jättää laina maksamatta, olla myöhässä sovitusta tai poistella toisten kirjoittamia viestejä, jos ei itseä huvita lukea.

Paha saa aina palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu. Varastamalla on helppo vaurastua ja juuri siksi se sokaisee. Kun valo heijastuu kirkkaasti, näkee vain valon, eikä sitä, mistä se heijastuu. Se häilyvä raja röyhkeyden ja itsenään olemisen välillä, joka niin monesti ajautuu silmän sokeaan kulmaan.

Kun paappa muutama vuosi tuon toppatakkiepisodin jälkeen nukkui pois, ei mieleeni tullut edes hetkeksikään, että menisin hautajaisiinkin nahkatakissa ja farkuissa. En ole vain minä, vaan olen myös osa isompaa kokonaisuutta, jonka me yhdessä muodostamme. Kun sieltä varastaa, se on kaikilta pois. Vaikka oma saldo hetkeksi kasvaisikin.

Pöydällä värisevä iPhone palauttaa minut tähän hetkeen. Aamun ensimmäinen palaveri alkaa 15 minuutin päästä. Niinpä niin. Itsensä löytäminen vaatii lopulta yllättävän paljon fiksuutta.

Nahkatakki ja rock’n roll, varkaaksi en silti rupea. Kyllä minä nämä sähköpostit lopulta luen.

Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”