Olen minä kohtuullisen harvoin. Ajatuksen ensireaktio maistuu toki liian ison hattaran lopuilta, mutta palautuu viipyessään oikeaan makuunsa. Ilman tuota viipymistä koko kysymys oikeastaan kuolisi ilman suurempaa muistomerkkiä. Ja samaan aikaan mielen nurkkaan saattaa nousta – ajattelen ja olen. Ollaan vain. Se on eri tarina.

Minänä olemisen höpöniitti lähtee vinojengalle jo siitä, että pitäisi olla kategoria. 1 vai 0. Sanoitko 0,5? Ei käy. Se valtava pyrkimys, joka meillä on ainutlaatuiseen miljardien keskellä, ja silti valitsemme lähtöpisteeksi tuon. Jokainen, joka on kouluruotsilla koettanut kertoa itsestään, kykenee ymmärtämään, mitä tarkoitan. Olen sitä, jolle on olemassa selkeät sanat. Välittömästi niiden jälkeen alkaa tyhjyys, sillä se, mille ei sanoja ole jää aina lopulta sanomatta. Silloin tällöin saatan saada mahdollisuuden selittää, hahmotella sanojen välimaastoa ja ehkä jopa venyttää aiempaa, mutta lopulta päädyn nimenomaan aiemman sisään. 

Jos ihminen on radikaalisti vapaa, voimme jokaisena hetkenä valita itsemme uudelleen. Kääntyä vastakohdaksi tai kasvattaa fonttikokoa – olla tovin ja sitten seuraavaa. Vaikka tuon kaltainen radikaali vapaus jättääkin tilaa vasta-argumentoinnille, olen valmis hyväksymään ajatuksen. Yksinvaltiaaksi ei siitä silti ole, joskin hallitukseen saattaa päästä. 

Radikaali vapaus ja samaan aikaan, samassa suuruusluokassa, radikaali altistuminen. Minä olen sitä, mitä kulloisenakin hetkenä valitsen olla (unohtamatta toki radikaalin rajoja eli yhteisiä sanoja) ja samalla olen myös sitä kaikkea, mihin itseni ulkopuolella olevat moninaiset voimat minua linkoavat.

Tarkoitan juuri sitä, kun ahdistuu pelosta, vaikka itsekin tajuaa pelon olevan turhaa. Sitä, kun haluaisi haluta, muttei halua ollenkaan ja pyrkii silti. Sitä, kun rakastaa, muttei toimi sinne päinkään. 

Sitä, kun ei ole omalla asiallansa ollenkaan. Radikaalia kyllä, mutta vapauden ihanteesta vakavasti vajaa.

Ehkä onkin olemassa sitten kaksi minää? Toinen on se, jota vapaudellani kirjoita polveilevaksi tarinaksi ja toinen on isompi minä, jossa vapaa valinta on vain yksi olemisen suuntaan. Toisin sanoen; olen minä vain joskus tai sitten minä ei ole mitään, jonka voisi kirjoittaa muistiin ja palauttaa myöhemmin ajankohtaisena. Onhan siinä ymmärrettävää, ehkä myöskin hyväksyttävää. Vakiintunut tapa kun haluaisi, että olen kategorioita – yhteisten sanojen piirtämää. Saa liikkua vaan ei vaihtua, koska sellainen tuomitaan naurettavaksi pyrkimykseksi. Ole A B C, äläkä typeränä kurkota. 

Viipyessään – siinä saattaa olla tälläkin kertaa paljon. Jos joku ei ole mitään paikallaan pysyvää, sen ei myöskään täydy olla mitään mitään paikallaan pysyvää. Pakko on poissa. Silloin on vapaa valitsemaan itse muotonsa ja jokainen kehitysvaihe saa mahdollisuuden olla oikea. Erkaantua kategorioista, koska väliaikaisen ei niille tarvitse alistua. Elää elämäänsä, kuten se kulkee ja olla iloinen itsessään ilman selitystä. Ehkä sen radikaalin vapauden voisi kohdistaakin juuri tuohon.

Tätä minä olen tänään mieltä ja jos yksikään kirjain tästä velvoittaa huomistani, se johtuu vain siitä, että itse uskon velvoitteeseen. Muussa tapauksessa minä olen huomenna jo jotain muuta.