Maali oli tehty kahdesta tumman ruskeasta vanerilevystä. Taakse kakkosnelosista jalat, joita vasta levyt nojasivat suurin piirtein suorana. Maalivahti sai päähänsä ristikkokypärän ja vanhan mustan pesäpalloräpylän. Toppahousut eivät lopulta paljoakaan suojanneet. Kuka ikinä maaliin uskalsikaan, sai reitensä mustelmille torjunnoista. Ylpeyden aihe sinänsä. Mitä enemmän mustelmia, sitä enemmän torjuntoja. Pallona toimi oranssi tennispallon ja pesäpallon välimuoto. Kukaan ei muistanut, mistä se oli tullut, mutta eipä se värinsä takia kadonnutkaan. Sillä pelasimme vuosikaudet.

Tuohon aikaan keräsimme myös jääkiekkokortteja. Niitä sai joka kioskista ja maksoivat 20 markkaa paketti. Jos emme pelanneet pihalla, pelasimme tietokoneella tai vaihtelimme kortteja. Se oli aikaa, kun ei ollut internetiä ja NHL-pelejäkin näki vain lauantai aamuisin tunnin koosteena. Kun joku kertoi tarinan, ”mitä oikeasti kerran tapahtui”, ei sitä kukaan mistään voinut tarkistaa. Ne uskottiin sellaisinaan ja kerrottiin eteenpäin.

Tämä loi välillemme oman pienen todellisuutensa. Mystiikkaa, joka kutsui puoleensa. Kortit olivat pieniä portteja siihen maailmaan, mitä Google nykyään tarjoaa niin vaivatta. Mistä me muuten olisimme tienneet, miltä valtameren takaiset pelaajat näyttävät ja montako maalia he ovat tehneet?

Kun kaikki tuo mielessä pelasimme pihassa, halusin olla Selänne. Tiesin hänet jo Jokereista. Suomalainen salama, paras kaikista.

Kun sanon, että halusin olla Selänne, ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut olla itseni. Päinvastoin! Selänne oli juuri sitä, mitä halusin olla, mutten ollut. Jos olisinkin Selänne, olisin pikamatka unelmaani. Tulisin taikasauvalla todeksi. Tuntui hyvältä kuvitella olevansa Finnish flash.

Siinä on valtava ero, tiedätkö mihin?

Unelmat myötäkarvaan – kuin angorakissan silittäminen olohuoneen sohvalla. Nykyhetken laajentaminen mielikuvitusta käyttäminen. Kuin miettisi, mitä ostaisi, jos saisi lottovoiton. Siinä pohdinnassa on vain voittajia.

Joni on Petrin isoveli, viisi vuotta meitä vanhempi. Häntä ei kiinnostanut jääkiekko, vaan mopot ja Pamela Anderson.

”Susta mitään Selännettä tuu, eihän täällä maalla oo edes seuraa, missä pelata”, hän julisti kerran, kun kuuli huutomme ulkona.

Joni. Joni. Joni. Sinä olit vähän tyhmä. Ikääsi pienempi. Tai ehkä sittenkin juuri ikäisesi. Tarpeeksi vanha löytääksesi uhon.

Sillä kyllä minä tuon jo tiesin. Ei se koskaan ollutkaan se juttu. Kuullessani hänen huutonsa, mietin, että onpa tuo pöljä. Hiotun puupölyn makuinen torso.

Se tarkoittaa yhtä kuin, ettei hän tajunnut ollenkaan.

Joni oli liian vanha kerätäkseen kortteja. Hän kaverinsa eivät pelanneet vaan ajelivat mopoille. Ja koska me emme tehneet samaa, olimme väärässä. Aikuisena sen monesti unohtaa, mikä arvovalta muutamaakin vuotta vanhemmalla sankarilla on. Emme me Jonille silloin vastaan väittäneet.

*

Minulla on kaikki jääkiekkokortit tallessa. Selänteen kortteja minulla on 124. Oikeastiko? Kyllä. Älä arvioi lapsen tahtoa olla idolinsa. Joni asuu nykyään stadissa, kuten Petrikin. Näin hänet kolme vuotta sitten. Kättelimme: ”Pitkästä aikaa!”. Ei siinä menneitä muisteltu sen enempää. Riittää, kun lapsuus elettiin samoilla neliökilometreillä ja olimme jälleen kavereita.

Joimme kahvit ja päälle vielä oluetkin. Petri, Joni, upeaa tavata vanhoja tuttuja.

Vaan enpä minä heistä kirjoita.

Tumman ruskeaa vaneria, kakkosnelosta tukena.

Kyllä me tajusimme, ettemme NHL:ään ole matkalla. Ei lapsikaan yksisoluinen ole. Halusimme vain leikkiä ajatuksella, olla hetken unelmamme.

Minulla on sama maalikin tallella. Eilen lämin siihen oranssia palloa -minnekä se värinsä vuoksi olisikaan kadonnut. Selänne on pelinsä lopettanut, minä eri alalla urani keskellä. Enää en tiedä kuka haluaisin olla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Olla sitä ja tätä, enää se ei riitä. No, ole oma itsesi. Niinhän se menee. Yksinkertainen vastaus elämän kokoiseen kysymykseen.

Jonin kanssa olemme sujut, mutteivat hänen kaltaisten varjot ole ympäriltäni kadonneet.

”Ole tällainen.”

”Ole tuollainen.”

”Älä ainakaan tuommoinen.”

Etkö sinä saatana tajua, etten huvikseni tätä elämää elä? Kuin minulla olisi joka päivällä uusi takki, jonka pukea päälle?

En itseäni luonut, enkä aio luodakaan. Lohi hyppii vastavirtaan, miksen saisi kulkea polulla sinua vastaan. Tervehtiä kuin tuttuja tervehditään ja antaa olla pohdinnat siitä, miksen ole kuin sinä.

Ihminen on susi toiselle. Ei se sanonta ole fantasiakirjoista, vaan elämästä. Ja ihmisiä olemme me, sinä ja minä. Erilaisia. Oranssi pallo, mihin se katoaisi.

Se saattaa olla elämän vaikein ja tärkein oppi.