He olivat hyviä ihmisiä

Mummo pyöritti paperia käsissään. Ensimmäinen koulutodistukseni, jossa oli oikeat numerot, ei enää vain sanallisia arvioita.

”Matematiikkakin heti kymmenen”, hän toisteli hyvillään ja ojensi sitten paperin takaisin paapalle. Hän ei puhunut, mutta hymisi erikoisesti. Mitäpä sitä puhumaan, jos vähempikin riittää. Mummo kaivoi kukkarostaan vihreän setelin. Se oli silmissäni iso raha, päätin saman tien, etten näytä sitä äidille, koska hän pakottaisi laittamaan kaiken säästöön.

”Ole hyvä, sinusta kyllä tulee vielä vaikka mitä”, mummo sanoi ojentaessaan setelin ja seurasi katsellaan siihen asti, kun takin taskun vetoketju oli varmasti kunnolla suljettuna. Paappa jatkoi hyminäänsä ja nyökkäili kuin hyminässä olisi jokin rytmi.

Kahvipöydässä sekoitin erikoisherkkuani, kotona tehtyä viinimarjamehua ja vissyä. Vaikka mummo oli vanha kotitalousopettaja, en muista hänen koskaan leiponeen itse mitään.

”Kun hakee leipomosta, niin säästyy aikaa muuhun”, hän järkeili.

En oikein oivaltanut, mihin muuhun sitä aikaa täytyi säästää. Mielestäni mummon päivät kuluivat kukille puhumiseen, sanaristikoihin ja paapan komentamiseen. Eipä sen toisaalta niin väliä, Vuorimäen leipomon korvapuustit olivat suurimpia, mitä olin koskaan nähnyt. Mummo muisti usein tarkentaa, että siellä osataan käyttää voita oikein. Se tarkoitti samaa kuin että voita on paljon. Olin juuri haukannut korvapuustista, kun paappa sanoi:

”Luet kunnolla. Loppuun asti. Tämä on pieni kansa. Täällä ei ole varaa viisaita päitä haaskata.”

En osannut kuin nyökätä. Ihmettelin hiljakseni, mitä paappa tarkoitti, että loppuun asti. Kaikkien lastenhan kouluun täytyi mennä.

Kun olin eteisessä saanut kengät sidotuksia, paappa asteli luokseni ja kantapäät yhteen lyötyinä ojensi kätensä. Hetken olin hölmistyneenä, mutta tajusin sitten. Kätellessämme paappa silitti toisella kädellään hiuksiani ja mumisi kuin itselleen:

”No niin… no niin.. hyvä, hyvä.”

*

Gaudeamus igitur. Juvenes dum sumus. Sanat kuulostivat kovin juhlalliselta. Väki lauloi antaumuksella, vaikkei iso osa varmastikaan tiennytkään, mitä ne tarkoittivat. Itsekin liikuttelin huuliani ja koitin vilkuilla, missä päin salia kotiväki istui.

Edeltävän päivänä isä oli soittanut mummolle, että tulee hakemaan aamulla tasan kello yhdeksän.

”Usko nyt, ettei tarvitse hakea. Me ajamme taksilla. Se on päätetty.”

Isä oli vielä koittanut suostutella, että turhaa sitä nyt taksia maksaa, kun hän ehtii kyllä. Ensin oli kuulunut kolinaa, sitten hengästynyt huohotus, kun paappa kampesi luurin mummolta itselleen:

”Tulemme taksilla. Loppu.”

Sanansa sanottuaan paappa oli painanut suoraan luurin kiinni ja asia oli loppuun käsitelty.

Kun jonotin vuoroani valkolakille, vihdoin huomasin heidät salin perällä. Paappa istui rullatuolissaan viimeisen penkkirivin seinustan puolella. Tuskin näki tänne asti. Isä hänen vieressään, mummo, äiti, pikkusisko. Äitini isää en koskaan ehtinyt nähdäkään ja äidin äitikin oli nukkunut pois jo useampi vuosi sitten. Siellä he, täällä minä. Pienen hetken olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Myöhemmin kesällä sain kirjeen kotiin, että pääsisin yliopistoon lukemaan kieliä. Polkaisin pyörällä kirjetaskussani kertomaan uutiset isovanhemmilleni.

”Jaahas, jaahas, entäs armeija?”, oli paapan tapa onnitella.

”Kyllä, kyllä.. ajattelin nyt ensin käydä pari vuotta lukemassa ja sitten”.

”No niin… No niin… Loppuun asti, muista se.”

Mummo haikaili kahvia kaataessaan taas Vuorimäen korvapuustien perään.

”Siellä oli niin hyvät pullat. Ei nämä marketin…”

Vuorimäen rouva oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja nyt leipomon paikalla oli thaimaalainen ravintola. Hullutuksia semmoiset oli mummo sanonut heti kuultuaan asian.

Lähtiessäni hän tuli halaamaan ja toivotti onnea kaupunkiin ja opiskeluihin. Sitten nyökkäsi paapalle.

”No! Anna nyt se.”

Paappa yritti nousta tuolistaan seisomaan, vaikkei se ollut aikoihin enää onnistunut. Kävelin hänen luokseen ja siinä olimme hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi tuolin reunan ja reitensä välistä kirjekuoren, jonka ojensi minulle.

”Siitä.. niin.. no niin”, hän hymisi.

Otin kuoren ja tartuin paapan käteen. Viimeistä kertaa, vaan enpä sitä silloin osannut ajatellakaan, että myöhemmin syksyllä entinen konttoripäällikkö siunattaisiin haudan lepoon.

”Tulehan käymässä sieltä kaupungistakin”, mummo huusi vielä ovelta.

*

”Siinä on minun mumma ja paappa”, sanoin lapsille pysähtyessämme isovanhempieni haudan kohdalla.

”Onko ne kuollut?”

”Kyllä ne on, aikaa sitten.”

”Millaisia ne oli?”

Nostin pienemmän syliini ennen kuin vastasin.

”Hyviä. He oli hyviä ihmisiä”.

Pienellä kansalla ei ole varaa haaskata viisaita päitä. Tiedä sitten, kuka täällä on viisas ja kuka ei. Paapan sanat ovat silti kantaneet pidemmälle kuin olisi kai itsekään uskonut. Ei voinut millään pieni ihminen aikoinaan arvata, mitä kaikkea elämä matkalla tuokaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin, kun tuulee lujaa, on valtava etu, jos on jotain, mistä pitää kiinni. Enkä tarkoita niitä Chydeniuksia, jotka paappa kesällä 2001 ojensi. Tarkoitan sitä, että kun joku osaa elää elämäänsä niin, että sinullekin hahmottuu sen merkitys. Se, miksi sillä, mitä teemme, on väliä. Silloin vaikeudet kääntyvät haasteiksi. Herää se henki, joka pienen kansan pitää voimissaan.

Silloin elämä on helpompi taival.

”Niin… kiitos kaikesta. Vähemmän olisin ilman teitä.”

Lapset hieman hämmästyivät, kun kantapäät yhdessä ja katse maassa kuin itselleni hymisin.

”Kuuleeko ne?”, kysyi poika sylissäni.

”Kyllä ne kuulee.”

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä

Heikkoa jäätä on kahdenlaista. Pakkanen voi olla aluillaan, jään pinta ehtinyt vasta ohueksi. Jos kylmä kääntyykin kannoillaan, kuten se joka kevät tekee, paksukin jää on lopulta heikkoa. Lopputulos on molemmissa sama, se kantaa ihmistä heikosti.

Syksyllä eivät uutiset kerro, että pilkkijä hukkui heikkoihin jäihin. En muista koskaan näin käyneen. Juurihan oli kesä, vasta hetken pakastanut. Kuka hullu lähtisi uhmaamaan kohtaloaan? Kun talvi kevään korvalla taipuu auringoksi, heräävät suru-uutiset toistamaan itseään. Kulkija kulki ja upposi, miksi näin täytyi jälleen käydä? Kaikki ovat siitä lukeneet, vain harva nähnyt tapahtuvan, voiko se silloin olla totta samassa ulottuvuudessa, jossa minä hengitän?

Tämä on maailman sääntö, ihmistä varten kirjoitettu: Menneisyys määrittää, mitä sinusta tänään uskon. Voisi olla toisinkin, mutta silloin meidän täytyisi pinnistellä, venyttää sitä, mikä tulee itsestään. Koko talven se on siinä ollut, pitänyt pintansa. On niin vaikea hyväksyä asioiden muuttuvan. Luopua siitä, minkä kanssa on elänyt ja mennä eteenpäin.

Kun jää syksyllä on vielä heikkoa, tiedän, mihin kaikki johtaa. Täytyy vain antaa aikaa. Aluissa pärjäämme, osaamme olla ja antaa anteeksi heikkoudet. Alku on lupaus, jonka varaan voi laskea oikeastaan mitä haluaa. Keväällä ei ole lupausta, jää vain heikkenee. Hyväksyäkö muutos vai vieläkö kokeilla?

Tässä on rakkauden mittainen riski.

Vesi ja jää, ei niitä voi toisistaan erottaa, kaksi on tullut yhdeksi. Jää, jolla talvella kävelet, on vesi, jossa kesällä uit. Kun annat menneisyyden määrittää, kestihän se eilenkin, olet likinäköinen. Miksi katsoa vain sinne saakka, jolloin asiat olivat, kuten nyt? Vahvistaa, sitä, mitä haluaakin vahvistaa. Ei semmoisessa ole järkeä, vaikka se hetkeä helpottaakin. Katso elämää elämänmittaisena, sillä sitä se tosiaan onkin.

Älä pety häneen, joka ei ole kuin eilen. Likinäköisyys on rakkauden vihollisia. Kaikki muuttuu kuitenkin, se on elämän ydintä. Jos haluan olla viisas, pinnistän ajatustani silloin, kun jäät alkavat sulamaan. Voisinko nähdä lupauksen siinäkin, missä se, mihin totuin, muuttaa muotoaan? Malttaa, vaikkei se kannakaan. Ei sinun tarvitse olla sama kuin eilen kelvataksesi. Ymmärrätkö, kuinka ison eron tämä lopulta tekee?

Kun kesän ensi kertaa pulahdan veteen, rakastun uudelleen, eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä. Sinä ihollani, aurinko kasvoillani. Kelluessani hiljaisissa aalloissa pinta kantaa jälleen. Kiitän itseäni, että maltoin, enkä jääräpäisyyteeni hukkunut.

Mikä asia elämässä lopulta olisi tätä tärkeämpää?

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.