Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s