Ethän enää väitä vastaan?

Siitä on jo aikaa, eikä missään lukenut varo heikkoa jäätä. Olisi sen voinut ominkin silmin nähdä, mutta minä halusin oikaista. Uskoa siihen, minkä järki jo yliviivasi. Jäisessä vedessä on vaikea päättää, pelkääkö enemmän hukkumista vai jäätymistä. Kynsin jäätä ja halusin kaiken.

Kun kohmeessa voima uhota loppuu, on pakko itkeä. Ei ole välimuotoja. Siinä minä olin pienempänä kuin koskaan aiemmin.

Kun tuulimyllyt pyörivät sähköä tuulessa niistä kuuluu matalataajuinen humahtelu. Kuin pahaa tahtova jumala pyörittäisi kalpaa päänsä yllä. Uhoni uhonneena kuulin tuon äänen takaani. Suljin silmät ja hyväksyin kohtaloni. Päättyyhän kaikki aikanaan meille, jotka olemme ihmisiä.

Vähänpä tiesin.

Minun piti hukkua humahdusten rytmiin, mutta olin unohtanut lapsuuteni taulun. Sen, jossa enkeli katsoo, ettei pienille käy huonosi. Siipien tasainen rytmi tanssitti lunta jään pinnalla ja kohdassa, jossa minut poimit, siipiesi kärjet osuivat hankeen jättäen merkkinsä.

Olin jo ehtinyt laittaa vaatteeni kuivumaan patterin päälle, kun sanoit, ettet usko minua. Väitit matelevasi maan tomussa, vaikka olin juuri lentänyt kanssasi. Hetkeksi hämmennyin, mutta pian tajusin saaneeni mahdollisuuden antaa vähän takaisin. Kertoa pieni tarina sinusta. Sellainen, jossa hyvyytesi saa mittasuhteen, joka tekee edes hieman oikeutta sille, mitä siipesi humahtelu ympärillesi luo. Juuri niin monta kertaa, kun kieltäydyit sitäkin uskomasta, halusin kertoa sen uudelleen. Ethän enää väitä vastaan?

Nyt on jo ilta. Laitoin juuri puita pesään, että yöllä tule vilu. Viileyden kestän, mutta kylmyyteen en enää suostu. En halua turhaan koetella enkeleiden hyvää tahtoa. On opittava siitä, mitä on. Rakennettava viisaudeksi sekin, minkä haluaisi olevan toisen.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan. Minulla ei vieläkään ole samanlaista tiikeritakkia. Toisaalta ehkä en enää haluakaan kaikkea – siipesi turvin olen lentänyt typeryyttä pidemmälle. Tullut taitavaksi siinä, jos en ollut lasta parempi. Haluaisin enemmän sanoja, että voisin kertoa kiitollisuuteni.

Minua ei väsytä, mutta on asioita, joiden luota haluan uneen. En päivääkään vaihtaisi pois, laulaa hän, josta sinulle kerroin. Äänessä se voima, joka pyyhkii kaiken epäilyksen. Siipesi iskut näkyvät lumessa edelleen. Otin niistä kuvan, jonka iPhone latasi pilveen. Sinne kaikki lopulta kohoaa.

Molemmat tavallamme, loving angels instead.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?

Miten sanoisin kaiken sinun kielelläsi

Olen ollut sinulle tärkeä. Niin pitkään, että sekoan laskuissani. Aika on muutenkin suhteellista, eikä mikään koskaan palaa. Ihmisen on mentävä eteenpäin. Meidän on osattava nähdä arvo siinäkin, mikä ei ole kuten eilen. Miten kaksi asiaa voisivatkaan koskaan muuttua samaan tahtiin?

Hyvää sydäntä koetellaan jatkuvasti, säröinen on jo valmiiksi maineensa vanki.

Minulla on joskus vähemmän sanoja kuin muilla. Miksi, en tiedä. En ollut paikalla, kun minut luotiin. Minun on toki helppo sanoa, että olen aina antanut arvoa, sille miten olet minusta välittänyt.

Itse asiassa vaikka mitä on helppo sanoa. Pysähdytään siis hetkeksi.

Antaa on tekemistä – on antaja ja on vastaanottaja. Mitä ikinä sanonkaan, ei ole antamista. Se on sanomista. Ajatteleminen on ajattelemista. Vain antaminen on antamista. Se täytyy tehdä niin, että sinulla on mahdollisuus vastaanottaa.

Lumi leijaillee hiljakseen maahan, pian on jo pimeä. Silloin sinä sytytät kynttilöitä ja kaikki tulevat lähemmäksi. Minulla on vielä hetki aikaa keksiä, miten sanoisin kaiken sinun kielelläsi. Sanoja, sanoja, sanoja, kynttilän reunustamia. Et usko, kuinka lujasti ilmeettömässä hiljaisuudessani tahdon.

Nopea vilkaisu, kuusen latvassa on se sama tähti kuin jo muistini ääressä. Ulkona hiutaleet erottuvat edelleen juuri ja juuri. Joskus ihminen näkee jotain, mitä ei ole halunnut kertoa kenellekään muulle. Ihan pian on sen aikana.

”Laitetaan kaihtimet kiinni, alkaa olla sen verran pimeä”, hän sanoo tänäkin vuonna.

Juuri nyt ei ole tarvetta hengittää. Katse naulittuna odotan. Kierrät narun ja hiljakseen lasket sen kädestäsi. Kun metalliset kaihtimet valahtavat alas on se pieni hetki, kun valo heijastuu niistä tähteen. Enempää en pyydä. Tämä on minun hetkeni, salaisuuteni ja synninpäästöni. Katse tähdessä minä uskon kaikkeen siihen hyvään, mitä luvattu on.

Sytytät ensimmäisen kynttilän ja minä nousen.

”Käyn vähän ulkona”, huikkaan vetäessä takkia päälleni.

Pihavalon kohdalla näkyy selvästi, kuinka pakkanen höyrystää hengityksen. En keksinyt tänäkään vuonna sanoja, joilla antaa. Yksin hiljaa seisoessa, sitä on joskus vaikea ymmärtää. Olen itseni hyväksynyt, mutta kuka kieltää ihmettelemästä?

Palatessani sisälle ovat kaikki kynttilät jo liekissään. Onhan se kaunis näky.

”Yletytkö ottamaan sen punaisen kulhon eteisen yläkaapista?”, kysyt minulta kuin unohtaen, että olemme saman pituiset.

”Joo, totta kai”.

Vedän vaatekomerosta jakkaran avukseni, ei se minua haittaa, ja kurotan kaapin perälle.

”Viruta se myös, siinä on taas vuoden pölyt”.

Taustalla soi Katri Helenan Joulumaa, huuhtelen kulhon puhtaaksi ja kuivaan huolella kyynelet sen pinnalta.

Näin on ihan hyvä.

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Hittoon valtatiet

Usko omaan juttuusi, kulje polkuasi. Näin sanottiin ja millainen mieli vastaankaan väittäisi? Reppu selkään, eväsleivät ovat voideltuina. Ota suunta auringosta ja anna mennä. Tärkeintä elämässä on löytää oma juttu.

Se on helppo sanoa. Kuulostaa todelta kuin pyhät säkeet.

Minä lähdin matkaan. Kuljin pitkin valtatietä, enhän tiennyt muutakaan suuntaa. Siellä kyllä seuraa löytyi, eihän se muuten valtatien arvoa olisi saanutkaan. Joukossa on ihmisen hyvä kulkea. Naureskelimme ja lauleskelimme. Virtaa riitti, eikä tie loppunut kesken. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme niin samanlaisia.

Totta tosiaan, olemme samanlaisia, niin kauan kuin olemme samanlaisia. Sen jälkeen se loppuu ja kaikkialle piirtyy aavistus yksinäisyydestä.

Eikä mikään kestä ikuisesti.

Ei edes se, mikä ikuiseksi luvattiin. Tämän ymmärtäminen vie mahdottomasti aikaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Kun ensimmäinen askel painautuu valtatien pintaan, on todella vaikea käsittää, paljonko aikaa on vähemmän-kuin-ikuisuus. Ääretön miinus yksi on edelleen ääretön, piirsi kaljuuntuva matematiikan opettajakin aikoinaan liitutaululle.

Tässä uskossa minä olin.

Väki laulaa valtatiellä, ei se väsy vieläkään. Riemukulkua riittää, kunnes tulee päivä, jolloin käteni kopeloi tyhjää reppua. Eväät ovat syötyinä, on pakko pysähtyä. Tie edessäni mutkittelee varovaisesti. Silmä kantaa kauas – kulkijoita taivaltaa jonona, kunnes ne ovat vain mustia pisteitä juuri ennen katoamistaan horisonttiin.

Tässä seison, mitä muuta voin?

Kulje omaa polkuasi. Niinhän se oli.

Heilautan kättä hyvästiksi, muutamat vastaavat. Toivottavat onnea, mutta eivät salli askeleensa tauota minun vuokseni. Mitä lopulta onkaan yksi kaiken keskellä?

Loikkaan ojan yli siimekseen, tästä se polkuni alkakoon.  Puiden varjossa ilma on kostean raikas. Melu hiljenee, kun kulkee syvemmälle. Olo tuntuu vapautuneelta, tässä olen vain minä itseni kanssa. Mihin niitä naurajia tarvisinkaan?

Askel litsahtelee kosteilla sammalilla. Lauleskelen muutaman säkeen, kunnes huomaan, että yksin laulaessa epävireen huomaa paljon helpompi. Joukossa huutokin on laulua.

Kukkulan päällä on pieni puuton alue, jossa on kiviä kasaksi. Hauta – olen nähnyt samanlaisen ennenkin. Kiipeän ylemmäs ja katselen kivikasaa ääneti, tuntemattoman viimeinen leposija. Sinä olet kuin minä. Polvistun kuiskamaan: ”Mikä sinun nimesi on?” Ainut, mikä meidät erottaa, on, että minä en vielä ole muinainen.

Nousen ja pyyhkäisen otsaani. Ympärillä jokainen suunta näyttää samalta. Kun seisoo metsässä ilman tietoa, mihin jatkaa, huomaa, miten lyhyelle silmä sittenkään kantaa. Jokainen suunta puhuu tasavertaisena puolestaan. Jos en kulje katsomaan, mitä tuon tiheikön jälkeen on, en saa sitä koskaan tietää. Jos taas kuljen sinne, en koskaan näe tuon paasimaisen kallion taakse. Hittoon valtatiet. Haluan tutkia koko metsän ennen kuin minun päälleni pinotaan kiviä. Piirtää kartan ja antaa sen seuraaville. Siinä on tekemistä.

Kouraisen muutaman puolukan suuhuni, mausta tulee mieleeni lapsuus.

Tämä oli minun valintani, en minä muualla osaa olla.

Pimeydessä meidät punnitaan

Kun kukaan ei näe, meidät punnitaan. Olemme amfiteatterin keskellä, vaan emme usko sitä. Kaikki on oikein, jos keksin itselleni selityksen. Jänis on piilossa, jos sen pää on puskassa. Oikein ja väärin – eiväthän ne ole mitään muuta kuin tarinoita, joita ihminen kertoo.

Entä jos teen väärin, mutta kukaan ei saa tietää?

Miten tyhmä sinä olet?

Ei vääryys kuuntele tietoa. Se elää itsekseen. Se on. Voit tänä yönä tehdä savesta kolmepäisen hevosen ja uskoa siihen. Yksikään elävä hevonen ei keskeytä untaan, aamulla ne heräävät yksipäisinä. Käsi, joka loi hevoset, ei ollut sinun. Maailma on muodossaan ja me olemme sen sisällä.

Turha hakea sille, mitä olet, raameja selitysteoksesta; ”mutta kun tässä lukee näin”. Mitä olet, sitä olet. Kestä katsoa silmiin.

Muistan, kun asettelit poninhäntäsi tarkkaan lippiksen mukaiseksi. Pidit kottikärryjä kuin lykkäisit niitä, mutta silti harava seisoi edessäsi maata vasten ja nojasi olkapäähäsi. Vasta yhdeksäs kuva kelpasi. Kyllä minä ymmärrän, mutta ihminen on silti aika hölmö. Jos todella lykkäisit kärryjä, miten se harava siinä edessäsi leijuisi mukana?

Olenko ilkeä, jos sanon ääneen, että tähän kaikkeen meni enemmän aikaa, kuin siihen kauanko lopuksi jaksoit haravoida. Teit hevoselle kolme päätä, mutta sinä asut kolmannessa kerroksessa ja leijuva harava on huijaus.

Ajoit kotiisi, tuttu risteys on hiljainen. Punainen valo näkyy hämärässä kauas, hidastat hieman, ei ketään näy missään. Lisää kaasua. Pyöräilijä jarruttaa fatbike sivuluisussa. Itse et ehdi edes hipaista jarrua. Kävipä hyvä säkä, että ei ajanut alle. Miksi sillä ei ollut heijastinta eikä valoa?

Ei punaisiin ole pakko pysähtyä, jos kukaan ei näe.

Hölmö, hölmö, hölmö jänis, joka luulee olevansa piilossa.

Ei hän meinannut ajaa alle, vaan sinä meinasit ajaa päälle. Siinä on elämän kokoinen ero. Eikä se ollut huonoa säkää, että hän sattui tulemaan, vaikka ketään ei näkynyt. Se ei ole säkää, vaan normaalia vaihteluväliä. Siksi ne valot ovat siellä yölläkin.

Tajuatko? Haravat eivät leiju, eikä vääryys veny sinun tahtiisi.

Pimeydessä meidät punnitaan. Tehdä oikein oikean takia, välttää väärä väärän itsensä takia. Sitä me olemme, mihin pimeässä pystymme. Pahinkin tyranni rakastaa omaa poikaansa, eikä se tee hänestä hyvää ihmistä.

Ihminen, jänis, ota pääsi pois puskasta. Me näemme sinut kyllä.

Hetki, jolloin ivanauru sammuu

Ala-asteen aikaan oli muodissa käydä pianotunneilla. Moni minunkin kaveri harrasti musiikkia ja yksi heistä soitti jopa tuubaa tyylikkäästi. Itse en kokenut juurikaan mielenkiintoa soittamista kohtaan ja sain aina huonoimmat numerot juuri musiikista. Sisäinen artistini nukkui sikeästi kavereiden hapuillessa pianolla Mozartia. Pakollisessa nokkahuilun soitossa en koskaan jäänyt kiinni siitä, että en osannut nuotteja, koska opettelin kappaleet ulkoa.

Ei minusta soittajaa tule, ajattelin

Ylä-asteelle mennessä kaveripiiri laajeni ja moni uusista kavereista soitti sähkökitaraa. Hevi teki silloin vahvaa nousua Suomessa. Kun katseli kavereiden soittelevan heviriffejä kitaralla, niin nousi ensimmäistä kertaa orastava ajatus, perhana, ehkä minäkin haluan.

Isän akustisella yksikseni vähän kokeilinkin soittamista, mutta hevi ja akustinen eivät oikein sopinut yhteen.

Sitten muistan kerran, kun yksi hieman vanhempi kaveri soitti kitaralla Jimi Hendrixiä. Jumankauta! Se oli kuin olisi puhallettu isolla torvella ilokaasua päin naamaa. Anna tulla vaan! Silloin päätin saman tien, että haluan sähkökitaran. Hendrix oli jotain ihan muuta kuin se Mozartin pimputus.

Seuraavana päivänä sanoin innoissani koulussa hyvälle kaverilleni:

”Mäkin rupean soittamaan kitaraa!”

Muistan tänä päivänäkin hänen ivallisen naurahduksen:

”Haha! Ethän sä osaa soittaa!”

Oikeassahan hän oli, en osannutkaan. Enkä ollut paljon edes kuunnellut musiikkia, omistin ehkä kolme cd-levyä. Mikään ei varsinaisesti luonutkaan uskoa, että minusta soittajaa tulisi. Mutta into, se oli siellä, enkä jaksanut ollenkaan tarttua kaverin epäuskoon. Olkoot mitä mieltä haluaa.

Kotona isä onneksi oli hieman suopeampi ja lopulta sähkökitara käytiin ostamassa.

Jokainen, joka on jotain soitinta aloittanut soittamaan, tietää, että vuosikin on lyhyt aika. Lumet sulivat ja lukuvuosikin saapui päätökseen. Kesäloman jälkeen sama kaveri (joka muuten itse ei soittanut kitaraa) kysyi:

”No joko menee Black Diamond?”

”No ei mene…sehän on älyttömän vaikee”

”Hah! Mähän sanoin!”

Siinäs naureskelee. Runkkari. Olin treenannut koko kesän, mutta oikeassa hän oli edelleen. En osannut edelleenkään paljoa soittaa.

Aika kului ja milloin oli mitäkin, mitä en osannut, ja mitä joku toinen osasi. Välillä rupesin itsekin epäilemään, että opinko koskaan soittamaan kunnolla.

Lukion tokalla luokalla oli aika korjata ensimmäinen sato. Kevätjuhlaan tarvittiin bändiä soittaan pari biisiä ja yksi kaveri kysyi, lähdenkö kitaristiksi. Sekunnissa: kyllä! Toinen biisi olisi Gunnareiden Dont Cry. En ollut koskaan kuullutkaan sitä. Ihan sama, nyt ei nöyristellä. Treenasin aikamoisella pieteetillä biisin ja tein oman version soolosta, kun Slashin jutut eivät ihan taipuneet.

Kevätjuhlan soitto meni hyvin ja jälkeenpäin moni tuttu tuli sanomaan: ”En mä oo tienny, että sä soitat, mutta hyvin vedit!”. Vaikka totuus taitaakin olla, että ei se mikään mestarisuoritus ollut, niin yksi rajapyykki oli ylitetty.

Ivanauraja oli vihdoinkin väärässä.

Se naurahdus ysiluokalla ”Haha! Ethän sä osaa soittaa!” oli ollut totta tähän hetkeen asti. Enää ei kuitenkaan ollut paluuta. Raja oli ylitetty. Kaksi ja puoli vuotta jatkunut ivanauru vaikeni, kun kaveri myönsi: Nojoo, toimihan se.

Näin se elämässä menee, pessimistejä ja ivanaurajia riittää aina. Se on ihan sama mihin ryhdymme, niin aina löytyy joku, jonka mielestä olisi parempi tehdä just toisin tai olla kokonaan yrittämättä.

Etsä osaa. Mitä sä nyt, ethän sä ole ennenkään. Miksi sä nyt yhtäkkiä. Hetken sulla into kestää. Menee vaan rahat hukkaan. Koita nyt jotain vähän helpompaa. Mikä hullutus tämä nyt on. Mieti nyt vielä.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että ivanaurajille ja pessimisteille on aivan helvetin vaikea todistaa, että he ovat väärässä! Ei mikään muutu hetkessä, vaan asiat muuttuvat askel kerrallaan. Kaksi ja puoli vuotta kaverini nauruineen oli oikeassa. Se on loppujen lopuksi aika pitkä aika. Mutta se on onnistumisen hinta, sillä monesti kaikki näyttää epäonnistumiselta siihen asti, kunnes se onnistuminen tulee.

Usko siis siihen, mitä teet. Jonain päivänä tulee sinun vuorosi. Hetki, jolloin ivanauru sammuu.

 

Pelko kasvaa varjoissa

Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.

Talking is doing

Pimeys tulee syksyllä nopeaan. Kaupungin kymmenet valomainokset sekoittuvat kokonaisuudeksi, jossa yksittäinen sanoma typistyy olemattomiin. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi, suojatien eteen pysähtyy Volvo voimakkaasti jarruttaen. Hyvä, ettei tullut päälle! Kännykkä värähtää taskussa, mutta se saa nyt odottaa. Käsien poisottaminen taskuista tuntuu tässä tihkusateessa hyvin etäiseltä ajatukselta.

Apteekin kohdalla vedän vastoimaisesti päätä syvemmälle kauluksen uumeniin. Bussipysäkki on 200 metriä apteekilta vasemmalle pitkin Kekkosenkatua. Juuri siellä kylmä hyökkää ilkeimmin. Se saa alkunsa mereltä, vaanii Kekkosenkadun varjoissa ja iskee sitten vastaan mistään piittaamatta. Tänään sillä on kaveri mukana. Kekkosenkadulla tihkusade yltyy sateeksi ja kahdensadanmetrin matka pitenee joka pisaralla.

Bussi numero 9 ilmestyy mutkan takaa etuajassa. Kädet taskuissa juoksen kilpaa bussia vastaan. Sade saa silmät siristymään ja otsalta tippuvat pisarat taittavat valon. Bussin takapenkillä ensimmäiseksi puhallan käsiini lämpöä.

Jos syyssää olisi eläin, metsästäisin sen sukupuuttoon.

Kaivan kännykän taskustani, äiti kysyy: ”Joko olet kotona”. Miten hänkin edelleen jaksaa murehtia?

Kaksi lasta pari penkkiriviä edempänä takovat bussin ikkunaa ja huutavat kilpaa. Vilkaisen kelloa, puoli kymmenen, miten ihmeessä pienet lapset edes ovat hereillä näin myöhään? Isompi heistä lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja lyö käsillään penkkien selkämykseen. Pienempi jää takomaan ikkunaa ja huutaa käytävän toisella puolella istuvalle miehelle ”iskä, iskä, iskä!”

Isä katsahtaa hetkeksi tyttöön päin, mutta ei sano sanaakaan. Hän on kuin vaihtolämpöisenä vaipunut horrokseen. Oman kylmänkankeuden ja väsymyksen keskellä lasten huuto osuu suoraan kiukkusuoneen.

Tytön huomattua, ettei isältä liiennyt hänelle riittävästi huomiota, hän kääntyy minuun päin. Saatuaan pieneksi hetkeksi katsekontaktin, hän rupeaa huutamaan ”Hei hei hei..”

Vastaan tytölle kaksi kertaa, mutta hänen hei-levynsä jatkaa pyörimistään. Isoveli juoksee mukaan kuoroon ja yhteisvoimin he huutavat monotoniaansa edessäni.

Hei, hei, hei, hei, hei, hei…..

Ei jumankauta. Nyt riitti. Miten toi äijä voi olla noin saamaton, ettei saa noita lapsia käyttäytymään. Idiootti.

Nousen ja menen isän luo: ”Anteeksi, mutta olisko mitään mahdollisuutta, että vähän katsoisit noiden lasten perään? Täällä on muitakin bussissa”.

Isä huokaisee syvään ja katsahtaa minuun. Hänen silmissään voimattomuus kohoaa toiseen potenssiin.

”Anteeksi”, hän sanoo, ”On vähän huono hetki. Lasten äiti joutui liikenneonnettomuuteen ja on tiedottomana sairaalassa. Me tullaan just sieltä, eikä meistä ei oikein kukaan tiedä, miten nyt olla. Sori, en mä tiedä..”

Maanjäristys.

Saan sanotuksi: ”Anteeksi… voimia” ja istuudun takaisin paikalleni. Katselen hetken ikkunasta ohi vilahtelevia valoja. Pimeys ja valo. Edessäni ei ollutkaan pahuutta, vaan surua.

Surua, jonka kautta omien murheideni pienuus alleviivautuu. Unohdan kylmyyden, otan puhelimen ja vastaan äidilleni: ”Kiva, kun kysyit. Ihan pian olen.”

Joskus muutamakin sana voi riittää muuttamaan koko tapasi ajatella. Sanoissa on voima viedä meidät korkeammalle, syvemmälle. Sinne, missä emme ole aiemmin vielä olleet.

Talking is doing.

Sinä iltana halusin pahoja asioita

Lapsiahan me olimme. Tarpeeksi vanhoja kuitenkin käsittämään pienen jännityksen poikien ja tyttöjen välillä. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun suurin tunteiden osoitus oli vetää pipo tytön silmille ja juosta karkuun. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanoi mummo usein. Minä olin nähnyt hevosen vain kerran, eikä se potkinut. Se söi porkkanoita.

Sinä olit hyvä monessa. Osasit laulaa ja nauraa. Olit nopea juoksemaan, voitit aina mitalin kisoissa. Itse en ollut voittanut yhtään. Ajattelin, että minulla ei koskaan voisi olla niin montaa kaveria kuin sinulla. Kun hymyilit, en ollut varma oletko tyttö vai nainen.

En tiedä kuka meistä sen keksi ensimmäisenä, mutta se levisi kuin salaisuus kuninkaan rakastajattaresta. Me rupesimme olemaan yhdessä. Tai en minä, mutta monet. Vasta talvella kuulin, mitä se edes tarkoittaa. Mietin heti kuinka hienoa se olisi, olla jonkun tytön ystävä. Istua vierekkäin ja kertoa salaisuuksia.

Matias sen teki, vaikka vannon, etten koskaan pyytänyt. En olisi ikimaailmassa uskaltanut. Minä pelkään teitä. Matias käveli luoksesi ja kysyi alatko olemaan minun kanssani.

Tänään ilma on kaunis – haluan vannoa lisää. Vannon, että muistan kaiken kuin eilisen. Ensin sinun silmäsi suurenivat, pian sen jälkeen suusi levähti auki. Nauroit korostetun halveksivasta ja huudahdit: ”No en!” Tiesin, etten ollut tätä tilannut, mutta tiesin myös, mistä olin nähnyt unta. Minä itkin. En tokikaan saman tien, vaan vasta, kun peitto oli jo kilpenäni.

Linda, sinä iltana minä halusin sinulle pahoja asioita.

En ole koskaan pitänyt klubimusiikista. Se on pumppausta, sihinää ja piippausta. Istuin sivuseinän sohvalla ja odotin kaveriani. Autonavaimet olivat edessäni pöydällä, aamulla olisi treenit, mutta hyvien kavereiden juttuja jaksaa kuunnella ilman voiteluakin.

”Hei!”, kuuluu ääni jossain. Humalaiset luulevat aina tuntevansa jokaisen.

”HEI!” ääni huutaa lujempaa, ”Oletko se sinä?”

Käännyn. Itseäni vanhempi nainen tuijottaa minua. Hymy. Tuon hymyn minä muistan. Saatana.

Kehottamatta Linda tulee viereeni istumaan. Miten voikaan olla mahdollista, ettemme ole enää saman ikäisiä?

”Mitä sulle kuuluu, missä sä menet?”, hän kysyy.

Arvioin hetken hänen vilpittömyyttään kuin apotti noviisiksi pyrkivää. Linda näytti aidosti haluavan keskustella.

”Hyvää, hyvää, täällähän minä. Mitä itse?”

Minua ei kiinnostanut hänen vastauksensa milliäkään. No en, no en, no en – iva vuosien takaa kaikui vain korvissani. Hetken mieleni teki sanoa, että viitsitkö nousta, se paikka on varattu. Se olisi kuitenkin ollut tasapeli. Minä halusin maalilla johtoon.

Juttelimme niitä näitä. Sinä halusit taiteilijaksi, ei ollut vielä onnistanut. Ehkä se oli juuri se taitelijanelämä, joka oli syynä ikäeroomme. Katsoin sinua, enkä nähnyt samaa kuin ennen. Enää en haluaisi sinun kavereitasi, enkä sinun kaveriksesi. Ehkä nuoruus oli jo, mutta sinä asut kimppakämpässä, siinä säästää. Onhan se kätevää.

Linda kysyi, että haetaanko vielä yhdet juomat. Kerroin, etten juo, olen autolla. Hän katseensa valpastui. Ja jälleen se hymy.

”No lähdettäiskö sitten ajeleen jonnekin. Saat päättää mihin?”, Linda kysyi ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

Tässä minä olen. Viimeinen rangaistuspotkun ampuja MM-kisoissa. Jos nyt osun, olemme jatkossa. Suutelen palloa. Katson maalivahtia silmiin ja kuiskaan pienen toiveen pilvien taakse.

”No mikäs siinä. Mennään vaan.”

Kun nousen, Linda koskettaa kuin vahingossa minua selkään. Olen päättänyt, minne rangaistuspotkuni ammun. Tiedän, että maalivahti aikoo aavistaa. Minä ammun keskelle.

”Odota tässä, mä haen auton!”

Laitan avaimet virtalukkoon ja käynnistän. Et usko kuinka saatanan lujaa ivasi silloin sydämeeni sattui. Haluaisin halata sitä pientä surullista, joka peitto kilpenään itki. Kaikki on hyvin, minä en hylkää sinua.

Sitten minä ajoin. Linda, minä ajoin juuri sinne minne halusin.

En koskaan saanut tietää kauanko odotit kadun vieressä.