Te saatanan kusipäät

Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihmisen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.

Mikään ei tunnu miltään

Harmaa Peugeot on lähes kiinni sinertävän Opelin kyljessä. Siinä ne seisovat kevyessä sateessa hiljaa vierekkäin, kuin heillä olisi suhde aluillaan. Se vaihe, jossa ei ole kiire minnekään. Kerrostalon alaovesta juokseva poika on vastakohtani. Hänellä on vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma iho. Pinnallisuus on mihin intuitio minut vie. Hänen perässään seuraa koira, joka näyttää puoliksi labradorin noutajalta, puoliksi saksanpaimenkoiralta.

Päästäkseen jalkakäytävälle heidän on kuljettava autojen ohitse. Poika jatkaa juoksuaan suoraan vierekkäin olevien autojen väliin. Valmiiksi hoikkana hän vetää mahaa sisään ja koittaa mahtua. Juuria ja juuri, poika hymyilee onnistuneelle yritykselleen ja sukaiseen vaaleaa tukkaansa. Se näyttää silmissäni hieman lampaan villalta – pinnallisuus viipyy, kuten sillä monesti on tapana.

Koira ei ole ihminen. Se katsoo häviävän hetken kapeasta välistä tunkeutuvaa poikaa, kunnes kirmaa itsensä vauhtiin ja kiertää kaikki viisi autoa. Koira on jo nuuhkimassa nurmea, kun poika vielä pujottelee.

Helppous puuduttaa mielen. ”Mikään ei tunnu miltään”, sanoo Levottomat elokuvan päähenkilö leffan alussa. Olen aina ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Vastakohtani seisoo nurmikolla koiransa kanssa, hän on kuin minä. Kapeassa raossa autojen välissä oli palkintonsa. Arki kasvaa, kun sitä kasvattaa. Poika heittää kepin koiralle, jonka tämä noutaa vauhdilla. Kerta riittäköön, hihna kiinni kaulapantaan ja he katoavat kadulle.

Emme me niin erilaisia ole. Yksi elämä jokaisella, kysymys syvällä sielussa: mikä minusta tulee sitten isona? Kaikki on tässä, eikä se aina ole tarpeeksi. Vaistot saivat koiran kiertämään auton. Mikä koiralle on tehty, se unohtuu. Ihminen on erilainen. Nykytilan laajentaminen omaa mielikuvitusta käyttäen. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.

Peugeot ja Opel ovat molemmat vanhoja. En haluaisi kumpaakaan omakseni. Ne ovat tyhmästi parkkeerattuja vanhoja autoja tai ne ovat avoin haaste pujotella itsensät niiden välistä. Poika saa sympatiani.

Elämä on se, mitä meille tapahtuu jokainen päivä. Sinä päätät paljonko hyvää niissä päivissäsi on. Paljon on jo edessäsi.

Hyppää lätäkköön.

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.

Se oli siinä, mutta se riitti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Taas se nähtiin, että ketään ei kiinnosta

Olen mukana yhdessä noin 15 hengen Whatsapp-ryhmässä, jossa käydään kaikenlaista keskustelua aina elämän vakavista aiheista puhtaaseen mustaan huumoriin. Välillä on hiljaisempaa, välillä aktiivisempaa. Tapaamme monen ryhmäläisen kanssa muutenkin livenäkin, mutta koko porukka on harvemmin koolla. Siksi Whatsapp -ryhmä on hyvä tapa pitää yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia.

Pari viikkoa kävi siten, että yksi ryhmämme jäsenistä kirjoitti aika vahvan kannanoton yhden yhteisen asian puolesta. Kannanotosta ei noussut kuitenkaan käytännössä yhtään keskustelua. Seuraavana päivänä tapasin kaverin livenä. Hän oli selkeästi pahoillaan, kun hänen kannanottoaan ei oltu kommentoitu.

”Taas se nähtiin, että ei ketään oikeasti kiinnosta nämä yhteiset jutut.”

Aika vahva toteamus.

Tämähän on lopulta aika tyypillinen johtopäätös meille ihmisille. Kun maailma ei mene, kuten ajattelimme, ja kun muut ihmiset eivät reagoi, kuten toivoimme, olemme valmiita uskomaan, että kaikki johtuu siitä, millaisia ”muut todella ovat”. Juuri näinhän kaverinikin ajatuskulku meni: kukaan ei reagoinut, koska ”he ovat semmoisia, että ei heitä kiinnosta”.

Sama ajatuskaava toistuu oikeastaan jokainen päivä ajattelussamme. Joku treenaa paljon, koska hän on semmoinen urheiluhullu. Toinen ei treenaa, koska hän ei ole urheilijatyyppiä. Joku puhuu vähän, koska on hän semmoinen hiljainen introvertti. Joku ei seuraa politiikkaa, koska häntä ei kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Ja niin edespäin.

Kaikki tämä ajattelu perustuu siihen, että olisi olemassa jokin pysyvä biologinen kohtalo tekojemme takana. Kala ui, koska se on kala ja kalat uivat. Ihan turha miettiä enempää.

Mietitääs hetki tuota kaverini kommenttia, että ”ketään ei kiinnosta”. Tilanteen voi purkaa osiin kolmesta eri näkökulmasta.

Oliko kyseessä normaalista poikkeava käytös? Miten aiemmin ryhmässä on tällaisiin kannanottoihin suhtaudutta? Äkkiä arvioiden 95% keskustelunavauksista herättää ryhmässä pajonkin kommentteja. Joten kyllä, tämän kertainen radiohiljaisuus oli poikkeuksellinen tilanne.

Entäs oliko henkilöiden välillä eroja? Vetäytyikö osa ja toinen osa oli aktiivinen vai miten? Tässä tilanteessahan kaikki olivat hiljaa, joten konsensus oli selkeä. Käyttäytyminen ei vaihdellut käytännössä ollenkaan.

Ja missä muissa tilanteissa on käynyt samalailla, että kukaan ei ole kommentoinut? Joskus lauantaina myöhäisillassa on joku saattanut pitää monologia, johon kukaan ei ole kommentoinut. Eli tilanteessa, jossa on helppo kokea, että kommentointi ei nyt kannata.

Kun nämä kolme ajatusta vetää yhteen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Ryhmän sisällä oli selkeä ja poikkeuksellisen vahva konsensus, jollaista näkee yleensä vain tilanteissa, joissa mikään kommentti ei tunnu järkevältä sanoa. Kuulostaa siten aika epätodennäköiseltä, että aiemmista polveilevista argumentoinneista tilanne olisi muuttunut niin radikaalisti, että ryhmä kollektiivisesti ja homogeenisesti olisi menettänyt kokonaan kiinnostuksensa.

Katse kääntyykin siis itse kommentoijaan. Millainen oli itse kommentti? Mitä se sisälsi, miten se oli muotoiltu ja miten ajoitettu?

Sen enempää analysoimatta, juuri tässä on homman ydin. Kommentoinut kaveri on ryhmän tuoreimpia jäseniä. Hänelle hänen oma oivalluksensa oli uusi. Me pidempään mukana olleet olimme saman idea kuullet jo lukuisia kertoja. Kaikki ovat samaa mieltä, että ihanteena idea on juurikin oikea. Samalla olemme jo useammalla eri tavalla kokeilleet ideaa ja ei se käytännössä toimi ilman, että joku ottaa päivätyökseen sen pyörittämisen ja valvomisen. Niinpä nyt kun tuore kaveri toi painokkaasti ideansa tiskiin, niin muut huokailivat itsekseen: ”Niinpä niinpä, idea on kyllä kuultu ennenkin, vaan tuopa pöytään jotakin uutta. Miten ihmeessä se toimisi tällä kertaa paremmin?”

Kaikki tunsivat umpikujan tuskan aiheen ympärillä ja siksi kukaan ei lähtenyt edes kommentoimaan. Turhaa jälleen kerran keinuttaa samaa venettä. Parempi siis olla hiljaa.

Aika iso ero kaverin oman tulkinnan ja ryhmä kokemuksen välillä. Asia ei ollutkaan niin, että ”ketään ei kiinnosta”, vaan se olikin kommentti, joka tietämättömyydessä lausuttiin seurueessa, joka oli kaiken jo kuullut moneen kertaan aiemmin.

Tämmöisiä me ihmiset olemme. Valitettavan usein osumme väärään, kun koetamme selittää maailman asioita sen kautta, mitä ”muut ovat”. Mikään ei elämässä johdu vain yhdestä syystä. Me elämme uskomattoman monimutkaisessa yhteyksien verkostossa, jossa vierestä katsojan on kohtuullisen turha arvaamalla tuomita muiden tekoja. Kukaan ei meistä ei ole yksiselitteisesti mitään, vaan valitsemme itsemme aina suhteessa tilanteeseen, odotuksiimme, oletuksiimme ja muihin ihmisiin. Se, mikä äkkiä katsoen näyttää yksiselitteiseltä, saattaakin johtua jostain ihan muusta.

Se on kuitenkin petollisen houkuttelevaa tuomita, kun elämä ei mene juuri kuten itse haluaa, että ”ei se onnistunut, kun ne on sellaisia”. Totuus ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen.

Siksi kannattaa aina ennen muiden tuomitsemista miettiä tilannetta, vaikka näiden kolmen näkökulman kautta.

  1. Oliko käytös jotenkin poikkeavaa vai toimivatko muut ihmiset samoin?
  2. Miten yleensä vastaavissa tilanteissa toimitaan, voiko useinkin käydä näin?
  3. Onko tämä henkilö koskaan aiemmin käyttäytynyt näin vai oliko tämä ihan ainutlaatuinen tilanne?

Lähes aina kun elämää vähän sanoittaa auki, löytyykin se inhimillisyys taustalta.

Rakkautta, rakkautta ja kaunista kesää!

Ilman että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan

Asiat eivät tapahdu, ne luodaan. Tähtien asento arjessa on tekojesi yhtälön tulos. Et aina itse pysty määrittämään suuretta, mutta jokainen päivä annat sille lukuarvon. Se, kuinka lasketaan, on eri kuin se, mitä lasketaan. Ja ainahan voi uskotella, että elämänvirta vain kuljettaa lauttaasi. Fantasiaa. Hän, joka kelluu virran vietävänä, on sama ihminen kuin hän, joka päätti nostaa peräsimen ylös.

Kerro sitten, miten asioita luodaan!

Sadepisarat tippuvat tuulen mukana vinosti. Jonne vetää hupparin huppua ylemmäs ja kumartuu eteenpäin sateensuojaksi puhelimelleen. Helpompi olisi laittaa ääniviesti, mutta ei nyt voi, äidin kuullen. Jonne on törmätä rappukäytävän oveen ja äiti huudahtaa: ”Katso nyt eteesi, eikö sitä puhelinta voi hetkeksi laittaa vaikka taskuun?”

”Joo, joo…”

Heidän asuntonsa alapuolelle kerrosta alemmaksi on pari viikko sitten muuttanut uusi asukas. Viktor Blom lukee rappukäytävän seinällä nimilistassa. Jonne ottaa hupun päästään, pyyhkäisee hihalla näytön kuivaksi ja loikkaa portaisiin ennen äitiä. Kerroksen puolessa välissä Blomin ovi napsahtaa auki ja ulos astuu vanhempi mies. Hänellä harmaa pitkä parta ja hieman tuima ilme. Mies ei ole erityisen pitkä ja tuo partoineen Jonnelle mieleen saunatontun.

Jonne loikkii portaita miehen ohi kuin tätä ei olisikaan. Äiti sen sijaan tervehtii tulokasta ja tämä vastaa rauhallisesti: ”God dag, god dag…”

Myöhemmin sisällä ruokapöydässä äiti kysyy:

”Miksi sä et tervehtinyt sitä uutta naapuria?”

”Ai ketä?”

”Blom vai mikä se nimi olikaan. Tiedät kyllä.”

”En mä tunne sitä.”

”No en minäkään, tervehtiä voi silti. Kuules nyt….”

Ihan purematta ei Jonne äidin näkemystä osta. Miksi tervehtiä tuntematon, joka vaikuttaa kaiken lisäksi puhuvan vain ruotsia? Mitä hyötyä siitä olisi, turha vaiva. Äiti on kannassaan kuitenkin järkkymätön ja keskustelu jatkuu.

”Ei elämässä kaikista teoista ole tarkoituskaan saada välitöntä etua. Usko nyt kerrankin minua ja tervehdit jokaista, joka tässä samassa rapussa asuu. Tunsit tai et.”

”Joo, joo..”

Ehkä äidillä on pointti, ehkä ei. Toisaalta olisi kiva todistaa hänen olevan väärässä. Jonne päättää kokeilla äidin neuvoa. Syksyn edetessä Jonne huomaa, että eipä tervehtiessä varsinaisesti mitään menetäkään. Jokaisen moikkauksen jälkeen seuraava tuntuu luontevammalta. Toki ei siitä suuremmin mikään paremmaksikaan ole muuttunut.

Yhtenä iltana rappukäytävässä Blom pysähtyy portaissa Jonnen eteen:

”Nooo, vad heter unge mannen? Nimi?”

Hetken Jonne tuijottaa kuin avaruusoliota – nyt se puhuu mulle sitä ruotsia! – mutta saa sitten sanotuksi nimensä. Blom nyökkää, sukaisee partaansa ja jatkaa matkaansa. Viikkojen kuluessa Blom juttelee silloin tällöin niitä näitä, välillä ruotsiksi, välillä hauskalla suomenkielellään.

Talvella yhtenä maanantain pakkasaamuna Jonnen mopo sammuu kadulle kymmenen metrin ajon jälkeen. Hiki valuu paidan alla, vaan ei käyntiinpolkeminen tunnu nyt auttavan. Bensaa on tankissa ja vielä illalla mopo toimi normaalisti. Mikä hitto siinä nyt on? Epätoivon tunne hiipii mieleen, kun samaan aikaan Blom tulee koiransa kanssa nurkan takaa. Hän on jo kävelemäisillään ohitse, kunnes huomaa tutun:

”Jaahas Jonne.. eikö starta?”

Blom ojentaa talutushihnan pään Jonnen käteen ja kumartuu hitaasti katsomaan mopoa. Jotain hän siellä säätää, tuumii hetken ja nousee ylös vielä hitaammin kuin kumartui.

”No niin. Starta nu, mutta väännä vähän kaasu samalla”.

Jonne kokeilee ja toisella polkaisulla mopo pörähtää käyntiin. Blom hohottaa äänekkäästi kuin olisi isommankin tempun tehnyt ja heilauttaa kättään mennessään. Jonne ei oikein tiedä mitä sanoa. Visiiri alas, vaihde silmään ja menoksi. Ajaessaan hän päättää, ettei vahingossakaan kerro äidille tapahtuneesta. ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin, tervehdi…”

Tuon äänen Jonne kuulee korvissaan jo ilmankin, että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan.

Oli hyvä säkä, että Blom sattui tulla aamulenkiltään juuri tuolla hetkellä. Ei se silti olisi muuttanut mitään, jos ei syksyn aikana olisi tullut luotua kontaktia häneen. Jos Jonne olisi vain huppu päässä kävellyt haamuna Blomin oli, niin yhtä haamuna olisi Blom tuona aamuna hiipinyt Jonnen ohi.

Valitettavasti tekojen kertautuvuuden monesti ymmärtää, vasta kun sen on elänyt itse todeksi. Tuohon aamuun saakka äidin ja Jonne kiista oli edelleen ratkaisematon. Onko mitään iloa tervehtiä tuntemattomiakin? Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Aamun tapahtumien jälkeen äiti oli kiistaton voittaja, eikä paluuta ole.

Kaikella mitä teemme, ja emme tee, on merkitystä. Pienessäkin tekomme määrittävät onnenyhtälön lukuarvot. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niitä tosiaan luodaan. Viisas malttaa rakentaa – luoda polkuja ja kulkea askel kerrallaan. Se, mistä kaikki lähtee, on, että me hyväksymme vapautemme. Tekemättä jättäminenkin on valinta ja valinnalla on aina seuraus. Me saamme valita ja me kannamme vastuun. Meidän täytyy hyväksyä, että askel vie meitä johonkin suuntaan. Paikallaan pysyminen on mahdottomuus. Kysymys on vain siitä, että olemmeko kapteeneina ruorissa vai olemmeko peräsin ylhäällä virran armoilla.

Yhtä kaikki, sinä sen päätät.

Sitä on elämä.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Ethän enää väitä vastaan?

Siitä on jo aikaa, eikä missään lukenut varo heikkoa jäätä. Olisi sen voinut ominkin silmin nähdä, mutta minä halusin oikaista. Uskoa siihen, minkä järki jo yliviivasi. Jäisessä vedessä on vaikea päättää, pelkääkö enemmän hukkumista vai jäätymistä. Kynsin jäätä ja halusin kaiken.

Kun kohmeessa voima uhota loppuu, on pakko itkeä. Ei ole välimuotoja. Siinä minä olin pienempänä kuin koskaan aiemmin.

Kun tuulimyllyt pyörivät sähköä tuulessa niistä kuuluu matalataajuinen humahtelu. Kuin pahaa tahtova jumala pyörittäisi kalpaa päänsä yllä. Uhoni uhonneena kuulin tuon äänen takaani. Suljin silmät ja hyväksyin kohtaloni. Päättyyhän kaikki aikanaan meille, jotka olemme ihmisiä.

Vähänpä tiesin.

Minun piti hukkua humahdusten rytmiin, mutta olin unohtanut lapsuuteni taulun. Sen, jossa enkeli katsoo, ettei pienille käy huonosi. Siipien tasainen rytmi tanssitti lunta jään pinnalla ja kohdassa, jossa minut poimit, siipiesi kärjet osuivat hankeen jättäen merkkinsä.

Olin jo ehtinyt laittaa vaatteeni kuivumaan patterin päälle, kun sanoit, ettet usko minua. Väitit matelevasi maan tomussa, vaikka olin juuri lentänyt kanssasi. Hetkeksi hämmennyin, mutta pian tajusin saaneeni mahdollisuuden antaa vähän takaisin. Kertoa pieni tarina sinusta. Sellainen, jossa hyvyytesi saa mittasuhteen, joka tekee edes hieman oikeutta sille, mitä siipesi humahtelu ympärillesi luo. Juuri niin monta kertaa, kun kieltäydyit sitäkin uskomasta, halusin kertoa sen uudelleen. Ethän enää väitä vastaan?

Nyt on jo ilta. Laitoin juuri puita pesään, että yöllä tule vilu. Viileyden kestän, mutta kylmyyteen en enää suostu. En halua turhaan koetella enkeleiden hyvää tahtoa. On opittava siitä, mitä on. Rakennettava viisaudeksi sekin, minkä haluaisi olevan toisen.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan. Minulla ei vieläkään ole samanlaista tiikeritakkia. Toisaalta ehkä en enää haluakaan kaikkea – siipesi turvin olen lentänyt typeryyttä pidemmälle. Tullut taitavaksi siinä, jos en ollut lasta parempi. Haluaisin enemmän sanoja, että voisin kertoa kiitollisuuteni.

Minua ei väsytä, mutta on asioita, joiden luota haluan uneen. En päivääkään vaihtaisi pois, laulaa hän, josta sinulle kerroin. Äänessä se voima, joka pyyhkii kaiken epäilyksen. Siipesi iskut näkyvät lumessa edelleen. Otin niistä kuvan, jonka iPhone latasi pilveen. Sinne kaikki lopulta kohoaa.

Molemmat tavallamme, loving angels instead.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?