Ei sitä oikein olekaan

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Se on kaikilta pois

Hyytävää pakkasta oli jatkunut jo viikon. Herätessäni mittari oli näyttänyt edelleen – 29 astetta. Lattia oli kylmä kuin murhamiehen sydän. Lapsena aina ihmettelin aikuisten pakottavaa tarvetta antaa villasukkia joululahjaksi. Tämän jääkauden myötä olen oppinut antamaan niille arvoa. Olen myös varma, että jos ei ole koskaan paukkupakkasilla asunut vanhassa maalaistalossa, ei voi ymmärtää, miten näissä jokainen nurkka vuotaa. Kahteen makuuhuoneeseen laitatin kymmenisen vuotta sitten tuulensuojalevyt, mutta nyt nekin tuovat mieleen lähinnä laulun lapsuudesta: ”…purukumilla paikkaamme sen”.

Puolen litran muki täynnä kuumaa teetä katselen pursuvaa sähköpostilaatikkoa. Tuntuu kuin postitulvan äärellä lukutaito pakenisi kehostani. Otsikoissa vilisee samoja tuttuja sanoja: ”Viestintää”, ”Kysely”, ”Kooste”, ”Yhteenveto”. Pidän työstäni, mutta juuri nyt vaatisi fuusiovoimalan verran energiaa ylittää lähtökitka.

Tuijotellessani mieleeni muistuu eräs parin vuoden takainen seminaari. Puheenaiheeksi sielläkin nousi sähköpostitulvan vitsaus. Eräs vanhan koulukunnan patruunajohtaja (jolla muuten kasvoi korvissa niin paljon karvaa, että ajauduin pohtimaan, miten parturi tuommoiseen suhtautuu. ”Ja leikataanko korvatkin?”) julisti, että hänellä on loistava keino hallita sähköpostia:

”Aina loman jälkeen poistan lukematta jokaisen sähköpostin. Kyllä ne, joilla oikeasti on asiaa, on sitten uudelleen yhteydessä.”

Kommenttia seuranneen hiljaisuuden rikkoi vieressäni istunut nainen toteamalla, että juuri noin sitä pitäisi kyllä itsekin uskaltaa. Hyväksyvää muminaa useammasta suunnasta, samalla kun patruunajohtaja paranteli ryhtiään silminnähden ylpeänä.

Hörppään lisää teetä, pieni lämmön aalto vaeltaa rintakehääni. Patruunajohtaja taljat korvissaan. Olen samaa mieltä kuin silloinkin: Typerä ukkeli.

Nostan villasukan varsin kolmatta kertaa ylemmäksi. Niitä harvoja kertoja, kun muistan olleen vielä kylmempi kuin tänään oli lukion ensimmäisellä luokalla. Äiti, joka ei ollut enää vuosiin aamutoimiin puuttunut, seisoi eteisessä kuin ala-aste aikoinani.

”Siellä on neljäkymmentä astetta pakkasta, panet tuon isän toppatakin.”

”E.”

”Mitä?”

”E.”

”Laitatpas!”, äiti huudahti ja otti toppatakin henkarilta.

Niin siinä sillä kertaa kuitenkin kävi, että poljin kuin poljinkin koululle musta nahkatakki päälläni (alla toki villapaita ja tuulitakki). Sähkökitara ja vanhan koulukunnan rock – siihen maailmaan ei mitään kirkkaan sinisiä toppatakkeja mahtunut edes tuommoisella pakkasella. Kun oli juuri löytänyt oikeat elämänlinssit, joiden kautta itsensä haluaa nähdä, ei varaa poikkeamille vielä ollut.

Nahkatakki päälle, koska niin on hyvä. Ei siinä kenellekään muulle tule kylmä kuin itselleen. Se elämänmittainen laskutoimitus siitä, minkä hinnan on itsensä vuoksi valmis maksamaan. Joskus jokin tuntuu niin oikealta, ettei kukaan, eikä mikään, pysty uskoa horjuttamaan. Toisena hetkenä, toisten tähtien alla, muiden pelko saa elinvoimaisenkin kynttilän sammumaan vakan alla.

Elämää, itsensä löytämistä – seurausten hinnan niin hyvässä kuin pahassa tuntee itse ihollaan.

Patruunajohtajan kiireenhallintametodit olivat jotain muuta. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa hintaa itse. Ei ole mikäänlainen taito ottaa muilta itselleen. Jättää laina maksamatta, olla myöhässä sovitusta tai poistella toisten kirjoittamia viestejä, jos ei itseä huvita lukea.

Paha saa aina palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu. Varastamalla on helppo vaurastua ja juuri siksi se sokaisee. Kun valo heijastuu kirkkaasti, näkee vain valon, eikä sitä, mistä se heijastuu. Se häilyvä raja röyhkeyden ja itsenään olemisen välillä, joka niin monesti ajautuu silmän sokeaan kulmaan.

Kun paappa muutama vuosi tuon toppatakkiepisodin jälkeen nukkui pois, ei mieleeni tullut edes hetkeksikään, että menisin hautajaisiinkin nahkatakissa ja farkuissa. En ole vain minä, vaan olen myös osa isompaa kokonaisuutta, jonka me yhdessä muodostamme. Kun sieltä varastaa, se on kaikilta pois. Vaikka oma saldo hetkeksi kasvaisikin.

Pöydällä värisevä iPhone palauttaa minut tähän hetkeen. Aamun ensimmäinen palaveri alkaa 15 minuutin päästä. Niinpä niin. Itsensä löytäminen vaatii lopulta yllättävän paljon fiksuutta.

Nahkatakki ja rock’n roll, varkaaksi en silti rupea. Kyllä minä nämä sähköpostit lopulta luen.

Ei kuten toivomme

”No tuukko sä mukahan?” isä kysyi vetäessään takkia ylleen.

”Kai mä sitten tuun”, vastasin ja sammutin tietokoneen.

En pitänyt sairaaloista ollenkaan. Valkoisia seiniä, odottamista ja sitten joku pistää neulalla. Vuotta aiemmin olin ollut jatkuvan ihottuman vuoksi erilaisissa testeissä. Yhtenä aamuna ilmeetön hoitaja sanoi:

”Nyt otetaan verikoe.”

Ajattelin epämiellyttävää nipistystä sormen päässä, joka onneksi olisi pian ohi. Kun hoitaja ottikin esiin valtavan keihään, yritin lähteä karkuun. Äiti nappasi kiinni, muttei sanonut mitään. Se vahvisti, että jotakin kauheaa oli tiedossa.

Äiti piti kaksin käsin kiinni, minä irvistin silmät suljettuina, kun hoitaja osoitteli keihäällä kyynärtaipeeseeni. Kokeenottamisen jälkeen hoitaja antoi minun valita laatikosta lelun. Muovisia autoja ja eläinhahmoja. Yritin näyttää yhtä ilmeettömältä kuin hän. Minimissään radio-ohjattava auto olisi ollut asiaankuuluva korvaus keihästyksestä.

Tuon kokemuksen jäljiltä kaikki sairaalaan liittyvä toi minulle mieleen ilmeettömän hoitajan ja neulan.

Paappa oli kuitenkin nyt pääsemässä sairaalasta kotiin, joten voitin pelkoni. Tiesin hänen ilahtuvan jos olisin mukana. Hän oli syksyn ensimmäisillä liukkailla kaatunut kauppareissulla ja ollut sairaalassa melkein kaksi viikkoa. Mummo oli heti tiennyt syynkin kaatumiseen:

”Kun ei se koskaan katto eteensä”.

*

Isä ojensi jääskrapan ja käski putsata sivuikkunat. Se oli tärkeä tehtävä. Oikeastaan jokaisella talvisella ajelulla hän muisti toistaa saman opetuksen:

”Autosta pitää nähdä joka suuntaan. Kattokaa nyt tuotakin paukapäätä… kuin lumipallolla ajaisi.”

Paukapääksi pääsi, jos jätti esimerkiksi juuri takaovien ikkunat putsaamatta. Isällä oli paksu niska, en ihan ymmärtänyt, miten se ajaessa koskaan taipuisi katsomaan takaikkunoista.

Isän Volvo lämpeni pakkasella todella hitaasti. Istuin lähes liikkumatta kädet sylissäni ja katselin tuttuja maisemia. Leikkaus, murtuma, sairaala, kaikenlaisia kauheita asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Paapan kasvot piirtyivät mieleen. Kun olin kuullut paapan joutuvan leikkaukseen, ensimmäistä kertaa elämässäni minun kävi toista ihmistä sääliksi niin, ettei ajatus noin vaan unohtunutkaan. Vaikka mummo kävi isän kyydillä joka päivä sairaalassa, joutui paappa silti nukkua siellä yksin. Mitä jos hän ei saisikaan nukutuksi? Vieraita ihmisiä, kaikenlaisia laitteita piippaamassa yön pimeydessä. Ja sellaisen murtuneen nilkan täytyi ottaa yhtä kipeää kuin se, kun kesällä kaaduin pyörällä isossa alamäessä asfaltille.

*

”Täällä on kans aina puoli kaupunkia”, isä manasi, kun saavuimme keskussairaalalle. Toki autoja oli paljon, mutten muistanut, että koskaan sieltä olisi jäänyt parkkipaikka löytymättä. Isällä vain on pessimismin pohjamaali kaikessa. Jos jokin näyttää mahdollisesti menevät huonosti, kannattaa se jo varmuuden vuoksi etukäteen tuomita epäonnistuneeksi. Olin tuota aina ihmetellyt, mutta vasta myöhemmin opin ymmärtämään, että se on joillekin tapa käsitellä pettymyksen tunnetta elämässään. Kuten aavistelinkin, vapaa ruutu löytyi tälläkin kertaa. Juuri, kun olimme nousemassa ulos, viereiseen autoon saapuivat sairaalan suunnalta äiti ja minua hieman nuorempi tyttö. Tyttö piti kättään kyyneleet silmissään.

Keihäs. Olin varma.

”Mä odotan autossa”

”Mitä varte… no jaa, senkus odotat”, isä sanoi ja lähti astelemaan taakseen katsomatta.

*

Kun näin isän lykkäävän paappa pyörätuolissa, en tiennyt, mitä ajatella. Toisaalta tajusin, ettei hän mitenkään olisi voinut itsekään kävellä. Vasen jalka oli paksussa kipsissä. Toisaalta näky järkytti minua. Paappa näytti istuessaan paljon heikommalta kuin ennen. Se tunne, kun jokin asia muuttuu ihan liian nopeaan.

Nousin autosta ja jätin paapalle oven auki.

”Kattos poika!” hän huudahti ja sen jälkeen hymisi tyypilliseen tyyliinsä: ”Hyvä, hyvä…”

En osannut vastata mitään.

”Vedä se penkki taaemmas, että paappa mahtuu kyytihin”

Tein työtä käskettyä ja kapusin takapenkille katselemaan, kun isä ähisi paapan kanssa kilpaa. Lisää ähinää kuului, kun isä koetti saada pyörätuolia takakonttiin.

”Pois alta, pitää kaataa tuo penkki.”

Kun isä lopulta lähti ajamaan, katsahdin takakontista pilkottavaa pyörätuolia ja sitten valkoista kipsiä. Jälleen suuri säälintunne valtasi mieleni.

”Onko se kipiä”, sain lopulta kysytyksi.

”Onhan tuo.”

Tuijotin paappaa. En tiedä, miten hän sen aina teki, mutta olen tänä päivänäkin varma, että hänellä oli yksi aisti enemmän kuin ihmisillä tavallisesti. Paappa osasi lukea ajatuksia. Ensin hän yritti käännähtää minua kohti, mutta kun se ei onnistunut, hän haki katsekontaktin taustapeilin kautta.

”Ei tämmööstä sääliä tartte. Pahemmastakin on selevitty.”

”Niin, mutta ku ei sillä pysty kävelläkkää…”

”Kuules poika, paina tämä mielehes”, paappa sanoi ja korjasi asentoaan, ”Asiat tapahtuu, kuten ne tapahtuu. Ei niinku ihminen täällä toivoo… Välillä ottaa, sitten taas antaa.”

Paappa kääntyi katselemaan ikkunasta, jätti sanomansa imeytymään. Kun isä yhdestä risteyksestä kääntyi hieman liian jyrkkään, eturengas pompahti katukivetyksen päältä ja paappa huudahti:

”Ai hittolaanen!”

Tiesin, ettei paappa olisi ikinä sanonut hittolainen, jos mummo olisi ollut kyydissä. Mutta mehän olimmekin vähän kuin miesten kesken. Yhtäkkiä minua hävetti valtavasti, että sairaalan neulaa niin pelkäsin.

Välillä ottaa, sitten taas antaa.

Mietin paapan sanoja. Sääli sisälläni muuttui hiljakseen ihailuksi. Siinä hän istui, vanha mies jalka paketissa. Ei jossitellut, ei osaansa valittanut. Päätin, etten ikinä unohda tuota lausetta. Katsoin häntä edelleen, mutta oli kuin silmäni olisivat vaihtuneet. Mitä näin oli eri kuin äsken.

”Kun musta tuloo iso, niin haluan olla niinku sinä.”

Paappa ensin hieman hätkähti, katsoi sitten minua peilin kautta ja naurahti. Olisi kai pörröttänyt hiuksiani, jos vain olisi ylettänyt.

”Noh, äläs ny. Kyllä tuollaaselleki miehelle on käyttöä.”

Katselin takaikkunasta, kuinka käännyimme jo paapan ja mummon kotitielle. Paappa oli sanonut miehelle.

”Hittolaanen”, kuiskasin kohti ikkunaa, tarpeeksi hiljaa, ettei isä kuulisi. Niin paljon ajatuksia viiletti päässäni, että meni kauan ennen kuin sain ne kunnolla järjestykseen.

*

Kävin eilen työterveydessä verikokeessa. Hoitaja hymyili, mutta neula hänen kädessään näytti edelleen isolta. Keihäs. En edelleenkään pidä sairaaloista, jokainen kerta ahdistus kurkkii mieleni oviaukossa. Odottaa kutsua sisään. Tein kuitenkin juuri kuten paappa käski. Painoin sanat mieleeni, iän myötä oppinut ymmärtämään ne syvemmin. Niin paljon on kiinni siitä, miten vastoinkäymisiä katsomme. Ennustammeko huonoa jo ennen kuin se edes tapahtuu, uskommeko heikompana hetkenä, että kyllä se taas antaakin?

Ottaa ja antaa, kun tämän hyväksyy, loistaa elämän reunoilta aina valoa.

Mistä sä kirjoitat?

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Oikea kirjailija vielä joku päivä

Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.