Sinua en vaihda

Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

  • Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

  • Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

  • Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
  • Miksi?
  • Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
  • Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.

Sanoo sen nyt järkikin

”Joo, joo, mä haluun semmoisen!”

”En mä uskaltais.”

”Pakko uskaltaa, jos haluu.”

Matiaksen äänessä oli poikkeuksellista uskoa. En tiedä, mistä oli ideansa ja uskonsa ammentanut, mutta hän oli päättänyt hankkivansa korvakorun. Ei meillä kellään sellaista ollut. Koko koulussa taisi olla kaksi poikaa, joilla kiilteli pieni korvarengas. Hekin olivat pari vuotta vanhempia. Vuosia myöhemmin Mattias kertoi, että sehän se juttu olikin, ettei kellään ollut. Sai kokea olevansa jotain uutta ja vaarallista.

90-luvun alussa korvakorun hankinta oli tosin vähän muustakin kiinni kuin vain omasta päätöksestä. Ensimmäinen ajatus oli totta kai tehdä reikä itse.

”Joo, joo, poltetaan eka sen neulan päätä sytskärillä ja sitten pyyhekumi toiselle puolelle ja painat sen neulan läpi. Ei se niin paha homma voi olla.”

Niin me sitten sovimme pääkallopaikaksi Matiaksi kodin välikaton. Ensin piti hetki muina miehinä pyöriä tikkaiden alla ja varmistaa, ettei kukaan näe. Välikatossa vanhojen villojen pöly meni silmiin ja kurkkuun. Istuimme hetken paikoilla ja annoimme pölyn laskeutua. Tuijottelin sivusilmällä Matiasta ja en ollut ihan varma oliko tämä nyt hyvä idea.

Matias kaivoi taskustaan punaisen sytskärin, jonka kyljessä luki Colt. Muutama pyöräytys ennen kuin liekki heräsi ja heitti varjomme katon tuulilevyihin. Matias katsoi minua silmiin ja alkoi sitten kuumentaa neulaa tarkkana kuin pyöveli huoltaisi välineitään.

Vielä kun asettelin pyyhekumia vastakappaleeksi ja kysyin:

”Ootko sä varma?”

Matias ei vastannut mutta nyökkäsi. Ja minä painoin neulaa.

”Ai helevetti!!!!” Matias pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattotuolin kakkosneloseen. Äskeinen manaus toistui äänekkäämpänä.

”Mitä pojat siellä välikatossa teette?” kuului Matiaksen äidin huuto ulkoa. Vaistomaisesti työnsin neulan kattovillaan ja sytskärin syvälle taskuun.

*

”Ei tule kuuloonkaan!” huudahti Matiaksen äiti olohuoneen sohvalta, ”Tuu ny Mikko kuuntelemahan!”

Pian seisoi Matiaksen isäkin olohuoneen kynnyksellä ilme kysyvänä.

”Sanos nyt, mitä oot saanu päähäsi”, äiti kehotti. Minun kävi sääliksi Matiasta. Lapsia me olimme, emmekä etiikan tohtoreita, mutta muistan silti sen valtavan vääryyden kokemuksen. Ei voi sanoa lapsellekin  ilman nöyryyttämistä.

Matiaksen isä oli onneksi sanoissaan säätelevämpi ja kysyi, mistä idea oli ollut ja mitä semmoinen nyt sitten maksoi. Kun äiti huomasi, ettei hänen äkkijyrkkyytensä saanutkaan välitöntä laajempaa kannatus, hän lisäsi vettä myllyyn:

”Ekkai sinä oo semmoonen ho… mitä ne nyt on.. naismainen mies?”

Matias vastasi hieman kiemurrellen: ”En varmaankaan ja mä otan vasempaan korvaan, en oikeaan.”

”Voi kuule, nyt tämä saa loppua! Sanoo sen nyt järkikin, ettei miehelle sovi korut!”

Sanoo sen nyt järkikin.

Sanat iskivät minuun todella vahvasti. Piirsivät muistijäljen, jonka ääriviivat ovat tänään melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhä selvät kuin silloin. En ollut koskaan pitänyt Matiaksen äitiä mitenkään järkevänä. Hän oli jo vetämässä uutta henkeä jatkaakseen ripitystä, kun huudahdin: ”Älkää!”

Vaikka sanan ensimmäinen Ä tuli paljon pontevammin kuin viimeinen, säikähdin itsekin ääntäni. Matiaksen äiti nieli sanansa ja katsahti minuun. Tuijotin hiljaa lattiaa. En tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään liikkui, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen hän nosti Anna-lehden sylistään ja jatkoi lukemista. Keskustelu oli päättänyt.

Mekin olimme asiasta hiljaa, kunnes parin päivän päästä Matias polki pyörällä luokseni. Istuin pelaamassa tietokoneessa, NHL-peli pahasti kesken.

”Tuu jo, heti!!!!” hän huusi heti ovelta.

”Mihin? En mä ehkä, kun…”

”Eiku nyt tuut!”

Matias polki kuin ison sonnin jahtaamana ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Heidän pihassaan Matiaksen isä kuivaili viimeisiä pesuvesiä sinisen Toyota Carinan katolta. Matias käveli suoraan autolle ja tempaisi oven auki. Carinassa oli vain kaksi ovea, joten etupenkki täytyi ensin vetää eteen ja sitten siitä välistä pujottautua sisään. Matias näytti kädellä merkkiä, että minun kuului mennä ensin. Vähän kuin varmistuksena, etten karkaisi.

Hänen isänsä hyppäsi ratin taakse.

”Mennähän käymähän kaupungissa”, hän sanoi.

Olin ymmälläni, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Kun olimme päässeet pienemmiltä taajamateiltä isolle maantielle, Matiaksen isä kiihdytti Carinaa kaasu pohjassa, antoi sen hetken kulkea reilua ylinopeutta ja sitten tasaantua. Ohitettuaan hitaammin edellä kulkeneen, hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja sanoi:

”Muistakaa pojjat, ettei ne naisetkaan aivan kaikkia tiedä.”

Käännähdin katsomaan Matiasta, joka hymyillen osoitti vasempaa korvanlehteään. Olimme matkalla hakemaan reikää ja korua ihan oikealta lävistäjältä.

Suuri onnellisuuden aalto pyyhkäisi lävitseni.

*

Nostin neljä pitsalaatikkoa pöydälle ja sanoin:

”Ottakaas haarukat ja veitset, niin ja lasit, niin päästään syömään.”

”Miksei voi syödä käsin?”

En vastannut mitään, vaikka olin kyllä jo oppinut, että tyttö oli tullut isäänsä. Hiljaisuus harvoin kelpasi vastaukseksi. Pian hän jatkoikin:

”Koulussa opettaja sanoi, että joskus ennen haarukka oli syntiä. Miksei se enää ole.”

”Tervettä järkeä kai”, vastasin.

”Mitä se on?” tyttö jatkoi.

Yhtäkkiä oloni oli valtavan liikuttunut. Teki mieli itkeä. En ollut enää tässä hetkessä, vaan kolmekymmenen vuoden päässä Carinan takapenkillä. Matias hymyilee ja osoittaa korvanlehteään.

Olin kai tovin tuijotellut hiljaa ikkunasta, kunnes nuorempi lapsista pökkäsi minua haarukalla reiteen:

”Haloo, sano jo. Mitä se on?”

Joskus elämässä pitää vähän liioitella. Tehdä jotain tarpeettoman näyttävästi ja kokea sen kautta pientä synninpäästöä. En osaa sitä sen tarkemmin selittää.

Vilkaisin pitsoja, keräsin sitten aterimet pois ja tartuin pitsaan käsin. Kolme silmäparia tuijotti minua kysyvästi.

”Terve järki on mitä milloonkin… riippuu, kenen asiaa ollahan ajamassa. Syökää käsin, helpompaa se niin on. ”

Ettei jää valheesta kiinni

Laskin seitsemän jääpalaa lasilliseen karpalomehua. Luvun sanotaan symboloivan sisäistä tietoisuutta ja syvempää ymmärrystä. Viisikin olisi jo riittänyt, eikä kuuten voinut pysähtyä. Seitsemän on turvallisempi. Siksi lasi on nyt piripintaan täynnä.

Laskin lasin terassin vielä yöviileälle lasipöydälle. Maisema herää samaan tahtiin kanssani. Päätin jo eilen illalla, että tänään aamu saa olla pitkä. Vasta kunnes aurinko puolen päivän aikaan alkaa kääntyä seinän takaa esiin, ryhdyn miettimään jonkin, minkä lie, tekemistä. Siihen asti olen pääni sisällä koputtelemassa ovia, oppimassa, miten ne aukeavat.

Vain pienen tovin ehdin seurata mustaa lintua kaartelemassa kukkulan rinteen yllä, kun katumus punnertaa itsensä esiin terassin nurkasta ja lähtee kiipeämään jalkaani pitkin. Se ehtii kiivetä pohkeen puoleen väliin, kunnes ymmärrän, että minun täytyy – nimenomaan täytyy – ottaa lasista yksi jääpala ja heittää se pois. Hieman jo sulaneena se pärähtää pieniksi paloiksi terassin viereisellä valkealla kalkkikivellä. Jostain tiheän alppiruusupuskan uumenista syöksähtää mustavalkea kissa tutkimaan tapahtunutta. Hetken haistelee, nuolaisee nopeasti isointa palaa ja katoaa jälleen.

En minä voi, enkä halua, uskoa numeroihin. Seitsemän on nyt kuusi, eikä demoneita näy missään. Helkkariako ne minun mehulasia jonain merkkinä pitäisivätkään. Numerot ovat, mitä minä olen, eikä koskaan toisinpäin.

Katumus, joka kiipesi jalkaani pitkin, ehti tässä välin vaihtaa muotoaan. Mustavalkeasta se kääntyi vaalean harmaaksi, syyllisyydeksi, ja jatkoi kiipeämistään. Väärin valitsi, nimittäin ajan ja paikan. Nappaan syyllisyyden jalaltani ja heitän samaan suuntaan jääpalan kanssa. Tällä kertaa kissaakaan ei jaksa enää kiinnostua sirpaleista.

Kyllähän minä eilen sinulle valehtelin, mutta ettäkö katuisin? Tekisin saman uudelleen oikeastaan jokaisena elämäni jäljellä olevana päivänä. Rehellisyyteen uskon kyllä enemmän kuin numeroihin, mutta sekin on yksinkertaisesti semmoinen valtavuus, ettei ihmisen pidä liikoja valalle mennä. Kun tarpeeksi tutkitaan, aina löytyy jotain, eikä sen jälkeen ole paluuta. Sinulla on rikosrekisteri, josta ei pääse eroon kuin luopumalla koko hurskastelusta. Kasvot aurinkoon, jalat maan tomussa. Emme me siipiä puhumalla saa.

Eilen olimme meren rannalla, satamassa, jossa oli paljon kauniita laivoja. Istua katsomaan ja jutella niitä näitä, kunnes illan ensi hämärä koputtelee hiljakseen olkapäähän. Sinulla oli ylläsi lyhyt punainen mekko, joka jättää selän paljaaksi. Sandaalit, joissa hennot nyörit kiersivät nilkkojasi. Tuuli mereltä oli kevyt, mutta ajoittain se heilautti kastanjanruskeita hiuksiasi.

”Minne päin tästä mennään?”

”En osaa sanoa ollenkaan, mene sinä edeltä.”

Hieman epäröit, vilkaisit Google mapsia kännykästäsi, ja lähdit sitten kulkemaan mäkeä ylös kohti kukkulan lakea. Kävelin muutaman askeleen päässä takanasi ja tiesin kyllä vallan hyvin, mihin suuntaan meidän kuului kulkea. Mitä sitten, jos valehtelin?

Meri laivoineen lempeänä oikealla, aurinko iltatoimissaan horisontin yllä. Punertaa kuin elokuvan loppukohtauksessa. Yksittäisiä kehtopyökkejä polun varrella luomassa varjoja eteemme. Vasemmalla puolellamme tiheä puusto, jonka seassa lintujen sekakuoro laulamassa Välimeren säveliä. Ja sinä edelläni punaisessa mekossasi. Vartalosi keinui kuin kävely olisi hiljainen tanssi. Paljas selkäsi ja hiukset, joiden tiedän tuoksuvan laventerille.

Johda sinä vain, jotta voin kulkea takanasi. Katsella rauhassa ja olla onnellinen.

”Mitä mietit”, kysyt olkasi yli.

”Kunhan hengittelen näkymiä.”

”On kyllä niin kaunista”, vastasit katsahtaen merelle.

Hymyilin itsekseni katse tanssissasi. Ei pidä puhua liikoja, ettei jää valheesta kiinni. Rehellisyys. Enemmän minä pidän rakkaudesta kuin itseäni suuremmista illuusioista.

Otan hörpyn karpalomehua. Enää jäitä ei ole ainuttakaan, kuusi on nolla, mutta viileys juuri oikea. Musta lintu näyttää edelleen liitelevän rinteen yllä. Katumus on käsitelty ja syyllisesti heitetty menemään. Minun on hyvä olla.

Sen kai minä lopulta vain halusinkin sanoa: rakastan sinua valtavasti.

Polskia hurjasti

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus. Jos en usko, tuskin edes sattuma pelastaa minua. Eikä usko lopulta maksa mitään.

Tuostako se ajatteli kirjoittaa? Ei mitään uutta. Puhki kaluttua.

Kyllä. Juuri tuosta minä ajattelin.

Synnyin, kun Matti Nykänen oli vielä juniori ja tietokoneisiin laitettiin c-kasetti. Ei se mitään sota-aikaa ollut, Elviskin oli jo kuollut, mutta on aika kuilua repinyt. Enemmän kuin tässä nettiä selatessamme ehkä muistamme.

Yhtenä talvena päätin, että haluan olla mäkihyppääjä. Isä teki minulle puusta pienen hyppyrin ja ajoi traktorilla mäen päälle lisää lunta, jota sitten lumikolalla aseteltiin paremmaksi. Sieltä sai hyvä vauhdit, varsinkin jos matkaan ponkaisi suksisauvojen avulla. Siniset minisukset jalassa hyppäsimme uudelleen ja uudelleen. Ennätys taisi olla hieman yli kolme metriä.

Kesällä potkimme palloa isän tekemään maaliin. Siinä oli kakkosnelosesta tehdyt tolpat ja ylärima. Verkkoa ei silloin saanut oikein mistään kaupasta, joten verkon virkaan toimitti vihreä pressu, joka syksyllä siirtyi polttopuupinojen suojaksi.

Isä oli kuin ei jalkapallosta piittaisi pätkääkään, mutta aina joskus huomasin hänen hymyillen seuraavan meitä. Saman hymyn olin huomannut jo talvella mäkeä hypätessä.

 Kerran maalivahtina ollessani uudet hienot vihreät verkkarini repesivät polvesta.

”Ei se haittaa, anna ne tänne, niin mä ompelen”, äiti sanoi.

Kun laitoin paikatut verkkarit takaisin jalkaa, äiti hymyili.

Mitäpä sitä lapsi tuommoisia sen pidemmälle miettimään. Isä teki hyppyrin ja maalin, äiti korjasi housut. Niin maailma oli.

Jos uskon itseeni, on minulla mahdollisuus.

Tänään maailma on tosiaan toinen. Matti Nykänen on kuollut, eivätkä Jonnet muista c-kasettia. Meillä on paljon ja rahalla saa lisää. En ole se, joka sanoo, että ennen kaikkia oli paremmin, koska ei ollut. Se, mitä haluan, sanoa, että ennen usko itseemme, usko ihmiseen, oli erilaista.

Isä hymyili, kun pelasimme hänen tekemäänsä maalin. Äiti hymyili, kun laitoin korjatut housut takaisin jalkaani.

Kun ensimmäistä kertaa esittelin isän tekemää jalkapallomaalia kavereille, olin niin älyttömän ylpeä isästä. Maaleja oli kaikkialla, koska meillä oli mielikuvitusta yllin kyllin. Juhanin luona se oli kahden ison männyn väliin jäävä väli. Matin luona se oli takapihan pihakeinu (piti tosin varoa, ettei hänen äitinsä nähnyt, sillä muuten tuli kielto potkia sinne). Minulla oli isän tekemä maali. Sitä ei ollut kellään muulla. Ja vaikka olisi ollut jokaisella, ei se olisi minun ylpeyttäni puhkaissut, koska se oli minun isä ja minun maali. Samoin kuin juuri minun äiti osasi verkkarini korjata.

Tänään rahalla saa. Saunajooga, yksisarvishoito, vaginahieronta, enkeliterapia. Paljon erilaista, josta rakennetaan sielun parantavaa voidetta. Kun rikoin verkkarini uuden maalin edessä – siitä on jo 30 vuotta. Onhan se pitkä aika, mutta on voimia, joihin ei aika pysty. Ihminen on juuri sellainen voima, jos se vaan jaksaa itse uskoa itseään.

Olen itsekin ollut isä jo yli vuosikymmenen ja tiedän, miten rahalla saa reaktioita, muttei juurikaan vuosikymmeniä kantavia muistoja.

Vuosikymmeniä kantavia – sen arvoisia me olemme. Uskallusta ja uskoa meiltä vain puuttuu, eikä se yllätys ole. Marsimme päivittäin paljouden ansaan ja korotamme panoksia pelissä, jossa ei voittavaa kättä ole jaossakaan. Ei semmoista esinettä, eikä palvelua ole olemassa, jonka jälkeen elämä olisi hyvin. Se tarvitsee ostaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja yhtäkkiä olemme koukussa, kun ilmankaan ei enää osaa elää. Polskia hurjasti, että pää pysyy pinnalla.

Ja kuinka paljoon me pystyisimme ihan ilmaiseksi, jos olisimme tarpeeksi rohkeita ottamaan vastaan ajatuksen ihmisyyden voimasta?

Kaikki lasketaan

Kevään mieliala on kameleontti. Aurinko paistaa vähän laiskasta, sinne tänne, eikä ollenkaan tasapuolisesti. Fasaani pörhistelee jo toistamiseen varjoisan lumikasan päällä. Pihan toisella laidalla sulanut sora-alue on puolestaan kaksi kuukautta edellä kalenterissa. Olen nähnyt 40 kevättä ja en silti osaa kovinkaan tarkasti arvioida, miten lämmin ulkona nyt on.

Niin, voisithan sanoa, että mene ja katso lämpömittarista.

Voisinhan mennäkin. Ei se juuri asiaani ratkaisisi. Niin paljon on kiinni siitä, minne valo lankeaa. Olemme vain antaneet itsemme tottua siihen, että lämpötilan täytyy olla yksi lukema.

Olen ollut monenlaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Kun siellä puhuja haluaa kontrastia tavoitelleessaan luoda mielikuva ankeudesta, hän sanoo: ”Lokakuun loskakelissä…” Ei koskaan huhtikuun loskakelissä. Keväällä kuran ja märän hyväksyy automaattisesti, sillä kaikkeen siihen sisältyy lupaus kesästä. Syvinkin loska routaisella pihatiellä on vain välivaihe. Toivo ja usko piirtävät kirkkaampia värejä mihin maisemaan tahansa.

Fasaani laskeutuu komentopaikaltaan etsimään parempaa yleisöä. Hanki kantaa sitä helposti. Ylitettyään varjon rajan aurinko paljastaa sen niskahöyhenten vihreyden todellisen syvyyden. Kaunis väri. Fasaanin askel on arvokkuutta tavoittelevan hidas kuin se tajuaisi minun täällä hänestä kirjoittavan. Nokkaisu vesilätäkköön ja matka jatkuu nurkan taakse uuteen varjoon.

Tällaisina hetkinä olen iloinen, en vain siitä, että minulla on aikaa, vaan siitä, että osaan edes tämän pienen hetken elää sen suhteellisuutta myötäillen. Lintu, roudan kovertama lätäkkö, auringon kuivattama keskipiha ja lumikasat kuusten varjoissa. Jos tässä ja nyt näkemäni ymmärrän, olen tämän viikon elämänläksyni tehnyt.

Kun maailma palaa, on silti aina jossain jäätä. Sama on eri – vain yksi asia, elämä, kurottaa meidän jokaisen ihoon ja siitä lävitse. Keskipihalla seisoessani aurinko lämmittää kasvojani, ilman takkiakin tarkenee. Kymmenen metriä sivummalla varjossa maa hohkaa kylmyyttä ja saa saman tien kietomaan kädet ympärilleni. Silti olemme niin tottuneita sanomaan: ”Ulkona on neljä astetta.”

Jotkut asiat ymmärtää, vasta kun ne on itse kokenut. Niin, eihän kaukaa katsoessa lopulta mikään ole mitään, jos niin haluaa. Kasvoni auringossa olen täysin väärä sanomaan ymmärtäväni, miltä tuhannen kilometrin päässä tuntuu. Kymmenenkin metriä varjoon riittää tuomaan vilun iholle.

Ja keväisen pihan toinen ajatus, toivo. Niin monesti olemme kuulleet: ”Mitä väliä on tuolla ja tällä. Mitä ne ketään auttaa?” Painakaamme tämä nyt mielemme pysyvien asioiden kansioon: kevään loskasta ei koskaan saa ankeuden symbolia, koska kevät on lupaus lämmöstä. Se, mikä luo toivoa, ei koskaan ole turhaa.

Kaikki lasketaan, kaikella on merkitystä, koska lopulta toivo saattaa olla se, joka saa hänet, jota en välttämättä ole koskaan nähnytkään, sanomaan: ”Minä kestän. En anna periksi”.

Sinisiä katkarapuja

”En mä osaa kirjoittaa.”

”Kovasti tekstiltä näyttää tämäkin viesti.”

”Apina! Tarkoitan mitään runoja tai sellaista.”

”Samoja kirjaimiahan niissäkin on.”

”Joko sanoin? APINA!”

Nauratti. Olihan tästä ennenkin puhuttu. Sofia haluaisi kirjoittaa. Mieluiten kirjan, mutta ainakin novelleja ja runoja ja runovelleja ja novellirunoja ja… Minua on siis sama aihe naurattanut ennenkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hän osaisi kirjoittaa, muttei kirjoittamisessa ole kyse vain osaamisesta. Ja juuri siitä alkaakin Sofian kirjoittajan blokki.

Teksti on kuin lapsi. Ensin imetät avutonta vauvaa, mutta sitten tulee hetki, kun saman vauvan täytyykin jo elää omillaan. Toisaalta ihmislapsella on tietoisuus, teksti vain on. Ensin teksti olet sinä, mutta julkaisun jälkeen sillä juurikaan ole enää tekemistä kanssasi. Teksti on. Ja se on nimenomaan sitä, mitä lukija sen päättää olevan. Mestariteos, paskakyhäelmä, hupiukon tajunnanvirtaa. Mitä vaan.

En lopulta tiedä onko se kasvojen menettämisen pelkoa, itsetunnon testausta vai mitä, mikä saa lopulta Sofiankin kokemaan kirjoittamisen niin ylivoimaisena ponnistuksena.

”Miksi et vain kirjoita?”

”No kun en keksi mitään, mitä ei olisi jo sata kertaa kirjoitettu.”

Kyllä minä Sofiaa tavallaan ymmärränkin, vaikka toisella silmällä sanoisinkin hänen olevan väärässä. Halu ainutlaatuiseen, ihmisen usko siihen, että juuri minä voisin, ja siten ollen minun myös täytyy, olla jotain tavatonta.

”Sähän olet käynyt Italiassa monta kertaa.”

”Joo. Eikä sitten mitään sekavaa tarinaa tähän kohtaan.”

”Ja oot syönyt siellä pizzaa… quattro stagioni?”

”Joo…”

”Siinä on sun vastaus. Väitän, ettei pizza siellä mitenkään erityisesti poikennut maailman muista pizzoista. Ja väitän, ettet ollut erityisen pettynyt, vaikka siinä ei ollutkaan violetteja sieniä ja sinisiä katkarapuja. Ei sen tarvinnut olla jotain ihan muuta. Riitti, kun se oli hyvää just silloin, siinä hetkessä. Ehkä olit jopa tyytyväinen, kun se oli suurinpiirtein juuri sitä, mitä odotit?”

”Hmm… totta. Etkä opeta nyt yhtään enempää. Meen salille ja mietin itse.”

En ihan varma ollut siitä, mitä Sofia ymmärsi, mutta olin tyytyväinen vertaukseeni. Vähän vahingossa se tuli, mutta tuntui kuin olisin itsekin oppinut.

Liiaksi mietimme asioiden korkeinta jalostusastetta, vaikkei sellaista juuri kukaan missään lopulta odottaisikaan. Tavallinen riittää. Juuri se, että jokin antaa hetkessä mukavan nautinnon. Ei sen tarvitse olla ennennäkemätöntä. Lopulta pidämme nimenomaan siitä, että asiat vastaavat odotuksiamme.

Illemmalla kännykkää katsellessa huomasin saaneeni sähköpostin, jossa lähettäjänä oli Kirjailija Milla Ylämäki. Olin jo pyyhkäistä sen roskakoriin, kunnes huomasin esikatselussa jotain, joka sai minut sittenkin klikkaamaan postin auki. Hymy levisi kasvoilleni. Sofia perhana! Ennen kuin ehdin edes lukea pidemmälle, ilo valtasi mieleni. Ilo nimenomaan Sofian puolesta, joka oli saanut kuplan puhkaistuksi. Ei sen edes väliä, mitä tekstissä lukisi. Teksti mikä teksti – nollasta oli tullut ykkönen.

Ja näin Sofia kirjoitti:

Yksi tyyppi tykkää opettaa.

Toivon joskus, että se lopettaa.

Vaikka onhan siitä iloa,

ei paljon,

mutta ehkä kaksi kiloa.

Kiittämätön, riittämätön

– kiitos sinun –

Tänään hän on

  kirjailija

   voittamaton.

Lähetin sydämen vastaukseksi. Taidanpa itsekin avata läppärin ja kirjoittaa jotain.

Kun yleisö on jo vaihtunut

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Mikä se oivallus sitten on?

Olen löytänyt tärkeimmän matemaattisen havainnon, joka saavutettavissani on. Jos minulla olisi jotain muita pyrkimyksiä, täytyisi ne lakkauttaa. Matemaatikkona olen lakipisteessäni ja minun täytyy se hyväksyä.

Toki hyväksynnän haastetta edeltää onnen aikakausi. Silloin se, mitä olet jo tehnyt, on riittävästi kannetta siipien alla, ja tietyn ajan saa vain nauttia. Kunnes hiillos sitten sammuu ja palaat varjoihin yhdeksi muista.

Mikä se oivallukseni sitten on?

Yksi on valtavasti suurempi kuin nolla.

Siinähän se.

Oivallus on julki, voi aloittaa patsaan valamisen ja kaivertaa mitalit.

Vai eikö tuntunutkaan oikein oivallukselta? Ehkä se tosiaan olikin enemmän humanistin matematiikkaa kuin itse máthēmaa.

Yksi on enemmän kuin nolla on helppo käsittää lapsenkin, mutta oivallus piileekin, siinä, että se on nimenomaan valtavasti enemmän.

Montako käsin kirjoitettua kirjettä olet lähettänyt tänä vuonna? Ehkä luku on nolla? Eihän kukaan enää lähetä kirjeitä, kun on Whatsapp ja muut digiviestintävälineet. Juuri tuo ajatus minunkin päässäni valtaa pitää. Ei ole hetkeäkään käynyt edes mielessä kirjoittaa kynällä kirjettä.

Toisaalta olen 38-vuotias ja lapsuudessani kirjeitä läheteltiin paljonkin. Se tarkoittaa, että oikeastaan ainakin kaikki minua vanhemmat ovat tottuneet kirjeisiin. Vielä 90-luvullakin se oli ihan normaali yhteydenpitoväline. Eikä saapuneita kirjeitä silloin luettu tuosta vaan saman tien, kuten nykyään kännykkään tulevat viestit. Ei. Kirje laitettiin sivuun ja luettiin rauhassa ja ajan kanssa. Moni saattoi haistella, miltä paperi tuoksuu. Tai ehkäpä alareunassa oli hiukan huulipunan jälkiä suudelmasta kirjeelle?

Miltä isovanhemmastasi, vanhemmastasi, siskostasi, rakastetustasi, lapsuuden kaveristasi tuntuisi, jos lähettäisitkin yllättäen käsinkirjoitetun kirjeen? Ei ole vaikea kuvitella sitä hämmästynyttä iloa.

Ja eihän sellaisen rustaaminen lopulta edes vaatisi paljoa!

Nykytilanne kirjeiden osalta on siis minun kohdallani nolla. Ei tuommoinen ole käynyt mielessä. Juuri siitä nollassa on kysymys. Se kertoo, että jotain ei ole olemassa. Se ei ota kantaa siihen, miten asia voisi olla, ainoastaan siihen, miten asia todella on.

Nolla eli ei ole olemassa.

Se, mikä on nolla, ei voi siis välittyä toiselle ihmisille. Ei rohkaise toimimaan mitenkään toisin, vaan rohkaisee tiedostamatta jatkamaan nollan ylläpitoa.

Parahin Johanna… Ei kun.. rakas sisko.. Ei sittenkään. Miten kirje edes aloitetaan? Se aloitetaan ottamalla kynä ja paperi eteen ja päättämällä kirjoittaa. Lopulla ei ole niin suurta väliä, koska kun nolla on muuttumassa ykköseksi, se on jo itsessään niin valtavaa, että sen jälkeen tuleva on vain ilon riemukulkua.

Kun vastaanottaja sitten huomaa postinsa joukossa kirjekuoren, kuvittele hän ilmeensä ja reaktionsa.

”Siis kirje? Tänä päivänä… keneltä?”

Se on kirje sinulta. Sinun kätesi piirtämiä kirjaimia, ehkä sydänkin lopussa. On aivan absoluuttinen fakta, että yksikin kirje muuttaa maailmaa. Se saa aikaan jotain meidän itsemme ulkopuolella ja se muuttaa jotain vastaanottajassa. Ehkä hän innostuu vastaamaan sinulle kirjeellä? Ehkä kertoo seuraavalle? Ehkä ottaa kuvan someen?

Siinä, missä nollalla oli yksi ainoa rooli – kertoa, että jotain ei ole olemassa – yksi avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Siksi yksi on valtavasti enemmän kuin nolla. Ja jos haluaa tehdä maailmasta edes vähän paremman, kannattaa yksi kerrallaan muuttaa nollia ykkösiksi.

Näin kertoo humanistinen matematiikka.

Kuinka hullulta sekin nyt tuntui

Olin asuntoni pienellä terassilla juomassa kahvia, kun jo ensi hörppäyksen kohdalla katseeni kiinnittyi nurmikkoon. Alkusyksyllä ruoho on toki usein kosteaa, mutta nyt se oli lisäksi todella pitkää. Vaikken olekaan suuremoinen visualisti, niin näkymä ärsytti silmiäni. Kotona, niin tai siis entisessä kotona, olinhan juuri muuttanut kaupunkiin opiskelujen vuoksi, olisin leikannut tuon saman tien. Täällä se kuului taloyhtiölle. Tavallaan se kuulosti helpolta, että joku muu hoitaa pihan, mutta lopputulemaa katsellessa se hyöty radikaalisti haalistui.

”Pihasta näköö heti, millaanen isäntä siellä asuu”, sanoi vuosia sitten naapurin isäntä pestessään sammalta pois pihatietä reunustavilta kiviltä. Tavallaan hän varmasti oli oikeassa. Toisaalta isännän laadun saattoi nähdä myös silmistä, jotka punertivat pahasti arkiaamuinakin. No jokainen kulkee oman reittinsä, siellä ne piharaitin kivet taitavat kiiltää tänäkin päivänä.

Kännykkä keittiönpöydällä pirahti soimaan.

”Kattos kaupunkilaanen, hyvä, satuut olla kotona”, paapan ääni kuului.

Olin jo hyväksynyt tilanteen, ettei paapalle kannattanut oivalluttaa yhtään enempää, että kännykän voi ottaa mukaan minne vain. Olihan niitä jo tuolloin ollut reilu vuosikymmenen verran, mutta paapan ajatuksissa edelleen vain herroilla ja myyntimiehillä oli puhelimet taskussaan.

”Muori (kuten paappa mummoa nimitti, kun tämä ei ollut paikalla) meni kauppahan.”

Ymmärsin heti, mistä oli kyse. Paapalla oli jotakin asiaa, jota mummon ei ollut tarkoitus kuulla.

”Kuuntelen”, vastasin ja paappa naurahti hyväksyvästi.

”Niin, tuota… No sanotahan nyt niinku asia on. Minä oon jo vanha mies, jonka jalakkaan ei enää pelaa. Alkaa olla, niinku sanotahan, kirja luettuna loppuhun. Ehdikkö kuunnella?”

Menin istumaan sohvalle. Ne harvat kerrat, kun paappa aloitti, ja sai mummon keskeyttämättä kertoa, olivat kullanarvoisia. Paapalla oli taito kertoa. Ei mitään sanatulvaa, josta sai arvailla, että mistähän nyt puhutaan, vaan sanoma tuli aina selväksi. En olisi keksinyt oikeastaan mitään tekemistä, mikä olisi ajanut tämän edelle.

”Aikaa on hyvin, kerrohan vaan.”

”Siitä oli lehdes juttu teidän yliopistosta, lukukauden avauksesta. Mikä lie mies siinä seisoi ja kaulassa kiilsi metallit. Ajattelin, että on se ny perhana, kun pitää kouluunkin ittensä koristella. Vaan niin… sitähän soon aina ollut.”

Paappa oli hetken hiljaa. Yliopiston rehtorista hän taisi puhua ja samat vitjakkeet olivat kyllä omaankin silmään osuneet.

”No asiaan. Sinä kun siellä nyt elämääs aloottelet, niin ajattelin, kertoa vähän. Tuollaiset koristeet, kunniat, merkit ja kunnianhimot. Perhana minä sanon.”

Paappa nielaisi, niin että se kuului puhelimeen asti ja veti sitten keuhkot täyteen ilmaa.

”Se oli sota-aikaa, -44 ja punaaset pirut oli tulleet Kannaksella jo pitkän matkaa. Meidät oli siirretty Kuuterselkään, joka oli… no oli nyt, missä oli. Ei vihollisen sieltä pitäny tulla, vaan niin ne vaan tulivat ja voimalla tulivatkin. Iltahan mennessä meidän poijat painoivat vastaiskuun. Siinä oli nämä Laguksen joukotkin mukana. Hetken se jo näytti hyvältä, mutta tyrehtyy sitten ja taas tultihinkin selkä edellä.

Siinä majuri Vuori huuti, minkä keuhkoostaan jaksoi, että onko luutnantille selvä, että tästä ei peräännytä enää senttiäkään. Selvä, sanoon.

Paappa piti jälleen taukoa, ihan kuin olisi hieman hengästynytkin puhuessaan. Olihan sotajutuista ennenkin puhuttu, mutta ne olivat aina semmoisia pieniä sankaritarinoita. Sankareiden käy aina hyvin ja loppu on onnellinen. Nyt aavistelin, että jatko saattaisi olla erilainen.

”Yö siinä selvittihin, mutta aamulla oli taas toinen ääni kellossa. Siinä meni jo meidän oikialta kaksi vihollisen vaunua ohitte. Perääntyä ei saa senttiäkään, niinhän se majuri oli käskenyt. Silloon mun päähäni tuli, niinku olis joku olkapäältä kuiskannut, että katto nyt todellisuutta silmistä silmään. Siellä oikialla puolella alkoi olla jo semmoiset punamarkkinat menossa, että oltaas jääty mottihin pian. Siinä oli samasta pitäjästä Pakan Mattikin, kuollut jo nykyään, mutta sen poika, Eero, asuu täällä edelleen. Niin…. semmoonen reipas pellavapää se Eero jo pienenä.

Kyllä se oli kuule kova taistelu omas päässä silloon. Mikä se on semmoonen upseeri, joka ei käskyä tottele? Se oli valtava häpeän tunne pelkästä ajatuksesta. Mutta sitten se kuiskaus korvas ja sen pienen Eeron kasvot nousi mielehen. Ei helevetti. Mitä järkiä sitä on pojat tapattaa sinne häpeän pelossa? Helppo se on lauluuhin ja runoohin kirjoittaa kunniasta kuolla isänmaan puolesta, mutta siellä, kun oli tilanne päällä, niin ei varsinaasesti laulattanut.

Minä komensin pojat perääntymään. Siinä takana jonkun matkaa oli mäki, niin sen päälle nyt ensiksi, mietin. Pari sotavankia oli meillä kans ja yksi innokas alikersantti kysyy, että otetaanko mukaan vai ammutaanko. Karjuin, että kenttäoikeus kutsuu, jos vangin ammut. Silmät suurina ne vangit tuijottivat, luulivat varmahan, että ammutaan, kun selkänsä kääntävät. Päästin ne nimittäin menemähän. Turha riski ja hidaste siinä kuljettaa kahta venäläistä mukana, kun niitä muutenkin pakkas olla aivan liikaa.

Niin se majuri Vuori kaatui siinä taistelussa. En minä silloon tietenkään tiennyt, vasta jälkehen kuulin. Ei sitä kukaan saanu tietää, että minä yksin käskyn annoin vetäytyä mäelle. Eikä me sielläkään kauaa ehditty olla, oli se semmoonen mylly, joka jauhoi.”

Paappa paranteli asentoaan rullatuolissaan ja yskäisi pari kertaa kuin ääntään avatakseen ennen kuin jatkoi:

”Tuota minä oon sisälläni kantanu. Kenellenkään en oo sanonu. Kun sitä on saanu muutaman vuosikymmenen miettiä, ja onhan noista taisteluusta kirjootettukin, tuolla on ykskin hyllys, niin rauhas on mun mieli. Ei sieltä olis meistä kukaan hengis tullu, jos sinne olis jääty pidemmäksi aikaa. Olis ollu pellavää Eerollakin erilaanen lapsuus.

Niin, niinpä niin, ja kun se mies siellä teidän koululla ne rytkyt päällä seisoo, niin ajattelin, että josko se olis aika tuokin tarina kertoa. Sitä on kullalla ja kunnialla niin montaa miestä tässä maailmassa vedätetty. Kun sitä hetkessä joku on sankarina kukkulalla, niin muista, ettei semmooset hetket kauaa kestä. Sitä pitää omassa päässään käydä omat taistelut ja seurata sitä, mitä se ääni sanoo. Sitä kun muut koettaa kunniaa jakaa ja sillä houkutella, niin siinä on helppo tulla sokiaksi. Semmoosta manipuloontia. Niin.

Koita sinä nähdä sen lävitte, silloin kaikki on helpompaa, vaikka se häpeä voi siinä hetkessä tuntua luissa asti. Kun itte tietää, että oikein teki, niin voi tämmöönen vanha äijäkin nukkua yönsä rauhassa.”

Kuulin kuinka ulko-ovi kävi taustalla ja mummon ääni:

”Mitä sinä siellä puhelimella touhuat?”

”Väärä numero, mikä lie”, kuulin paapan sanovan ja hän painoi luurin kiinni.

Olipahan puhelu ja jäi keskenkin. Vaan ymmärsin paappaa hyvin. Uskalsinpa arvata, että oli mieli tehnyt kertoa jo ajat sitten jollekin ja nyt oli kynnys vihdoin ylittynyt. Valtava hyvänolon tunne valtasi kehon, ei niinkään tarinan vuoksi, vaan sen luottamuksen, jota paappa oli minulle osoittanut.

Istuskelin pitkään sohvalla, mielessä surrasi kaikenlaista. Ei pelkästään paapan tarina, eikä naapurin sammaleesta pestyt kivet. Ihan kuin olisi jotenkin koko elämä auennut kulmasta, jota ei koskaan aiemmin ollut niin ajatellut. Kunnia ja häpeä. Kuinka sitä ihminen oikeastaan koko elämänsä joutuu tuohon samaan puntariin. Etkö uskalla? Paljonko hevosvoimia? Montako joit? Paljonko maksoi? Olitko yötä? Paljonko palkkaa?

Kyllä ne rehtorin kullatut ketjut kaulassa kieltämättä aika koomisilta näyttivät. Ja toki minä Eeronkin kotopuolesta tiesin. Eipä tainnu paappakaan tietää, että Eeron poika oli pelannut vuosia jalkapalloa samassa joukkueessa kuin minä. Kuinka hullulta sekin tuntuu nyt vielä vuosien jälkeenkin.

Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.