Antaa sen ny kokeella

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Oikea kirjailija vielä joku päivä

Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.

Talossa, joka puhuu

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.

Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Ei kannata ihmetellä erikseen

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.

Se olisi pilannut kaiken

Laahasin huono ryhtisenä jalkojani hiekoitetulla kulkuväylällä kuin perinteisen tyylin hiihtäjä, jonka voimat loppuivat jo edellisellä kierroksella. Katselin laiskoin silmin, kuinka pienet sorakiteet lennähtelivät kenkieni edellä. Merkitykseni oli jäänyt kotipihan lumilinnaan. Se palautuisi kyllä, kunhan pääsisin takaisin. En tiennyt mitään niin ankeaa paikkaa kuin hautausmaa.

Keskuskäytävän puolessa välissä oli ilmeisesti huoltomiehen sora loppunut. Otin hieman vauhtia ja liu’uin jäällä. Kitka sinisten talvikenkieni alla oli suunnitelmaani voimakkaampi ja liuku jäi lyhyeksi. Käännyin ja otin lujemman vauhdin.

”Ala tulla nyt. Äläkä laahaa niitä kenkiä.” äiti hoputti.

Mittasin silmämääräisesti liukumaani matkaa, kunnes ryhti uudelleen valahtaneena käännyin seuraamaan äitiäni.

Haudan kohdalla äiti pyyhki lunta paljailla käsillään, vaikka pakkasta oli ainakin viisitoista astetta. Tämän jälkeen hän asetteli kynttilöitä sekä havuja tarkasti kuin olisi ollut sisustamassa nukkekotia. Katsoin kiveä ja ihmettelin (kuten joka kerta aiemminkin), miten sen pinta on saatu niin kiiltävän sileäksi. Äiti kaivoi musta kangaskassistaan ison valkoisen muovilla reunustetun kynttilän. Kynttilä syttyi vasta kolmannella tulitikulla ja äiti keräsi tarkasti palaneet tikut talteen.

Sama rituaali toistui kahdella muullakin haudalla. Äiti asetteli yksityiskohtia ja minä mietin lumilinnaa. Kun viimein kuljimme takaisin autolle päin, hän käveli nopein askelin. Toisessa kädessään kangaskassi ja toisella hän puristi takkia tiukemmin kiinni kuin olisi puskenut suurempaakin viimaa päin. Vaaleansinisen kangastakin helmat olivat lumiset kaikesta kyykistelystä. Jo hyvissä ajoin ennen autoa hän kaivoi avaimet taskustaan ja kun saavuimme autolle, hän käynnisti sen ennen kuin ehti oveaan sulkea.

”Huh, kun on kylymä!”

Katselin häntä takapenkiltä. Minulla oli tummansiniset haalarit, mustat toppahanskat ja musta toppalakki, jonka äiti oli sitonut leuan alta kiinni lähtiessämme. Lumilinnaa rakentaessa niillä tarkeni mainiosti, eikä minulle tullut mieleenikään ruveta paljain käsin lunta asettelemaan.

”Miksi me sitten tultiin tänne?”

”Kyllähän sä tiedät kenen haudalla me käytihin.”

Nyökkäsin, vaikken oikeastaan tiennytkään. Vain äidin tädistä minulla oli jonkinlainen muistikuva.  Äidin kanssa on turha väitellä, etenkin mistään hautausmaahan liittyvästä. Hän laittoi vaihteen silmään ja lähti ajamaan. Mietin, että sillä markkamäärällä, jonka äiti on noihin valkoisiin kynttilöihin laittanut, olisi saanut ostetuksi sen radio-ohjattavan Ferrarin, jota nyt joudun odottamaan ainakin synttäreihin asti.

Kun alikulun jälkeen käännyimme vasemmalle kohti sairaalan mäkeä, näin sivuikkunasta kuinka vanha nainen puski potkukelkkaa eteenpäin.

”Jaa, Aini siellä tulee kaupasta”, äiti totesi.

Punaisen potkukelkan molemmissa kädensijoissa tosiaan roikkui kauppakassi. Vaikka Ainilla oli turkki päällään, näin kuinka hänen selkänsä oli kumarassa. Vanhojen ihmisten on joskus vaikea päästä suoraksi, oli äiti minua opastanut, kun kesällä kysyin, miksi tuo mummo on käyrä. Mietin, onkohan hänellä kova jano, kun täytyy turkki päällä työntää tuollaista kuormaa.

”Miksei me otettu sitä mummoa kyytiin?” kysyin, kun olimme sairaalanmäen päällä.

”Ainiako? Mitä me nyt sitä? Kyllähän Aini pärjää.”

”Niin mutta, kun sillä oli niin paljon tavaraa.”

”Eihän täs maailmassa munkaan kauppakasseja kukaan kanna.”

En tiennyt oikein, mitä tapahtui, mutta äidin vastaus sai minut uskomattoman surulliseksi. Istuin loppumatkan hiljaa tuijottaen sivuikkunasta ja olin vihainen itselleni, kun ennen kotipihaa kyynel tipahti poskelleni. Se oli viimeinen asia, mitä siinä hetkessä halusin. Onneksi äiti ei nähnyt sitä. Se olisi pilannut kaiken, koko kokemukseni. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla vain minä. Irrallaan äidistä. Irrallaan kaikesta, mitä joku muu on koskaan sanonut.

Tämä oli minun, ja yksin minun, hetkeni.

Kotipihassa juoksin suoraan lumilinnaan. Kun olin edeltävällä viikolla suojasäällä pyörittänyt lunta palloiksi ja pallot seiniksi, oli selässäni virrannut hiki puroina. Kesken rakentamisen olin käynyt sisällä juomassa kaksi lasillista päärynämehua ja vasta sitten korottanut linnan seiniä ylemmäksi.

Ainin täytyi olla jano. Olin siitä varma, ja me vain ajoimme ohitse.

Istuin selkä lumilinnan seinää vasten ja vihasin äidin valkoisia kynttilöitä koko sydämestäni. Kylmä halusi väkisin kulkea kauluksen alta selkäpiihin. Otin nyrkkini kokoisen jäätyneen kimpaleen ja heitin sen kaikin voimin vastapäiseen seinään.

Illalla äiti hämmästyi, kun ilmoitin, etten halua kuulla iltasatua.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.

”On, väsyttää”, valehtelin.

Äiti huikkasi vielä nuku hyvin juuri ennen kuin sulki huoneeni oven. Makasin kyljelläni silmät auki ja mietin kumartanutta selkää ja ostoskasseja. Vaikka olin hampaiden pesun jälkeen juonut vielä lasin vettä, tunsin, kuinka jano nousi kielelleni.

Minua suututti, miten aikuiset voivat olla joskus niin hölmöjä.

Tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä puhun

Tuijotin silmiin ja pidin tyhmänä. Pelko hänen pupilleissaan antoi voimaa ja imin sitä kaikin voimin. Hetkellinen ylijännite kasvoi tavalla, joka ei ollut kontrollissani. Käännyin katsomaan olkani yli. Jätkät seisoivat rivissä ja katselivat. Tinasotilaat, tarkoitettu leikkimiseen.

Vielä äsken kerrostalon leikkikentältä oli useampi meistä huudella parhaita solvauksiaan. Kenttää ympäröivät kerrostalot jokaisesta suunnasta ja ääni kantoi hyvin. Matias oli kiivennyt kiipeilytelineen päälle seisomaan ja huutanut kädet suun edessä tötteröllä: ”Painu kotiis tai tulee turpaan”.

Nyt etäisyys oli kaventunut, hahmosta piirtyi ihminen. Äskeinen kukkulankuningas seisoi hänkin vaiti. En tiedä vieläkään, miten päädyin kapellimestariksi, mutta siitä itseni löysin. Minä edessä, tinasotilaat taustalla rivissä. Puoleksi kanssani, puoliksi yleisössä. Kaikki odottivat lisää, muttei kukaan uskaltanut rohkaista. Huutaa edes nopeasti: ”Lyö sitä”, ja sitten katsella ympärilleen kuin etsien, mistä ääni kuului.

Ääni jokaisen päässä kertoi, ettei tämä ole oikein, mutta mitä helvettiä se sitten oli?

Kun joku tekee jotain hauskaa, voi sille nauraa. Nauru raikuu, jaettuna kaksinkertainen. Sellainen nauru pidentää ikää. Tehdä eri lailla, muttei olla. Hetkessä hassutella. Siihen me olimme tottuneet. Jätkät muistivat edelleen, kun talvella olin hypännyt kaukaloon suojat edelleen luistimen terien päällä. Kaaduin kolme kertaa ennen kuin itse tajusin. Nolottihan se aluksi, mutta pian kääntyi omasta mielestänikin hauskaksi. Tai Harri, porukan pienin, joka oli toivonut joululahjaksi Ilveksen pelipaidan, mutta Janeckyn nimellä. Janecky pelasi Helsingin Jokereissa, eikä todellakaan Tampereella.

”Ilves on mun suosikkijoukkue, mutta Janecky on mun suosikkipelaaja”, hän perusteli viattomin silmin.

Matiaksen kanssa nauroimme kaukalolla katketaksemme, kun Harri ensimmäisen kerran tuli paita päällään luistelemaan. Viikon jälkeen kukaan ei enää suuremmin asiaa miettinyt.

Olivat ja menivät.

Kun jokin asia sitten todella oli eri lailla, tilanne muuttui toiseksi. Se ei ole enää ohi menevä hetki, jossa hassutellaan, vaan asioiden todellinen tila. Jokin on eri lailla ja silloin asiat ovatkin yhtäkkiä kahdella tapaa samaan aikaan. Tätä tilannetta emme osanneet käsitellä (käsitellä, koska ei sitä noin vain sivuuttaakaan voinut).

Alkukantainen ihminen herää eloon ja nousee kiipeilytelineen päälle huutamaan. Kumpi on parempi, minä vai sinä? Sillä kaksi eriä ei voi (tyhmälle) olla kaksi samaa.

Tuijotin ja pidin siis tyhmänä. Laskeva aurinko paistoi edelleen kuumana, osui silmiini. Tiesin, että nyt täytyisi varoa kaikenlaista heikkoutta, kuten esimerkiksi käden laittamista otsalle varjoksi. Kivet jalkojemme alla olivat nyrkin kokoisia ja niiden päällä oli vaikea seistä paikallaan. Vuoden päästä tässä kohtaa emme seisoisi enää me, vaan samanlainen kerrostalo kuin oikealla puolellamme. Vilkaisin uudestaan hänen kenkiään.

”Paappakengät”, sanoin.

”Mikä se on?”

Käännyin kohti yleisöäni.

”Se ei tiedä, mitkä on paappakengät”.

Tinasotilaat nauroivat äänekkäästi. Teennäinen ryhmäräkänauru oli kasvuvaiheemme välitodistus. Voimantuntoa on niin vaikea itse erottaa tyhmyydestä.

Yksittäisiä rikkaruohoja kasvoi kivien välistä siellä täällä. Aukean ja jalkakäytävien välissä oli kaistale, jota rakennusmiehet eivät olleet vielä tasanneet. Siellä kasvoi korkeampaa heinikkoa, jonka keskeltä lauma maitohorsmia oli puskenut valoon. Kun liikenne taustallamme hetkellisesti vaimeni, saattoi juuri ja juuri kuulla, kuinka liikennevalot piipittivät punaisen merkkiä. Juuri sitä olisi minun kannattanut kuunnella tarkemmin, muttei semmoiselle ollut nyt aikaa.

Paappakengät, eli miesten ruskeat nahkaiset nauhattomat kengät, jotka olivat hänelle ainakin kaksi kokoa liian suuret, olivat tukevasti tikkumme nokassa. Kun on peliin lähtenyt, on perääntyminen herkästi luovuttamista. Sitä ei voi tehdä noin vain tai koska vain. Täytyy edetä taidolla ja harkiten, jotta kaikki seuraavana päivänä taipuu sankarikuvaelmaksi. Ja vielä ei ollut sankaribarometri ollenkaan kylläinen.

*

Hän taisi olla musta ja minä valkea. Tai odotahan, ehkä se oli juuri toisinpäin? Vai olimmeko keltainen ja punainen? Violetti ja oranssi? Älä luulekaan, että sillä olisi minulle mitään väliä.

En minä seuraasi pyytänyt päästä opettamaan, vaan kertomaan. Vaikka sanon jotain, ei minun tarvitse olla sitä mieltä. Ei minun tarvitse pysyä totuudessa, vaan tarinassa. Tiedän, kuinka mieli tekee kaivaa jokin niin sanottu fakta, jonka taustasta ei kukaan lopulta tiedä mitään. Hah, suksi kuuseen! Sinä tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä minä puhun. Ihan sama, mitkä sanat haluaisit suuhusi sallia.

Sinä tiedät, mikä on totta.

Minä sen sijaan en ole mitään. Piirrä pehmeällä lyijykynällä raamit ja listi minut niiden sisään. Tomma tunnor bullrar mest, opetti isoäitini.

*

Hänkin katsoi kenkiään ja takaisin minua. Halusi ymmärtää miksi.

”Lyö sitä turpaan”, Matias lopulta huusi. Kukko oli herännyt, muttei rohjennut tunkiolle.

”Halutko sä turpaan?” kysyin.

”Mitä on turpaan?”

Tällä kertaa annoin yleisöni olla. Tinasotilaat. Kukko tunkiolla, broileri paskassa. En ollut koskaan elämässäni lyönyt ketään. Olin käynyt muutaman kerran painitreeneissä, mutta lopetin, koska siellä sai kipeää.

En minäkään tiennyt, mitä on turpaan. Muistelijasta riippuen minulla meni sisu kaulaan tai tulin järkiini.

”Ne nauraa, kun sulla ei oo lenkkareita.”

”Miksi ne nauraa sille?”

Kivet jalkojeni alla kasvoivat valtaviksi. Tasapainottelu sai selkäni hikoamaan. Epämiellyttävyys nousi rankaani pitkin niskaan, josta se levisi koko vartalooni. Yhtäkkiä halusin vain kotiin.

”Lähdetään ny meneen!” huusin tinasotilaille ja tönäisin häntä olkapäähän vastentahtoisesti. Sankarikuvaelman hinta oli maksettava edes jotenkin.

*

”Onko se totta?” äiti pamahti huoneeseen kuin olisi tullut ovesta läpi.

”Mikä?”

”Näin Matiaksen äidin pihalla.”

Kielsin. Selitin. Mutta kun. Ponnettomasti kuin laiskiainen arkiaamuna. Yhtä hyvin olisin voinut myöntää kaiken saman tien. Äiti tenttasi kuin roomalainen tuomari ja lopulta kerroin kaiken.

”Luojan tähden, miksi! Noinko mä olen sua opettanut?” äiti pienen hiljaisen hetken jälkeen huusi.

”En minä tiedä”, vastasin itku kurkussa.

Ei tullut sankarikuvaelmaa, vaan tragedia. Erehdyin vain päähenkilöstä.

Äiti vei minut niskasta eteiseen. Kun meinasin tarttua lenkkareihini, kajahti käsky kuin kapteeni Kuortin suusta: ”Kumpparit!”

”Eihän siellä sada?”

Äiti tempaisi lenkkarit käteensä ja tuijotti kuin susi. Puin kumpparit jalkoihini ja äiti työnsi minut ovesta ulos ja löi lenkkarit syliini.

”Takaisin et tule ennen kuin olet antanut nuo sille pojalle. Etsit sen vaikka menis koko ilta.”

Ovi pamahti kiinni ja siinä seisoin rappukäytävässä mustat Adidaksen sylissäni. Ne olivat melkein uudet. Valkoiset raidat kyljissä ja tarra, joka kiersi hienosti nauhojen päältä. Aitoa nahkaa oli myyjäkin julistanut. Katsoin kenkiäni. Tiesin, että äiti oli tosissaan.

Kyyneleet valuivat silmistäni.

Kun astuin rappukäytävästä ulos, näin Matiaksen kiipeilytelineellä. Saman tien häpeä hyökkäsi. Pian Matias seisoisi edessäni. ”Hähä! Miksi sulla on kumpparit?”. Eilen areenalla kaikki oli niin toisin. Valtavaksi helpotuksekseni Matias nosti vain leukaansa tervehdykseksi, mutta antoi minun olla. Vuosien jälkeen hän kertoi, että aikamoisen satikudin oli isältään saanut. Ei ollut pilkka päällä hänkään.

Totta kai tiesin, missä hän asui. Kaikki tiesivät. Tietenkin.

Soitin ovikelloa ja hänen isänsä avasi. Minua hävetti enemmän kuin koskaan aiemmin. Isän taakse ilmestyi ensin kaksi hänen siskoaan ja sitten hän. Kaikki katselivat minua ja odottivat selitystä. Katsoin häntä silmiin, pelko pupilleissani. Laskin kengät kynnykselle ja kaikki tahtoni pinnistäen sain sanotuksi: ”Ole hyvä”.

Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Jotain hänen isänsä huusi perääni, mutten halunnut kuulla. Juoksin meren rantaan saakka kuin jokin jahtaisi minua. Tavallaan asia juuri näin olikin.

Kun itsensä takia joutuu nöyrtymään, oppii, mutta pienen hetken se on kauheinta maailmassa.

Siltä minusta tuntui.

*

Missä ikinä tänään kuljetkaan: Anteeksi.

Sen unohdin sanoa.

Silleen tämä menee

Kun hikipisara salakuljettaa aurinkorasvaa otsalta, silmiä kirvelee. Kohotan aurinkolaseja ja yritän pyyhkäistä silmäkulmaani t-paidan lähes olettamalla hihalla. Siihen jää kevyt valkoinen jälki toisen samanlaisen viereen. Ehkä ne lähtevät meressä huuhtomalla hieman myöhemmin. Tasaiset aallot viilentävät jalkoja samalla, kun laiturin pinta kipristelee korkeassa kuumeessa.

”Täällä on simpukankuoria”, Sofia huutaa. Hän pitää vasemmalla kädellään keltaista hamettaan veden pinnan yläpuolella ja oikealla esittelee löytöään. Hymyilen vastaukseksi. Oikeastaan kaikessa, mikä tulee merestä, on mielestäni tunkkaisen suolan haju ja maku. Meri on parasta pinnan päältä katsellessa, maailma sen syövereissä ei tunnu ollenkaan kutsuvalta. Sofialla on monenlaisia simpukankuoria kotonaan ikkunan lasien välissä. Jos en olisi 80-luvulla nähnyt, miten avattuja tulitikkuaskeja aseteltiin kosteutta poistamaan, voisin pitää hänen tapaansa erikoisena. Ehkä tämäkin löytö päätyy akkunalle.

”Auts, tää polttaa!” Sofia sanoo astuessaan vedestä laiturille. Hetkeksi hän päästää lapsen itsessään todeksi. Sipsuttelee varovasti varpaillaan, hymyilee kesää. Istuutuu sitten viereeni ja heiluttelee varpaitaan veden pinnalla kuin testatakseen voisiko siinä kävellä. Nainen vai tyttö, aikuinen vai lapsi. Toisten puolesta on niin helppoa sanoa, miten olla. Itsensä kanssa on vaikeampaa. Mikä minusta tulee isona on nelikymppisenkin mielessä ihan validi kysymys.

En osaa selittää miksi, mutta aina, kun Sofia päästää lapsenmielisen (ja tarkoitan tätä ainoastaan hyvällä) puolensa esiin, minulle tulee turvallinen olo.

”Mulla alkaa loma ensi keskiviikkona”, hän jatkaa vakavamman oloisena.

”Eikö tuollaisen pitäisi vähän hymyilyttääkin?”

”Niin kai. Pitäisi sitä ja sitten vähän tota. Koko ajan pitäisi.”

Pyyhkäisen hikipisaran toisestakin silmäkulmastani ja katson häneen. Kevyt tuuli keinuttaa hänen kastanjanruskeita hiuksiaan huolestuneen ilmeen ympärillä. Simpukankuori makaa laiturilla välissämme. Vaalea lähes mitättömän oloinen kappale. Niin vaikea on vierestä sanoa, mikä toiselle on tärkeää. Sofia pitää käsillään tiukasti kiinni laiturin reunasta kuin olisi minä hetkenä hyvänsä valmis ponnistamaan ylös kävelemään veden pinnalla.

Jostain mieleeni pomppaa, kuinka vuosia sitten uutisoitiin onnen kaavan löytymisestä. Jutussa oli jokin monimutkainen matemaattinen malli kuvattuna. Vaikka siinä varmasti jotain perää olikin, en pitänyt sitä muuna kuin Pradaan puettuna provosointina. Ei tunne käänny tiedoksi. Siksi minun on helppo ymmärtää, mitä Sofia tarkoittaa.

”Mitäs meidän nyt sitten pitäisi?”

”En mä tiedä. Tuntuu, että kaikkea. Ei oo yhtään lomafiilis.”

”Onko duunissa tai kotona jotain menossa?”

”Ei silleen. Ehkä mä oon vain niin ankara itselleni. Tiedätkö, kaikki pitäisi tehdä aina viimeisen päälle. En osaa hellittää.”

Tunnen, kuinka jokainen kastajanruskealla kehystetty solu huokuu huolestuneisuutta. Aikuinen ja lapsi, vaihdos on portaaton ja kavaltavan nopea. Niin kuin Sofia sanoi – pitäisi sitä ja tota. Kun jalkamme ovat hetken vaiti vedessä, pienet kalat alkavat kiertää niiden ympärillä. Piikkiperseiksi nimitimme niitä serkkuni kanssa aikoinaan. En tiedä tänäänkään, mikä niiden oikea nimitys on. Pieni jalan ojennus, vesi värähtää ja kalat säntäävät karkuun. Tärkein asia, mikä meidät kaloista ja muista eläimistä erottaa, on, että ihmisinä me pystymme kuvittelemaan. Ei tarvitse vain reagoida siihen, mikä värähtää juuri edessämme. Kykenemme luomaan asioita, kertomaan tarinoita, joita ei koskaan tapahtunutkaan.

Kaiken tämän luovuuden keskellä onkin sitten vaikea muistaa, ettei kaikki, mikä voidaan kuvitella ja ääneen sanoa, voi silti koskaan välttämättä tulla todeksi. Jotkin asiat pysyvät utopistisina ainiaan.

Lapsuuden tarinassa Nils Holgersson lensi villihanhella ja kasvoi aikuiseksi. Todellisuudessa emme samalaista mahdollisuutta saa. Siksi olen jo ajat sitten hyväksynyt, että vain hetkessä voimme venyä kaiken sen mittaiseksi, mitä toisiltamme vaadimme. Ainutlaatuisuus on sitä, että jokainen tekee omat virheensä. Jos pelkäät virheitä, pelkäät ainutlaatuisuutta.

”Haloo, mihin sä katosit?” Sofia katkaisee ajatusleijailuni ja on kuin olisi työntämässä minut alas laiturilta.

”Ei me voida lentää villihanhilla.”

”Öööö… Ok.”

”Niin. Katso toi vene tuolla. Ne kulkee ja me ollaan täällä, ei ne meistä piittaa. Silleen tämä menee.”

Sofia siristää silmiään, katsoo valkeaa venettä, joka hyppii aalloilla. Läpsyttelee jalan pohjiaan veden pintaa, kunnes yhtään piikkipersettä ei enää näy.

”Kyllä mä sen tavallaan tajuan.”

”Muistatko, kun näytin sulle sen pätkän Hurriganesia?”

”Huoh! Minkä niistä?”

”Sen, missä Cissen naama menee melkein ympäri, vaikka se soittaa vain yhtä säveltä. Mä oon monesti miettiny sitä. Ei se, että on ankara itselleen, oo vain asennekysymys. Se on osaamista tai siis sen puutetta. Tiedätkö? Niinku taitoo tajuta, mikä riittää ja tehdä se vähempi hiton hyvin.”

”Ole kuin Cisse. Tiesitkö, että nää sun filosofiat on joskus vähän vaikeita seurata?”

Nousen ylös ja venyttelen jäseniä. Silmiäni kirvelee jälleen. Nostan aurinkolasit pääni päälle ja pyyhin kasvojani huolella. Musta paitani näyttää lopulta kuin olisin kierinyt öljyssä.

Kun varjostan kädellä kasvojani, huomaan, miten laiturilla Sofian simpukankuoren vaalea pinta loistaa tavallaan kauniina. Kumarrun poimimaan sen käteeni.

”Saanko mä tän?”, kysyn ja Sofia käännähtää ihmeissään.

”Minkä, sen simpukan? Totta kai.”

Vaikka suu lopettaa puhumasta, katse jatkaa vielä virkkeen verran. Mitä sinä sillä teet? En juuri mitään on aikalailla rehellinen vastaus. Vaan miksi tyytyä siihen? Emme voi lentää villihanhilla, emme olla kuin Peukaloinen. Täytyy löytää toisia reittejä. Katselen simpukankuorta kädelläni, tunkkainen suolan haju tuntuu nenässäni. Tällaisissa tilanteissa meidät lopulta punnitaan. Toisaalta sitä ja toisaalta tota. Cisse ja Hot Wheelsin säkeistö soivat mielessäni. A whole lotta bumping goin on. Kuinka pieni on yksi sävel ja miten siitä voi kasvattaa jotain, joka kantaa vuosikymmenien päähän.

Tarttua itse, koska niin vähän hyvää tulee annettuna.

”Kun sun loma loppuu, mä annan tän sulle takas. Sitten muistat duuniin mennessäsi, että usein yksi sävel riittää.”

”Ootko sä vähän pöljä?”

”Kyllä mä vähän taidan olla.”

Laituri polttelee jalkojamme, kun kävelemme takaisin autolle. Valkoinen vene katoaa saaren toiselle puolelle ja kalat laiturin edustalla saavat rytminsä takaisin. Mieleni tekee nousta varpaille ja juosta. Juuri niin kuten lapsena Vikingan rannalla. Ensin hiekalla edes takaisin ja sitten, kun hetki on kyllin, suoraan veteen miettimättä ollenkaan, onko se kylmää vai ei.