Naapurissa he huutavat

Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?

Taas se nähtiin, että ketään ei kiinnosta

Olen mukana yhdessä noin 15 hengen Whatsapp-ryhmässä, jossa käydään kaikenlaista keskustelua aina elämän vakavista aiheista puhtaaseen mustaan huumoriin. Välillä on hiljaisempaa, välillä aktiivisempaa. Tapaamme monen ryhmäläisen kanssa muutenkin livenäkin, mutta koko porukka on harvemmin koolla. Siksi Whatsapp -ryhmä on hyvä tapa pitää yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia.

Pari viikkoa kävi siten, että yksi ryhmämme jäsenistä kirjoitti aika vahvan kannanoton yhden yhteisen asian puolesta. Kannanotosta ei noussut kuitenkaan käytännössä yhtään keskustelua. Seuraavana päivänä tapasin kaverin livenä. Hän oli selkeästi pahoillaan, kun hänen kannanottoaan ei oltu kommentoitu.

”Taas se nähtiin, että ei ketään oikeasti kiinnosta nämä yhteiset jutut.”

Aika vahva toteamus.

Tämähän on lopulta aika tyypillinen johtopäätös meille ihmisille. Kun maailma ei mene, kuten ajattelimme, ja kun muut ihmiset eivät reagoi, kuten toivoimme, olemme valmiita uskomaan, että kaikki johtuu siitä, millaisia ”muut todella ovat”. Juuri näinhän kaverinikin ajatuskulku meni: kukaan ei reagoinut, koska ”he ovat semmoisia, että ei heitä kiinnosta”.

Sama ajatuskaava toistuu oikeastaan jokainen päivä ajattelussamme. Joku treenaa paljon, koska hän on semmoinen urheiluhullu. Toinen ei treenaa, koska hän ei ole urheilijatyyppiä. Joku puhuu vähän, koska on hän semmoinen hiljainen introvertti. Joku ei seuraa politiikkaa, koska häntä ei kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Ja niin edespäin.

Kaikki tämä ajattelu perustuu siihen, että olisi olemassa jokin pysyvä biologinen kohtalo tekojemme takana. Kala ui, koska se on kala ja kalat uivat. Ihan turha miettiä enempää.

Mietitääs hetki tuota kaverini kommenttia, että ”ketään ei kiinnosta”. Tilanteen voi purkaa osiin kolmesta eri näkökulmasta.

Oliko kyseessä normaalista poikkeava käytös? Miten aiemmin ryhmässä on tällaisiin kannanottoihin suhtaudutta? Äkkiä arvioiden 95% keskustelunavauksista herättää ryhmässä pajonkin kommentteja. Joten kyllä, tämän kertainen radiohiljaisuus oli poikkeuksellinen tilanne.

Entäs oliko henkilöiden välillä eroja? Vetäytyikö osa ja toinen osa oli aktiivinen vai miten? Tässä tilanteessahan kaikki olivat hiljaa, joten konsensus oli selkeä. Käyttäytyminen ei vaihdellut käytännössä ollenkaan.

Ja missä muissa tilanteissa on käynyt samalailla, että kukaan ei ole kommentoinut? Joskus lauantaina myöhäisillassa on joku saattanut pitää monologia, johon kukaan ei ole kommentoinut. Eli tilanteessa, jossa on helppo kokea, että kommentointi ei nyt kannata.

Kun nämä kolme ajatusta vetää yhteen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Ryhmän sisällä oli selkeä ja poikkeuksellisen vahva konsensus, jollaista näkee yleensä vain tilanteissa, joissa mikään kommentti ei tunnu järkevältä sanoa. Kuulostaa siten aika epätodennäköiseltä, että aiemmista polveilevista argumentoinneista tilanne olisi muuttunut niin radikaalisti, että ryhmä kollektiivisesti ja homogeenisesti olisi menettänyt kokonaan kiinnostuksensa.

Katse kääntyykin siis itse kommentoijaan. Millainen oli itse kommentti? Mitä se sisälsi, miten se oli muotoiltu ja miten ajoitettu?

Sen enempää analysoimatta, juuri tässä on homman ydin. Kommentoinut kaveri on ryhmän tuoreimpia jäseniä. Hänelle hänen oma oivalluksensa oli uusi. Me pidempään mukana olleet olimme saman idea kuullet jo lukuisia kertoja. Kaikki ovat samaa mieltä, että ihanteena idea on juurikin oikea. Samalla olemme jo useammalla eri tavalla kokeilleet ideaa ja ei se käytännössä toimi ilman, että joku ottaa päivätyökseen sen pyörittämisen ja valvomisen. Niinpä nyt kun tuore kaveri toi painokkaasti ideansa tiskiin, niin muut huokailivat itsekseen: ”Niinpä niinpä, idea on kyllä kuultu ennenkin, vaan tuopa pöytään jotakin uutta. Miten ihmeessä se toimisi tällä kertaa paremmin?”

Kaikki tunsivat umpikujan tuskan aiheen ympärillä ja siksi kukaan ei lähtenyt edes kommentoimaan. Turhaa jälleen kerran keinuttaa samaa venettä. Parempi siis olla hiljaa.

Aika iso ero kaverin oman tulkinnan ja ryhmä kokemuksen välillä. Asia ei ollutkaan niin, että ”ketään ei kiinnosta”, vaan se olikin kommentti, joka tietämättömyydessä lausuttiin seurueessa, joka oli kaiken jo kuullut moneen kertaan aiemmin.

Tämmöisiä me ihmiset olemme. Valitettavan usein osumme väärään, kun koetamme selittää maailman asioita sen kautta, mitä ”muut ovat”. Mikään ei elämässä johdu vain yhdestä syystä. Me elämme uskomattoman monimutkaisessa yhteyksien verkostossa, jossa vierestä katsojan on kohtuullisen turha arvaamalla tuomita muiden tekoja. Kukaan ei meistä ei ole yksiselitteisesti mitään, vaan valitsemme itsemme aina suhteessa tilanteeseen, odotuksiimme, oletuksiimme ja muihin ihmisiin. Se, mikä äkkiä katsoen näyttää yksiselitteiseltä, saattaakin johtua jostain ihan muusta.

Se on kuitenkin petollisen houkuttelevaa tuomita, kun elämä ei mene juuri kuten itse haluaa, että ”ei se onnistunut, kun ne on sellaisia”. Totuus ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen.

Siksi kannattaa aina ennen muiden tuomitsemista miettiä tilannetta, vaikka näiden kolmen näkökulman kautta.

  1. Oliko käytös jotenkin poikkeavaa vai toimivatko muut ihmiset samoin?
  2. Miten yleensä vastaavissa tilanteissa toimitaan, voiko useinkin käydä näin?
  3. Onko tämä henkilö koskaan aiemmin käyttäytynyt näin vai oliko tämä ihan ainutlaatuinen tilanne?

Lähes aina kun elämää vähän sanoittaa auki, löytyykin se inhimillisyys taustalta.

Rakkautta, rakkautta ja kaunista kesää!

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Jonka pinta itki pisaroita

Kahlasin pisaroissa silmiäni myöten. Oli mahdoton nähdä tien toista reunaa. Siellä olisi voinut kulkea yksinäinen tasallani, emmekä olisi tienneet toisistamme. Ajoittaiset autojen valot halkoivat kiireisinä sademassaa kuin olisivat olleet vain lyhdyt vailla kiinnitystä mihinkään selitykseen. En ollut varma olinko lähellä vai kaukana, sillä pelkkä eteenpäin kulkeminen oli jo pitkään vaatinut kaiken huomioni.

Takaani kantautui korviini juuri ja juuri kuultavissa oleva hiekan rahina. Molemmin puolin ohitseni työntyvä valo liittyi sateen joukkoihin saartaakseen minut. Pysähdyin, mutta en katsonut taakseni. Sen olin päättänyt jo ennen kuin kotoni vedin keltaisen sadetakin ylleni. Rahina lähestyi entisestään, sen täytyi olla tosissaan.

Viereeni lipui sininen auto, jonka pinta itki pisaroita. Auton oranssi vilkku välkkyi edessäni ikään kuin kieltääkseen jatkamasta. Painoin käteni kyljet ikkunaan ja katsoi nsisälle. Kuljettaja näkyi vain epämääräisenä hahmona. Apukuskin penkki oli mustaa nahkaa. Sisätilat näyttivät silmääni virheettömän siisteiltä. Ajattelin, että auton täytyi olla uusi, mahdollisesti suoraan liikkeestä. Siisteys tosiaan saa ajattelemaan tällaista.

Avasin oven, nousin nahkapenkille. Ensi töikseni avasin takkini ja käänsin lämmön puhaltamaan vasemmilta rintakehääni ja oikealta syliini.

  • Tunnemmeko, kysyin kuljettajalta
  • Kyllä, olemme ystäviä.
  • Olemmeko vanhoja ystäviä vai olemmeko vasta tavanneet?
  • Tapasimme hetki sitten

Järjestely sopi minulle hyvin. Uuden ystävän auto puhalsi ja tunsin itseni merkitykselliseksi. Hän kaartoi auton takaisin tielle ja antoi vilkun sammua. Ajoimme tovin puhumatta. Kun on kaksin hiljaa, ei voi olla ajattelematta hiljaisuutta. Onneksi olimme ystäviä, se lievensi ajatusta.

  • Miksi, kysyin lopulta.
  • Miksi ei?

Vilkaisin kastuneita vaatteitani. Farkkujeni lahkeille oli läheltä ajanut rekka roiskauttanut kuraa. Ne olivat jyrkässä ristiriidassa auton siisteyden kanssa. Häpesin itseäni, mutta tulin samalla tietoiseksi, että en olisi koskaan jaksanut kävellä niin kauas kuin tilanteeni vaati.

Kuljettaja katsoi minua, ystäväänsä, ja käänsi sitten päänsä kuin ei mitään olisi nähnytkään. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli hiljainen, välillä jouduin pinnistellä kuullakseni. Aina sen jälkeen, kun hän oli nauranut omalle kaskulleen, hän puhui muutaman lauseen kuuluvammin. Mitä pidempään hän puhui, sitä tavallisemmalta ja käytetymmiltä auton aiemmin virheettömät sisätilat näyttivät. Pahvinen kahvimuki kierähti istuimen alta jalkoihini. Litistin sen ja potkaisin kantapäälläni takaisin.

Hän puhui asioita, joissa ei ollut mitään yllättävää. Siksi kuuntelin haltioituneena.

Kun hän kertoi pelkäävänsä samaa asiaa kuin minä, huomasin vaatteideni kuivuneen ja käänsin oikean puhaltimen kohti ikkunaa ja suljin vasemman. Ulkona satoi edelleen vyöryen. Sisällä ainoastaan sadevettä imaissut nahkapinta tuntui kevyen kosteana. Kuljettajan puhui ja olin hyvilläni. Kun ystävät kohtaavat, yksinpuhuminenkin on keskustelua. Lopulta hän piti pienen tauon ja pyysi minua sitten syöttämään navigaattoriin osoitteen.

  • Mihin me menemme?
  • En tiedä. Valitse vaikka joku viimeksi käydyistä.

Hyvä idea, kun on päämäärä, voi keskittyä paremmin matkaan. Mehän olemme kuitenkin juuri nyt. Kun sade lopulta taukosi kerroin hänelle häpeillen yhden salaisuuteni. Sanottuani sen loppuun, en uskaltanut hengittää, sillä hänen reaktionsa määrittäisi paljon. Kuljettaja laski kätensä kädelleni, joka olin unohtunut puristamaan nahkapenkin reunaa.

  • Kiitos, kun kerroit. Luulin olleeni ainoa, hän sanoi
  • Et ole, vastasin rauhallisuudella, joka oli pöyhkeys sitä helpotusta kohtaan, jonka tunsin sisälläni.

Minä olin ollut varma, että olen ainut. Hän oli ollut varma, että hän on ainut. Tässä tiivistyi huoliemme koko koomisuus. Niitä me olemme, ihmisiä, joiden sielussa vähän kasvaa paljoksi, vaikka järki haluaisi katkaisi kaikki purot. Miksi emme rohkene paljon aiemmin avata sydäntämme?

Onneksi matematiikka on absoluuttista. Kun on kaksin yksin, on kaksin, eikä yksin.

Nyt puhuimme vaivatta lähes vuorotellen – niitä kauneimpia ystävyyden tiloja. Hän sanoi, että olisi kiva tulla käymään luonani joskus, mutta ei tiennyt, missä asun. Ajatus tuntui miellyttävältä, mutta emme tehneet kuin humalaiset, sopineet saman tien varmaksi jotain, jota ei ollut tarkemmin mietitty.

  • Näyttää siltä, että emme saavu oikein minnekään, hän sanoi vilkaistuaan navigaattoria.
  • Ei se haittaa, jään tässä pois.

Hän pysäytti auton ja ojensi kätensä puristettavaksi. Pakkohan siihen oli tarttua, halaaminen näin pienessä autossa olisi kuin olisin yrittänyt kiivetä hänen päälleen. Pientareella kumarruin sitomaan kengännauhaani. Kun nostin katseeni, huomasin, että seuraavan mutkan takaa näkyisi kotitaloni.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.

Ilman että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan

Asiat eivät tapahdu, ne luodaan. Tähtien asento arjessa on tekojesi yhtälön tulos. Et aina itse pysty määrittämään suuretta, mutta jokainen päivä annat sille lukuarvon. Se, kuinka lasketaan, on eri kuin se, mitä lasketaan. Ja ainahan voi uskotella, että elämänvirta vain kuljettaa lauttaasi. Fantasiaa. Hän, joka kelluu virran vietävänä, on sama ihminen kuin hän, joka päätti nostaa peräsimen ylös.

Kerro sitten, miten asioita luodaan!

Sadepisarat tippuvat tuulen mukana vinosti. Jonne vetää hupparin huppua ylemmäs ja kumartuu eteenpäin sateensuojaksi puhelimelleen. Helpompi olisi laittaa ääniviesti, mutta ei nyt voi, äidin kuullen. Jonne on törmätä rappukäytävän oveen ja äiti huudahtaa: ”Katso nyt eteesi, eikö sitä puhelinta voi hetkeksi laittaa vaikka taskuun?”

”Joo, joo…”

Heidän asuntonsa alapuolelle kerrosta alemmaksi on pari viikko sitten muuttanut uusi asukas. Viktor Blom lukee rappukäytävän seinällä nimilistassa. Jonne ottaa hupun päästään, pyyhkäisee hihalla näytön kuivaksi ja loikkaa portaisiin ennen äitiä. Kerroksen puolessa välissä Blomin ovi napsahtaa auki ja ulos astuu vanhempi mies. Hänellä harmaa pitkä parta ja hieman tuima ilme. Mies ei ole erityisen pitkä ja tuo partoineen Jonnelle mieleen saunatontun.

Jonne loikkii portaita miehen ohi kuin tätä ei olisikaan. Äiti sen sijaan tervehtii tulokasta ja tämä vastaa rauhallisesti: ”God dag, god dag…”

Myöhemmin sisällä ruokapöydässä äiti kysyy:

”Miksi sä et tervehtinyt sitä uutta naapuria?”

”Ai ketä?”

”Blom vai mikä se nimi olikaan. Tiedät kyllä.”

”En mä tunne sitä.”

”No en minäkään, tervehtiä voi silti. Kuules nyt….”

Ihan purematta ei Jonne äidin näkemystä osta. Miksi tervehtiä tuntematon, joka vaikuttaa kaiken lisäksi puhuvan vain ruotsia? Mitä hyötyä siitä olisi, turha vaiva. Äiti on kannassaan kuitenkin järkkymätön ja keskustelu jatkuu.

”Ei elämässä kaikista teoista ole tarkoituskaan saada välitöntä etua. Usko nyt kerrankin minua ja tervehdit jokaista, joka tässä samassa rapussa asuu. Tunsit tai et.”

”Joo, joo..”

Ehkä äidillä on pointti, ehkä ei. Toisaalta olisi kiva todistaa hänen olevan väärässä. Jonne päättää kokeilla äidin neuvoa. Syksyn edetessä Jonne huomaa, että eipä tervehtiessä varsinaisesti mitään menetäkään. Jokaisen moikkauksen jälkeen seuraava tuntuu luontevammalta. Toki ei siitä suuremmin mikään paremmaksikaan ole muuttunut.

Yhtenä iltana rappukäytävässä Blom pysähtyy portaissa Jonnen eteen:

”Nooo, vad heter unge mannen? Nimi?”

Hetken Jonne tuijottaa kuin avaruusoliota – nyt se puhuu mulle sitä ruotsia! – mutta saa sitten sanotuksi nimensä. Blom nyökkää, sukaisee partaansa ja jatkaa matkaansa. Viikkojen kuluessa Blom juttelee silloin tällöin niitä näitä, välillä ruotsiksi, välillä hauskalla suomenkielellään.

Talvella yhtenä maanantain pakkasaamuna Jonnen mopo sammuu kadulle kymmenen metrin ajon jälkeen. Hiki valuu paidan alla, vaan ei käyntiinpolkeminen tunnu nyt auttavan. Bensaa on tankissa ja vielä illalla mopo toimi normaalisti. Mikä hitto siinä nyt on? Epätoivon tunne hiipii mieleen, kun samaan aikaan Blom tulee koiransa kanssa nurkan takaa. Hän on jo kävelemäisillään ohitse, kunnes huomaa tutun:

”Jaahas Jonne.. eikö starta?”

Blom ojentaa talutushihnan pään Jonnen käteen ja kumartuu hitaasti katsomaan mopoa. Jotain hän siellä säätää, tuumii hetken ja nousee ylös vielä hitaammin kuin kumartui.

”No niin. Starta nu, mutta väännä vähän kaasu samalla”.

Jonne kokeilee ja toisella polkaisulla mopo pörähtää käyntiin. Blom hohottaa äänekkäästi kuin olisi isommankin tempun tehnyt ja heilauttaa kättään mennessään. Jonne ei oikein tiedä mitä sanoa. Visiiri alas, vaihde silmään ja menoksi. Ajaessaan hän päättää, ettei vahingossakaan kerro äidille tapahtuneesta. ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin, tervehdi…”

Tuon äänen Jonne kuulee korvissaan jo ilmankin, että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan.

Oli hyvä säkä, että Blom sattui tulla aamulenkiltään juuri tuolla hetkellä. Ei se silti olisi muuttanut mitään, jos ei syksyn aikana olisi tullut luotua kontaktia häneen. Jos Jonne olisi vain huppu päässä kävellyt haamuna Blomin oli, niin yhtä haamuna olisi Blom tuona aamuna hiipinyt Jonnen ohi.

Valitettavasti tekojen kertautuvuuden monesti ymmärtää, vasta kun sen on elänyt itse todeksi. Tuohon aamuun saakka äidin ja Jonne kiista oli edelleen ratkaisematon. Onko mitään iloa tervehtiä tuntemattomiakin? Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Aamun tapahtumien jälkeen äiti oli kiistaton voittaja, eikä paluuta ole.

Kaikella mitä teemme, ja emme tee, on merkitystä. Pienessäkin tekomme määrittävät onnenyhtälön lukuarvot. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niitä tosiaan luodaan. Viisas malttaa rakentaa – luoda polkuja ja kulkea askel kerrallaan. Se, mistä kaikki lähtee, on, että me hyväksymme vapautemme. Tekemättä jättäminenkin on valinta ja valinnalla on aina seuraus. Me saamme valita ja me kannamme vastuun. Meidän täytyy hyväksyä, että askel vie meitä johonkin suuntaan. Paikallaan pysyminen on mahdottomuus. Kysymys on vain siitä, että olemmeko kapteeneina ruorissa vai olemmeko peräsin ylhäällä virran armoilla.

Yhtä kaikki, sinä sen päätät.

Sitä on elämä.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.