Naapurissa he huutavat

Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?

Jonka pinta itki pisaroita

Kahlasin pisaroissa silmiäni myöten. Oli mahdoton nähdä tien toista reunaa. Siellä olisi voinut kulkea yksinäinen tasallani, emmekä olisi tienneet toisistamme. Ajoittaiset autojen valot halkoivat kiireisinä sademassaa kuin olisivat olleet vain lyhdyt vailla kiinnitystä mihinkään selitykseen. En ollut varma olinko lähellä vai kaukana, sillä pelkkä eteenpäin kulkeminen oli jo pitkään vaatinut kaiken huomioni.

Takaani kantautui korviini juuri ja juuri kuultavissa oleva hiekan rahina. Molemmin puolin ohitseni työntyvä valo liittyi sateen joukkoihin saartaakseen minut. Pysähdyin, mutta en katsonut taakseni. Sen olin päättänyt jo ennen kuin kotoni vedin keltaisen sadetakin ylleni. Rahina lähestyi entisestään, sen täytyi olla tosissaan.

Viereeni lipui sininen auto, jonka pinta itki pisaroita. Auton oranssi vilkku välkkyi edessäni ikään kuin kieltääkseen jatkamasta. Painoin käteni kyljet ikkunaan ja katsoi nsisälle. Kuljettaja näkyi vain epämääräisenä hahmona. Apukuskin penkki oli mustaa nahkaa. Sisätilat näyttivät silmääni virheettömän siisteiltä. Ajattelin, että auton täytyi olla uusi, mahdollisesti suoraan liikkeestä. Siisteys tosiaan saa ajattelemaan tällaista.

Avasin oven, nousin nahkapenkille. Ensi töikseni avasin takkini ja käänsin lämmön puhaltamaan vasemmilta rintakehääni ja oikealta syliini.

  • Tunnemmeko, kysyin kuljettajalta
  • Kyllä, olemme ystäviä.
  • Olemmeko vanhoja ystäviä vai olemmeko vasta tavanneet?
  • Tapasimme hetki sitten

Järjestely sopi minulle hyvin. Uuden ystävän auto puhalsi ja tunsin itseni merkitykselliseksi. Hän kaartoi auton takaisin tielle ja antoi vilkun sammua. Ajoimme tovin puhumatta. Kun on kaksin hiljaa, ei voi olla ajattelematta hiljaisuutta. Onneksi olimme ystäviä, se lievensi ajatusta.

  • Miksi, kysyin lopulta.
  • Miksi ei?

Vilkaisin kastuneita vaatteitani. Farkkujeni lahkeille oli läheltä ajanut rekka roiskauttanut kuraa. Ne olivat jyrkässä ristiriidassa auton siisteyden kanssa. Häpesin itseäni, mutta tulin samalla tietoiseksi, että en olisi koskaan jaksanut kävellä niin kauas kuin tilanteeni vaati.

Kuljettaja katsoi minua, ystäväänsä, ja käänsi sitten päänsä kuin ei mitään olisi nähnytkään. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli hiljainen, välillä jouduin pinnistellä kuullakseni. Aina sen jälkeen, kun hän oli nauranut omalle kaskulleen, hän puhui muutaman lauseen kuuluvammin. Mitä pidempään hän puhui, sitä tavallisemmalta ja käytetymmiltä auton aiemmin virheettömät sisätilat näyttivät. Pahvinen kahvimuki kierähti istuimen alta jalkoihini. Litistin sen ja potkaisin kantapäälläni takaisin.

Hän puhui asioita, joissa ei ollut mitään yllättävää. Siksi kuuntelin haltioituneena.

Kun hän kertoi pelkäävänsä samaa asiaa kuin minä, huomasin vaatteideni kuivuneen ja käänsin oikean puhaltimen kohti ikkunaa ja suljin vasemman. Ulkona satoi edelleen vyöryen. Sisällä ainoastaan sadevettä imaissut nahkapinta tuntui kevyen kosteana. Kuljettajan puhui ja olin hyvilläni. Kun ystävät kohtaavat, yksinpuhuminenkin on keskustelua. Lopulta hän piti pienen tauon ja pyysi minua sitten syöttämään navigaattoriin osoitteen.

  • Mihin me menemme?
  • En tiedä. Valitse vaikka joku viimeksi käydyistä.

Hyvä idea, kun on päämäärä, voi keskittyä paremmin matkaan. Mehän olemme kuitenkin juuri nyt. Kun sade lopulta taukosi kerroin hänelle häpeillen yhden salaisuuteni. Sanottuani sen loppuun, en uskaltanut hengittää, sillä hänen reaktionsa määrittäisi paljon. Kuljettaja laski kätensä kädelleni, joka olin unohtunut puristamaan nahkapenkin reunaa.

  • Kiitos, kun kerroit. Luulin olleeni ainoa, hän sanoi
  • Et ole, vastasin rauhallisuudella, joka oli pöyhkeys sitä helpotusta kohtaan, jonka tunsin sisälläni.

Minä olin ollut varma, että olen ainut. Hän oli ollut varma, että hän on ainut. Tässä tiivistyi huoliemme koko koomisuus. Niitä me olemme, ihmisiä, joiden sielussa vähän kasvaa paljoksi, vaikka järki haluaisi katkaisi kaikki purot. Miksi emme rohkene paljon aiemmin avata sydäntämme?

Onneksi matematiikka on absoluuttista. Kun on kaksin yksin, on kaksin, eikä yksin.

Nyt puhuimme vaivatta lähes vuorotellen – niitä kauneimpia ystävyyden tiloja. Hän sanoi, että olisi kiva tulla käymään luonani joskus, mutta ei tiennyt, missä asun. Ajatus tuntui miellyttävältä, mutta emme tehneet kuin humalaiset, sopineet saman tien varmaksi jotain, jota ei ollut tarkemmin mietitty.

  • Näyttää siltä, että emme saavu oikein minnekään, hän sanoi vilkaistuaan navigaattoria.
  • Ei se haittaa, jään tässä pois.

Hän pysäytti auton ja ojensi kätensä puristettavaksi. Pakkohan siihen oli tarttua, halaaminen näin pienessä autossa olisi kuin olisin yrittänyt kiivetä hänen päälleen. Pientareella kumarruin sitomaan kengännauhaani. Kun nostin katseeni, huomasin, että seuraavan mutkan takaa näkyisi kotitaloni.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin

En ole varma montako kuukautta siitä on, kun sellissäni viimeksi vilisti hiiri. En koskaan saanut tietää, mistä se tuli ja mihin se meni. Vapaana ollessani inhosin hiiriä, etenkin niiden hampaita. Rumat luiset taltat, ihan liikaa niin pienelle olennolle. Itse asiassa en ole edes varma, oliko silloinen tunkeilija hiiri vai rotta. En niinkään ollut kiinnostunut sen todellisesta luonteesta kuin siitä, että se oli jotain, joka toi vaihtelua. Sumuisen Linnan koleassa tyrmässä tapahtumat olivat muutoin liian ennakoitavissa.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jyrsijän, kunnes se tänä aamuna herätessäni tuijotti minua jälleen uteliaana.  Siinäs tuijotat, täällä minulla on hyvin vähän salattavaa. Tuijotin takaisin ja yritin laskea aikaa, kauanko olen täällä virunut. Hiiret ovat minulle niitä harvoja mittatikkuja. Kun ensimmäinen ilmestyi, aikaa oli kulunut neljä viikkoa. Kesäaikaan laskeminen oli tosin muutenkin helpompaa, koska yön ja päivän erotti selkeästi toisistaan. Nyt sää liikkuu pääosin sumun ja pimeyden välimaastossa. Niin, ehkä minun pitäisi vain luottaa siihen, että aika kulkee. Sitä on joka tapauksessa kulunut niin paljon, että olen ehtinyt seota laskuissani liian monta kertaa.

Ehkä sinä mietit, miksi minä olen Sumujen Linnan kellarissa? Minä autan vähän. Tyrmään joudutaan kahdesta syystä, joko teet jotain väärin tai sinut halutaan hiljentää. Tai molemmista syistä yhtä aikaa, kuten minä. Kuningas ja hänen lihavat lordinsa pelkäävät minua, että kansa kääntyy minun puolelleni ja….. äähh… Valehtelen.

Kuningas tuskin muistaa nimeäni. Ja kansa uskollisesti kumartaa häntä kilvoitellakseen suosiosta. En ole minkäänlainen uhka siihen yhtälöön. Rikkomukseni on paljon yksinkertaisempi, tosin siihen liittyy vastapainoksi eräs ominaisuuteni.

  • Ei Jumala kaikille kauhalla jaa, kuiskasi kyläkirkkomme pappi käheällä äänellä päivää ennen kuolemaansa.

Minä sain kauhalla sekä järkeä, että tyhmyyttä. Olen liian tyhmä olemaan tyhmä silloin, kun siitä olisi etua. Useimmiten se tarkoittaa hetkiä, joissa olisi parempi hengittää sisään kuin ulos. Tehdä oikeita asioita ja jättää oikein tekeminen toiseen hetkeen. Hetkessä oikea voi nimittäin olla mitä vaan. Sitä en tajunnut ja siitä muodostui ongelma. Siksi olen täällä hiiren tuijotettavana.

Itse lordi Pähkinäpuu kävi luonani ensimmäisenä päivänäni tyrmässä. Lordilla oli päällään ahtaasti istuva mustasta kankaasta tehty asu ja kaulassaan kultakoru, jonka keskellä musta jalokivi. Lordi esiintyi aina mielellään mustissa, paitsi kuninkaan luo mennessään hän pukeutui uskollisesti kuninkaan värisävyihin, keltaiseen ja siniseen.

Valkoinen kaulus raastoi lordin paksuja poskia hänen toimittaessa asiaansa:

  • Jos et näkisi korkeuksiin, et olisi täällä, vaan kulkisit vapaana, kuten muutkin. Kevääseen asti saat kasvaa. Toista mahdollisuutta ei tule. Kuninkaalla on varaa hevosiin, hän ei tarvitse aasia.

Sitten hän viittasi palvelijalle, joka ojensi minulle kaksi kynää ja kirjan, jonka sivut olivat tyhjiä. Lordi katsoi minua hetken, korjasi hieman korunsa asentoa, ja nyökkäsi vartijalle lähtiessään. Avainnipun kilahduksen jälkeen askeleet kaikuivat tovin portaissa, kunnes vaimenivat.

Kuukausi Lordi Pähkinäpuun jälkeen tuli hiiri, sitten on ollut hiljaisempaa. Kunnes tänään talttahammas teki paluun.

Kirjoitin jyrsijän nähtyäni muutaman rivin ilahduttavasti kohtaamisesta – niin – niin minä tätä kuvasin, oikeita asioita. Hiiren saapuminen oli kuin lahja kosteen tyrmään, vaatii sielun aisti kokea se. Kirjoitin jopa pienen oodin hiirelle ja kerroin lukeneeni sen vieraalleni ääneen. Saadakseni pestyä valheen sielustani, minä todella luin sille oodini. Tähän on tultu. Annoin katseen kiivetä tyrmän ympyrän muotoisia seiniä ylöspäin kattoon asti.

Tämän jälkeenkin lordin palvelijan antamasta kirjasta on vielä kolmasosa puhtaana.

Laskin kirjan syliini ja seurasin, kun jyrsijä suurella pieteetillä tutki hänkin tyrmän seiniä. Se nousi takajaloilleen oven viereistä seinää vasten ja sen nenä teki tiheää edes takaista liikettä, täysin eri rytmissä kuin mikään toinen asia täällä. Mietin eikö se todella silmillään nähnyt seinän jatkuvan yhtä toivottomana joka suunnassa.

Eilen oli pitkästä aikaa ollut hieman lämpöisempi päivä, se antoi toivoa keväästä. Tyrmässä, joka oli arviolta noin kolme metriä korkea, oli hieman katon alapuolella kolme ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa oli ristin muotoinen kalteri. Sumua vasten katsellessa oli vaikea sanoa, oliko ristin tarkoitus olla vallan vai toivon symboli. Tiesin, että tällaisissa tilanteissa oikeiden asioiden valitseminen punnitaan.

Oikeastaan koko eilisen mietin, mitä kaikkea tekisin, jos juuri sen päivän olisin vapaa. Ampuisin jousella fasaaneja, vihdoinkin vaihtelua sille moskalle, jota täällä syötetään. Ratsastaisin kotikylääni tervehtimään isää ja äitiä. Veisin Eleonoran, lordi Pähkinäpuun tyttären, satamaan arvuuttelemaan, mihin kauas isot laivat tällä kertaa seilaavat. Kävisin katedraalissa kiittämässä, että selvisin talvesta. Tai ei, ei katedraaliin, vaan kyläkirkkoomme sittenkin. Kaikkea muutakin minä tekisin ja joka sisäänhengityksellä nauttisin elämästä.

Kun havahduin haaveilustani, huomasin hymyileväni.

Vankeudessa vapaus on täydellistä. Tekisin sitä ja tekisin tuota, kaikki yhtenä päivänä. Mikään ei olisi mahdotonta.

Todellisuudessa kotikylääni on täältä päivän ratsastusmatka ja Eleonorakin asuu ihan toisella suunnalla. Pääni on todellisuudessa, mutta todellisuus ei ole päässäni. Lordi Pähkinäpuu olisi varmasti tyytyväinen oivallukseeni siitä, että kaikki, minkä voi kuvitella, ei silti ole todellista.

Siksi järjessä voi asua tyhmyys, siksi minä olen täällä.

Hiiri oli ilmeisesti saanut tutkimuksensa seinän luona päätökseen, koska nyt se nuuhki jalanpohjiani. Annoin sen jatkaa rauhassa ja kirjoitan lisää – lyhyen pätkän kosketuksen voimasta koleudessa. En tiedä uskoinko sanaakaan siitä, mitä kirjoitin. Ennen tietämättömyys olisi tarkoittanut samaa kuin ”en usko”. Nyt tiedän, että se tarkoittaa ainoastaan en tiedä vielä. Tämä tekee sisään hengittämisestä huomattavasti helpompaa.

Tuttu askeleiden rytmi kuului portaikossa, moskaa tuotiin. Nousin seisomaan, sillä pian metallinen luukku oven yläreunassa aukeaisi kitisten ja ulettuisin juuri ja juuri kurottamaan esiin työntyvään puiseen lautaseen. Yllätyin, kun luukku ei saman tien napsahtanutkaan kiinni. Tuijotin sitä kuin aavetta.

”Huomenna Lordi Pähkinäpuu saapuu noutamaan kirjasi. Siitä viikon sisään kuningas tekee päätöksensä”, tärkeän kuuloinen ääni ilmoitti ja sulki välittömästi ilmoituksen päätyttyä luukun.

En edes yrittänyt vastata mitään. Syödessäni unohdin manata moskan hirveää makua, sillä tuijotin lasittunein silmin kirjaani kuin se nyt olisi jotenkin radikaalisti erilainen. Tai olihan se, kaiken arvohan peilautuu jonkin itseään tärkeämmän kautta. Pian se olisi pienen hetken kuninkaan käsissä. Ja silloin hänen käsissään ei olisikaan kirja, vaan minä.

Istuin olkieni päällä, kunnes kuulin jälleen askeleita. Annoin astian pois ja avasin nopeasti kirjani. Hämärässä on helpompi kirjoittaa kuin lukea. Tavailin aiempia tekstejäni ja ne tuntuivat etäämmiltä kuin koskaan. Palasin ajatukseeni siitä, että vankeudessa vapaus on täydellistä. Nyt ensi kertaa tunsin kehossani, mikä merkitys jokaisella sanalla on. Ennen tätä niitä pystyi vain rivittelemään peräkkäin. Antaa kynän liitää ja unohtaa, miten vaikeaa on tulla ymmärretyksi oikein. Ajatus lordi Pähkinäpuun huomisesta saapumisesta piirsi vastuun rajat mieleeni. Jos kirjoitan, rakastan, en kirjoita vihaan. Jos menen kotikyläni kirkkoon, en mitenkään ehdi samana päivänä satamaan Eleonoran kanssa. Sitä on todellisuus.

Pyörittelin päätäni etsien hiirtä, mutta se oli hävinnyt jonnekin. Hitto. Se ainut kerta, kun siitä eläimestä olisi saattanut olla hyötyä. Minun täytyy kasvaa sen mittaiseksi, joka oikeuttaa katseeni korkeuksissa, niin lordi sanoi. Oppia tekemään oikeita asioita, koska suosiolla on säännöt. Sitä, mikä on oikein, tulee tarkastella viisaammin kuin yhdessä hetkessä voimakkaasti ulos hengittäen.

Kouraisin käteni täyteen olkia ja heitin ne ylös ilmaan. Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin tyrmän lattialle. Siinä se on.

Uudenlainen vapautuksen tunne valtasi kehoni. Nousin seisomaan ja meinasin jo huutaa jotain, mutta tyydyin hyppimään hetken paikallani. Kun olin saanut keveyden tunteeni todistetuksi, aloin kirjoittamaan. Kun viimeinenkin sivu oli tulossa täyteen, kirjoitin loppulauseekseni. ”Kaikki, mitä tässä kirjassa on, on siinä syystä. Sanaakaan en vaihtaisi toiseen”.

Yönä ennen lordi Pähkinäpuun paluuta nukuin levollisemmin kuin kertaakaan aiemmin tyrmän koleudessa.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?

Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa

Aseman kello ei ole mikään tavallinen kello. Kun kello näyttää 7:47, se on tosissaan. Vain porttikäytävästä heräilevä puliukko on kyllin sekaisin örähtämään: ”Varttia vaille kahdeksan”. Muut ymmärtävät, miten jokainen minuutti lasketaan.

Vesa kiirehtii askeltaan kuin pitkä vihreänvalkoinen juna jo kuopisi lähtöhalujaan. Olisiko pitänyt lähteä aiemmin matkaan? Vaunun numero 6 kohdalla hän tarttuu kahvaan ja vilkaisee kelloa, 7:49. Jäihän tässä vielä aikaakin. Kiireen tuntu on sitä suurempi, mitä tärkeämpää ehtiminen on.

Vesa löytää paikkansa ja istahtaa hetkeksi tasaamaan hengityksensä. Kun juna nytkähtää liikkeelle, hän nostaa nahkaisen salkkunsa ylös. Ei hyvä, unohtuu vielä sinne. Saman tien hän kurottaakin salkun takaisin alas ja asettaa viereiselle istuimelle.

Salkun kanssa saman sävyinen kangastakki löytää paikkansa seinustalla olevasta koukusta. Vesa kaivaa salkustaan kirjan ja hakee jalkatelineelle sopivan asennon. Hetken hän katselee loittonevaa kaupunkia, joka junan kiihtyessä venyy horisontin mukaisesti. Avaamatta kirjaansa hän sulkee silmät, ei nukkuakseen, vaan unohtaakseen hetkeksi kaiken olemassaolon. Ihan kuin aamuaurinko lämmittäisi kevyesti ikkunan lävitsekin. Vesan ajatus harhailee tulevassa.

”Anteeksi, anteeksi!”.

Vesa säpsähtää hieman hauraaseen ääneen. Vieressä harmaahiuksinen herrasmies ottaa kaksin käsin tukea penkeistä. Hän katsoo ensin Vesaa ja sitten viereistä istuinta. Vesa poimii kiireesti salkun jalkojensa juureen.  Mies istuutuu, asettelee takin harkiten syliinsä ja nyökkää. Vesa vastaa hymyllä ja avaa kirjansa peukalotuntumalla tauottaakseen yllättävää kohtaamista.

”Mitäs nuori mies lukee”, mies kysyy tovin kuluttua osoittaen kirjaa. Vaistomaisesti Vesa kääntää kirjan kannen näkyviin, unohtaen etteivät vanhan herran silmät enää ole entisessä vedossaan. Hänen oma katseensa puolestaan tarkentuu miehen ranteeseen: Tag Heuer Silverstone. Klassikko, jonka arvon ymmärtävät pääsääntöisesti vain he, joilla siihen on varaa. Hetkessä Vesalle muistuu elävästi mieleen lapsuuden naapurin, entisen kauppias, kuten mies itse itseään nimitti, Erlingmarkin, sanat: ”Sanasta miestä, kellosta liikemiestä”. Ja kauppiaan raikuva itsevarma nauru siihen päälle. Erglinmark oli pitkä mies ja aina tyylikkäästi puettuna. Hän tervehti sanomalla huomenta tai hyvää päivää. Lapsena Vesa aina odotti, että mies tervehti ensin, ettei vain vahingossa sanoi päivää, jos vielä kuuluisi sanoa huomenta. Silloin hän myös päätti haluavansa joku päivä omistaa semmoisen liikemiehen kellon. Vaikka ei pieni poika ollutkaan ihan varma, mitä se tarkoitti.

”Taitaa sinun katse olla parempi kuin minulla”, mies naurahtaa herättäen Vesan takaisin nykyhetkeen, ”Kerros vanhalle, mikä se kirja on”.

”Niin, anteeksi, tota, Yritysjohdon taloushallinto tänään, taloutta, pääsykoekirja. Tänään olisi pääsykokeet.”

”Vai niin, vai ekonomiksi”.

Hetken Vesasta tuntuu, että mies haluaisi ottaa kirjan käsiinsä. Hän kuitenkin nojautuukin penkkiinsä ja jää katselemaan pitkin junan käytävää. Herrasmiehessä on mystistä tyyliä, jolle uteliaisuus haluaisi selityksen. Harmikseen Vesa ei löydä mielessään mitään riittävän arvokasta jatkoa keskustelulle.

Junan jarruttaa seuraavalle asemalle, kun Vesan iPhone soi. ”Joko oot perillä”, isä kysyy tyypilliseen tyylinsä. Isän maailmassa useimpien asioiden piti olla valmiita jo eilen. Lapsuudessa isän työpuhelimen pirinä tarkoitti aina leikin päättymistä. Sitä oli pienen Vesan välillä vaikea käsittää; miksi puhelimessa piti puhua niin paljon. Kyllä isä läsnäkin oli, silloin kuin oli, ja valmiina auttamaan elämässä eteenpäin. Välillä enemmän omien toiveidensa mukaisesti, välillä vähemmän.

Sama tyyli on iän karttuessa tarttunut Vesaankin. Ei hän ekonomin kokeisiin mikään reppu selässä halunnut mennä. Salkku sen oli oltava, kun uraa lähdetään aloittamaan.

”Hoidahan homma, pitää sitten se asuntokin katsoa”, isä lopettelee puhelua.

”Joo, joo. Hoidetaan”.

Vesa napauttaa puhelun poikki ja on jo avaamassa Twitteriä, kun herrasmies käännähtää häneen päin.

”Isän valvovan silmän alla?”, hän naurahtaa. Vesaa jää hetkeksi vartomaan hymyä lauseen saattajaksi, mutta huomattuaan odotuksensa turhaksi vastaa: ”Niin kai, joo”.

”Ankara se oli minunkin isä. Sodat käynyt mies. Vanhempi upseeri, upseeri joo…”. Mies hiljentyy korostetun tarkasti kuuntelemaan junan kuulutusta. Hänen keskusteluun kääntynyt kehonsa antaa kuitenkin Vesalle syyn odottaa jatkoa.

”Mitäs se nuori mies… sanotaas nyt kuule oikein päivää, minä oon Oiva”. Kädenpuristus on linjassa miehen kellon kanssa. Arvokkuus alleviivaa elettyjä vuosikymmeniä.

”Ootkos isäsi vai omalla asialla, niin, noissa ekonomikokeissa?”

Katsekontakti, sen yllättävä voima, tuntuu lähes kosketuksena. Vanha mies hänen viereltään on yhtäkkiä poissa ja tilalla läpitunkevat silmät, jotka saavat Vesan korjaamaan ryhtiään.

”Omalla.. tai… Kyllä mä omalla asiallani oon”, hän vastaa ja yllättyy itsekin epävarmasta sävystään.

Aamulla Vesa oli herännyt itsevarmana. Valmistautuminen pääsykokeisiin oli alkanut heti kirjoitusten jälkeen. Isä oli kysymättä maksanut hänet sparrauskurssille. Ei ollut epäselvää, mikä tänä keväänä oli tärkeintä. Nyt kun Vesa katsoi vieressään istuvaa hahmoa silmiin, hän tunsi itsensä ensi kertaa tänä keväänä epävarmaksi. Sivusilmällään hän näki, kuinka Oiva hieraisi kelloaan.

”Niin, niinhän me kaikki”, Oiva kevensi tilanteen ja antaen katseensa sukeltaa ulos ikkunasta, ”Se on kova ala, tuo kaupanteko”.

Hetken miehet jatkoivat jutustelua, minkälaista koulunkäynti oli ennen ja millaista nyt, ja miten maailma muuttuu. Maisemaa junan ikkunassa ehti vaihtua hyvän matkaa. Oiva tuntui ikäisekseen todella terävä-älyiseltä ja oli hyvin kiinnostunut Vesan suunnitelmista.

”Seuraavalla asemalla jään pois”, Oiva sanoi yllättäen hieman hartaalla äänellä.

”Haluaisin sitä ennen kertoa  vielä pienen tarinan.. jos jaksat kuunnella… niin..”

Vesa nyökkäsi.

”Sinussa samaa kuin minussa aikoinaan. Nuori mies tuommoisen nahkasalkun kanssa, niin, ja isä, joka tekee tahtonsa selväksi..”.

Oiva odotti tovin kuin antaakseen Vesalle aikaa tulla tunnelmaan mukaan.

Niin tosiaan, minäkin olin joskus nuori. Täynnä halua näyttää kaikille mihin pystyn. Isä kyllä piti huolen, etten ylpistymään päässyt. Menin töihin paperitehtaalle. Ja kovaa töitä tehtiinkin. Joku sen kai huomasi ja teki musta jätkien pomon. Ja sitten töitä tehtiin kahta kovemmin. Ja juhlittiinkin, herrojen kesken, niin semmoista se oli. Kauppa kävi ja rahaa tuli. Sieltä se tämä kellokin on, jonka jo huomasitkin. Paperitehtaalta ison kaupan jälkeen. Se oli nousukiitoa se, minulle ja tehtaalle. Ja veihän se aikaa, paljon tuli oltua poissa kotoa. Mutta en minä semmoisia murehtinut. Oli se vauhti niin kova ja menestyä piti.

Yhtenä päivänä oli todella iso idän kauppa lähellä onnistua. Siinä oli vastat ja viinat jo illaksi varattuna, kun kättä lyödään päälle. Silloin vaimo soitti konttorille, että nyt on äitimuoris täällä sairaalassa todella huonossa kunnossa, heti tänne, kun vielä ehtii. Vaan enhän minä voinu. Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa odottamassa. Riidaksihan se meni, niin vaimon kanssa siis. Kauppa saatiin kyllä sovittua.”

Oiva karisti kurkkuaan pari kertaa ja pyyhkäisi otsaansa. Vesa huomasi kuinka samalla liikkeellä kämmen kuin salaa kulki silmäkulmankin kautta.

”Aamulla sitten ajoin tehtaan autolla sinne sairaalaan. Äitee oli yksin huoneessaan, oli tila kääntynyt yöllä vähän parempaa. Hyvinhän täällä voidaan, huusin ovelta.”

”Minä minnekkään jouva lähteä. Miulla on työ kesken”, tiuskaisi äitimuori saman tien äänessään semmoinen poljento, etten ollut edes lapsena kuullut. Koitin siinä sanoa, ei tässä äiteen tarvitse nyt töihin joutaa.

”Vaiti!”

Siinä minä, paperitehtaan herra, seisoin äitini edessä kuin aikoinaan sokerivarkaista kiinnijääneenä.

”Äitees tekee kuolemaa ja sinä huudat vaimolles puhelimeen venäläisistä ja miljoonista. Oiva, mikä siusta on tullut? Oiva, mikä?! ”

Semmoinen piiska oli äiteellä katseessa, että tunki sieluun saakka… siinä olis pirukin pelännyt. En minä mitään sanotuksi saanut.

”Kun mie sen huutos vaimolles tuosta puhelimesta kuulin, niin kyllä päätin, ettei oo miun aika vielä. Tämän äiteen työ on pahoin kesken.”

Enää ei Oiva kyyneltä salannut.

”Silloin minä tajusin, kuinka pahasti olinkaan itseni antanut kovettua yrittäessäni todistaa maailmalle arvoani. Ei helvetti… Polvilleni kuule löin siihen äiteen viereen ja anteeksi pyytelin. Kun vanha äitimuori viimeistä kertaa silitti poskeani, päätin, ettei tästä eteenpäin mikään mene niiden tärkeimpien edelle. Ei mikään.

Seuraava yönä äitee nukkui pois. Mietin silloin, että olisin itseni tehtaalta irtisanonut. Mutta päätin jäädä, josko olis minusta ollu, vaikka esimerkiksi jollekin. Vähän niinku velanmaksuksi synneistä.

Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Vesa katseli ikkunasta lähenevää asemaa, haki mielessään sopivia sanoja. Oivan tarina oli järisyttävä. Jokainen sana sen jälkeen tuntui liian maallisesti tullakseen sanotuksi.

”Ki-kiitos. Tarinasta.”

Oiva kumartui eteenpäin, otti kiinni edessä olevasta istuimesta ja veti itsensä hitaasti ylös. Hän venytti selkäänsä ja antoi jäsentensä tottua taas uuteen asentoon. Sitten hän kääntyi takaisin hitaasti Vesaan päin.

”Ei minun paikkani tässä ollut, vaan tuolla toisessa päässä vaunua. Mutta kun näin nahkasalkkusi ja sinut kirja sylissäsi, niin päätin jäädä tähän… niin.. taisin sanoakin, minulla oli samanlainen salkku. Niille papereille, joihin venäläiset nimiään raapustivat.”

Tämän sanottuaan hän hapuilevin sormin irrotti kellon ranteestaan ja ojensi sen. Vesa teki käsillään torjuvaan eleen, mutta Oivan katseessa oli jälleen se voima. Silmät eivät kysyneet, ne käskivät: Ota. Vesa muutti torjuvan eleensä vastaanottavaksi kädeksi.

”Minä olen vanha mies, menen nyt katsomaan, kun lapsenlapset pelaavat pesäpalloa. Kyllä ne minulle siellä ajan kertovat. Ekonomin alku se voi sen sijaan kaikenlaiseen eksyä. Pidä kello.. ja älä tee samoja virheitä kuin minä tein… Niin.. ja oo Vesa hyvä äiteelles.… hyvästi sitten!”.

Oiva heilautti kättään ja käveli hitain mutta päättäväisin askelin taakseen katsomatta ulos vaunusta.

Vesa pujotti Silverstonen käteensä. Liikemiehen kello.

Kuinka turhamaiselta kauppias Erlingmarkin kaikkivoipainen nauru nyt tuntuikaan.

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin

Uuden vuoden alku on aina symbolinen taitekohta. Ajatuksissamme jokin päättyy ja jokin alkaa. Jokainen hetki voisi sisältää saman voiman, mutta vuodenvaihteessa tiedämme, että kaikki muutkin ajattelevat samoin. Silloin kaikki on aina helpompaa. Nyt minä kyllä aloitan ja lopetan.

Viikko ennen joulua olin tapaamisessa, jossa oli minulle käytännössä entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Vain kymmenen minuuttia olimme aiemmin keskustelleet ja sopineet, että tavataan myöhemmin ajan kanssa. Alun pienen small talkin aikana yksi henkilöistä sanoi: ”Mä olen lukenut sun tekstejä, herätti hyviä ajatuksia”.

Kiitin iloisena palautteesta ja keskustelu jatkoi kulkuaan jo toiseen suuntaan. Myöhemmin kotiin ajellessa tuo pieni hetki palasi mieleen. Tunsin itseni Ihaaksi – aasiksi, joka ei osaa nauttia. Ja Pönttö-örilääksi. Muistamatta edes mikä se on.

Tasan kaksi vuotta sitten aloin pitämään blogia. Suuri voima, joka silloin pakotti eteenpäin oli ahdistus. Ahdistus siitä, että haluisin olla rakentamassa parempaa kanssanne, mutta en osaa keskustella kielellä, joka vallitsee. Kuin äidinkieleni olisi vasta neljäs kieleni – miten tämä kaikki sanotaankaan tässä hetkessä suomeksi?

Muistan, kun aikoinaan lähdimme lasten kanssa ajamaan Helsinkiin. Sinne on täältä matkaa vajaa 400 kilometriä. Oli jo iltapäivä ja vartin ajon jälkeen 2-vuotias kysyi: ”Ollaanko me siellä yötä?” Sympaattinen kysymys, johon on itse asiassa todella vaikea vastata. Miten hahmottaa 2-vuotiaalle, mitä tarkoittaa neljä tuntia tai 400 kilometriä? Sitä ei voi vaan sanoa, se täytyy kertoa, hänen kielellään. Onneksi aikaa oli, joten samaa asiaa pystyi lähestyä useammastakin kulmasta. Muistatko kauanko Pikku Kakkonen kestää? Onko se sun mielestä pitkä aika? Tämä on vähän kuin katsottaisiin neljä Pikku Kakkosta peräkkäin… Ja niin edelleen.

Tämä oli harvinaista herkkua. Arjen elämässä harvoin voidaan yhteistä ymmärrystä lähestyä rauhassa. Kaiken pitäisi tapahtua aikamääreessä ja ”selkeästi”.

”En minä tuota tarkoittanut, vaan sitä, että tämä on vasta yksi kulma asiaan…”

Turha huudella, juna liikkuu jo.

Ahdistus nousee.

Kirjoittaessa on aikaa niin kauan kuin vain haluaa käyttää. Etsiä sanoille se sävelkulku, jonka uskoo tavoittavan jonkin toisen henkilön sydämen. Testailla vaihtoehtoja, hioa turhaa pois. Sitten päättää, se on tässä.

Tietää ei voi, uskoa täytyy. Se ei ole ongelma. Uskoa minulta löytyy. Mitä kauniimpi mieli – sitä onnellisempi arki. Siinä se on. Se, mistä en mitään halua ottaa pois. Syy miksi nähdä kaikki vaiva.

Pönttö-öriläs sai tuntemattomalta palautteen ja meinasi muutaman sekunnin kiitoksella kuitata sen pois. Aasi. Tuossa hetkessähän on kulminaatiopiste. Sanojen sävel kulkee jonkin lävitse ja saa aikaan jotain, joka ei ole enää sama kuin alkuperäinen. Olkoot se, mitä ikinä onkaan, niin sitä ei olisi, jos ei olisi ollut alkuperäistä sykäystä. Ei minun kanssa tarvitse olla samaa mieltä mistään. Mutta jos joku vuokseni miettii syvemmin niitä asioita, joita kannattaakin miettiä, olen onnellinen.

Kaksi vuotta on toisaalta ollut pitkä aika. 107 tekstiä blogiin ja melkein 13 000 näyttökertaa. Innostavan paljon palautetta ja keskusteluita. Mieltä lämmittävän moni on ollut asioista eri mieltä. Silloin tietää, että kysymys osuu oikeaan, vaikka vastauksia ei vielä olisikaan.

Toisaalta se on lyhyt aika. Minulla on nyt sama paita päällä kuin ensimmäistä tekstiäni kirjoittaessa. Onko mikään lopulta toisin vai piirränkö vain kuvioita sulavaan kuuraan? Ei väliä. Totta kai sillä on rajat, kuinka kauas suurimmankin suden ulvonta kairassa kuuluu. Mitä sitä murehtimaan?

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin.