En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?

Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa

Aseman kello ei ole mikään tavallinen kello. Kun kello näyttää 7:47, se on tosissaan. Vain porttikäytävästä heräilevä puliukko on kyllin sekaisin örähtämään: ”Varttia vaille kahdeksan”. Muut ymmärtävät, miten jokainen minuutti lasketaan.

Vesa kiirehtii askeltaan kuin pitkä vihreänvalkoinen juna jo kuopisi lähtöhalujaan. Olisiko pitänyt lähteä aiemmin matkaan? Vaunun numero 6 kohdalla hän tarttuu kahvaan ja vilkaisee kelloa, 7:49. Jäihän tässä vielä aikaakin. Kiireen tuntu on sitä suurempi, mitä tärkeämpää ehtiminen on.

Vesa löytää paikkansa ja istahtaa hetkeksi tasaamaan hengityksensä. Kun juna nytkähtää liikkeelle, hän nostaa nahkaisen salkkunsa ylös. Ei hyvä, unohtuu vielä sinne. Saman tien hän kurottaakin salkun takaisin alas ja asettaa viereiselle istuimelle.

Salkun kanssa saman sävyinen kangastakki löytää paikkansa seinustalla olevasta koukusta. Vesa kaivaa salkustaan kirjan ja hakee jalkatelineelle sopivan asennon. Hetken hän katselee loittonevaa kaupunkia, joka junan kiihtyessä venyy horisontin mukaisesti. Avaamatta kirjaansa hän sulkee silmät, ei nukkuakseen, vaan unohtaakseen hetkeksi kaiken olemassaolon. Ihan kuin aamuaurinko lämmittäisi kevyesti ikkunan lävitsekin. Vesan ajatus harhailee tulevassa.

”Anteeksi, anteeksi!”.

Vesa säpsähtää hieman hauraaseen ääneen. Vieressä harmaahiuksinen herrasmies ottaa kaksin käsin tukea penkeistä. Hän katsoo ensin Vesaa ja sitten viereistä istuinta. Vesa poimii kiireesti salkun jalkojensa juureen.  Mies istuutuu, asettelee takin harkiten syliinsä ja nyökkää. Vesa vastaa hymyllä ja avaa kirjansa peukalotuntumalla tauottaakseen yllättävää kohtaamista.

”Mitäs nuori mies lukee”, mies kysyy tovin kuluttua osoittaen kirjaa. Vaistomaisesti Vesa kääntää kirjan kannen näkyviin, unohtaen etteivät vanhan herran silmät enää ole entisessä vedossaan. Hänen oma katseensa puolestaan tarkentuu miehen ranteeseen: Tag Heuer Silverstone. Klassikko, jonka arvon ymmärtävät pääsääntöisesti vain he, joilla siihen on varaa. Hetkessä Vesalle muistuu elävästi mieleen lapsuuden naapurin, entisen kauppias, kuten mies itse itseään nimitti, Erlingmarkin, sanat: ”Sanasta miestä, kellosta liikemiestä”. Ja kauppiaan raikuva itsevarma nauru siihen päälle. Erglinmark oli pitkä mies ja aina tyylikkäästi puettuna. Hän tervehti sanomalla huomenta tai hyvää päivää. Lapsena Vesa aina odotti, että mies tervehti ensin, ettei vain vahingossa sanoi päivää, jos vielä kuuluisi sanoa huomenta. Silloin hän myös päätti haluavansa joku päivä omistaa semmoisen liikemiehen kellon. Vaikka ei pieni poika ollutkaan ihan varma, mitä se tarkoitti.

”Taitaa sinun katse olla parempi kuin minulla”, mies naurahtaa herättäen Vesan takaisin nykyhetkeen, ”Kerros vanhalle, mikä se kirja on”.

”Niin, anteeksi, tota, Yritysjohdon taloushallinto tänään, taloutta, pääsykoekirja. Tänään olisi pääsykokeet.”

”Vai niin, vai ekonomiksi”.

Hetken Vesasta tuntuu, että mies haluaisi ottaa kirjan käsiinsä. Hän kuitenkin nojautuukin penkkiinsä ja jää katselemaan pitkin junan käytävää. Herrasmiehessä on mystistä tyyliä, jolle uteliaisuus haluaisi selityksen. Harmikseen Vesa ei löydä mielessään mitään riittävän arvokasta jatkoa keskustelulle.

Junan jarruttaa seuraavalle asemalle, kun Vesan iPhone soi. ”Joko oot perillä”, isä kysyy tyypilliseen tyylinsä. Isän maailmassa useimpien asioiden piti olla valmiita jo eilen. Lapsuudessa isän työpuhelimen pirinä tarkoitti aina leikin päättymistä. Sitä oli pienen Vesan välillä vaikea käsittää; miksi puhelimessa piti puhua niin paljon. Kyllä isä läsnäkin oli, silloin kuin oli, ja valmiina auttamaan elämässä eteenpäin. Välillä enemmän omien toiveidensa mukaisesti, välillä vähemmän.

Sama tyyli on iän karttuessa tarttunut Vesaankin. Ei hän ekonomin kokeisiin mikään reppu selässä halunnut mennä. Salkku sen oli oltava, kun uraa lähdetään aloittamaan.

”Hoidahan homma, pitää sitten se asuntokin katsoa”, isä lopettelee puhelua.

”Joo, joo. Hoidetaan”.

Vesa napauttaa puhelun poikki ja on jo avaamassa Twitteriä, kun herrasmies käännähtää häneen päin.

”Isän valvovan silmän alla?”, hän naurahtaa. Vesaa jää hetkeksi vartomaan hymyä lauseen saattajaksi, mutta huomattuaan odotuksensa turhaksi vastaa: ”Niin kai, joo”.

”Ankara se oli minunkin isä. Sodat käynyt mies. Vanhempi upseeri, upseeri joo…”. Mies hiljentyy korostetun tarkasti kuuntelemaan junan kuulutusta. Hänen keskusteluun kääntynyt kehonsa antaa kuitenkin Vesalle syyn odottaa jatkoa.

”Mitäs se nuori mies… sanotaas nyt kuule oikein päivää, minä oon Oiva”. Kädenpuristus on linjassa miehen kellon kanssa. Arvokkuus alleviivaa elettyjä vuosikymmeniä.

”Ootkos isäsi vai omalla asialla, niin, noissa ekonomikokeissa?”

Katsekontakti, sen yllättävä voima, tuntuu lähes kosketuksena. Vanha mies hänen viereltään on yhtäkkiä poissa ja tilalla läpitunkevat silmät, jotka saavat Vesan korjaamaan ryhtiään.

”Omalla.. tai… Kyllä mä omalla asiallani oon”, hän vastaa ja yllättyy itsekin epävarmasta sävystään.

Aamulla Vesa oli herännyt itsevarmana. Valmistautuminen pääsykokeisiin oli alkanut heti kirjoitusten jälkeen. Isä oli kysymättä maksanut hänet sparrauskurssille. Ei ollut epäselvää, mikä tänä keväänä oli tärkeintä. Nyt kun Vesa katsoi vieressään istuvaa hahmoa silmiin, hän tunsi itsensä ensi kertaa tänä keväänä epävarmaksi. Sivusilmällään hän näki, kuinka Oiva hieraisi kelloaan.

”Niin, niinhän me kaikki”, Oiva kevensi tilanteen ja antaen katseensa sukeltaa ulos ikkunasta, ”Se on kova ala, tuo kaupanteko”.

Hetken miehet jatkoivat jutustelua, minkälaista koulunkäynti oli ennen ja millaista nyt, ja miten maailma muuttuu. Maisemaa junan ikkunassa ehti vaihtua hyvän matkaa. Oiva tuntui ikäisekseen todella terävä-älyiseltä ja oli hyvin kiinnostunut Vesan suunnitelmista.

”Seuraavalla asemalla jään pois”, Oiva sanoi yllättäen hieman hartaalla äänellä.

”Haluaisin sitä ennen kertoa  vielä pienen tarinan.. jos jaksat kuunnella… niin..”

Vesa nyökkäsi.

”Sinussa samaa kuin minussa aikoinaan. Nuori mies tuommoisen nahkasalkun kanssa, niin, ja isä, joka tekee tahtonsa selväksi..”.

Oiva odotti tovin kuin antaakseen Vesalle aikaa tulla tunnelmaan mukaan.

Niin tosiaan, minäkin olin joskus nuori. Täynnä halua näyttää kaikille mihin pystyn. Isä kyllä piti huolen, etten ylpistymään päässyt. Menin töihin paperitehtaalle. Ja kovaa töitä tehtiinkin. Joku sen kai huomasi ja teki musta jätkien pomon. Ja sitten töitä tehtiin kahta kovemmin. Ja juhlittiinkin, herrojen kesken, niin semmoista se oli. Kauppa kävi ja rahaa tuli. Sieltä se tämä kellokin on, jonka jo huomasitkin. Paperitehtaalta ison kaupan jälkeen. Se oli nousukiitoa se, minulle ja tehtaalle. Ja veihän se aikaa, paljon tuli oltua poissa kotoa. Mutta en minä semmoisia murehtinut. Oli se vauhti niin kova ja menestyä piti.

Yhtenä päivänä oli todella iso idän kauppa lähellä onnistua. Siinä oli vastat ja viinat jo illaksi varattuna, kun kättä lyödään päälle. Silloin vaimo soitti konttorille, että nyt on äitimuoris täällä sairaalassa todella huonossa kunnossa, heti tänne, kun vielä ehtii. Vaan enhän minä voinu. Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa odottamassa. Riidaksihan se meni, niin vaimon kanssa siis. Kauppa saatiin kyllä sovittua.”

Oiva karisti kurkkuaan pari kertaa ja pyyhkäisi otsaansa. Vesa huomasi kuinka samalla liikkeellä kämmen kuin salaa kulki silmäkulmankin kautta.

”Aamulla sitten ajoin tehtaan autolla sinne sairaalaan. Äitee oli yksin huoneessaan, oli tila kääntynyt yöllä vähän parempaa. Hyvinhän täällä voidaan, huusin ovelta.”

”Minä minnekkään jouva lähteä. Miulla on työ kesken”, tiuskaisi äitimuori saman tien äänessään semmoinen poljento, etten ollut edes lapsena kuullut. Koitin siinä sanoa, ei tässä äiteen tarvitse nyt töihin joutaa.

”Vaiti!”

Siinä minä, paperitehtaan herra, seisoin äitini edessä kuin aikoinaan sokerivarkaista kiinnijääneenä.

”Äitees tekee kuolemaa ja sinä huudat vaimolles puhelimeen venäläisistä ja miljoonista. Oiva, mikä siusta on tullut? Oiva, mikä?! ”

Semmoinen piiska oli äiteellä katseessa, että tunki sieluun saakka… siinä olis pirukin pelännyt. En minä mitään sanotuksi saanut.

”Kun mie sen huutos vaimolles tuosta puhelimesta kuulin, niin kyllä päätin, ettei oo miun aika vielä. Tämän äiteen työ on pahoin kesken.”

Enää ei Oiva kyyneltä salannut.

”Silloin minä tajusin, kuinka pahasti olinkaan itseni antanut kovettua yrittäessäni todistaa maailmalle arvoani. Ei helvetti… Polvilleni kuule löin siihen äiteen viereen ja anteeksi pyytelin. Kun vanha äitimuori viimeistä kertaa silitti poskeani, päätin, ettei tästä eteenpäin mikään mene niiden tärkeimpien edelle. Ei mikään.

Seuraava yönä äitee nukkui pois. Mietin silloin, että olisin itseni tehtaalta irtisanonut. Mutta päätin jäädä, josko olis minusta ollu, vaikka esimerkiksi jollekin. Vähän niinku velanmaksuksi synneistä.

Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Vesa katseli ikkunasta lähenevää asemaa, haki mielessään sopivia sanoja. Oivan tarina oli järisyttävä. Jokainen sana sen jälkeen tuntui liian maallisesti tullakseen sanotuksi.

”Ki-kiitos. Tarinasta.”

Oiva kumartui eteenpäin, otti kiinni edessä olevasta istuimesta ja veti itsensä hitaasti ylös. Hän venytti selkäänsä ja antoi jäsentensä tottua taas uuteen asentoon. Sitten hän kääntyi takaisin hitaasti Vesaan päin.

”Ei minun paikkani tässä ollut, vaan tuolla toisessa päässä vaunua. Mutta kun näin nahkasalkkusi ja sinut kirja sylissäsi, niin päätin jäädä tähän… niin.. taisin sanoakin, minulla oli samanlainen salkku. Niille papereille, joihin venäläiset nimiään raapustivat.”

Tämän sanottuaan hän hapuilevin sormin irrotti kellon ranteestaan ja ojensi sen. Vesa teki käsillään torjuvaan eleen, mutta Oivan katseessa oli jälleen se voima. Silmät eivät kysyneet, ne käskivät: Ota. Vesa muutti torjuvan eleensä vastaanottavaksi kädeksi.

”Minä olen vanha mies, menen nyt katsomaan, kun lapsenlapset pelaavat pesäpalloa. Kyllä ne minulle siellä ajan kertovat. Ekonomin alku se voi sen sijaan kaikenlaiseen eksyä. Pidä kello.. ja älä tee samoja virheitä kuin minä tein… Niin.. ja oo Vesa hyvä äiteelles.… hyvästi sitten!”.

Oiva heilautti kättään ja käveli hitain mutta päättäväisin askelin taakseen katsomatta ulos vaunusta.

Vesa pujotti Silverstonen käteensä. Liikemiehen kello.

Kuinka turhamaiselta kauppias Erlingmarkin kaikkivoipainen nauru nyt tuntuikaan.

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin

Uuden vuoden alku on aina symbolinen taitekohta. Ajatuksissamme jokin päättyy ja jokin alkaa. Jokainen hetki voisi sisältää saman voiman, mutta vuodenvaihteessa tiedämme, että kaikki muutkin ajattelevat samoin. Silloin kaikki on aina helpompaa. Nyt minä kyllä aloitan ja lopetan.

Viikko ennen joulua olin tapaamisessa, jossa oli minulle käytännössä entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Vain kymmenen minuuttia olimme aiemmin keskustelleet ja sopineet, että tavataan myöhemmin ajan kanssa. Alun pienen small talkin aikana yksi henkilöistä sanoi: ”Mä olen lukenut sun tekstejä, herätti hyviä ajatuksia”.

Kiitin iloisena palautteesta ja keskustelu jatkoi kulkuaan jo toiseen suuntaan. Myöhemmin kotiin ajellessa tuo pieni hetki palasi mieleen. Tunsin itseni Ihaaksi – aasiksi, joka ei osaa nauttia. Ja Pönttö-örilääksi. Muistamatta edes mikä se on.

Tasan kaksi vuotta sitten aloin pitämään blogia. Suuri voima, joka silloin pakotti eteenpäin oli ahdistus. Ahdistus siitä, että haluisin olla rakentamassa parempaa kanssanne, mutta en osaa keskustella kielellä, joka vallitsee. Kuin äidinkieleni olisi vasta neljäs kieleni – miten tämä kaikki sanotaankaan tässä hetkessä suomeksi?

Muistan, kun aikoinaan lähdimme lasten kanssa ajamaan Helsinkiin. Sinne on täältä matkaa vajaa 400 kilometriä. Oli jo iltapäivä ja vartin ajon jälkeen 2-vuotias kysyi: ”Ollaanko me siellä yötä?” Sympaattinen kysymys, johon on itse asiassa todella vaikea vastata. Miten hahmottaa 2-vuotiaalle, mitä tarkoittaa neljä tuntia tai 400 kilometriä? Sitä ei voi vaan sanoa, se täytyy kertoa, hänen kielellään. Onneksi aikaa oli, joten samaa asiaa pystyi lähestyä useammastakin kulmasta. Muistatko kauanko Pikku Kakkonen kestää? Onko se sun mielestä pitkä aika? Tämä on vähän kuin katsottaisiin neljä Pikku Kakkosta peräkkäin… Ja niin edelleen.

Tämä oli harvinaista herkkua. Arjen elämässä harvoin voidaan yhteistä ymmärrystä lähestyä rauhassa. Kaiken pitäisi tapahtua aikamääreessä ja ”selkeästi”.

”En minä tuota tarkoittanut, vaan sitä, että tämä on vasta yksi kulma asiaan…”

Turha huudella, juna liikkuu jo.

Ahdistus nousee.

Kirjoittaessa on aikaa niin kauan kuin vain haluaa käyttää. Etsiä sanoille se sävelkulku, jonka uskoo tavoittavan jonkin toisen henkilön sydämen. Testailla vaihtoehtoja, hioa turhaa pois. Sitten päättää, se on tässä.

Tietää ei voi, uskoa täytyy. Se ei ole ongelma. Uskoa minulta löytyy. Mitä kauniimpi mieli – sitä onnellisempi arki. Siinä se on. Se, mistä en mitään halua ottaa pois. Syy miksi nähdä kaikki vaiva.

Pönttö-öriläs sai tuntemattomalta palautteen ja meinasi muutaman sekunnin kiitoksella kuitata sen pois. Aasi. Tuossa hetkessähän on kulminaatiopiste. Sanojen sävel kulkee jonkin lävitse ja saa aikaan jotain, joka ei ole enää sama kuin alkuperäinen. Olkoot se, mitä ikinä onkaan, niin sitä ei olisi, jos ei olisi ollut alkuperäistä sykäystä. Ei minun kanssa tarvitse olla samaa mieltä mistään. Mutta jos joku vuokseni miettii syvemmin niitä asioita, joita kannattaakin miettiä, olen onnellinen.

Kaksi vuotta on toisaalta ollut pitkä aika. 107 tekstiä blogiin ja melkein 13 000 näyttökertaa. Innostavan paljon palautetta ja keskusteluita. Mieltä lämmittävän moni on ollut asioista eri mieltä. Silloin tietää, että kysymys osuu oikeaan, vaikka vastauksia ei vielä olisikaan.

Toisaalta se on lyhyt aika. Minulla on nyt sama paita päällä kuin ensimmäistä tekstiäni kirjoittaessa. Onko mikään lopulta toisin vai piirränkö vain kuvioita sulavaan kuuraan? Ei väliä. Totta kai sillä on rajat, kuinka kauas suurimmankin suden ulvonta kairassa kuuluu. Mitä sitä murehtimaan?

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin.

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Hittoon valtatiet

Usko omaan juttuusi, kulje polkuasi. Näin sanottiin ja millainen mieli vastaankaan väittäisi? Reppu selkään, eväsleivät ovat voideltuina. Ota suunta auringosta ja anna mennä. Tärkeintä elämässä on löytää oma juttu.

Se on helppo sanoa. Kuulostaa todelta kuin pyhät säkeet.

Minä lähdin matkaan. Kuljin pitkin valtatietä, enhän tiennyt muutakaan suuntaa. Siellä kyllä seuraa löytyi, eihän se muuten valtatien arvoa olisi saanutkaan. Joukossa on ihmisen hyvä kulkea. Naureskelimme ja lauleskelimme. Virtaa riitti, eikä tie loppunut kesken. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme niin samanlaisia.

Totta tosiaan, olemme samanlaisia, niin kauan kuin olemme samanlaisia. Sen jälkeen se loppuu ja kaikkialle piirtyy aavistus yksinäisyydestä.

Eikä mikään kestä ikuisesti.

Ei edes se, mikä ikuiseksi luvattiin. Tämän ymmärtäminen vie mahdottomasti aikaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Kun ensimmäinen askel painautuu valtatien pintaan, on todella vaikea käsittää, paljonko aikaa on vähemmän-kuin-ikuisuus. Ääretön miinus yksi on edelleen ääretön, piirsi kaljuuntuva matematiikan opettajakin aikoinaan liitutaululle.

Tässä uskossa minä olin.

Väki laulaa valtatiellä, ei se väsy vieläkään. Riemukulkua riittää, kunnes tulee päivä, jolloin käteni kopeloi tyhjää reppua. Eväät ovat syötyinä, on pakko pysähtyä. Tie edessäni mutkittelee varovaisesti. Silmä kantaa kauas – kulkijoita taivaltaa jonona, kunnes ne ovat vain mustia pisteitä juuri ennen katoamistaan horisonttiin.

Tässä seison, mitä muuta voin?

Kulje omaa polkuasi. Niinhän se oli.

Heilautan kättä hyvästiksi, muutamat vastaavat. Toivottavat onnea, mutta eivät salli askeleensa tauota minun vuokseni. Mitä lopulta onkaan yksi kaiken keskellä?

Loikkaan ojan yli siimekseen, tästä se polkuni alkakoon.  Puiden varjossa ilma on kostean raikas. Melu hiljenee, kun kulkee syvemmälle. Olo tuntuu vapautuneelta, tässä olen vain minä itseni kanssa. Mihin niitä naurajia tarvisinkaan?

Askel litsahtelee kosteilla sammalilla. Lauleskelen muutaman säkeen, kunnes huomaan, että yksin laulaessa epävireen huomaa paljon helpompi. Joukossa huutokin on laulua.

Kukkulan päällä on pieni puuton alue, jossa on kiviä kasaksi. Hauta – olen nähnyt samanlaisen ennenkin. Kiipeän ylemmäs ja katselen kivikasaa ääneti, tuntemattoman viimeinen leposija. Sinä olet kuin minä. Polvistun kuiskamaan: ”Mikä sinun nimesi on?” Ainut, mikä meidät erottaa, on, että minä en vielä ole muinainen.

Nousen ja pyyhkäisen otsaani. Ympärillä jokainen suunta näyttää samalta. Kun seisoo metsässä ilman tietoa, mihin jatkaa, huomaa, miten lyhyelle silmä sittenkään kantaa. Jokainen suunta puhuu tasavertaisena puolestaan. Jos en kulje katsomaan, mitä tuon tiheikön jälkeen on, en saa sitä koskaan tietää. Jos taas kuljen sinne, en koskaan näe tuon paasimaisen kallion taakse. Hittoon valtatiet. Haluan tutkia koko metsän ennen kuin minun päälleni pinotaan kiviä. Piirtää kartan ja antaa sen seuraaville. Siinä on tekemistä.

Kouraisen muutaman puolukan suuhuni, mausta tulee mieleeni lapsuus.

Tämä oli minun valintani, en minä muualla osaa olla.

Pimeydessä meidät punnitaan

Kun kukaan ei näe, meidät punnitaan. Olemme amfiteatterin keskellä, vaan emme usko sitä. Kaikki on oikein, jos keksin itselleni selityksen. Jänis on piilossa, jos sen pää on puskassa. Oikein ja väärin – eiväthän ne ole mitään muuta kuin tarinoita, joita ihminen kertoo.

Entä jos teen väärin, mutta kukaan ei saa tietää?

Miten tyhmä sinä olet?

Ei vääryys kuuntele tietoa. Se elää itsekseen. Se on. Voit tänä yönä tehdä savesta kolmepäisen hevosen ja uskoa siihen. Yksikään elävä hevonen ei keskeytä untaan, aamulla ne heräävät yksipäisinä. Käsi, joka loi hevoset, ei ollut sinun. Maailma on muodossaan ja me olemme sen sisällä.

Turha hakea sille, mitä olet, raameja selitysteoksesta; ”mutta kun tässä lukee näin”. Mitä olet, sitä olet. Kestä katsoa silmiin.

Muistan, kun asettelit poninhäntäsi tarkkaan lippiksen mukaiseksi. Pidit kottikärryjä kuin lykkäisit niitä, mutta silti harava seisoi edessäsi maata vasten ja nojasi olkapäähäsi. Vasta yhdeksäs kuva kelpasi. Kyllä minä ymmärrän, mutta ihminen on silti aika hölmö. Jos todella lykkäisit kärryjä, miten se harava siinä edessäsi leijuisi mukana?

Olenko ilkeä, jos sanon ääneen, että tähän kaikkeen meni enemmän aikaa, kuin siihen kauanko lopuksi jaksoit haravoida. Teit hevoselle kolme päätä, mutta sinä asut kolmannessa kerroksessa ja leijuva harava on huijaus.

Ajoit kotiisi, tuttu risteys on hiljainen. Punainen valo näkyy hämärässä kauas, hidastat hieman, ei ketään näy missään. Lisää kaasua. Pyöräilijä jarruttaa fatbike sivuluisussa. Itse et ehdi edes hipaista jarrua. Kävipä hyvä säkä, että ei ajanut alle. Miksi sillä ei ollut heijastinta eikä valoa?

Ei punaisiin ole pakko pysähtyä, jos kukaan ei näe.

Hölmö, hölmö, hölmö jänis, joka luulee olevansa piilossa.

Ei hän meinannut ajaa alle, vaan sinä meinasit ajaa päälle. Siinä on elämän kokoinen ero. Eikä se ollut huonoa säkää, että hän sattui tulemaan, vaikka ketään ei näkynyt. Se ei ole säkää, vaan normaalia vaihteluväliä. Siksi ne valot ovat siellä yölläkin.

Tajuatko? Haravat eivät leiju, eikä vääryys veny sinun tahtiisi.

Pimeydessä meidät punnitaan. Tehdä oikein oikean takia, välttää väärä väärän itsensä takia. Sitä me olemme, mihin pimeässä pystymme. Pahinkin tyranni rakastaa omaa poikaansa, eikä se tee hänestä hyvää ihmistä.

Ihminen, jänis, ota pääsi pois puskasta. Me näemme sinut kyllä.

Kokoonnutaan toteemin ympärille kello 8

Olin jokunen aika sitten mukana keskustelussa, jossa pohdittiin mitä on pyhyys ja henkisyys. Mukana ollut diakoni sanoi, että kyllähän yksin Jumala on pyhä, mutta lavensi aihetta myöhemmin jatkamalla: ”Kyllähän toisaalta jostain kauniista järvimaisemasta voidaan sanoa, että tässä on jotain pyhää”. Lopullista määritelmää ei löytynyt. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten noinkin arjesta irrallaan oleva aihe on saanut ihmisen historian aikana omakseen niin lukemattoman määrän huomiota.

Mitä se pyhyys tosiaan on? Ja onko se edes mitään vai ainoastaan kokemus sisällä sielussa? Vaikka vastausta ei koskaan löytyisikään, niin yksi tärkeä ajatus nousee tästä kokonaisuudesta:

Riippumatta siitä, mitä kaikkea pyhyys on, se on jotain, joka koskettaa ihmistä voimakkaasti.

Mielleyhtymät pyhyydelle viittaavat vahvasti uskonnolliseen suuntaan. Tarkoitus on kuitenkin puhua paljon laajemmasta kokonaisuudesta, joten ehkä henkisyys onkin sopivampi sana.

Oikeastaan kaikissa maailman kulttuureissa on uskoa henkiin ja henkisyyteen. Tarina vaihtelee, mutta usko yliluonnolliseen löytyy niin Tyynenmeren heimoilla, Amazonin sademetsissä, kuin meidän läntisessä maailmassakin.

Miksi henget ovat kaikkialla? Miksi niitä on niin monenlaisia eri versioita?

Jonathan Haidt selittää hengellisyyden kehityshistoriallamme. Aikojen saatossa, kun kaksi eri heimoa ovat kohdanneet, se heimo, joka toimii paremmin keskenään yhteistyössä, on todennäköisemmin voittanut. Heimon yhtenäisyyteen on puolestaan vaikuttanut merkittävästi, onko sillä jotain yhteistä itseään korkeampaa, johon uskoa, ja jonka äärelle kokoontua. Kun aikojen saatossa korkeamman äärelle kokoontuneet ovat voittaneet lukuisia ja lukuisia kertoja, on henkisyys kehittynyt osaksi ihan ihmisyyden ydintä. Siksi vielä tänäänkin ihmiset kokoontuvat rinkiin kasvattaakseen yhtenäisyyttä.

Ihmisessä on siis sisään rakennetusti kaipaus jonkin itseään suuremman äärelle. Ja sen äärellä pääseminen ja siellä oleminen yhdessä yhdistää meitä voimakkaalla tavalla. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mihin jumalaan, henkiin tai muihin vastaaviin ihminen uskoo. Vastauksia on monia, mutta ne kaikki vastaavat yhteen ja samaan kysymykseen.

Henkisyyden rooli yhteiskunnassa on muuttunut kehityksen mukana paljon. Henkisyys on siirtynyt pois instituonaaliselta tasolta kohti yksityistä tasoa. Enää ei ole yhdistävää kansan kirkkoa, vaan iso osa meistä joutuu vastaamaan henkisyyden tarpeeseensa itse. Me lähestymmekin henkisyyden ydintä hyvin erilaisilla kokemuksilla. Korkealle tunturin huipulle kiipeäminen ja maiseman näkeminen sieltä käsin tai kesämökille vetäytyminen ja korostetusti luonnon äänten kuunteleminen ovat esimerkkejä tästä.

Me myös luomme kaikenlaisille tiimeille ja ryhmille Whatsapp-ryhmiä, bemarin omistajat liittyvät bimmeriforumille, Tappara-fanit kantavat kirvespaitaa. Esimerkkejä ryhmänä jonkin äärelle kokoontumisesta näkyy kaikkialla arjessa, vaikka perinteiset henkisyyden instituutiot ovatkin menettäneetkin arvovaltaansa.

Kun yksi toteemi kaadetaan, ihminen pystyttää uuden.

Tunne ryhmästä, että on jokin, joka on me, ja tunne jäsenyydestä tähän ryhmään sellaisena kuin olen, on tämän henkisyyden ytimessä.

Jos katsoo samaa asiaa toisesta kulmaa, niin tekemisen tempo on arjessamme kasvanut. Asioita tulee ja asioita menee. Nykyihmisellä on aikaa käytettäväksi yhteen asiaan kroonisesti liian vähän. Siksi vastausta henkisyyden tarpeeseen haetaan enemmän ja enemmän myös työelämästä. Nykyään töissäkin puhutaan kutsumuksesta tai jopa elämän tarkoituksesta. Ajatus kutsumustyöstä on kyllä kaunis, mutta ihmisen elämä on kuitenkin paljon primitiivisempää biologiaa kuin kuvitelma siitä, että joku syntyisi lääkäriksi ja toinen muusikoksi.

Tämä primitiivisyys ei kuitenkaan kelpaa meille vastaukseksi, koska meillä on sisällämme tarve henkisyyteen. Tätä tyhjiötä täyttääksemme olemme keksineet tarinan kutsumustyöstä ja elämän tarkoituksesta.

Todella tärkeää on tajuta, että ne työpaikat, järjestöt ja ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan mahdollisuuden koskettaa tätä henkisyyden tasoa, ovat todella vahvoilla. Mitä henkisyys sitten tarkoittaa töissä, on kuinka hyvin (tai huonosti) ihmiset kohtaavat toisensa merkityksen, arvojen ja ihanteiden tasolla. Yhteinen arvo, vaikkapa sinnikkyys, voi lukea paperilla ja jokainen osata toistaa ulkomuistista sen selityksen. Tämä ei vielä luo minkäänlaista sisäistä merkityksen kokemusta. Vasta kun arvot ja niiden merkitys ovat jotain, jonka ympärille voidaan yhteisesti kokoontua ja joiden koetaan olevan jotain yksilöä suurempaa, niin todellinen (ja monesti se aiotun) ryhmän voiman on mahdollista tulla todeksi.

Ehkä yksi meidän keskeisimpiä tavoitteita pitäisikin olla ihmistä itseään suuremman yhteisen uskon ja toivon luominen yhteisten asioiden ympärille. Silloin ihmiset voivat tehdä ihmeitä ja käyttää koko pystyvyysreserviään.

Varmaa on, että jonkinlaisen toteemin jokainen meistä itselleen rakentaa. Mitä paremmin pystymme tehdä toteemeistamme yhteisiä, sitä enemmän saamme myös ryhmänä aikaan.

Ja silloin olemme valtameri.

Se kuolee valossa

Naapurissa oli aikoinaan saksanpaimenkoira, Rambo. Rambo oli usein häkissä ja haukkui aina, kun heidän talon ohi kulki. Iso koira tuntui pelottavalta, onneksi se oli häkissä. Perheessä oli myös kaksi lasta, Petri ja Liina. Petri oli minua vain vuoden nuorempi, mutta emme olleet koskaan leikkineet yhdessä. Kerran kauppareissulta tullessamme äiti pysähtyi juttelemaan Petrin äidille. Itse jäin hieman taaemmaksi odottamaan ja ainoastaan salaa vilkuilin pihaan päin. Naiset puhuivat kauan, enkä jaksanut yhtään kuunnella heitä.

Shokkihan se oli. Äiti kertoi kotona, menemme illalla kylälle heidän luokseen. Valtava haukkuva petokoira ja minua nuorempi totaalinen muukalaispoika.

”Mut ku mä en halua”, itkin.

Itkeä saa, mutta eihän se mitään auttanut. Mentävä oli.

Kylälle päästyämme ensimmäinen vartti meni keksiessä kaikki maailman manööverit, ettei tarvitsisi tehdä muuta kuin istua vanhempien vieressä. Uusia asioita oli liikaa kerralla. Muutaman suostuttelun jälkeen seuraava vartti istuttiin hiljaa Petrin huoneessa.

Näiden puolen tunnin tutustumisrituaalien jälkeen oli aika.

Petri kaivoi sänkynsä alta muovisia pieniä sotilaita ja panssarivaunuja. Samanlaisia kuin minulla! Sain leikkiä vihreillä, sota oli hauskaa. Enää Petri ei ollutkaan muukalainen, olihan hänellä jotain, mitä minullakin.

Kahvipöydässä puhaltelimme yhteisenä juonena pillillä kuplia mehuun ja kokeilimme vanhempiemme hermoja kaikenlaisilla kikoilla. Mikään kielto ei tuntunut miltään, kun oli rikoskumppani.

Jatkoimme sotaa ja ajankulu unohtui. Isän pää ilmestyi ovelle ihan liian aikaisin: ”Laittakaas sotilaat lepoon, meidän on aika lähteä kotiin”.

”Ei mennä vielä!”, huusin.

Petrin isä sanoi, että menkääs pojat vielä hakemaan Rambo sisälle.

Ai niin, se peto. Iso haukkuva peto.

”Tuu jo!”, Petri huusi portaista, kun huomasi minun jääneen paikalleen. Riensin mukaan, mutta en ollut ollenkaan innoissani ideasta.

”Pureeko se?”

”No ei! Se nuolee!”

”Miksi se sitten haukkuu”

”Noku se haluais nuolla kaikkia!”

Selitys kuulosti lapsen järkeen loogiselta. Voihan se tosiaan niin ollakin, että se vaan haukkuu, koska on häkissä, eikä siksi, että se olisi vihainen. Petri aukaisi häkin ja Rambo juoksi innoissaan ympärillämme. Petri heitti sille kepin ja koira säntäsi sen perään kuin henkensä edestä. Petri heitti uudestaan ja jälleen ohjus ampaisi.

”Koita sä, heitä niin kauas kuin jaksat!”, hän ojensi kepin.

Ja minä heitin! Tunne oli mahtava. En ollut koskaan aiemmin leikkinyt koiran kanssa ulkona. Minulla ei ollut mitään käsitystä montako kertaa keppiä heitimme ja tuskin oli kyllä Rambollakaan. Lopuksi se huohotti edessämme konekiväärin rytmiin ja katse naulittuna keppiin.

Isän täytyi vetää minut kädestä kotimatkalle.

Seuraavana päivänä ensimmäinen ajatus, että voiko tänään mennä uudestaan sinne, missä on se koira.

Me pelkäämme asioita, joita emme tunne. Se on aivojemme tapa varjella henkeämme. Vuosi tuhansien aikana maailma on kuitenkin muuttunut paljon, eivätkä aivomme ole ehtineet mukaan. Ne saavat meidät edelleen pelkäämään sitä, mikä on varjoissa, vaikka mitään uhkaa siellä ei olisikaan.

Pelko voi vahva, mutta sillä on aina akilleen kantapää: pelko kuolee valossa.

Kun aivot saavat tarpeeksi informaatiota, pelko sammuu.

Tuon illan jälkeen aina, kun Rambo haukkui, se toi vaan hymyn huulille. Kaverihan se siellä haukkuu tervehdyksen. Miksi kukaan sitä pelkäisi? Tai Petri, hänellähän on niitä samoja sotilaita kuin minulla. Miten turhalta tuntuikaan, että olin heidän kohtaamistaan pelännyt.

Jos menee sen äärelle, mitä pelkää, voi elämässäsi yhtäkkiä ollakin montaa hyvää enemmän.

Me vihaamme, me kostamme

Kostossa kaksi tulee yhdeksi, toistensa kaltaisiksi. Yhtälö on toteutuessaan aina suru-uutinen. Niin ei tarvitsisi käydä, mutta niin käy. Viha ei tuo oikeutta, vaan vie sen. Sinulla oli oikeus valita, nousta suuremmaksi kuin se, mikä kohtasi sinut. Luovuit tästä, kostit. Sinun päkijäsi koskettivat älykkyyshierarkian pohjaa.

Ja me vihaamme, me kostamme.

Vihan liekkiä täytyy kohentaa tai se sammuu kuten vaalimaton rakkaus. Viha vaatii aina veronsa rajallisesta huomiokyvystämme. Joudumme keksimään vihallemme mitä ihmeellisempiä alibeja. Uskottavia tarinoita, miksi se, mitä teemme, on oikein. Voimme vihata kokonaista ihmisryhmää ilman, että olemme oikeastaan tavanneet yhtäkään heistä. Voimme keksiä kuvauksia, miten maailman rauhaa uhkaa asia, johon emme ole koskaan edes vartin ajaksi syventyneet. Uskomme kuin kiveen ja kallioon, näin on asia. Ja sitten vihamme onkin oikeutettua.

Viha on vapaaehtoista itsensä pienentämistä.

Vihaamisen myrkky talttuu onneksi vastamyrkyllä. On paljon helpompi vihata sitä, mitä ei tunne, kuin vihata sitä, minkä äärelle on pysähtynyt. Kyllä maailmassa on oikeasti pahoja asioita ja aikeita, en minä sitä kiistä, mutta todellista pahuutta on paljon vähemmän kuin uskomme.

Mikä se vastamyrkky sitten on?

Älä keskity määrittelemään sitä, mitä vihaat, vaan keskity määrittelemään sitä, miksi vihaat. Viha on polttavia kipinöitä omassa sielussasi, sinun sisälläsi. Kipinät etsivät itselleen kohteen ja sätivät sen suuntaan. Juuri tämä huumaa meidät, ja se helpottaa. Viha, jolla on kohde, on kuin villihevonen, jolle vihdoin saatiin suitset. Sen kanssa on paljon helpompi taivaltaa.

Se, minkä tässä unohdamme, on, että vihan suitsiminen on niin paljon vähemmän kuin vihan tappaminen.

Viha kuolee, kun sen tulta ei enää kohenneta. Kun tulee hetki, että viha tunteena nousee sinussa, on seuraava siirto sinun viisautesi mittainen. Jos annat tunteelle kohteen, puhallat nuotioon, liekki helähtää iloisesti. Maailmassa ei ole kai mitään, mistä ei ihminen keksisi jotain huonoa. Siksi viha nauttii, kun se saa kuoria kohdettaan. Kun tarpeeksi kauan tutkitaan, aina löytyy jotain.

Älä lähde sille polulle, nouse suuremmaksi.

Maailmassa on juuri niin paljon vihaa kuin me ihmiset sisällemme sallimme. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Miksi minä vihaisin, miksi kostaisin? Onko jokin minun itseni ulkopuolella sen jälkeen paremmin?

Ei.

Ehkä peto sisälläsi on hetken kylläinen, mutta sen tulee uudelleen nälkä. Kipinät sähisevät. Taistelu kannattaa käydä siellä, missä sen voi voittaa. Muualla se on turhaa.

Kohenna viisauttasi, älä vihaasi.

Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.