Kunnia, se on valuuttaa

Älä puhu muukalaisille, älä ole mitään vailla. Vain sinä olet todellisuus. Älä pelkää, äläkä luovuta. Ole jotain ja ole kaikkea. Parhaimmillaan kosketuksesi tekisi naarmun timantin pintaan – kulminaatiopiste ihmissankarille, viitta liehuu kuuta vasten. Jos pyydät apua, se täytyy maksaa takaisin. Korkoa, vaikka ei sitä pyydettykään. Kunnia. Se on valuuttaa, jolla maksat surusi pois. Hymyilin jonossa murtuneen näköiselle naiselle. Se oli suopeutta. Jokainen vastaa itsestään, minä päätän.

”Kysyitkö naiselta, mikä hänen on?”

”Hah. Miksi?”

”No ehkä hän olisi arvostanut sitä?”

”Jokainen. Vastaa. Itsestään.”

Katselen lentokoneesta pilviä alaspäin. Homo sapiens on viisas ihminen, taivas on vain yksi mahdollinen sijainta. Vanhassa tekstissä sanottiin, että jos Jumala olisi halunnut ihmisen lentävän, hän olisi antanut ihmiselle siivet. Ja miten kävi? Ihminen teki ne itse. Ei armoa, eikä höyheniä. Metallia, maasta itse kaivettu. Ihminen pystyy ja rahalla saa. Mitä ne pilvet edes ovat? Vesihöyryä. Eikä kukaan niiden reunalta katsele ketään. Minulla on kuva pilvien päältä ja et löydä siitä yhtään olentoa. Kaikki mitä on, on nyt, eikä joskus eilen. Lopettakaa hulluus.

Pahuus on valhetta. Olen pilvien päällä ja lennän. Hieman alempana on valkea vana, josta toinen lentokone kulki aiemmin. Siihenkö jäätikkö sulaa? Riittää, kun kiellän ja katson kauemmaksi. Olenhan voittamaton.

Laitan peliin kaikkeni ja pääsen mihin vaan. Satakymmenen prosenttia, juuri sen verran meidän täytyy itsestämme antaa. Ehkä sinä muistatkin? Satakymmenen on vähän järjetön juttu. Vähän liikaa. Mutta se on minimi ja halustahan se vain on kiinni. Kaikki alle on motivaatio-ongelma, kai sinulla on peili?

.

.

Minä pidän sinusta. Sinä kelpaat, sinä riität sellaisena kuin olet. Älä usko hulluuksiin. Elämä on kaunista, eikä kuuhun tarvitse kurkottaa. Iloitkaamme siitä, että olemme yhdessä elossa.

Sillä suurin kaikista on rakkaus.

Hyppää lätäkköön.

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.

Se oli siinä, mutta se riitti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.

Mitään toista tahtoa ei ole

Olet meripihkaa Eroksen iholla, nimenä nuolessa, joka lävistää. Mitä ei voi väistää, se täytyy kohdata. Seisoa suorana tai kävellä vastaan, ei muutaman metrin ero merkitse mitään. Säpsähdän kun nuoli viuhahtaa lävitseni. Se jää vain metrin päähän kadulle makaamaan, työnsä tehneenä, nimensä paljastaneena. Juuri kun aion poimia nuolen, lähettäjä tempaisee sen takaisin viiniinsä. Minä ymmärrän. Ei tämmöisiä asioita voi omistaa. Elämä on uni, mutta se tosiaan on ainut, mitä meille on annettu.

Keltainen aarre, ambrahuoneen ovi on varovasti raollaan. Näytän nuolen tekemää jälkeä ja vartija nyökkää minulle. En liiku, vaikka sain luvan. Varovasti. Se, mikä lämmittää, voi myös polttaa. Huoneessa on mosaiikkeja, joiden ympärillä meripihka koskettaa kauneuden maksimia. Tätä täytyy ihailla hiljaa, mitään toista tahtoa ei ole. Sivelen mosaiikkia kiertävää keltaista nauhaa hitaasti ja totean mielessäni; ensi kosketusta ei voita mikään.

Aarteen äärelle on helpompi saapua kuin siinä viipyä. Kaikki, minkä arvo lävistää pintani, pakottaa minut kysymään: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Jättääkö kaikki siihen, mistä sen löysi vai viedäkö mukanaan pelolla, että joku toinen vaatii sitä omakseen? Niin paljon pitäisi päättää niin pienessä ajassa.

Olen valmis, vahvempi kuin ennen. Yksinäisyys teki arven ihooni, muttei päässyt syvemmälle. Kun aamulla ensimmäiset säteet kultaavat sen, mitä pidän omani, minä kiitän. Tätä polkua kuljen, enkä taakseni katso.

Olet meripihkaa Eroksen iholla, tiesin sen heti.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa

Naisen istuessa hänen kenkiensä korot saavat hänen polvensa nousemaan epätavallisen korkealle. En ymmärrä naisten kengistä, mutta uskon, että hänen täytyy kävellä varpaillaan liikkuessaan. Bussit saapuvat vasemmalta, mutta naisen katse kierii hiljakseen katua alas oikealle. Se näyttää löytävän rauhan mäen alta suljetun konditorian näyteikkunasta. Hän pyöräyttää kukkaista huiviaan uuden kierroksen kaulansa ympäri ja antaa sen hännän laskeutua mielivaltaisesti pinkin neuleen päälle. Mieleni tekisi sanoa, että hänen vaaleat hiuksensa ovat pörröiset, mutta se kuulostaa enemmän eläimen turkilta. Ei hän ole eläin, vaan ihminen. Kaunis, vaan ei minun makuuni.

Hän asettaa kyynärpäänsä korkeille polvilleen ja antaa pään levätä kämmenien päällä. En voi olla miettimättä, onko hänen ajatuksensa väsynyt. Näyttää kuin hän hetkeksi unohtaisi elävänsä kehossa, ehkä hän ei näe mitään, mitä katsoo.

Pieni tuulenvire intoutuu puuskaksi ja tipauttaa äsken asetellun kaulahuivin osittain alas olkapäältä. Hän ei havahdu korjaamaan sitä, nojaaminen kaukaisuuteen priorisoituu korkeammalle. Jos hänen polvet olisivat alempana, pinkki neule paljastaisi noustessaan alaselän puuskalle. Reagoisikohan hän siihen?

Minuutteja kuuluu ja minun täytyy tuijottaa naista. Elävää maalausta, jolla on sanoma.

Noustessaan lopulta nainen ottaa kaksi ensimmäistä askelta varovaisesti. Korkeakorkoisten kenkien täytyy olla hänelle uudet. Veikkaan, että hän näki pysäkillä usein samaa linjaan kulkevan liikehtivän saapuvan bussin vaatimalla tavalla, sillä hän osasi nousta juuri oikeaan aikaan katsettaan kääntämättä. Noustessaan bussiin hän suoristaa kevyesti neulettaan ja heittää kaulahuivin toisen pään takaisin selkäpuolelle. Vasta kun bussi konditorian kohdalta kääntyy oikealle kulman taakse, olen kykenevä jatkamaan matkaa.

Nainen pinkissä neuleessa, miksi katsoit oikealle?

Jos elämästä olisi aapinen, sen takakannessa lukisi: Arvaaminen on helppoa, tietäminen lähes mahdotonta.

Osaamme helposti kirjoittaa ratkaisun mysteerille. Naisella oli viimeinen päivä pitkäaikaisessa työpaikassaan ohi. Edessä olisi sapattivuosi, matkustelua maailmalla. Ratkaisu oli kypsynyt pitkään, mutta nyt, kun se on totta, epävarmuus iski koko voimallaan. Millään, mikä oli lähellä, ei ollut merkitystä, sillä maailma on kaukana. Nyt me tiedämme, miksi nainen katsoi mäkeä alas.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa. Todellisuudessa emme tiedä hänestä mitään.

En koskaan nähnyt naisen kasvoja kunnolla. En tunnistaisi häntä, vaikka hän olisi kassajonossa edelläni. En tiedä hänestä mitään ja silti arvailen. Näin maailma toimii.

Monta mielipahaa ja vihaa ihmisten välillä perustuu juuri siihen, että arvauksesta tehdään tietoa. ”Kyllähän se ihan loogiselta kuulostaa..”, ei vielä tarkoita, että asia olisi edes sinnepäin totta. Monet tarinat ja elokuvatkin ovat kuin otoksia todellisuudesta ja silti ne ovat keksittyjä.

Paljon siitä, mitä me arvailemme, voisimme pienellä vaivalla selvittää todeksi.

Jos haluat, että muut ymmärtävät sinua paremmin, puhu heille ääneen. Anna heille mahdollisuus kuulla se, mikä on totta sinussa. Jos haluat ymmärtää muita paremmin, puhu sinä heille ääneen. Kysy, mitä he pelkäävät ja mitä rakastavat. Anna heille mahdollisuus korjata se, minkä arvasit väärin.

Enemmän puhetta on vähemmän vääriä arvauksia. Vähemmän vääriä arvauksia on enemmän ymmärrystä ihmisten välillä.

Nainen, joka katsoi oikealle, jää taideteokseksi, jolle jokainen voi keksiä haluamansa sanoman. Siinä kulkee arvauksen maksimiarvo.

Olet tyhmä kuin aaltopahvi

En pidä lauseista, joita puhuin eilen. Etkä pitänyt sinäkään. En silti sanonut mitään, mitä en tahtonut. Miten se olisi edes mahdollista? Ei minun suullani pysty puhumaan muut kuin minä. Yö on ollut välissä, mutta sävel värähtelee edelleen. Taidan olla yksinkertaisempi kuin kuvittelin.

Olen omin käsin luomani pakon edessä, kun en voi muutakaan. Sanoin, ettei se ole sinun vikasi, mutta uskottavuuteni kiertelee pensaiden tyviä.

Minkä tuntee, sen tuntee. Tunnekapteeniksi pääseminen vaatii ponnisteluja. Luotan vaistooni, vaikka uskoni onkin seittiä.

Sinun täytyy ymmärtää, että ei mikään johdu vain yhdestä syystä. Älä siis tenttaa minua. En voisi kuin valehdella vastaukseksi, vaikka pyrkimykseni olisi mikä. Mikään asia ei ole suuri yksinään. Vasta kun ne tapahtuvat ihmisille, niistä tulee vaikeita käsitellä. Syvä kaivo hukuttaa, vaikkei vesimolekyyli ole kuin pienen pieni.

”Nu när kungen är död och hans drottning är fri. Går jag före i kön…” Kirjoitin graduni Kentistä, enkä koskaan oppinut ymmärtämään tätä kertosäettä. Miksi kukaan jonottaisi toista ihmistä? Mikä voisi enää olla hullumpaa? Elämä on nyt, eivätkä unet koskaan tule todeksi. Sinulla on arvo, jota et tunnu muistavan. Katso eteenpäin, koska se on ainut kulkusuunta. Kaikki muut suunnat huomaat kyllä aamulla vääriksi.

Mitä minä sitten sanoin eilen?  Puhuin pehmeitä, kiertelin kuumaa puuroa. En keksi ketään, joka siitä hyötyisi ja se oli paras, mihin pystyin. On vaikeaa sanoa suoraan, kun kaikilla sanoilla menettää jotain. Lapsikin tietää, ettei kaikkea voi saada, muttei se tee luopumista helpommaksi. On pakko valita, mikä olisi parhaaksi. Sitä ei voi koskaan tietää, on pakko arvata. Sanomatta jättäminenkin on puhumista, sillä silloin täytyy puhua toisia lauseita tukahdutettujen sijaan. Tai olla hiljaa, joka sekin on puhetta. Näin se on ja tämä lievittää katumustani.

Sinun täytyy itse tajuta, ettei semmoista kieltä olekaan, joka poistaisi kuulijan vastuun. Lopeta kyseleminen. Olet kuin kyytiinliftaaja, jolla ei ole muuta tapaa elää. Kuinka sokeaksi täytyy tulla, kuvitellaakseen, että kukaan lähtisi matkaan poimiakseen sinut? Liftari on aina alisteinen alkuperäiselle määränpäälle.

Alisteinen.

Sekö sinä haluat olla? Herää!

Minä olen vajavainen, sanani eivät aina kanna. Unohda minut. Luota sieluusi, soita sävelesi. Vaikka joku ei kulje mukanasi, älä käännä päätä. Anna säveltesi soida, sillä yhden asian tiedän varmana. Jokaiseen melodiaan löytyy harmoniakulku. Silloin ei ole erikseen liftaajaa, eikä kyyditsijää, vaan ainoastaan yksi yhteinen. Sitähän sinä haluat.

Näitä sanojani en kadu: Olet tyhmä kuin aaltopahvi niin kauan kuin jatkat liftaamistasi.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Ollako vai eikö, miten olla ja riittääkö se? Me olemme olleet koko elämämme, joten voisi ajatella, että olemme tulleet siinä hyviksi. Silti oleminen on meille kuin mysteeri. Kokemusta karttuu, muttei kukaan vieläkään tiedä varmaa vastausta, miten tätä elämää kannattaisi elää.

Vaikka mikään ei haastaisi meitä, saatamme miettiä: ”Minusta ei ole mihinkään”. Vaikka kukaan ei uhkaisi, hiipii ajatus: ”Haluan olla yksin, karkuun kaikkia”. Mistä nämä olemisen vaikeudet tulevat ja miksi?

Me olemme ihmisiä, se on nimittäjämme. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja olemme samanlaisia. Kun hyväksyy itsensä ihmisenä, pääsee jo pitkälle.

Puhutaan silti hetki koirista. Olen aina rakastanut saksanpaimenkoiria. En tiedä alkoiko rakkaus Susikoira Roi -kirjoista vai naapurin isosta uroksesta. Saksanpaimenkoira on älykäs rotu, jota voi hyödyntää moneen. Olen nähnyt monen monta saksanpaimenkoiraa, omistanutkin kaksi, mutta arvaahan, mitä en ole koskaan tavannut. Semmoista susikoiraa, joka ei haluaisi jahdata palloa.

Pentu tai aikuinen, enemmän tai vähemmän koulutettu, jos vain luvan antaa, niin ne jokainen säntäävät pallon perään kuin hullut. Eivät ne sitä valitse, niin vain täytyy tehdä. Pallonjahtaus on kiinteä osa susikoirana olemista.

Me ihmiset olemme samanlaisia kuin susikoirat. Meissäkin asuu täytyy. Ajatus, että ihminen syntyessään olisi tyhjä taulu, ei pidä paikkaansa. Kuten susikoirassa on pallon jahtaamisen koodi, on meissäkin valmiita koodeja. Semmoisia, jotka kirjoitettiin meihin, koska olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä esimerkiksi susikoiria tai mehiläisiä.

Me haluamme tiettyjä asioita ja karsastamme toisia. Läheskään aina nämä eivät ole tietoisia valintoja. Joku pitää lukemisesta, toinen kovasta vauhdista. Joku pitää miehistä, toinen naisista. Joku on taipuvainen riippuvuuksiin, toinen vahvaan tunteellisuuteen. Meissä on paljon piirteitä ja haluja, jotka asuvat meissä, ilman, että itse osallistuimme mitenkään niiden istutukseen. Siksi on ihan liikaa vaadittu ihmiseltä ymmärtää näiden syitä ja syntymekanismeja.

Matka oman olemisen löytämiseen lähtee omien ”pallonjahtaamisien” tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Mikä saa minut innostumaan? Milloin minusta tuntuu kaikista luontevimmalta?  Mitä itse asiassa haluaisin tehdä, mutta en tee koska en uskalla/kehtaa? Mitä arvostan elämässä eniten?

Meidän arkemme on täynnä kaikenlaisia asioita ja monenlaisia neuvojia, jotka suosittelevat sitä ja kehottavat tätä. Oman äänen kuuleminen kaiken keskellä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri siksi se onkin niin tärkeää pysähtyä sisintä ääntään etsimään. On oma kokonaisuutensa, miten löytää sen ytimen. Tänään meille riittää ainoastaan alleviivata sen löytämisen merkitys.

Susikoira on iloinen, kun se saa jahdata palloa. Vaikka jokainen susikoira osaisi puhua, ne tuskin osaisivat selittää, miksi jokaisen pallon perään täytyy juosta. Täytyy asuu heissä, eikä sille kukaan koskaan antanut selitystä. Jos haluat olla susikoira, elämä kirjoittaa sinuun ”jahtaa palloja”.

Meissä kaikissa asuu samanlailla luontaisia haluja ja taipumuksia. Emme itse valitse mieltymyksiämme. Ne vain ovat meissä.

Mitä paremmin tunnemme nämä omat ”pallonjahtaamisemme”, sitä lähempänä olemme oman olemisemme ydintä. On ihan ok, että ne ovat pieniä yksinkertaisiakin asioita, joita joku toinen ei ehkä ymmärrä tai hän itse toimii juuri päinvastoin. Ei muilla niin väliä. Tärkeintä on, että sinä tunnet ja hyväksyt itsesi. Sinä olet ja sellaisena kelpaat.

Oman olemisen ydintä ei pidä myöskään liiaksi peilata mihinkään työelämän tai vallitsevan kulttuuriin ihanteisiin tai keskiarvoihin. On ahdistuksen polku lähteä miettimään ”mitä minun pitäisi olla”. Me olemme, mitä olemme, eikä kukaan meistä koskaan ole ihanne. Ei ole mitään ulkopuolista täytyy, joka todella voisi asettaa sinulle ihmisyyden riman. On vain sisäinen täytyy-ääni, joka päivittäin puhuu meille. Siihen, mitä se puhuu, vaikuttaa suuresti, millaisena itse itseäsi pidät. Kun löydämme oman ytimemme ja rohkeutta toimia sen mukaisesti, on oleminen paljon helpompaa.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Sielu leijuu Kainuun soilla

Aamuinen aurinko kultaa helmet kitukasvuisen koivun lehdillä. Usvalla on enää hetki aikaa tanssia. Lammikot siellä täällä ovat kuin isoja kyyneleitä, suon poskelle valuneita. Pitkospuut ovat liukkaat, muttei meillä kiire olekaan. Kaukana kotona, rauha keskuudessamme.

En olisi koskaan lähtenyt tänne, jos ei minua olisi pyydetty. Mustaa kartalla, liikaa etäisyyttä. Nyt tulen kuin kotiin. En muista monesko kerta tämä on, sinun-kaupat teimme jo ajat sitten.

Kun juoksee kymmenen metriä suossa, tuntee oman maksimisykkeensä. ”Mitä järkeä siinä on?”, minulta kysyttiin. Tyhmä kysymys, vaan enpä sitä kertonut. Ei meitä tänne järki tuonut, vaan elämisenhalu.

Pelien jälkeen liottelin kenkiäni suolammessa. ”Kuinka me voidaan?”. Polskuttelin jalkojani ja viivytin vastausta. Joskus ilmiselvääkin kannattaa odottaa. Me voidaan hyvin. Me. Hyvin. Suovesi pirskahtaa, kun lyön kenkiä yhteen ennen kuin laitan ne muovipussiin. Pelit olivat siinä, seuraavaksi saunaan, höpöttelemään illan yli.

Puun tuoksu rauhoittaa, kasvoimme yhdessä. Tuohi kihahtaa iloisesti liekkiin. Hieman täytyy puhallelle, että piippu lähtee vetämään. Jos saisi valita yhden asian, mitä elämässä odottaa, niin puusaunan vartominen olisi vahva ehdokas. Vielä kaivovesi pataan, elämän energiakenttä asettuu täydelliseen tasapainoon.

Olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että me on etuoikeus. Voisi olla toisin, mutta jokin tekee meistä enemmän. Hupiukkona kerron sanaleikkejä, mutta et usko kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen. Jokaisen teistä haluan alleviivata, taittaa sivun koirankorvalle. Tänään en ole yksin, vaan yksi.

Mitä meistä jää? Sitä en tiedä. Jos jokin on varmaa niin se, että auringon täytyy laskea voidakseen nousta uudelleen. Jonain päivänä joku meistä on viimeinen. Sammuttaa valot, vilkaisee vielä kerran taakseen. Sen tietää, eikä se haittaa. Vielä on aikaa, istutaan rauhassa.

Tänään paiste on meidän, huomenna seuraavien. Ringissä huudamme nimemme.

Saatana, kun se tuntui hyvälle.

Me.

Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Keittiön ikkunasta näkee hyvin, kuinka sade pesee autoa. Se ei saisi tehdä niin. Vedän mustan hupparini vetoketjun ylös asti kiinni, koleus naurahtaa touhuilleni. Naurakoot. Minun on ollut kylmä jo pidempään. Taivas näyttää harmaalta joka suunnassa, maisema soi mollissa. Ei minun tässä pakko olisi istua ja katsella. En vain tiedä, mihin suuntaan lähteä.

Tuvan peltikattoa vasten sade kuulostaa kuin sillä olisi rytmi, mutta sehän on mahdottomuus. Ihan liikaa pisaroita, että mikään rytmi muodostuisi. Ihan liikaa, siinäpä se. Paljon keskellä voi nähdä ja kuulla mitä haluaa. Se kuuluu sen luonteeseen. Minä haluaisin paljosta vähään, matkata takaisin sinne, missä vähän on tärkeää.

Aiemmin tänään muistelin, kun olin 7-vuotias ja hain tuolta kasvimaan reunalta kiven juurelta ruohosipulia. Iso vieras koira juoksi silloin navetan takaa pihaan. Säikähdin ja painauduin maaten ihan kiveen kiinni. Koira juoksi ohitseni minua huomaamatta ja tuntui kuin olisin juuri pelastanut henkeni. Tuvassa paapan sisko nauroi minulle, että mitä sinä hölmö nyt koiraa pelkäät. Hän oli nähnyt ikkunasta kaiken.

Siitä on aika pian 30 vuotta. En ole eläessäni kertaakaan valinnut pelätä. En yhtä ainoaa kertaa. Se on aina tullut pyytämättä. Päinvastoin – vahvaksi olen itseäni koittanut puhua, sudeksi, joka kulkee yksin. En vain ole tajunnut, että ei susi eroa laumastaan kulkemaan. Se erotetaan.

Ruohosipulit kasvavat kiven vierellä edelleen, ne ovat kestäneet hyvin aikaa. En ole tehnyt oikeastaan mitään niiden säilymiseksi. Siihen ne vain ilmestyvät joka vuosi. Samaa minä luulin monen muunkin asian suhteen – että ne vain ilmestyvät, vaikka en itse tekisi mitään. Ehkä juuri siksi nyt sataa.

Kysyit, onko mikään muuttunut. ”On”, vastasin ja huomasin, etten osaa tarkentaa. Olen miettinyt jälkeenpäin tuota paljon. Tämä maisema on ollut sama koko elämäni, tuskin se muuttuu huomiseksikaan. Enää en kuitenkaan usko olevani susi. Sen aika on ohi. Kun tuo sade lakkaa, menen kitkemään rikkaruohot ruohosipuleiden ympäriltä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Sade jatkaa touhujaan ja minä odotan, vielä hetken. Ei paljosta vähään voi kiirehtiä. Ei merkitys odota minua missään. Jos nyt hosuisin, olisin veikkaaja. Sellaiset häviävät useammin kuin voittavat.

Haluan luoda yhteyden, joka väreilee, jonka äärellä lämpö on totta. Niin että sen tuntee, eikä sitä hetkeäkään tarvitse epäillä.

Sen ympäriltä minä kitken aina kun tarvitsee.

Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän

Minä olen silminnäkijä. Näin kaiken, eikä ole epäilystäkään, etteikö se, mitä näin olisi totta. Kävelen eteenpäin ja juttelen itsekseni huomisesta kuin olisin yksin maailmassa. Se on hämäystä, en halunnut puuttua siihen, minkä kulku oli ilman minuakin oikea. Illemmalla, kun varjo lankeaa oikeaan kohtaan, livahdan salaa uhrien sekaan. En tiedä itsekään miksi. Väitän olevani vahva, mutta pelko on aina asunut naapurissani. Iltaisin kuulee parhaiten, miten se kolistelee, elää elämäänsä. Leikkaisin sen paloihin, heittäisin jokeen, jos se vaan ei olisi niin nopea muuttamaan muotoaan.

Ajatus karkasi, ei tämä teksti kerro minusta.

Uhrina kieriskellessäni näen kasvosi. Niistä kuvastuu tuttu välittäminen, olet hyvä ihminen. Olen ollut täällä ennenkin, tiedän, mitä etsiä. Lämpöä hehkuva katseesi on muille totuus, mutta minä tiedän paremmin. Oikeassa silmäkulmassasi piilottelee yksinäisyys. Puhut kauniita sanoja, mutta välillä, kun olet lopettanut, huulesi liikkuvat vielä tovin – minullekin – niin ne kuiskaavat ja se on vähintäänkin kohtuus.

Olen taitava uhri, teen kaiken oikein, eikä kukaan epäile mitään. Ennen kuin aamu jälleen sarastaa, olen poissa. Kulkemassa katse pilvissä ja puhumassa itselleni.

Luoja olkoon todistajani – enkä sano tätä kevyesti – minä näen sen hyvän, minkä teet. Kuuntelet heitä, joilla on kiviä sydämellään. Et ole opettaja, olet parantaja. Sinunlaisiasi maailma kaipaa.

Olen miettinyt puolestasi, mikä on auttamisen palkka. Ehkä se on ilo, kun auttaminen onnistuu ja näkee valon syttyvän toisen silmissä?

Entä silloin, kun auttaminen on maratoni? Kun tekee kaiken oikein, mutta toinen jatkaa ryömimistään kohti kallion reunaa? Syökö se vai antaako se?

Retoriseen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata.

Eikä vastausta muutenkaan pidä etsiä vain tuosta yhtälöstä, että olisi vain auttaja ja autettava. Täytyy nähdä laajemmin, ottaa mukaan kolmas muuttuja: silminnäkijä. Sellaisen tehtävä on kertoa, mitä näki, niin rehellisesti kuin mahdollista.

Ympärillämme tapahtuu paljon hyvää, ihminen auttaa ihmistä. Me näemme sen, mutta olemme vaiti. Kävelemme ja puhumme omiamme ei-kenellekään. Ehkä siksi koska emme itse hyötyisi silminnäkijälausunnostamme mitään. Se on typeryyttä, sokeutta ja rikos moraalia kohtaan. Auttaminen on hyve, joka ansaitsee kiitoksen sanan ohikulkevalta silminnäkijältäkin.

Kiitos luo kiitosta, vaitiolo vaitioloa. Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän. Anna anteeksi, että olen ollut vaiti, kulkenut kuin mitään ymmärtämätön. Piiloutunut uhrien sekaan ja valon kajastaessa palannut kertomaan vahvuudestani.

Se oli väärin.

Kiitos, kun olet hyvä ihminen.