Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Ei ollenkaan turha mainos

”Älkää jättäkö matkatavaroitanne ilman valvontaa”, mies katosta ohjeistaa. Kosketan varmuudeksi reppua selässäni. Kuulutus saa minut usein miettimään, miksi joku haluaisi tuoda pommin lentokentälle. Niin maailmassa tapahtuu, kyllä sen tiedän, mutta miksi? Se onkin vaikeampi ymmärtää. Päästääkseen lentokentälle täytyy ostaa lentolippu. Miksei hankkia samalla vaivalla lippua jonnekin, missä olisi parempi olla ja unohtaa se pommi? Lennän usein ja olen kuullut kuulutuksen lukemattomia kertoja. Voisi luulla, että olen ajatuksessa jo pidemmällä.

Tässä terminaalissa on myös liike, joka myy rannekelloja (ihan oikeita kelloja, ei niitä, joita joutuu yöllä lataamaan). Omega, Breitling, Tag Heuer… kylteissä on yksivärisellä pohjalla kookkailla kirjaimilla brändin nimi. Vain Chopardin fontti pakottaa tavaamaan hetken pidempään. Kun kävelen liikkeen ohi, tunnen ajoittain halua poiketa. Seamaster ranteessani voisin olla kuin tuo kiiltopahvinen James Bond. Ajatus siitä, että minullakin olisi puku päällä ja tuhansien eurojen kello, koettelee omakuvani kestävyyttä.

Melkein aina, kun kuljen tässä terminaalissa, mietin hetken kelloja (jos tuo kuulutus tulee juuri tämän liikkeen kohdalla, saatan unohtaa kellot). Katse vierii yksiväristen kylttien lupauksessa, pää kääntyy kuin armeijan ohimarssissa.

Tänään astun kynnyksen yli, metrin liikkeen puolelle, tuijotan pahvi-Bondia silmiin. Vähän hölmön hommaa, mutta jokin hetkessä tasoittaa tilejä. Olen nähnyt kaikki Bond-elokuvat, viimeistään Roger Mooren fysiikalla hänen olisi pitänyt kuolla. Ei Bondilla tosin siihen ole ollut aikaa. No Time To Die, 25. Bond elokuva, tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Craig näyttää tavallaan aidolta agentilta, vaikken aitoa agenttia ole koskaan nähnytkään. Ceci n’est pas une pipe, Magritten kuuluisa teos. Ei kuva piipusta ole piippu, olen filosofiaa sen verran selaillut. Tumma sävyinen kiiltopahvinen kuva kuvitteellisesta hahmosta vakuuttelee minua sijoittamaan enemmän kuin kuukausipalkkani rannekelloon. Kaikkea voi venyttää ja rajat ovat aina houkutelleet ihmistä. Eihän olisi rajaa, jos sen toisella puolella ei olisi jotain rajaamisen arvoista.

Kun olin saanut haluamani pahvi-Bondin tuijottamisesta, huomasin myyjän lähestyvän minua. Hänellä on pinkki mekko, jonka päällä musta neule. Hänen vaaleat tasaisesti leikatut hiuksensa koskettavat juuri ja juuri neuleen kaulusta. Silmälaseissa on paksut mustat sangat, huulien väri sävyyn mekon kanssa. Kaikki hänen päällään on yksiväristä, ei semmoinen ole kellokaupassa sattumaa. Hänen hymynsä on kokeneen naisen hymyä. Kun hän kysyy, voiko hän auttaa, minun on vaikea vastata.

”Onko teillä Omegan Seamasteria”, kysyn asiaa harkittuani.

”On meillä, haluaisitko nähdä sen?”

”Enpä oikeastaan. Kiitos kuitenkin.”

*

En ole lentänyt hetkeen, mutta aina välillä lentokenttä haluaa tulla mieleeni. Pommi ja Seamaster – eilen saunassa mietin, vaihtaisiko pahoja asioita aikova pomminsa kalliiseen kelloon. Myisi sen ja päästäisi pahasta irti. Aloittaa tuhansien eurojen turvin uusi elämä jossain toisaalla. Nainen, joka pukeutuu yksiväriseen, voisi toimia välittäjänä.

Kun tänään hain postin, siellä oli jälleen lainatarjous. En tiedä, miksi olen valikoitunut kohderyhmäksi, mutta sitkeyttä heiltä ei puutu. ”Jopa 20 000 euroa heti ilman vakuuksia”, luki jo kirjekuoren takakannessa. Sillä summalla saisin kellon ja lentolipun, mahdollisuuden aloittaa alusta. Ajatus ei juurikaan viehätä minua. Ei se ole piippu. Magrittea sanotaan surrealistiksi, mutta voiko tuota enää selkeämmin sanoa?

Kun selaan postipinkkaa edemmäksi, 5-vuotias ilmestyy eteeni muumisakset kädessään:

”Iskä, onko sulla mitään leikattavaa?”

”On mulla, odotas. Leikkaa tämä niin pieneksi kuin haluat”

Ei mene kuin hetki, kun paloissa lattialla lukee Jop, a 20, 000, euroa het, i ilm. Näiden yllä sakset ja hymy. Ei ollut turha mainos ollenkaan. Jätän 5-vuotiaan tekemään itse päätöksensä, onko leikkaustyö kesken vai valmis ja siirryn sohvalle tekemään ei-mitään. Nimenomaan ei-mitään. Pahvi-Bond, lainatarjous ja niiden seireeniserkut vaanivat niin lähellä, että ei-mitään on tullut asiaksi, jonka haluan erikseen alleviivata. Asettelen tyynyä paremmin niskani alle ja suljen silmäni. Ei-mitään tuntuu ei-miltään, kunnes jokin paikka kehosta väsyy ja vaatii huomion. Hetki näiden välissä on maineensa veroinen. Ei tarvitse olla mitään vailla.

Potkaisen tyynyn pois pohkeideni alta, suoristan vilttiä ja suljen silmäni uudelleen. Kuulen, kuinka keittiössä sakset käyvät. Leikata jokin osiin, räjäyttää jokin osiin. Vähän lähtee laukalle, mutta en tuomitse ajatusta vielä. Jotain leikkaaminen ja räjäyttäminen ihmisessä palvelee, kun niiden äärelle aina uusi sukupolvi tiensä etsii. Lentokentän pahvinen Bond, lähes 70-vuotta vanha kuvitelma, myy minulle 150 vuotta vanhaa kellomerkkiä tuhansilla euroilla. Syvältä pitäisi itsensä tuntea, että lentoasema voisi näyttäytyä vain mahdollisuutena matkustamiseen.

”Iskä, mitä mä nyt teen?”, 5-vuotias ilmestyy olohuoneeseen.

”En tiedä, mitä haluaisit tehdä?”

”Noku en mä tiedä.”

Kysymys ilmassa, me hiljaisuudessa, kumpikin katselee tahoilleen. Juuri tämän takia kai pommeja ja Bondeja tehdään. Täyttämään sitä, mikä itsessä jäi kysymysmerkiksi. Ei kukaan hetkessä hullutuksiin rakastu, mutta pikkuhiljaa, tavu tavulta. Seamaster ranteessa minulla olisi menetettävää. Niin kalliille kellolle on keksittävä merkitys, on oltava tilanteen tasalta. Silloin se käy järkeen, eikä lainanlyhennys niin haittaa.

In medio stat virtus, kultainen keskitie. Uskon, että sellaiset kyllä pitävät matkalaukustaan huolen.

Eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä

Heikkoa jäätä on kahdenlaista. Pakkanen voi olla aluillaan, jään pinta ehtinyt vasta ohueksi. Jos kylmä kääntyykin kannoillaan, kuten se joka kevät tekee, paksukin jää on lopulta heikkoa. Lopputulos on molemmissa sama, se kantaa ihmistä heikosti.

Syksyllä eivät uutiset kerro, että pilkkijä hukkui heikkoihin jäihin. En muista koskaan näin käyneen. Juurihan oli kesä, vasta hetken pakastanut. Kuka hullu lähtisi uhmaamaan kohtaloaan? Kun talvi kevään korvalla taipuu auringoksi, heräävät suru-uutiset toistamaan itseään. Kulkija kulki ja upposi, miksi näin täytyi jälleen käydä? Kaikki ovat siitä lukeneet, vain harva nähnyt tapahtuvan, voiko se silloin olla totta samassa ulottuvuudessa, jossa minä hengitän?

Tämä on maailman sääntö, ihmistä varten kirjoitettu: Menneisyys määrittää, mitä sinusta tänään uskon. Voisi olla toisinkin, mutta silloin meidän täytyisi pinnistellä, venyttää sitä, mikä tulee itsestään. Koko talven se on siinä ollut, pitänyt pintansa. On niin vaikea hyväksyä asioiden muuttuvan. Luopua siitä, minkä kanssa on elänyt ja mennä eteenpäin.

Kun jää syksyllä on vielä heikkoa, tiedän, mihin kaikki johtaa. Täytyy vain antaa aikaa. Aluissa pärjäämme, osaamme olla ja antaa anteeksi heikkoudet. Alku on lupaus, jonka varaan voi laskea oikeastaan mitä haluaa. Keväällä ei ole lupausta, jää vain heikkenee. Hyväksyäkö muutos vai vieläkö kokeilla?

Tässä on rakkauden mittainen riski.

Vesi ja jää, ei niitä voi toisistaan erottaa, kaksi on tullut yhdeksi. Jää, jolla talvella kävelet, on vesi, jossa kesällä uit. Kun annat menneisyyden määrittää, kestihän se eilenkin, olet likinäköinen. Miksi katsoa vain sinne saakka, jolloin asiat olivat, kuten nyt? Vahvistaa, sitä, mitä haluaakin vahvistaa. Ei semmoisessa ole järkeä, vaikka se hetkeä helpottaakin. Katso elämää elämänmittaisena, sillä sitä se tosiaan onkin.

Älä pety häneen, joka ei ole kuin eilen. Likinäköisyys on rakkauden vihollisia. Kaikki muuttuu kuitenkin, se on elämän ydintä. Jos haluan olla viisas, pinnistän ajatustani silloin, kun jäät alkavat sulamaan. Voisinko nähdä lupauksen siinäkin, missä se, mihin totuin, muuttaa muotoaan? Malttaa, vaikkei se kannakaan. Ei sinun tarvitse olla sama kuin eilen kelvataksesi. Ymmärrätkö, kuinka ison eron tämä lopulta tekee?

Kun kesän ensi kertaa pulahdan veteen, rakastun uudelleen, eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä. Sinä ihollani, aurinko kasvoillani. Kelluessani hiljaisissa aalloissa pinta kantaa jälleen. Kiitän itseäni, että maltoin, enkä jääräpäisyyteeni hukkunut.

Mikä asia elämässä lopulta olisi tätä tärkeämpää?

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Poikkeava täytyy arvioida erikseen

Hänen ruskeat silmänsä katsovat voimakkaasti suoraan pupilleihin. Hän puhuu vain päälauseilla, jotta katseelle jäisi riittävästi tilaa. Vilkaisen, mutten kykene vastaamaan katseeseen, olen joko tai -tilanteessa. Kuuntele tai katso, molempia en voi saada.

Välillämme on metri, se on ihan liian vähän. Hän hehkuu kuin ahjo, liikaa ja kannaltani tarpeettomasti. Istun poikittain ja tuijotan pistorasiaa seinässä. ”Sinne ei missään nimessä saa laittaa naulaa”, painotti isä moneen kertaan lapsuudessa. Varoituksen jälkeen oli mahdoton olla kiinnostumatta, miltä tuntuisi työntää naula. Ihan vähän vain varovasti … ja … hemmetti, unohdin kuunnella.

”Mitä jäit miettimään?”, ahjo katsoo minua.

Olen ahdistunut, yllätetty riistaeläin, joka miettii vaihtoehtoja, muttei tunnu keksivän yhtäkään.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta, jatka vaan..”.

Kaikkeudessaan hän on kuin muutkin, nauttii ilmatilasta.

Ahdistaa, mutta tunnen tämän pelin. Hän haluaisi, että olen, kuten hän haluaisi, että olen. Kaikki poikkeava täytyy arvioida erikseen. Siinä minun on vaikea voittaa. Minusta tulee sitä, mitä hänen ruskeat silmänsä näkevät ja sellaisena tulen myös kohdelluksi.

Onneksi en minäkään syntynyt eilen. Olen oppinut oman pelastukseni. Mitä kannattaa tehdä silloin, kun näyttää, että olen häviämässä?

Yllätä.

Oikea ajoitus ja yllätys kasvaa potenssiin. Hetkessä se rikkoo sen, minkä toinen luuli jo uittaneensa haaviin.

Nostan jalan koukkuun syliini, vasemman, koska oikea jostain syystä ei ole koskaan taipunut siihen asentoon, ja nojaan taaksepäin. Bluffaan, mutta kokeneesti. Kirjoittamaton sääntö sallii, että rennossa tilanteessa on lupa katsoa, minne haluaa.

”Sanoit äsken, että olet ankara itsellesi näissä asioissa. Miksi juuri näissä, eikä muissa?”, kysyn vuorostani.

Suunnanmuutos, rytminvaihto – liioitellakseni urheilutermein suoritustani. Tämä on minun yllätykseni. Kysyä jotain hänestä itsestään, pakottaa miettimään vastausta. Lapsellista paskaa, kuvaili kaverini viime torstaina ajatusta. Olkoot. Kun on tarpeeksi monta kertaa ahdistunut, ei tyylipisteet juurikaan kiinnosta.

Hän haluaa vastata hyvin, varoa puhumasta ohi suunsa, olla koherentti katseensa kanssa. Kaikki ne valmiit repliikit, jotka huokuivat voimaa, vettyvät hetkessä. Kun hän lopulta vastaa, hän korjaa asentoaan kaksi kertaa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii esiin. ”Muistatko hetkeä, kun ensimmäisen kerran huomasit olevasi itsellesi ankara?”, jatkan kysymistäni.

Hänkin kääntyy nyt hieman sivuttain, ehkä löytää katseellaan saman pistorasian. Nyt me olemme, tästä se alkaa. Kaikki, mitä ennen tätä sanottiin, saa puolestani painua ikuisesti unholaan.

Maailmassa on säännöt, muodostuneet ajan kanssa kuin joet vuorien kylkeen. Ei niitä kukaan erikseen kirjoittanut.  Aitous on ikuinen ihanne, mutta hetki on aina kompromissi. Se alkaa, kun lakkaa olemasta jotain ja sen sijaan vain on. Epävarmuudessa voimme puhua pienen isoksi, esittää vaihtoehto vääjäämättömyytenä, mutta vaikka sen harvoin ääneen sanommekin, ei semmoinen mene täydestä. Kohtaaminen värähtelee riitasoinnussa, molemmat ovat varuillaan, tuijottavat tai katselevat pistorasioita. Sellaisen hetken ainut tavoite täytyy olla sen hetken päättäminen.

Anna ihmisen tulla esiin. Se on kuitenkin ainoa, mitä me todella olemme.

Aina joskus joku voittaa lotossa

Moni on varmasti törmännytkin uutiseen, jossa ”Torontolainen jääkoneenkuljettaja joutui yhtäkkiä NHL-maalivahdiksi Carolinalle ja voitti ottelun”. Vanha kunnon ryysyistä rikkauksiin tarina vetoaa aina ihmiseen. Tarinaa on nyt hehkutettu Suomessakin monella forumilla ja tuotu mm. esille kuinka oikealla luottamuksella voi onnistua vaikka NHL-maalivahtina. Tarina tosiaan on hieno, mutta toinen puoli on sitä amerikkalaista hömppää, jota vahvasti karsastan.

Jutusta jää mainitsematta, että samainen kaveri on 8 vuotta ollut Toronton harjoitusmaalivahtina. Eli kokemusta maalivahtina olemista on paljonkin, ei todellakaan mikään pelkkä ”jääkoneenkuljettaja”. Tarina toki toimii paremmin, kun jätetään tuo puoli mainitsematta.

Miksi tähän nyt sitten puutun?

Keskeisin pointti on, että nämä ryysyistä rikkauksiin tarinat, vaikka kauniita ovatkin, asettavat epärealistisia odotusarvoja. Luottamuksella on iso rooli, mutta se ei todellakaan tee kenestäkään meistä NHL-maalivahtia. Säkällä oli vähintään yhtä iso osuus tuossa tapahtumaketjussa. Jos sama kaveri samalla luottamuksella laitettaisiin uudestaan jäälle seuraavaan peliin, niin kuinka moni löisi pari sataa vetoa Carolinan puolesta?

NHL on äärimmäisen kilpailtu sarja, jossa ei 42-vuotias amatööriurheilija mitenkään voi pärjätä pidemmän päälle, vaikka olisi minkälainen mentaalinen taso ja luottamus. Tämä on se tarinan toinen puoli. Nyt kävi näin ja iloitaan tarinasta, mutta kävipä kaverilla uskomaton säkä.

Nyt kun johtamisenkin asiantuntijat käyttävät tätä tapausta esimerkkinä luottamuksen roolista, niin alkaa ahdistaa. Ei se nyt noin mene; luota ihmisiin ja yhtäkkiä he suoriutuvat monta porrasta aiemman tasonsa yläpuolella. Toki luottamus kasvattaa inhimillistä suoritusta, siitä on vaikea olla eri mieltä. Mutta luottamus on prosessi ja kokonaisvaltainen mielentila. Ei yksi motivaatiopuhe pukuhuoneessa tee jääkoneenkuljettajasta NHL-maalivahtia.

Motivaatiopuhe voi vapauttaa ihmisen käyttämään itseään laajemmin hetkessä, kuten esimerkissä tapahtuikin, mutta ei motivaatiopuhe ole sama kuin luottamus. Itse asiassa, kun hänelle oli sanottu, että ihan sama vaikka päästät kymmenen maalia, tarkoittaa, että luottamusta ei itse asiassa edes ollut. Ainoastaan motivaatiopuhe vapauttamaan turhat paineet pois; koitetaan ottaa paras irti siitä, mitä on. Tarinan sankarissa oli jo valmiiksi potentiaali torjua suurin osa laukauksista ja nyt hän motivaation ja säkän ansiosta onnistui suoriutumaan potentiaalinsa maksimissa. Entinen suomalainen maalivahti kiteytti asiaa hyvin: ”Kyllä jokainen molari torjuu suurimman osan laukauksista, huiput vain torjuvat joka matsissa muutaman enemmän”.

Suurimmassa osassa arjen todellisia tilanteita joudumme tyytymään paljon pienempiin askeleisiin kehityksessä, vaikka kuinka rakennammekin luottamusta ja rohkeutta. Tässä on se pointti: sekin on hyvä suoritus. Paljon vähempikin kuin jääkoneenkuljettaja NHL-jäällä on onnistuminen. Odotusarvojen täytyy olla realistiset, että todelliset onnistumiset voi arjessa nähdä. Jos kerromme vain sankaritarinoita esimerkkeinä luottamuksesta, niin ovathan ne hetkessä innostavia, mutta realismi puuttuu. Me tavalliset ihmiset teemme pääosin tavallisia suorituksia ja niissäkin on iso arvo.

Luottamuksen yhdistäminen älyttömiin pikavoittoihin on tuhon tie. Aina joskus joku voittaa lotossa, mutta paljon tärkeämpää on rakentaa pitkällä aikavälillä kestävää perustaa onnistumiselle. Eivät yksittäiset motivaatiopuheet ole sama kuin luottamus, vaan ihmistä kunnioittavan luottamuksen rakennus on kokonaisvaltainen tapa ajatella ja kohdata toinen ihminen. Siinä jokainen pienempikin askel on tärkeä.

Pikavoittoja etsiessä ja alleviivatessa jäädään pidemmän päälle useimmiten tappiolle.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.

10 euroa vähemmän kuin normaalisti

En ole koskaan saanut mielipidettäni partureista valmiiksi. Aamulla tuijotin vuorotellen kädessäni olleita saksia ja peilikuvaani. Molemmat katsoivat silmiin mutteivat luvanneet mitään. Kuinka vikaan se voisi mennä, jos leikkaisin itse hiukseni? Kahden sentin sijasta ottaisinkin vain sentin, jäisi varaa korjata virhe. Lapsikin osaa leikata suoraa viivaa pitkin, on siihen siis 37-vuotiaankin pystyttävä. Vaan siinäpä onkin se ensimmäinen pentele. Leikkaako parturi hiukset vain suoraan vaan pitääkö saksilla jotenkin mukailla pään muotoa?

Kestän huonosti riskinottoa, minä ja pääni antautuvat. Sakset menevät takaisin laatikkoon, peilikuvani nielaisee hymynsä. Tämä oli vain taistelu, sodan minä kyllä voitan. Suunnitelma on yksinkertainen: Ennen töitä menen parturiin. Istun kuin syytön, ja kun parturi kapan kiinnittämisen jälkeen on minulle keskusteluyhteyden velkaa, kysyn: Suoraanko leikkaat?

Laahaan kengän pohjiani märkään katuun ladatakseni virtaa itseeni. Sade on noussut väärällä jalalla ja turhaan tiuskii minulle. Takkini vihreä pinta juo vettä, väreet kulkevat selässäni. Autossa oli lämmin, mutta tiesin, että näin kävisi sen sadan metrin aikana, jotka minun on käveltävä.

Suoraan vai vinoon? Kysymys on saanut uutta tilaa, koska minulla ei ole aamukahvin jälkeen ollut muutakaan mietittävää. Noustessani liukuportaissa tarkkailen vastaantulevien hiuksia. Minulla ei aavistuskaan, miten kampauksia laaditaan. Jos pää olisi kuutio, miettisin jo jotain ihan muuta.

Kyltissä lukee Tervetuloa ilman ajanvarausta. Naivistinen paradoksi, parturit keksivät kaikkea, mutta osaan minäkin. Tänään olen totuuskomissio asiakkaan asussa.

”Moi, pääseekö heti?”

”Hei”, vastaa Sara (nimi lukee kyltissä, en tunne häntä mitenkään, vaikka kerran näinkin unta hänen mustista silmistään…). Sara kuljettaa sormeaan paperisen kalenterin pintaa pitkin, kunnes se on kulkenut tarpeeksi.

”Jos sinulle sopii, että harjoittelija leikkaa, niin pääset heti.”

”Sopii”, vastaan ja kadun heti.

Hänelläkin on kyltti. Harjoittelija Karim. Voiko harjoittelijan sanaan luottaa näinkin tärkeässä asiassa? Hän ojentaa kättään kohtia tuolia ja hymyilee.

”Ska vi klipppa?”

Olen varma, että hän sanoi kolme p:ta keskellä. Nyt se myrkyn lykkäsi, ruotsia murtaen. Onko suoraan direkt vai rakt? Miten voin kysyä sen ainoan kysymyksen, minkä takia tulin? Haluaisin palata takaisin aamuun, elää kaiken uudestaan. Samalla vaihtaisi takkini siihen siniseen, jonka ei ole koskaan jano. Suljen silmäni ja kuvittelen Karimin pois. Ulos koko rakennuksesta, jonnekin kauas. Kun avaan silmäni, Karim seisoo paikoillaan sakset kädessään ja katsoo peilin kautta silmiini.

”Joo, lyhennetään vähän”.

Karim suihkuttaa vettä ja kampaa hiuksiani, kunnes koittaa hetki. Seuraan trilleriä hengittämättä. Sentti kosteita hiuksia tipahtaa kapalle. Uusi ote ja sama toistuu.

Vinoon. Niin hän leikkaa. Vinoon.

Kysyn, leikkaako hän aina näin. Ei tokikaan, asiakkaallahan voi olla millainen kampaus tahansa. Niinpä tietenkin. En edes yritä tarkentaa kysymystäni, että aina, kun leikkaat näin, leikkaatko samalailla. Hullu kysymys, pitää minua vielä outona, vaikka haluan vain oppia itse leikkaamaan hiukseni. Annan olla. Karim tehkööt työnsä. Minä kiitän havaintoa rikkaampana, ja maksan harjoittelija-alennuksen jälkeen 10 euroa vähemmän kuin normaalisti. Kun olen jo ovella, Karim vilkuttaa vielä sakset kädessään. Suurin osa partureista ei sitä tekisi. Mukava mies.

Liukuportaissa katson hiljaa kenkiäni. Juuri tämmöisen takia minun on vaikea muodostaa mielipidettäni partureista.

Minä palaan vielä.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.