Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Keittiön ikkunasta näkee hyvin, kuinka sade pesee autoa. Se ei saisi tehdä niin. Vedän mustan hupparini vetoketjun ylös asti kiinni, koleus naurahtaa touhuilleni. Naurakoot. Minun on ollut kylmä jo pidempään. Taivas näyttää harmaalta joka suunnassa, maisema soi mollissa. Ei minun tässä pakko olisi istua ja katsella. En vain tiedä, mihin suuntaan lähteä.

Tuvan peltikattoa vasten sade kuulostaa kuin sillä olisi rytmi, mutta sehän on mahdottomuus. Ihan liikaa pisaroita, että mikään rytmi muodostuisi. Ihan liikaa, siinäpä se. Paljon keskellä voi nähdä ja kuulla mitä haluaa. Se kuuluu sen luonteeseen. Minä haluaisin paljosta vähään, matkata takaisin sinne, missä vähän on tärkeää.

Aiemmin tänään muistelin, kun olin 7-vuotias ja hain tuolta kasvimaan reunalta kiven juurelta ruohosipulia. Iso vieras koira juoksi silloin navetan takaa pihaan. Säikähdin ja painauduin maaten ihan kiveen kiinni. Koira juoksi ohitseni minua huomaamatta ja tuntui kuin olisin juuri pelastanut henkeni. Tuvassa paapan sisko nauroi minulle, että mitä sinä hölmö nyt koiraa pelkäät. Hän oli nähnyt ikkunasta kaiken.

Siitä on aika pian 30 vuotta. En ole eläessäni kertaakaan valinnut pelätä. En yhtä ainoaa kertaa. Se on aina tullut pyytämättä. Päinvastoin – vahvaksi olen itseäni koittanut puhua, sudeksi, joka kulkee yksin. En vain ole tajunnut, että ei susi eroa laumastaan kulkemaan. Se erotetaan.

Ruohosipulit kasvavat kiven vierellä edelleen, ne ovat kestäneet hyvin aikaa. En ole tehnyt oikeastaan mitään niiden säilymiseksi. Siihen ne vain ilmestyvät joka vuosi. Samaa minä luulin monen muunkin asian suhteen – että ne vain ilmestyvät, vaikka en itse tekisi mitään. Ehkä juuri siksi nyt sataa.

Kysyit, onko mikään muuttunut. ”On”, vastasin ja huomasin, etten osaa tarkentaa. Olen miettinyt jälkeenpäin tuota paljon. Tämä maisema on ollut sama koko elämäni, tuskin se muuttuu huomiseksikaan. Enää en kuitenkaan usko olevani susi. Sen aika on ohi. Kun tuo sade lakkaa, menen kitkemään rikkaruohot ruohosipuleiden ympäriltä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Sade jatkaa touhujaan ja minä odotan, vielä hetken. Ei paljosta vähään voi kiirehtiä. Ei merkitys odota minua missään. Jos nyt hosuisin, olisin veikkaaja. Sellaiset häviävät useammin kuin voittavat.

Haluan luoda yhteyden, joka väreilee, jonka äärellä lämpö on totta. Niin että sen tuntee, eikä sitä hetkeäkään tarvitse epäillä.

Sen ympäriltä minä kitken aina kun tarvitsee.

Siksi toisen täytyy väistyä

Suurin osa meistä on esiintynyt muiden edessä. Pitänyt esitelmän koulussa, puheen juhlissa, soittanut, laulanut, tanssinut, lausunut tai muuta vastaavaa. Esiintymiseen kuuluu lähes aina mukaan jännitys. Ei ole helppo noin vain mennä muiden eteen. Yksi kysymys, mitä minulta on monesti kysytty, on: ”Miten osaat olla niin rentona puhumassa? Miten sen voisi oppia?”.

Hyvä kysymys. Ei se aina ihan rennolta tunnu kyllä. Aikoinaan pelkäsin lähes kuollakseni esiintymistä. Nyt siitä osaa jo hieman nauttiakin. Vaikea sanoa tarkalleen, miten ja miksi se on vuosien aikana muuttunut. Jotain ajatuksia siitä kuitenkin on.

”Kirjoittaaksesi hyvän rakkauskirjeen, sinun on aloitettava se tietämättä, mitä tahdot sanoa, ja lopetettava tietämättä, mitä sanoit”, näin kirjoitti filosofi Rousseau jo 300 vuotta sitten. Olen samaa mieltä mestarin kanssa. Esiintymisessä tämä kielikuva tarkoittaa kahden esiintyjän ongelmaa. Kun joku esiintyy, niin lavalla onkin kaksi henkilöä.

Ensimmäinen on se, joka puhuu, soittaa tai mikä onkaan esiintyjän alkuperäinen tehtävä. Hän tekee sitä, mitä on tarkoituskin tehdä. Vaan hän ei ole yksin esiintymässä. Toinen henkilö lavalla on se, joka koko ajan miettii: ”Miten tämä minun esitys menee, mihin laittaisin kädet, kuuluuko ääni, miltä minä näytän, mitenkähän soitto kulkee, mitä tulikaan seuraavaksi”.

Ensimmäinen on tekijä, toinen on murehtija. Molemmat asuvat saman ihmisen sisällä.

Tämä tandem-suoritus on juuri se, mistä itse olen halunnut päästä eroon. Haluan olla yksi, en kaksi. Onnistumisen ei pidä olla laskelmoitua. Kun esiinnymme, olemme instrumentteja. Vain jos instrumentti on vireessä, voi esitys onnistua. Siksi toisen täytyy väistyä.

Miten siitä toisesta esiintyjästä sitten pääsee eroon?

Tärkeintä on itsensä hyväksyminen esiintymisen arvoisena. Minä esiinnyn ja juuri niin asian kuuluukin olla. Minulla on sävel, joka täytyy soittaa ihmisille. Turhan usein me murehdimme sisällöstä, onko kaikki faktat nyt oikein, muistanko jokaisen sanan tai sävelen. Eivät ihmiset ole kiinnostuneita faktoista. Paljon enemmän kiinnostaa, kuinka tosissaan esiintyjä on. Kun sydän palaa ja sielu roihuaa, sen energia välittyy aina eteenpäin. Se on tärkeintä. Kun esiinnyt, sinun on oltava valmis hyväksymään itsesi esiintyjänä. Minun paikkani on juuri tässä, ihmisten edessä. Rakastaa itseäsi, sanomaasi ja sitä yhteyttä, jonka sävelesi tulee luomaan muihin.

Toinen tärkeä on itse sanomasi/esityksesi hyväksyminen ja allekirjoittaminen. Oletko toisen asialla vai oletko omallasi? Soitatko, tanssitko, puhutko jotain, jotain joka todella on sinussa? Vai yritätkö vain mahtua muotoon, jonka joku toinen jossain piirsi?

Lyhyesti sanottuna kysymystä on siitä, että uskotko sanomasi todella olevan arvokas muillekin. Jos et usko, on todella vaikeaa päästä esiintyjänä parhaimpaansa. Kuten Rousseaun esimerkissä rakkauskirjeestä; jos todella rakastat häntä, kenelle kirjoitat, on sanojesi takana totuus, joka kestää tulenkin. Mitkä ikinä ovatkaan ne sanat, jotka paperille piirtyvät, ne ovat kiistattoman rakkauden ilmentyviä. Tällöin se sanoma, mikä palaa sisälläsi, ei voi olla välittymättä lukijalle. Se ei ole enää kiinni yksittäisistä sanoista ja sanamuodoista, vaan on nimenomaan yksi kokonaisuus.

Tähän siis uskon esiintymisessä:

  1. Hankkiudu eroon siitä toisesta esiintyjästä, joka murehtii.
  2. Rakastu rohkeasti itseesi esiintyjänä. Sinä kelpaat, sinä riität. Olet oikeassa paikkaa.
  3. Tee sanomastasi osa sinua, ole yhtä sen kanssa. Usko koko voimallasi siihen, että mitä ikinä sanot/teetkään, on arvokasta myös muille.

Kaiken maailman esiintymiskikoista ehtii sitten murehtia myöhemminkin. Yksikään fakta ei tee suurempaa vaikutusta kuin palava rakkaus hetkeesi ja asiaasi.

Näin minä uskon!

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Ilman että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan

Asiat eivät tapahdu, ne luodaan. Tähtien asento arjessa on tekojesi yhtälön tulos. Et aina itse pysty määrittämään suuretta, mutta jokainen päivä annat sille lukuarvon. Se, kuinka lasketaan, on eri kuin se, mitä lasketaan. Ja ainahan voi uskotella, että elämänvirta vain kuljettaa lauttaasi. Fantasiaa. Hän, joka kelluu virran vietävänä, on sama ihminen kuin hän, joka päätti nostaa peräsimen ylös.

Kerro sitten, miten asioita luodaan!

Sadepisarat tippuvat tuulen mukana vinosti. Jonne vetää hupparin huppua ylemmäs ja kumartuu eteenpäin sateensuojaksi puhelimelleen. Helpompi olisi laittaa ääniviesti, mutta ei nyt voi, äidin kuullen. Jonne on törmätä rappukäytävän oveen ja äiti huudahtaa: ”Katso nyt eteesi, eikö sitä puhelinta voi hetkeksi laittaa vaikka taskuun?”

”Joo, joo…”

Heidän asuntonsa alapuolelle kerrosta alemmaksi on pari viikko sitten muuttanut uusi asukas. Viktor Blom lukee rappukäytävän seinällä nimilistassa. Jonne ottaa hupun päästään, pyyhkäisee hihalla näytön kuivaksi ja loikkaa portaisiin ennen äitiä. Kerroksen puolessa välissä Blomin ovi napsahtaa auki ja ulos astuu vanhempi mies. Hänellä harmaa pitkä parta ja hieman tuima ilme. Mies ei ole erityisen pitkä ja tuo partoineen Jonnelle mieleen saunatontun.

Jonne loikkii portaita miehen ohi kuin tätä ei olisikaan. Äiti sen sijaan tervehtii tulokasta ja tämä vastaa rauhallisesti: ”God dag, god dag…”

Myöhemmin sisällä ruokapöydässä äiti kysyy:

”Miksi sä et tervehtinyt sitä uutta naapuria?”

”Ai ketä?”

”Blom vai mikä se nimi olikaan. Tiedät kyllä.”

”En mä tunne sitä.”

”No en minäkään, tervehtiä voi silti. Kuules nyt….”

Ihan purematta ei Jonne äidin näkemystä osta. Miksi tervehtiä tuntematon, joka vaikuttaa kaiken lisäksi puhuvan vain ruotsia? Mitä hyötyä siitä olisi, turha vaiva. Äiti on kannassaan kuitenkin järkkymätön ja keskustelu jatkuu.

”Ei elämässä kaikista teoista ole tarkoituskaan saada välitöntä etua. Usko nyt kerrankin minua ja tervehdit jokaista, joka tässä samassa rapussa asuu. Tunsit tai et.”

”Joo, joo..”

Ehkä äidillä on pointti, ehkä ei. Toisaalta olisi kiva todistaa hänen olevan väärässä. Jonne päättää kokeilla äidin neuvoa. Syksyn edetessä Jonne huomaa, että eipä tervehtiessä varsinaisesti mitään menetäkään. Jokaisen moikkauksen jälkeen seuraava tuntuu luontevammalta. Toki ei siitä suuremmin mikään paremmaksikaan ole muuttunut.

Yhtenä iltana rappukäytävässä Blom pysähtyy portaissa Jonnen eteen:

”Nooo, vad heter unge mannen? Nimi?”

Hetken Jonne tuijottaa kuin avaruusoliota – nyt se puhuu mulle sitä ruotsia! – mutta saa sitten sanotuksi nimensä. Blom nyökkää, sukaisee partaansa ja jatkaa matkaansa. Viikkojen kuluessa Blom juttelee silloin tällöin niitä näitä, välillä ruotsiksi, välillä hauskalla suomenkielellään.

Talvella yhtenä maanantain pakkasaamuna Jonnen mopo sammuu kadulle kymmenen metrin ajon jälkeen. Hiki valuu paidan alla, vaan ei käyntiinpolkeminen tunnu nyt auttavan. Bensaa on tankissa ja vielä illalla mopo toimi normaalisti. Mikä hitto siinä nyt on? Epätoivon tunne hiipii mieleen, kun samaan aikaan Blom tulee koiransa kanssa nurkan takaa. Hän on jo kävelemäisillään ohitse, kunnes huomaa tutun:

”Jaahas Jonne.. eikö starta?”

Blom ojentaa talutushihnan pään Jonnen käteen ja kumartuu hitaasti katsomaan mopoa. Jotain hän siellä säätää, tuumii hetken ja nousee ylös vielä hitaammin kuin kumartui.

”No niin. Starta nu, mutta väännä vähän kaasu samalla”.

Jonne kokeilee ja toisella polkaisulla mopo pörähtää käyntiin. Blom hohottaa äänekkäästi kuin olisi isommankin tempun tehnyt ja heilauttaa kättään mennessään. Jonne ei oikein tiedä mitä sanoa. Visiiri alas, vaihde silmään ja menoksi. Ajaessaan hän päättää, ettei vahingossakaan kerro äidille tapahtuneesta. ”Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin, tervehdi…”

Tuon äänen Jonne kuulee korvissaan jo ilmankin, että äidin tarvitsee sillä päästä juhlimaan.

Oli hyvä säkä, että Blom sattui tulla aamulenkiltään juuri tuolla hetkellä. Ei se silti olisi muuttanut mitään, jos ei syksyn aikana olisi tullut luotua kontaktia häneen. Jos Jonne olisi vain huppu päässä kävellyt haamuna Blomin oli, niin yhtä haamuna olisi Blom tuona aamuna hiipinyt Jonnen ohi.

Valitettavasti tekojen kertautuvuuden monesti ymmärtää, vasta kun sen on elänyt itse todeksi. Tuohon aamuun saakka äidin ja Jonne kiista oli edelleen ratkaisematon. Onko mitään iloa tervehtiä tuntemattomiakin? Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Aamun tapahtumien jälkeen äiti oli kiistaton voittaja, eikä paluuta ole.

Kaikella mitä teemme, ja emme tee, on merkitystä. Pienessäkin tekomme määrittävät onnenyhtälön lukuarvot. Asiat eivät vain tapahdu, vaan niitä tosiaan luodaan. Viisas malttaa rakentaa – luoda polkuja ja kulkea askel kerrallaan. Se, mistä kaikki lähtee, on, että me hyväksymme vapautemme. Tekemättä jättäminenkin on valinta ja valinnalla on aina seuraus. Me saamme valita ja me kannamme vastuun. Meidän täytyy hyväksyä, että askel vie meitä johonkin suuntaan. Paikallaan pysyminen on mahdottomuus. Kysymys on vain siitä, että olemmeko kapteeneina ruorissa vai olemmeko peräsin ylhäällä virran armoilla.

Yhtä kaikki, sinä sen päätät.

Sitä on elämä.

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin

Ihminen – sinä olet mitta nautinnon ja kadotuksen välillä. Mietihän, kuinka tärkeä rooli se on. Olla se, joka tekee eron. Valta ja vastuu ovat sinussa, seuraukset salassa. Mitäkö minä tarkoitan? Puhukaamme viinistä!

Viini on virrannut tuhansia vuosia. Jo muinaisen Assyrian puutarhoissa kasvoivat köynnökset. Rypäleitä kypsyy nykyään joka mantereella. Maailmaan moniin tarinoihin on viini kirjoitettu. Monta juonen käännettä on elämä saanut, kun päätöksiä on jalostettu ja kielenkantoja irroteltu kera viinin. Se on ollut siemen hulvattomiin komedioihin sekä sydäntä särkeviin tragedioihin.

Kuinka monta doktriinia viini onkaan osakseen myös saanut?

Tuhansien vuosien varrella on ihminen ehtinyt keksiä monta totuutta. Rooman valtakunnassa juomakuningas määräsi, paljonko vieraiden piti viiniä nauttia. Ja juotiinhan sitä lähes puoli litraa päivässä kansalaista kohden. Hieman hunajaa mukaan ja tasavallan päätökset saivat uutta tuulta.

Matkaamme Roomasta itään ja arabialainen tyrmänovi heilahtaa viiniä kurkkuunsa kaataneelle. Synnin nesteelle ei ole sijaa siellä, missä katse on korkealla. Ollos kielletty kaikki alkoholi, pahuus on sinussa.

Jos sinulla tänään on rahaa liikaa, voit maksaa pullosta viiniä tuhansia euroja. Pyöritellä lasia ja nauttia nyansseista, tehdä juomasta taiteenlaji. Tai voit maksaa pullosta muutaman euron ja juoda henkiseen janoosi, ahneesti kuin vasikka aamutoimissaan.

Ja mitä kaikkea me olemmekaan viinin ympärille luoneet! Syntymää ja kuolemaa, vihaa ja rakkautta.

Vierineistä vuosituhansista ja eri maanosista huolimatta viiniä on säilynyt lähes samana, juomana muiden joukossa. Me olemme poukkoilleet, viini ei.

Ei viini ole luonteeltaan syntinen tai armahtava. Se on ihmisen itsensä puristamaa nestettä. Me viljelemme köynnöksiä ja poimimme rypäleet. Me annamme nesteen käydä ja pullotamme sen. Ja mikä parasta, oi ihana järjettömyys, me itse luomme kirjakaupalla sääntöjä puristamamme nesteen ympärille.

Viini ja ihmiset ovat samoja Arabiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Me voisimme kaikki olla yhtä. Sen sijaan olemmekin mitta, joko uskot? Meidän rikas mielikuvitus saa meidät erilleen. Joku näkee unta ja kertoo, että se on totta. Me rakastamme kieltämistä toistemme puolesta. Lyömme leimoja kaikkeen, mihin leima vain tarttuu.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin. Olemme kuilu toistemme välillä. Niin kauan kuin me jaamme tarinat palavasti tosiin ja epätosiin, me säilymme muukalaisina yhteisessä maailmassamme.

Kerro minulle, mikä on se voima, joka estää meitä vain nauttimasta maailman mahdollisuuksista? Miksi pitäisi valita puolensa, päättää oikea ja väärä? Olemmehan me ihmiset todella epäluotettavia totuuden mittaajia. Mikä on tänään mustaa, on jo huomenna harmaata.

Jos ihmisellä todella olisi kyky erottaa oikea väärästä muidenkin puolesta, olisivat maailman uutiset täysin toisenlaisia.

Rakkautta, ihmiset, rakkautta!

Nuoriso on aina ollut pilalla

Usein kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten kännyköiden käytöstä. Kuinka ennen leikittiin hiekkalaatikolla käpylehmillä ja nykyään nuoret vain tuijottavat ruutua. Nuorisohan on aina ollut pilalla, antiikin ajoista lähtien. Läpi historian uusi aikuistuva sukupolvi romantisoi omaa lapsuuttaan ja esittää suuren huolensa kulloisenkin nuorison tilasta. Nykyinen aikuispolvi ei eroa voivottelussaan mitenkään tästä trendistä. Onhan tässä kännykkäkeskustelussa toki totuuttakin, mutta todella kapealla kulmalla aiheesta mielestäni keskustellaan.

Hyvä kysymys on aina miksi? Miksi nuoriso tuijottaa kännykkää?

Ihmisen aivot eivät ole radikaalisti muuttuneet kymmeniin tuhansiin vuosiin, joten nykyinen nuorisopolvi ei voi olla erilainen kuin edelliset. Nykynuorissa ei sinäsä ole mitään erilaista kuin heidän vanhemmissaan.

Ylivoimaisesti keskeisin syy miksi nykynuoret tuijottavat nykyään enemmän kännyköitä ja muita laitteita on, että heillä on näitä laitteita enemmän kuin aiemmilla polvilla. Joku ne heille rakensi ja hommasi. Tämä on tärkeä näkökulma muistaa.

Samaan aikaan meidän maailma menee koko ajan kohti korkeampaa nopeutta. Me puhumme nopeampaa kuin ennen, me kävelemme nopeammin kuin ennen. Ja ennen kaikkea olemme tottuneet saamaan asiat paljon nopeampaa kuin ennen. Ihmisellä on  samaan aikaan uskomaton kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön ja sopeutuminen johtaa uudenlaisiin tottumuksiin. Muistan, kun lapsena tilasi tietokonepelin, niin normaali toimitusaika oli kuukausi. Jälkeenpäin miettien vaikea tajuta, mihin se kaikki meni, mutta silloin se oli normaalia. Perinteistenkin asioiden, kuten postituksen, nopeus on kasvanut, mutta varsinkin digitaalisuus on tuonut nopeuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kännykällä asiat tapahtuvat helposti ja välittömästi.

Kun tähän helppouteen ja välittömyyteen lisätään toinen näkökulma, dopamiini, alammekin päästä asian ytimeen. Dopamiini on aivojen vapauttamaa ainetta, joka tuntuu hyvälle. Kun aikoinaan ihminen on kulkenut mammuttia metsästämään, niin pienet askeleet kohti tätä tavoitetta ovat tuntuneet hyvältä. Tavoitteita kohti kulkeminen ja niiden saavuttaminen vapauttaa siis dopamiinia. Tämä on ollut ajan saatossa suureksi eduksi ihmiselle.

Muuttuva maailma on kuitenkin mahdollistanut tämän ominaisuuden mittavan väärinkäytön: Alkoholi vapauttaa dopamiinia, uhkapelit vapauttavat dopamiinia, nikotiini vapauttaa dopamiinia. Vanhempi sukupolvi muistaa Tetris-tietokonepelin, jossa tippuvia palikoita piti kasata ja saada rivejä täyteen. Se ihana tunne, kun sai monta riviä tippumaan kerralla. Dopamiinia.

Kun kännykkä värähtää ja jonnekin Facebookiin tai Snapchattiin napsahtaa ilmoitus uudesta viestistä, niin käy sama homma. Tulee hyvä olo. Dopamiini aiheuttaa todella herkästi riippuvuutta. Laita viesti Facebookiin kymmenelle kaverille ja odota, kunnes he vastaavat. Jokainen kännykän värähdys uudesta viestistä tuntuu hyvälle. Ja kuinka vaivatonta onkaan uudelleen vastata niihin viesteihin ja odottaa pieni hetki kaverin vastausta eli uutta dopamiinisykäystä. Helppoa, hyvältä tuntuvaa ja valitettavan koukuttavaa.

Nyt kun yhdistää nämä kolme asiaa: digitaalisten laitteiden kasvanut määrä, digitaalisuuden tuoma nopeus ja vaivattomuus sekä dopamiinin aiheuttama riippuvuus, niin onko ihme, jos nuoret katsovat kännyköitä? Ja kuinka moneen noista asioista nuoret itse ovat syyllisiä? Vastaus on nolla. Ei yhteenkään. Mikä tahansa sukupolvi toimisi samassa tilanteessa samanlailla.

Ketkä voivat muuttaa asioita parempaa? Me aikuiset. Eivät lapset ja nuoret, vaan me aikuiset. Jos jokainen sukupolvi käyttäytyisi tässä maailman ajassa kuin nykynuoret käyttäytyvät, niin sama on totta myös toisinpäin. Nykynuoret käyttäytyisivät 80 –luvulla ihan samalailla kuin me, jotka silloin olimme nuoria. Mietihän sitä!

Tarinat, sosiaalinen kanssakäyminen, pelit, leikit, legot, majat voivat innostaa tämän päivän lapsia ihan samanlailla kuin meitä. Mutta ne vaativat hieman enemmän energiaa alkuun pääsemisessä kuin uskomattoman nopea ja koukuttava digimaailma. Samalla tekemisen riemukin on sitten paljon suurempi.

Kuka voisi olla se, joka auttaisi nykynuoret näiden asioiden pariin?

Kenties sinä?