Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Miten helkkarissa sen selittäisi?

Kun puitu pelto levittäytyy asuunsa, täytyy minun pysähtyä tekemään kunniaa. Siitä, mikä oli, on paljon vähemmän aikaa, kuin luuletkaan. Me olemme me, koska, se mikä oli, teki meidät. Sano mitä ikinä haluatkaan, uskoani tuohon et hetkauta milliäkään.

Peltojen takana moderni maailma kohoaa varjostuvaa metsää ylemmäksi. Tuulimyllyjä on tasan yhdeksän. Totta kai laskin ne, samalla, kun unohdin kuunnella, mitä ihmiset puhuvat. Välillä kiusaan itseäni ajatuksella, minne Platonin ideaopissa lopulta sijoitun.

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on ihan hyvä olla, vaikken puhu kenellekään?

Olen ollut mukana monessa, jossa kerrotaan, kuinka kauheaa kädenlämpöinen on. Ei tunnu miltään, kaikki vihaavat. Perspektiivihaasteiset laulavat perinnesävelmää. Kädenlämpöisen vaihteluväli on lopulta niin monesti ihmistä isompi. Erilaisuus ei ole tahdon tuoma saavutus, vaan kohtalo, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen asia.

Olen aina pitänyt taitelijoista. Heistä, joille kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen, vaan elämää voi rauhassa värittää ja se on ihan ok. Heidän kanssaan saatan unohtaa tuulimyllyjen absoluuttisen määrän.

Yksi taiteilijoista kysyi: ”Keksitkö kaiken vai kirjoitatko omasta naisestasi?”

Onko kukaan koskaan kirjoittanut mistään todellisesta? Onko kukaan koskaan tosiaan keksinyt kaiken? Me jokainen olemme velkaa todellisuudelle. Ei sillä, että sitä koskaan tarvitsisi maksaa takaisin. Riittää, kun tiedostamme.

Maasta olemme syntyneet, kädenlämpöisiksi päätyneet. Ihminen on ihme, muttei lopulta niin ihmeellinen. Muottia muisti Luoja lopulta harvoin vaihtaa. Se meitä yhdistää.

Saattaapa joskus vääristääkin, jos ei kaveri ole ensi näkemältä kuin minä.

Nythän hevonen keulii, mopo laukkaa. En pysynyt asiassa.

Rakastanko naista, josta kirjoitan?

Ihon päällä vai ihon alla? Lasken tuulimyllyjä, mutten kysele kuulumisia. Elän todellisuudessa, jossa sisimpäsi on minulle sinä. Pintaan voi tatuoida ristin tai saatanan, mutta ihomme alle emme pääse edes itse. Siellä asuu värähdys sitä, joka lopulta tuo meidät erottamattomasti yhteen. Sitä minä kuuntelen ja sanat menevät minulta niin helposti ohi.

Sano nyt jo, rakastatko?

Kyllä, mutten koskaan luvannut tavallisuutta. Ensimmäisellä ratakierroksella uutuus saa kaiken tuntumaan arvoitukselta, jännitys myötätuulena keventää askelta. Tiedät kyllä, mistä puhun. Se men inte röra, men du rör andå. Jännitys saa lupaamaan enemmän kuin koskaan oli varastossa toimittaa. Tiedät, mutta haluat silti sokeana uskoa. Lopulta se sattuu, muttei monesti niinkään pahasti, koska olihan sinulla aikaa hioa kaatumistekniikkaasi.

En osaa rakastaa leikisti. Välitän ihan liikaa kirjoittaakseni, jostain, mikä elää vain päässäni.

Tuuli puhaltaa lakeudelta ja olen tuntevinani rukiin nenässäni. Hitaasti, antaa sen tulla. Tässä olen ja uskon, etten ole yksilö, vaan helmi nauhassa. Voinhan minä valita asioita, vaan en itseäni.

”Mistä sä kirjoitat”, hän kysyy.

”Sinusta.”

”Minusta, miksi?”

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on hyvä olla, vaikken osaisi selittää?

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Mille Elvis nauroi kanssani

Makuuhuoneen ikkunasta näen, miten pisarat pärskyvät ulkorakennuksen mustalla peltikatolla päänsä lyöneinä. Laskeutuvat sitten riehuttuaan ränniin, jossa keräävät uutta raivoa ja syöksyvät yli niille tarkoitetun tynnyrin suoraan maahan.

”Sataa kuin Esterin… ämpäristä”, sanoi paappa aikoinaan, kun mummo ehti tunkea katsellaan väliin.

Jos sataisi rauhallisemmin, voisin ihminen tehdä sitä, mitä aikoikin. Suurin teko, mihin rauhallinen sade viettelisi, on hetken silmäys ikkunasta ja alakuloinen toteamus:

”Taas sataa.”

Siinä kaikki. Sen jälkeen asiat jatkuisivat, kuten suunnitelma oli.

Olin eilen illalla päättänyt, että aamulla juoksen pari kilometriä ennen aamiaista. Shortsit ja urheilupaita olivat tuolilla valmiina odottamassa. Olisin pukenut ne päälleni, eteisestä Adidakset ja juoksu rauhallisessa sateessa olisi virkistänyt kuin pannullinen vahvaa kahvia.

Tänään sataa Esterin ämpäristä ja tilanne on toinen. Kaatosade tunkee ihon läpi ja koskettaa sisimmän reunoja. Kun saan kahvin keitetyksi, istun keittiönpöydän ääreen lukemaan uutiset iPadilta. Se hassu presidentti on näköjään taas puhunut höpöjä. Pyyhkäisen heti sormella eteenpäin. En halua enää tietää enempää. Ranskassa maskipakko julkisiin tiloihin. Brasiliassa ennätysmäärä koronatartuntoja. Yksi on kuollut ja toinen syntynyt.

Nyt, kun olen lukenut uutiset, voin palata miettimään, mitä voisin tehdä kaatosateesta huolimatta. Keittiönvalo piirtää heijastukseni ikkunaan. Katselen itseäni ja heureka venyttää suupieliäni ylöspäin. Tunne, kun ymmärrät itsesi toisella tapaa ja vanha versio ei yhtäkkiä olekaan enää vaihtoehto, vaan naivistinen muisto.

Nauran yksikseni ääneen (mitä ei todellakaan tapahdu usein). Hekottaminen heiluttaa liian pitkiä hiuksia otsallani ja saa silmäni siristymään. Olkapäät heiluvat kuin kouristuskohtauksessa. Elvis T-paitani rintamuksessa heilahtelee kuin haluaisi nauraa kanssani.

Viimeksi keväällä, kun kävin kaupungissa toimistolla, minulla oli harmaa bleiseri ja valkoinen kauluspaita. Kättelin vieraita kaksi sekuntia pidempään kuin he itse olivat aikoneet kirkastaakseni tärkeyttämme. Annoin heidän istuutua ensin ja ennen kuin aloin puhumaan olin hiljaa juuri sen verran, että he alkoivat toivoa minun puhuvan. Ei missään nimessä suoraan asiaan, vaan koukkaus kevyenliikenteenväylää pitkin. Bleiseri, mutta myös farkut.

Tunnen myötähäpeää heijastustani kohtaan, joka on saanut naurunsa päätökseen.

”Nyt, kun olen lukenut uutiset.”

Uutisissa ihmisille sattui kaikenlaista. Meille, koko ihmiskunnalle. Luin otsikoita ja selailin. Tärkeänä tilanteen päällä, luetun ymmärtäminen kymmenen. Sellaisena sitä unohtuu itseään pitämään, muka jonain isompana kuin väliaikaisena sattumana.

Se kaatosade, Esterin ämpäri. Korkeuksista heittäytyneiden pisaroiden napsahdus kattoon tuli tarpeeksi lähelle minua. Kohina, joka kuulostaa valtavalta ja kaivertaa lätäköitä pihatielle. Minä näen, kuulen ja tunnen. Edessäni kuin ihokosketuksessa. Bleiseri toimistolla on irtoviikset, sen sisällä on lisko. Ja liskolla on liskoaivot. Kaiken täytyisi olla kädestä suuhun.

Peilikuvani on liikkumatta, varoo ilmeitä kuin passikuvassa.

Näytän iPadille peukaloa ja avaan uutiset uudelleen. Tyttäret joutuneet salamavauhtia ottamaan edesmenneen isän firman hoitoonsa.

Tavallinen sade vai kaatosade? Kuinka naurettava olenkaan puhuessani määrästä, kun loppujen lopuksi tärkein suure on välitön etäisyys itsestäni.

Kun oma tärkeyshämärtymä rupeaa saumoista vuotamaan, tulee inhimillisyydelle tilaa. Ei kuitenkaan niin, että ainoa oikea olotila olisi kantaa kaikki maailman murheet hartioillaan. Yritän muistella, montako maanviljelijää tunnen. Heidän kasvonsa mielessäni – mitä ihmeen väliä on juoksematta jääneellä lenkillä sen rinnalla, että tuo sade kaataa heidän viljaansa lakoon?

Tässä on juuri se, mille Elvis nauroi kanssani. Ei maailma ole minun, vaan meidän.

Sade jatkaa riehumistaan, kaivertaa kuoppaa nurmikkoon tynnyrin edessä. Hetkeksi unohdan itseni. Peilikuvani haihtuu keittiön ikkunaan, kun nousen hakemaan puhelintani.

”Moi, mitäs isoon taloon isäntä! Harmittaa tässä kelit, kun sulla puimiset siirtyy.”

Niitä ja näitä. Ei mitään ihmeellistä ja kuitenkin. Se, mitä en koskaan voisi vain yksin saavuttaa. Tunnen, kuinka merkitys piirtyy, lihavoi sanamme.

”Perhanan kiva, kun soitit. No kattellahan taas!”

Aivan hirveää

Juolukka näyttää pikkuhiljaa kypsyvän. Minulla meni kauan oppia erottamaan sen sinerrys mustikasta. Päältä siniset kuin siskokset, sisällä vastaus. Toinen värjää kädet punaisiksi, toinen valkea kuin nuo harvakseltaan leijuvat pilvet. Poimin muutaman juolukan suuhuni ja yritän keksiä, miltä ne maistuvat. Kai juuri tämä juolukan vaalea itsetunto on syynä, että ne jäävät joka vuosi metsiin. Olisi enemmän, rohkeammin jotain, niin ehkä poimijat muuttaisivat mielensä.

Olen tyytyväinen ajatuskulkuuni.

”Miten töihin paluu sujui?” kysyn takanani kulkevalta Sofialta.

”Aivan hirveää.”

”Noh?”

”Meinasin sunnuntaina hypätä kaivoon, enkä oo vieläkään täysin luopunut ajatuksesta.”

Itselläni kesälomani loppui jo kolme viikkoa sitten ja töihin paluu oli muutenkin tänä vuonna helpompaa. Etätyöt ovat keväästä saakka hämärtäneet työn ja oman ajan rajaa. Ennen täytyi aamuisin ajella toimistolle. Tai vääntäytyä, ryömiä, kiirehtiä, mikä verbi sitä kulloinkin parhaiten kuvasi. Nyt matka töihin on kymmenen metrin pituinen, joten edes konkreettinen ryömiminen ei olisi suunnaton ponnistus.

Sofialla takana on vasta kolme päivää ja kun hän aiemmin tänään nousi autooni, näin jo ilmeestä, ettei olo ole paras mahdollinen.

”Onko joku tietty kaivo erityisesti mielessä?”

”E he he! Ehkä se kokemus sopis sullekin.”

Sofia kertoo ja minun on helppo ymmärtää. Maailma muuttui keväällä silmän räpäyksessä, uusi normaali oli kaikkialla. Mikä ei muuttunut ollenkaan samaan tahtiin, oli ihmisen odotukset itselleen ja muille. Täytyisi olla sama, pystyä samaan, muttei kukaan tiedä miten.

Pienet ilmeet, kaverillinen kosketus olkapäähän, yhteinen nauru henkenä huoneen katossa – yhtäkkiä kaikki tämä on sullottu kuin korillinen sekalaista pyykkiä digitaaliseen rumpuun. Valittu pesuohjelma tietämättä, mitä siinä lukee ja ihmetelty, kun se linkoaa paljon pidempään kuin osasi odottaa. Ennen kevättä ei Sofia juurikaan tehnyt töitä kotoa. Toimistolla on aina joku, jolle kertoa tai kysyä, hän asiaa silloin perusteli.

”Muistatko elokuvan, jossa se tyttö herää aamuisin aina samaan päivään, eikä muista mitään, mitä pään kolauksen jälkeen on tapahtunut ? Just siltä tuntuu. Puhelin soi ja sähköpostia tulee. Selvitä tämä, onko tämä ok. Mä kyllä halun tehdä hommat hyvin, mutta nyt on ihan juoni kateissa.”

”Ootko jutellu sen sun esimiehen kanssa?”

”Joo. Se sanoo, että priorisoi. Ei vaan osaa äijä itsekään kertoa, että minkä mukaan.”

Kävelemme pienen kukkulan rinnettä alas. Maa on kosteaa, vaikkei ole satanut pitkään aikaan. Juolukoita näkyy edelleen, siellä täällä muutama keltainen lakkakin. Maukkaita, vaikkakin pian ylikypsiä. Harmillisen harvinainen marja täälläpäin, mietin itsekseni, kun etsin lisää keltaista kasvien seasta.

”APUA!!!” Sofia huudahtaa takanani.

Käännyn salamana ja ehdin nähdä, kuinka harmaanruskea lintu lentää Sofian takana kaartaen oikealle. Pitkä nokka paljastaa sen lehtokurpaksi.

”Se lensi ihan pään vierestä! Voiko noikin olla humalassa?”

Naurahdan ajatukselle.

”Ole varovainen, saattaa olla sen poikaset jossain, kun noin lentää.”

Ei tarvitse paljoa Sofian aluskasvillisuuteen vilkuilla kuin pieni ruskea tipu näkyy siellä.

”Tossa! Kato, kuinka se on pieni!”

Liikkumatta, katse silmistä silmään. Valtava viattomuus edessämme. Pieni lehtokurpan poikanen katsoo meitä rauhassa kuin maailmassa ei koskaan mitään pahaa olisi ollutkaan. Vaikka juuri nyt emme vaaraa aiheutakaan, oli emo lopulta oikeassa. Ihmistä on eläimen aina syytä epäillä.

Mitä pidempään katsoa poikasta, sitä enemmän minua alkaa ahdistaa.

”Mennään, ennen kuin emo palaa kaksintaistelemaan sun kanssa.”

Sofia käännähtää ja katsoo ympärilleen huolestuneena kuin lehtokurppia vaanisi kaikkialla ja loikkii edelleni.

”Kai se emo tulee takaisin?”

”Tulee, tulee.”

Vähän ihmettelen, miten vielä elokuussa voi poikanen olla niin pieni. Miten se aikoo selvitä syksystä ja talvesta? Säästän Sofian tältä pohdinnalta. Hyppäämme ojan yli hiekkatielle ja parin kymmenen metrin jälkeen auton perä näkyy mutkassa heinikossa.

”Tiedätkö, mikä metsässä on parasta?” kysyn samalla, kun kiinnitän turvavyötä.

”Noh?”

”Luonto.”

”Eikö ne oo sama asia?”

”Eiku. Mä tarkoitan siis luonnolla sitä, että asiat on niin kuin ne on. Emo taistelee poikastensa puolesta. Mikään ei oo varmaa ja ei ole mitään sääntöjä. On vain se luonto ja siellä kaikki elää. Jotain ihan muuta kuin se, mitä me toimistossa touhutaan.”

”Niin kuin se, että jokainen kysyy elokuussa erikseen, miten mun loma meni. Ihan kuin se olisi jokin yhteinen asia.”

”Just niin”.

Ajelemme koko parin kilometrin pituisen metsätieosuuden molemmat omissa ajatuksissamme. Tie pölyää kevyesti, tarttuu auton pintaan. Ensimmäiset keltaiset lehdet ovat jo varisseet, mutta aurinko silti venyttelee itsensä läpi kuusimetsän ja joudun laskea aurinkolipan alas. Kun lopulta metsän jälkeen kaurapelto aukeaa tien molemmin puolin, parvi naakkoja lennähtää ilmaan ihan sen laidasta.

”Onko tämä sitten luontoa? Siis nuo linnut on tuossa syömässä ihmisen kylvämiä jyviä?”

Kysymys on niin hyvä, etten edes aio vastata siihen. Jään ainoastaan miettimään. Sofia tuntuu olevan tänään liekeissä, koska hänen seuraava kysymyksensä on edellistäkin parempi.

”Kumpia me ollaan sun mielestä enemmän, niitä emoja vai niitä poikasia siellä heinikossa?”

Mietin emoa, joka paljon itseään isompaa ihmistä koittaa pelotella lentämällä kohti. Luonnon ankaruus ympäröi poikasen viaton katsetta jokaisesta suunnasta. Se, mitä näet, on se, mitä on. Me palavereissamme, päättymätön näytelmä siitä, että sillä, mitä teemme olisi suurikin merkitys. Vahva usko kykyymme ymmärtää, vaikka välittömästi valikoivuutemme reunalta alkaa sokeus. Ajatukset ovat vain päässämme, mutta juuri ne me näemme kaikkialla, kaikessa.

Kun lapsi piirtää maailman karttaa, hän piirtää aina kotimaansa ensimmäisenä. Sen aikuisemmiksi emme juurikaan yleensä kasva.

”Ei me kyllä niitä emoja olla.”

”Oon samaa mieltä.”

Loppumatkan juttelemme kevyempiä aiheita. Kun tiilitehtaan kulmalta käännyn Sofian kotikadulle, en malta olla hieman tunnustelematta hänen mielialaansa.

”Semmoinen se kävely, huomenna virkeänä töihin. Vai mitä sanoo?”

”Mä näen siitä linnusta ihan varmana unta.”

”Millaista?”

”No en tiedä. Toivottavasti semmosta, missä niiden käy hyvin.”

”Ehkä ne miettii just samoin meistä.”

”Syytä olisi”, Sofia sanoo ja katsoo minua hetken silmiin, ennen kuin läimäyttää auton oven kiinni. Muutama ampeeri mielihyvää kulkee lävitseni, kun huomaan metsänvihreän piirtäneen hieman iloa Sofian kasvoihin.

Ajaessani takaisin kotiin, mietin poikasen viatonta katsetta ja hetken olen valtavan kiitollinen siitä paljoudesta, turvallisuudesta, mitä meidän ympärillämme tässä maassa on.

Olen samaa mieltä

Metsä tien molemmin puolin on musta kuin kaksi ulotteinen raja. Niiden keskellä, ihan tien vasemmalla reunalla, valopylväät seisovat jonossa. Tyytyväisiä kai osaansa, kun eivät minnekään pyri. Auton ajovalot raottavat esirippua juuri sen verran, että sallivat reunustavan heinikon vihreyden kevyesti koskettaa iiristäni. Kaistojen välissä on matala, mutta luonteeltaan jääräpäinen aita. Sen sana painaa. Kääntyäksemme takaisin etelään täytyisi nähdä vaivaa, etsiä oikea paikka. Olen tyytyväinen. Joskus iso sivellin piirtää juuri niin kuin ihmiselle on parasta.

Niin, itse tie. Se, joka mahdollistaa kaiken. Sen meinasin tyystin unohtaa. Pyyteetön apu kääntyy niin norjasti itsestäänselvyydeksi. Täytyy olla säröjä, että silmä erottaa. Uusi tasainen asfaltti on yhtä äänetön kuin näkymätön. Mustaa mustassa, täytyy erikseen tahtoa nähdä se. Viipyä tuokio ajatuksessa ja antaa itsensä rauhassa oivaltaa.

Joku muu tasoitti tien, teki matkan mahdolliseksi. Ei se ole syy, mutta se on ehto.

Minulla ei ole mitään tekoa tässä, missä juuri nyt olen, ja silti en haluaisi olla missään muualla.

Sinä vierelläni, valoa edessämme. Toit tavarasi luokseni, muutit aivooni asumaan. Valkoinen toppisi on kuin heinikon kaino vehreys, puhuu kesän puolesta ja auttaa unohtamaan välitilat. Se kavala sekä-että, joka tiiman varistessa lyö huomaamattomin pikku iskuin kiilaansa rakkauteen, ja kun lopulta havahdut, olet kuilun varjoisella puolella. Teen kaikkeni välttääkseni tuon kauheuden.

Vaalean ruskeiden hiustesi kiharoissa on ilmaa, joka ei tokikaan ole asioiden konkreettinen tila, vaan tunne, joka nousee, kun nainen on todella kaunis ja sinulta puuttuu tilanteen vaatimia sanoja.

Säpsähdän, kun pitkän mutkan takaa kaistallemme piirtyy möhkäle. Matkassa mutka, mutkan takana yllätys. Ei mitään uutta polulla pohjoiseen. Hidastan ja annan möhkäleen rauhassa saada yksityiskohtia. Asuntoauto kulkee rauhalliseen tahtiin keskellä kaistaa. Korkea, leveä ja hidas. Eritahtinen, josta on päästävä eroon. Olen siitä herkkä, että jos menetän oman temponi, ryhdyn miettimään asioita liiaksi muiden kautta.

Samalla kun varmistan, ettei vastaamme tule ajovaloja, mietin, kutsuvatkohan karavaanarit autoaan koskaan kodiksi. Polkaisen oikean päkijäni kohti auton muovimattoa ja syöksymme kelmeyteen. Ainoa hetki, kun automaattivaihteet nykyautossa huomaa, on juuri tämä – kun päätät mennä täysillä eteenpäin.

Metsä, pimeys ja jonottavat valot. Tartut käteeni, joka lepää vaaleanahkaisen istuimen reunalla. Kun lomalta palatessani halasin kollegaani toimistolla, kosketus oli teko. Alkoi, kesti ja päättyi. Tämän jälkeen sen pystyi yliviivata to-do -listalta. Mutta vasen kätesi. Sormiesi sileys, kun ne liikkuvat hitaasti edes takaisin. Tämä on puhetta. Kolmiulotteisia sanoja, joita on vaikea nuotittaa, mutta helppo ymmärtää.

Vilkaisen vaivihkaan olkapäähäsi, käsivarteesi, jotka toppisi jättivät minulle. Katse hetkeksi takaisin tiehen, ja palaan sinuun. Kehosi kaari, kaikkeus, josta Elvis niin monesti lauloi. Vaikka jo tämä on niin valtavaa, kaikkein eniten näen sinussa sen ihmisen, joka uskoo jokaisen sanan, jotka vasemman kätesi pehmeät sormet puhuvat.

Näin me yössä ajamme.

Navigaattori näyttää, ettei pitkään aikaan tarvitse kääntyä.

Olen samaa mieltä.

Silleen tämä menee

Kun hikipisara salakuljettaa aurinkorasvaa otsalta, silmiä kirvelee. Kohotan aurinkolaseja ja yritän pyyhkäistä silmäkulmaani t-paidan lähes olettamalla hihalla. Siihen jää kevyt valkoinen jälki toisen samanlaisen viereen. Ehkä ne lähtevät meressä huuhtomalla hieman myöhemmin. Tasaiset aallot viilentävät jalkoja samalla, kun laiturin pinta kipristelee korkeassa kuumeessa.

”Täällä on simpukankuoria”, Sofia huutaa. Hän pitää vasemmalla kädellään keltaista hamettaan veden pinnan yläpuolella ja oikealla esittelee löytöään. Hymyilen vastaukseksi. Oikeastaan kaikessa, mikä tulee merestä, on mielestäni tunkkaisen suolan haju ja maku. Meri on parasta pinnan päältä katsellessa, maailma sen syövereissä ei tunnu ollenkaan kutsuvalta. Sofialla on monenlaisia simpukankuoria kotonaan ikkunan lasien välissä. Jos en olisi 80-luvulla nähnyt, miten avattuja tulitikkuaskeja aseteltiin kosteutta poistamaan, voisin pitää hänen tapaansa erikoisena. Ehkä tämäkin löytö päätyy akkunalle.

”Auts, tää polttaa!” Sofia sanoo astuessaan vedestä laiturille. Hetkeksi hän päästää lapsen itsessään todeksi. Sipsuttelee varovasti varpaillaan, hymyilee kesää. Istuutuu sitten viereeni ja heiluttelee varpaitaan veden pinnalla kuin testatakseen voisiko siinä kävellä. Nainen vai tyttö, aikuinen vai lapsi. Toisten puolesta on niin helppoa sanoa, miten olla. Itsensä kanssa on vaikeampaa. Mikä minusta tulee isona on nelikymppisenkin mielessä ihan validi kysymys.

En osaa selittää miksi, mutta aina, kun Sofia päästää lapsenmielisen (ja tarkoitan tätä ainoastaan hyvällä) puolensa esiin, minulle tulee turvallinen olo.

”Mulla alkaa loma ensi keskiviikkona”, hän jatkaa vakavamman oloisena.

”Eikö tuollaisen pitäisi vähän hymyilyttääkin?”

”Niin kai. Pitäisi sitä ja sitten vähän tota. Koko ajan pitäisi.”

Pyyhkäisen hikipisaran toisestakin silmäkulmastani ja katson häneen. Kevyt tuuli keinuttaa hänen kastanjanruskeita hiuksiaan huolestuneen ilmeen ympärillä. Simpukankuori makaa laiturilla välissämme. Vaalea lähes mitättömän oloinen kappale. Niin vaikea on vierestä sanoa, mikä toiselle on tärkeää. Sofia pitää käsillään tiukasti kiinni laiturin reunasta kuin olisi minä hetkenä hyvänsä valmis ponnistamaan ylös kävelemään veden pinnalla.

Jostain mieleeni pomppaa, kuinka vuosia sitten uutisoitiin onnen kaavan löytymisestä. Jutussa oli jokin monimutkainen matemaattinen malli kuvattuna. Vaikka siinä varmasti jotain perää olikin, en pitänyt sitä muuna kuin Pradaan puettuna provosointina. Ei tunne käänny tiedoksi. Siksi minun on helppo ymmärtää, mitä Sofia tarkoittaa.

”Mitäs meidän nyt sitten pitäisi?”

”En mä tiedä. Tuntuu, että kaikkea. Ei oo yhtään lomafiilis.”

”Onko duunissa tai kotona jotain menossa?”

”Ei silleen. Ehkä mä oon vain niin ankara itselleni. Tiedätkö, kaikki pitäisi tehdä aina viimeisen päälle. En osaa hellittää.”

Tunnen, kuinka jokainen kastajanruskealla kehystetty solu huokuu huolestuneisuutta. Aikuinen ja lapsi, vaihdos on portaaton ja kavaltavan nopea. Niin kuin Sofia sanoi – pitäisi sitä ja tota. Kun jalkamme ovat hetken vaiti vedessä, pienet kalat alkavat kiertää niiden ympärillä. Piikkiperseiksi nimitimme niitä serkkuni kanssa aikoinaan. En tiedä tänäänkään, mikä niiden oikea nimitys on. Pieni jalan ojennus, vesi värähtää ja kalat säntäävät karkuun. Tärkein asia, mikä meidät kaloista ja muista eläimistä erottaa, on, että ihmisinä me pystymme kuvittelemaan. Ei tarvitse vain reagoida siihen, mikä värähtää juuri edessämme. Kykenemme luomaan asioita, kertomaan tarinoita, joita ei koskaan tapahtunutkaan.

Kaiken tämän luovuuden keskellä onkin sitten vaikea muistaa, ettei kaikki, mikä voidaan kuvitella ja ääneen sanoa, voi silti koskaan välttämättä tulla todeksi. Jotkin asiat pysyvät utopistisina ainiaan.

Lapsuuden tarinassa Nils Holgersson lensi villihanhella ja kasvoi aikuiseksi. Todellisuudessa emme samalaista mahdollisuutta saa. Siksi olen jo ajat sitten hyväksynyt, että vain hetkessä voimme venyä kaiken sen mittaiseksi, mitä toisiltamme vaadimme. Ainutlaatuisuus on sitä, että jokainen tekee omat virheensä. Jos pelkäät virheitä, pelkäät ainutlaatuisuutta.

”Haloo, mihin sä katosit?” Sofia katkaisee ajatusleijailuni ja on kuin olisi työntämässä minut alas laiturilta.

”Ei me voida lentää villihanhilla.”

”Öööö… Ok.”

”Niin. Katso toi vene tuolla. Ne kulkee ja me ollaan täällä, ei ne meistä piittaa. Silleen tämä menee.”

Sofia siristää silmiään, katsoo valkeaa venettä, joka hyppii aalloilla. Läpsyttelee jalan pohjiaan veden pintaa, kunnes yhtään piikkipersettä ei enää näy.

”Kyllä mä sen tavallaan tajuan.”

”Muistatko, kun näytin sulle sen pätkän Hurriganesia?”

”Huoh! Minkä niistä?”

”Sen, missä Cissen naama menee melkein ympäri, vaikka se soittaa vain yhtä säveltä. Mä oon monesti miettiny sitä. Ei se, että on ankara itselleen, oo vain asennekysymys. Se on osaamista tai siis sen puutetta. Tiedätkö? Niinku taitoo tajuta, mikä riittää ja tehdä se vähempi hiton hyvin.”

”Ole kuin Cisse. Tiesitkö, että nää sun filosofiat on joskus vähän vaikeita seurata?”

Nousen ylös ja venyttelen jäseniä. Silmiäni kirvelee jälleen. Nostan aurinkolasit pääni päälle ja pyyhin kasvojani huolella. Musta paitani näyttää lopulta kuin olisin kierinyt öljyssä.

Kun varjostan kädellä kasvojani, huomaan, miten laiturilla Sofian simpukankuoren vaalea pinta loistaa tavallaan kauniina. Kumarrun poimimaan sen käteeni.

”Saanko mä tän?”, kysyn ja Sofia käännähtää ihmeissään.

”Minkä, sen simpukan? Totta kai.”

Vaikka suu lopettaa puhumasta, katse jatkaa vielä virkkeen verran. Mitä sinä sillä teet? En juuri mitään on aikalailla rehellinen vastaus. Vaan miksi tyytyä siihen? Emme voi lentää villihanhilla, emme olla kuin Peukaloinen. Täytyy löytää toisia reittejä. Katselen simpukankuorta kädelläni, tunkkainen suolan haju tuntuu nenässäni. Tällaisissa tilanteissa meidät lopulta punnitaan. Toisaalta sitä ja toisaalta tota. Cisse ja Hot Wheelsin säkeistö soivat mielessäni. A whole lotta bumping goin on. Kuinka pieni on yksi sävel ja miten siitä voi kasvattaa jotain, joka kantaa vuosikymmenien päähän.

Tarttua itse, koska niin vähän hyvää tulee annettuna.

”Kun sun loma loppuu, mä annan tän sulle takas. Sitten muistat duuniin mennessäsi, että usein yksi sävel riittää.”

”Ootko sä vähän pöljä?”

”Kyllä mä vähän taidan olla.”

Laituri polttelee jalkojamme, kun kävelemme takaisin autolle. Valkoinen vene katoaa saaren toiselle puolelle ja kalat laiturin edustalla saavat rytminsä takaisin. Mieleni tekee nousta varpaille ja juosta. Juuri niin kuten lapsena Vikingan rannalla. Ensin hiekalla edes takaisin ja sitten, kun hetki on kyllin, suoraan veteen miettimättä ollenkaan, onko se kylmää vai ei.

 

Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

Juuri tämän takia

”Mä pelkään, etten mä kelpaa. En haluaisi ollenkaan rakastua…”

Pyöräytin lusikkaa kahvissa. Katsoin ohi, katsoin kohti, katsoin ohi. En ollut varma, mitä sanoa, vaikka ajatukseni olikin tavallaan kirkas. Ymmärsin hyvin, mitä Sofia tarkoitti, mutta hänelle täytyi aina löytää oikeat sanat. Sofia oli vahva, aina siihen asti, kunnes jokin muuttuu. Heikkous saa tuulta alleen ja kaikki, mikä joskus oli toisin, unohtuu.

”Miksi ajattelet, ettet kelpaisi?”

”No ainakin miljoona syytä!”

”Uskotko itse niihin?”

”Aina välillä…”

Sofia on upea nainen. Toisessa maailmassa veisin hänet omenavarkaisiin. Puun varjossa ottaisin taskusta sormuksen, jossa on musta timantti, ja kosisin. Tässä maailmassa hän on ystäväni, joka kertoo minulle rakkautensa sävyistä. Useimmiten hieman tummista, vaikka sivusta katsoen värejä riittäisi kyllä toisenkinlaisiin ajatuksiin. Isäni toisteli usein sanontaa: ”Pessimisti ei pety”, mutta jotenkin olen taipunut uskomaan, että asia on juuri toisinpäin. Kukaan ei pety yhtä usein kuin pessimisti.

Viime talvena sanoin Sofialle:

”Sä olet niin fiksu, se usein kääntyy hölmöydeksi”.

Hän heitti minua mustekynällä, mutta olen aika varma, ettei hän ollut eri mieltä. Fiksut kyllä tietävät olevansa vähän hölmöjäkin. Muistan, kuinka ystävyytemme alussa Sofia epäröi, miksi haluan olla hänen kanssaan tekemisissä. Kysymyksessä leijui sama turhuuden tuoksu kuin kun näkee ihmisten asemalaiturilla tarkistelevan kellojaan. Tuon ajan voisi miettiä mukavia, juna saapuu kyllä. Silti he ammentavat kelloistaan kiirettä ja stressiä.

Vastasin Sofialle, että elämässä hyvät ystävät ovat etuoikeus. Mieluummin mietin, miten tämä jatkuu kuin miettisin, miten tähän tultiin. En tiedä kysyykö hän naispuolisilta ystäviltään saman kysymyksen. Totta puhuen en juurikaan edes välitä, jokainen lähestyy asioita tavallaan.

Keväällä Sofia oli löytänyt Tinderistä miehen.

”Komea, mutta ei silleen rasittavasti”, hän sanoi näyttäessään minulle kuvaa.

”Ootteko tavanneet?”

”Ei vielä.”

Nyt Sofia ja komea, mutta ei silleen rasittavasti -mies ovat tapailleet kuukauden ajan. Siinä ajassa tulee usein jutelluksi turvallisten kysymysten tynnyri tyhjilleen. Työpaikka, maat, joissa on käynyt, siskon nimi ja suosikki elokuvat. Asioita, joista voi vain kertoa ja se riittää. Kuukauden jälkeen kaikki, mikä siihen asti on ollut kepeää vapautta, alkaa hiljakseen vaatia sanoitusta. Kysymystä rakastumisesta on vaikea välttää, vaikka alussa mitä päättäisi. Haluanko, kelpaanko ja kaikkea siltä väliltä.

Herkkyyden ulottuvuudessa meistä tulee arkoja ja maailmasta uhka. Ihminen saattaa pienentyä niin että, lilliputti on uusi todellisuus ja aiempi taipuu uneksi. Olen nähnyt tämän tapahtuvan aiemminkin, tunnen partituurin, mutta jokainen kerta se on käsiteltävä erikseen.

”Mikä on parasta, mitä hän on sanonut sulle?”

”Että mä olen Guccia.”

Naurahdin mutta maltillisemmin kuin jossain toisessa hetkessä. Sofia arvostaa brändejä. Itse ymmärrän vertauksen vain kuunneltuani tarpeeksi monta kertaa hänen järkeilyään, miksi milloin mitäkin täytyisi tilata.

”Ja meinaat, ettei sekään riitä?”

”Riittää tai siis..”

”Sua pelottaa?”

”Ihan helvetisti.”

Ääneen sanottua on aina helpompi käsitellä. Siirrän tyhjää kahvikuppiani ja laitan käteni Sofian pöydällä lepäävän käden päälle. Kauempaa katsoen meitä voisi luulla rakastuneiksi. Tottahan se tavallaan onkin. Sofia vilkaisee minua silmiin, tutkii sitten itsekseen lattialaattoja.

Hiljaa on hyvä. Ei hän vastauksiani kaipaa. Ei vakuuttelua siitä, miten pelko on turhaa. Aikuinen nainen on tuon kaiken jo riittävän monesti kuullut. Ja tiedän minä sen itsekin niin hyvin. Jos pelkoa vähättelee, taakka kasvaa kaksinkertaiseksi. Täytyy sekä pelätä, että tuntea itsensä typeräksi, kun pelkää.

”Kiitos, sä oot ihana, kun ymmärrät”, hän nostaa katseensa.

”Tekisitkö mulle pienen palveluksen?”

”No todellakin!”

”Seuraavan kerran, kun tapaatte, kerro hänelle peloistasi ja laita sitten mulle viesti siitä, miten hän ei juossutkaan karkuun.”

”Tota…”

”Lupaatko?”

Sofia nostaa käsilaukkunsa syliinsä ja vilkaisee kännykkäänsä. Hymy värähtää kasvoilla.

”Me nähdään tänään.”

”Lupaatko?”

Hän pukee takin päällensä, heilauttaa käsilaukun olallensa ja jää odottamaan, että saan itse myös takkini puetuksi. Sen jälkeen Sofia halaa minua kevyesti.

”Moikka!”

Istun takaisin pöydän ääreen ja katselen rauhassa. En minäkään lopulta paljoakaan rakkaudesta tiedä. Yhtä hölmöjä taidamme Sofian kanssa olla molemmat. Pelot ovat aina keskuudessamme ja eteenpäin mentävä. Jotain olen onneksi elämässä oppinut: Tietäjiä on joka kadun kulmassa, ymmärtäjiä vähemmän kuin valkoisia tiikeritä.

Juuri siksi minä teitä rakastan.

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.