Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä

Sanomme helposti, että vuodet menevät niin nopeaan. Toisaalta yhdessä tunnissa ihminen ehtisi jo tehdä paljon. Yksi vuosi on 8760 tuntia. Ei semmoinen aikamäärä voi kadota nopeuttaan. Miksi se sitten tuntuu, että aika nykyään menee nopeampaan kuin enne? Syitä siihen on hyvin todennäköisesti kaksi.

Kaikki muistavat ekan kerran. Ei niin väliä, oliko se ensimmäinen kerta ulkomailla, ensi suudelma tai ensimmäinen oma kännykkä. Merkitykselliset kokemukset jättävät kestävän tunnejäljen. Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemuksia, merkitykselliset ensimmäiset kerrat vähenevät radikaalisti. Esa Saarinen sanoi luennollaan: ”Maailmassa on uskomaton määrä laajasti elämästä kiinnostuneita ihmisiä, jotka innolla tutkivat ympäristöään. Todella harmi, että suurin osa heistä on alle 5-vuotiaita”.

Iän myötä meille tule kylläisyyden tunne elämän tutkimiseen. Ei tällä ikää kato enää jaksa. Tämä on suuri harmi ja harhaluulo. Maailmalla on edelleen jokaiselle meistä enemmän tarjottavaa kuin pystymme vastaanottamaan. Nurkan takana on sitä sun tätä, joka voisi tempaista meidät mielenkiintoiselle retkelle. Jos vaan uskaltaisimme antaa mahdollisuuden.

Toinen syy ajan nopealle kulumiselle on kiire ja stressi. Mitä enemmän painetta kattilassa, sitä vaikeampaa ihmisen on keskittyä nykyhetkeen. Tilalle tulee sitten kun -ajattelu. Kunhan vain tästä kiireestä selvitään, niin sitten kyllä teen sitä ja tätä. Se sitten kun -hetki vaan useimmiten siirtyy edemmäs ja edemmäs, ja lopulta tuntuu kuin vuodet vaan vierivät.

Jos sinusta siis tuntuu, että aika kuluu nykyään nopeaan, syy saattaa siis olla sinun itsesi. Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä.

Malttia rakas ystävä, vähemmän on enemmän. Päästä irti määrästä ja uskalla kurkistaa nurkan taakse. Vastaa myöntävästi, kun uusi mahdollisuus kutsuu. Elämä on ainut, mitä meillä on. Kaikki muu on lainassa.

Kolme vuoden aikana olen kirjoittanut 149 blogitekstiä. Viime vuoden luetuin teksti sai 417 lukukertaa, olen todella kiitollinen jokaisesta. Olen myös iloinen jokaisesta tekstistä. Kirjoittaminen on, mitä haluankin tehdä. Kun katselee tekstejä taaksepäin, tuntee, ettei se aika ihan niin nopeaan mennytkään. Paljon ajatuksia ja tapahtumia mahtuu tähänkin vuoteen. Kirjoittaminen minun tapa hidastaa aikaa, antaa merkitystä sille, mikä muuten lipuisi ohi.

Uusi vuosi on uusi mahdollisuus. Minä jatkan blogiani. Muitakin ideoita on, muutoksia elämässä, jotka antavat lisää energiaa.

Mitä sinä aiot tehdä, ettei vuoden lopussa tarvitse sanoa, että menipä tämänkin vuosi nopeasti?

Nimeksi, joka vaikeni pelossaan

Yössä sadat kynttilät näyttävät omilta todellisuuksiltaan. Liekit lepattavat tuulessa, heiluttelevat varjoa kiveen kaiverrettujen nimien yllä. Kuoleman, joka on niin lopullista kuin mikään asia tässä maailmassa olla voi, vierellä tämä pieni elo koskettaa. Vaikka totuus ei muuttuisikaan, sen arvoa voi alleviivata eri tavoin. Tai jättää se tekemättä, unohtaa, olla kuin ei olisikaan.

Elämää voi elää kahdella tapaa.

Elää kuin emme koskaan kuolisi. Se, mikä tänään meidät ympäröi, kulkee kanssamme huomiseenkin. Täytyy miettiä, mitä olemme ja olla sitä. Kiinnittyä pysyvyyteen, varoa järkyttämästä. Tekojemme seuraukset ovat varjoja, seuraavat jokaista liikettämme jäämättä sekunniksikaan jälkeen. Mieti aina kahdesti, varo virhettä.

Tai voimme elää kuin kaikki on kuolevaista. Leijonan osa teoistamme unohtuu tuulissa, joita emme osaa ennakoida. Ikuisen muutoksen keskellä vain tämä hetki on meidän. Minkään ei voi varmana sanoa näkevän huomista. Monilla maailman hautausmailla ei löydy 1900-lukua aikaisempia lukuja hautakivissä, koska paikat menevät tilan puutteessa uudelleen käyttöön. Suru ja seremonia pyyhkiytyvät. Oli aika ja enää sitä ei ole. Turha miettiä entä jos, koska kaikki kuolee, ja jonain päivänä kukaan maailmassa ei enää muista meitä.

Tänään, sinä ja minä olemme. Mihin kaikkeen pystyisimmekään, mutta mitä lopulta päädymmekään tekemään?

Tulee päivä, kun aika on täynnä. Ehkä sinä jatkat mutta minä en. Seisot ja tuuli puhaltaa kasvoillesi, heiluttaa valoa nimelläni. Sanoinko sen, mitä halusin vai odotinko huomista, jota ei enää tullutkaan? Olenko enää mitään, kun olen poissa, vain siksi, että pelkäsin olla, mitä halusin?

Odottaminen ei tee ajastamme pidempää. Maltti on viisautta vain silloin, kun sen muistaa liikkuessaan eteenpäin.

Teille, joiden nimillä varjo leikkii, en voi enää mitään tarjota. Hiljainen hetki äärellänne on minua itseäni varten. Sinulle, joka elät, voin antaa paljon. Me olemme tänään ja tänään on kaikki.

Minä pelkään niin helvetisti kaikenlaista, mutta kaikkein eniten pelkään päätyväni varjostuvaksi nimeksi, joka vaikeni pelossaan.

Te olette minulle tärkeitä, rakkaita jokainen tavallaan. Kun yksikin on poissa, on maailma jo toinen.

Aikamme on nyt. Älä hukkaa yhtään tilaisuutta elää itseäsi todeksi. Sanoita surusi, sanoita rakkautesi. Ne piirtyvät elämänviivaan ja hetken pidempään säilyy lämpömme. Siksi päädymme, minne kuljemme. Sanat ja teot ovat tuulia purjeessamme, pelko vastavoimana kuiskaamassa: ”Odota vielä huomiseen”.

Kerro, että rakastat. Kerro tänään.

Te saatanan kusipäät

Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihminen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.

Ääriviivasi yön pilvissä

Yössä vaanii kaikenlaista. Varjo tekee sijaa sille, mikä ei valossa olisi paljoakaan. Kun vain silmät kiiltävät, kissakin tuntuu hetken tiikeriltä. Mihin silloin voi luottaa, kun ainutlaatuiset sielut derivoituvat keskiarvoksi? Sinulla oli nimi ja tarinasi. Luuranko kaapissa ja salaisuus kätkettynä sydämeesi. Yö ottaa ne pantikseen, palauttaa sitten myöhemmin. Sinä olet kiilto hämärässä. Kissa tai tiikeri, se ei ole enää sinun käsissäsi. Saalis ja saalistaja ovat vain ajatuksia, jotka elävät, kun niihin puhaltaa.

Kuuluuko ihmisestä ääni, kun se kaatuu, mutta kukaan ei kuulemassa? Välkkyvän valon tahdissa kaikki on vain hetken totta. Hengitä syvään sisään vakuuttaaksesi, että olet elossa. Yössä ujonkin on helppo katsoa silmiin.

Sillä mitä teet, on merkitystä. Sillä mitä et tee, on myös seurauksensa. Rytmin lumo on vahvin, kun et näe, mistä se tulee. Kehosi on vastaanotin ja sydämesi lyönnit peittyvät bassotaajuuteen. Siinäpä se. Tänään olet keskiarvo. Kaikki yrityksesi pyrkiä sinuuteen vain alleviivaavat inflaatiosi.

Jos hyväksyt, ettet ole kiiltäviä silmiä enempää, voit kokea pienen vapauden. Ei tekomme ratkaise voittajaa, vaan se, miten pisteet lasketaan. Mitä väliä on sillä, joka katoaa aamuun? Kaatuneen rukous nousevalle auringolle pesee synnin pois. Onko se edes syntiä, jos kukaan ei saa tietää?

Yössä vaanii kaikenlaista.

Nojaan taaksepäin ja katselen. En tunne juuri ketään, mutta tunnen jotain. Tässä ei ole mitään uutta, olen pelannut ennenkin. Joskus voittanut, joskus hävinnyt. Ilman menneisyyttä meistä ei olisi edes muistoa. Olen sinut, mutta en valmis. Valehtelisin, jos väittäisin, etten usko yksiäkään silmiä tiikeriksi.

Jos meistä todella tulee se, mitä itsestämme teemme, minun täytyy valita itseni. Olla jotain olemisen itsensä takia, eikä vain siksi, koska voin. Varjoissa lupaus punnitaan, koska yö ei tuomitse ketään.

Rytmin alla sydämeni puhuu ja minä kuulen. Tämä on minun valintani. Häntä mietin ja kaikki muu tiivistyy yöperhoseksi. Ei semmoinen kauaa elä, eikä se ole minun murheeni. Minkä teet, sen teet, enkä katso ketään teistä huomenna toisin.

Kasvosi tähdissä, ääriviivasi yön pilvissä. Kaikkea ihanaa hulluutta.

Olen kirjoittanut itseni sinuun, eikä muulla ole juurikaan väliä.

Olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia

Vauhti on paljon ja kaikkea liikaa. Ihminen sopeutuu nopeasti, mutta muuttuu hitaasti. Yksi meihin sisäänrakennettu ominaisuus on halu ymmärtää maailmaa. Haluamme saada järkeä ja järjestystä siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Tämä ominaisuus on peräisin meidän kehityshistoriastamme. Aivomme säästävät energiaa, kun niiden ei tarvitse jatkuvasti prosessoida monimutkaista tietoa.

Suuren osan arjesta meidän tapamme yksinkertaistaa näkemäämme ja kokemaamme on täysin toimiva tapa. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää juuriaan myöten. Ongelmia nousee kuitenkin nopeasti, kun ryhdymme keskustelemaan ja jakamaan omaa maailmaamme muiden kanssa. Kaiken ytimessä on, että asioiden paljous ja jatkuva halu ymmärtää saa meidät niin valheellisesti uskomaan: ”Se, mitä minä tiedän asiasta, on lähes kaikki, mitä tarvitsee tietää”.

Muodostamme mielipiteitä, jaamme tuomioitamme, teemme arvoasetelmia perustuen puhtaasti siihen, mikä oma tietomme asiasta on.

Näyttökuva 2019-11-13 kello 15.18.52

Kuinka moni isompi ja pienempi konflikti maailmassa saakaan alkunsa tästä samasta ihmismielen tyyppiviasta?

Jos haluaa omaa ajatteluaan korjata, jo yksi ajatus vie pitkälle parempaan:

Vaikka yksinkertaisuus viehättää, niin juuri mikään elämässä ei johdu vain yhdestä syystä.

Tämän jatkeeksi meidän kannattaa hakea hieman lisää oppia vanhalta kunnon Sokrateelta.

”Tiedän, etten tiedä mitään”, väitetään Sokrateen lausuneen aikoina ennen ajanlaskun alkua. Sokrates ei itse kirjoittanut yhtään mitään, vaan hänen filosofinen panoksensa perustui paljolti kysymysten esittämiseen keskusteluissa. Hän hakeutui sen ajan Ateenaan viisaiden miesten seuraan ja kysymyksillään pakotti heitä sanoittamaan väitteitään syvemmin. Lähes jokaisessa keskustelussa jo alussa käy selväksi, ettei alkujaan uskottavalta kuulostava väite kestäkään Sokrateen tarkempia kyselyjä. Asia on sitä, mutta myös tätä, ja vähän tuotakin. Lopulta yksinkertaisiltakin kuulostavien kokonaisuuksien määrittely käy yllättävän vaikeaksi.

Sokrateen oppiin kuului myös usko siitä, että paremman ajattelun kautta ihminen voi itse löytää oikeat vastaukset. Ja jos meissä kerran asuu tämä potentiaali, on vain meidän itsemme vastuulla selvittää aktiivisesti, mikä on oikein ja toimia sen mukaisesti.

Tuhansia vuosia on kulunut sitten Sokrateen ja tutkimusmetodit ja resurssit ovat kehittyneet paljon. Ehkä me tänä päivänä voimme tietää muutakin kuin ettemme tiedä mitään. Se, mikä Sokrateen ajattelusta kantaa kuitenkin tähänkin päivään, on, että harva mielipide ja näkemys sellaisenaan kestää tarkempaa tarkastelua.

Me voisimme toimia kuin Sokrates – kysyä enemmän ja antaa itsellemme ja muille mahdollisuus syventää ajatusta. Unohtaa kiire kertoa oma mielipide ja kysymysten kautta hetki viipyä asian äärellä yhdessä rapsuttaen sen pintaa. Emme valitettavasti juurikaan toimi näin, vaan olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia ja juoksevat päitään yhteen.

Se, mitä minä tiedän, on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsee tietää.

Kaikki, mitä hoetaan, vaan ei koetella, saa pitää muotonsa. Väärä intuitio ei paljastu väittämällä. Se täytyy riisua, katsoa sen sisään.

Sopiva ripaus Sokratesta jokaiseen keskusteluun tekisi hyvää meille kaikille.

Mikään ei tunnu miltään

Harmaa Peugeot on lähes kiinni sinertävän Opelin kyljessä. Siinä ne seisovat kevyessä sateessa hiljaa vierekkäin, kuin heillä olisi suhde aluillaan. Se vaihe, jossa ei ole kiire minnekään. Kerrostalon alaovesta juokseva poika on vastakohtani. Hänellä on vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma iho. Pinnallisuus on mihin intuitio minut vie. Hänen perässään seuraa koira, joka näyttää puoliksi labradorin noutajalta, puoliksi saksanpaimenkoiralta.

Päästäkseen jalkakäytävälle heidän on kuljettava autojen ohitse. Poika jatkaa juoksuaan suoraan vierekkäin olevien autojen väliin. Valmiiksi hoikkana hän vetää mahaa sisään ja koittaa mahtua. Juuria ja juuri, poika hymyilee onnistuneelle yritykselleen ja sukaiseen vaaleaa tukkaansa. Se näyttää silmissäni hieman lampaan villalta – pinnallisuus viipyy, kuten sillä monesti on tapana.

Koira ei ole ihminen. Se katsoo häviävän hetken kapeasta välistä tunkeutuvaa poikaa, kunnes kirmaa itsensä vauhtiin ja kiertää kaikki viisi autoa. Koira on jo nuuhkimassa nurmea, kun poika vielä pujottelee.

Helppous puuduttaa mielen. ”Mikään ei tunnu miltään”, sanoo Levottomat elokuvan päähenkilö leffan alussa. Olen aina ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Vastakohtani seisoo nurmikolla koiransa kanssa, hän on kuin minä. Kapeassa raossa autojen välissä oli palkintonsa. Arki kasvaa, kun sitä kasvattaa. Poika heittää kepin koiralle, jonka tämä noutaa vauhdilla. Kerta riittäköön, hihna kiinni kaulapantaan ja he katoavat kadulle.

Emme me niin erilaisia ole. Yksi elämä jokaisella, kysymys syvällä sielussa: mikä minusta tulee sitten isona? Kaikki on tässä, eikä se aina ole tarpeeksi. Vaistot saivat koiran kiertämään auton. Mikä koiralle on tehty, se unohtuu. Ihminen on erilainen. Nykytilan laajentaminen omaa mielikuvitusta käyttäen. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.

Peugeot ja Opel ovat molemmat vanhoja. En haluaisi kumpaakaan omakseni. Ne ovat tyhmästi parkkeerattuja vanhoja autoja tai ne ovat avoin haaste pujotella itsensät niiden välistä. Poika saa sympatiani.

Elämä on se, mitä meille tapahtuu jokainen päivä. Sinä päätät paljonko hyvää niissä päivissäsi on. Paljon on jo edessäsi.

Kunnia, se on valuuttaa

Älä puhu muukalaisille, älä ole mitään vailla. Vain sinä olet todellisuus. Älä pelkää, äläkä luovuta. Ole jotain ja ole kaikkea. Parhaimmillaan kosketuksesi tekisi naarmun timantin pintaan – kulminaatiopiste ihmissankarille, viitta liehuu kuuta vasten. Jos pyydät apua, se täytyy maksaa takaisin. Korkoa, vaikka ei sitä pyydettykään. Kunnia. Se on valuuttaa, jolla maksat surusi pois. Hymyilin jonossa murtuneen näköiselle naiselle. Se oli suopeutta. Jokainen vastaa itsestään, minä päätän.

”Kysyitkö naiselta, mikä hänen on?”

”Hah. Miksi?”

”No ehkä hän olisi arvostanut sitä?”

”Jokainen. Vastaa. Itsestään.”

Katselen lentokoneesta pilviä alaspäin. Homo sapiens on viisas ihminen, taivas on vain yksi mahdollinen sijainta. Vanhassa tekstissä sanottiin, että jos Jumala olisi halunnut ihmisen lentävän, hän olisi antanut ihmiselle siivet. Ja miten kävi? Ihminen teki ne itse. Ei armoa, eikä höyheniä. Metallia, maasta itse kaivettu. Ihminen pystyy ja rahalla saa. Mitä ne pilvet edes ovat? Vesihöyryä. Eikä kukaan niiden reunalta katsele ketään. Minulla on kuva pilvien päältä ja et löydä siitä yhtään olentoa. Kaikki mitä on, on nyt, eikä joskus eilen. Lopettakaa hulluus.

Pahuus on valhetta. Olen pilvien päällä ja lennän. Hieman alempana on valkea vana, josta toinen lentokone kulki aiemmin. Siihenkö jäätikkö sulaa? Riittää, kun kiellän ja katson kauemmaksi. Olenhan voittamaton.

Laitan peliin kaikkeni ja pääsen mihin vaan. Satakymmenen prosenttia, juuri sen verran meidän täytyy itsestämme antaa. Ehkä sinä muistatkin? Satakymmenen on vähän järjetön juttu. Vähän liikaa. Mutta se on minimi ja halustahan se vain on kiinni. Kaikki alle on motivaatio-ongelma, kai sinulla on peili?

.

.

Minä pidän sinusta. Sinä kelpaat, sinä riität sellaisena kuin olet. Älä usko hulluuksiin. Elämä on kaunista, eikä kuuhun tarvitse kurkottaa. Iloitkaamme siitä, että olemme yhdessä elossa.

Sillä suurin kaikista on rakkaus.

Hyppää lätäkköön.

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.