Ethän enää väitä vastaan?

Siitä on jo aikaa, eikä missään lukenut varo heikkoa jäätä. Olisi sen voinut ominkin silmin nähdä, mutta minä halusin oikaista. Uskoa siihen, minkä järki jo yliviivasi. Jäisessä vedessä on vaikea päättää, pelkääkö enemmän hukkumista vai jäätymistä. Kynsin jäätä ja halusin kaiken.

Kun kohmeessa voima uhota loppuu, on pakko itkeä. Ei ole välimuotoja. Siinä minä olin pienempänä kuin koskaan aiemmin.

Kun tuulimyllyt pyörivät sähköä tuulessa niistä kuuluu matalataajuinen humahtelu. Kuin pahaa tahtova jumala pyörittäisi kalpaa päänsä yllä. Uhoni uhonneena kuulin tuon äänen takaani. Suljin silmät ja hyväksyin kohtaloni. Päättyyhän kaikki aikanaan meille, jotka olemme ihmisiä.

Vähänpä tiesin.

Minun piti hukkua humahdusten rytmiin, mutta olin unohtanut lapsuuteni taulun. Sen, jossa enkeli katsoo, ettei pienille käy huonosi. Siipien tasainen rytmi tanssitti lunta jään pinnalla ja kohdassa, jossa minut poimit, siipiesi kärjet osuivat hankeen jättäen merkkinsä.

Olin jo ehtinyt laittaa vaatteeni kuivumaan patterin päälle, kun sanoit, ettet usko minua. Väitit matelevasi maan tomussa, vaikka olin juuri lentänyt kanssasi. Hetkeksi hämmennyin, mutta pian tajusin saaneeni mahdollisuuden antaa vähän takaisin. Kertoa pieni tarina sinusta. Sellainen, jossa hyvyytesi saa mittasuhteen, joka tekee edes hieman oikeutta sille, mitä siipesi humahtelu ympärillesi luo. Juuri niin monta kertaa, kun kieltäydyit sitäkin uskomasta, halusin kertoa sen uudelleen. Ethän enää väitä vastaan?

Nyt on jo ilta. Laitoin juuri puita pesään, että yöllä tule vilu. Viileyden kestän, mutta kylmyyteen en enää suostu. En halua turhaan koetella enkeleiden hyvää tahtoa. On opittava siitä, mitä on. Rakennettava viisaudeksi sekin, minkä haluaisi olevan toisen.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan. Minulla ei vieläkään ole samanlaista tiikeritakkia. Toisaalta ehkä en enää haluakaan kaikkea – siipesi turvin olen lentänyt typeryyttä pidemmälle. Tullut taitavaksi siinä, jos en ollut lasta parempi. Haluaisin enemmän sanoja, että voisin kertoa kiitollisuuteni.

Minua ei väsytä, mutta on asioita, joiden luota haluan uneen. En päivääkään vaihtaisi pois, laulaa hän, josta sinulle kerroin. Äänessä se voima, joka pyyhkii kaiken epäilyksen. Siipesi iskut näkyvät lumessa edelleen. Otin niistä kuvan, jonka iPhone latasi pilveen. Sinne kaikki lopulta kohoaa.

Molemmat tavallamme, loving angels instead.

En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

Jos en olisikaan syntynyt tähän aikaan, vaan kauan sitten kuninkaiden keskelle. Silloin osaisin kertoa, millaista on pelätä kirkon kirousta tai normannien miekkaa. Paljosta siitä, mitä sinä näet jokainen päivä, olisin kuitenkin tietämätön. Jos silloin kuninkaiden keskellä olisin pistänyt sormeni värttinään, nukkunut tuhat vuotta ja herännyt tänään, missä olisin? Paratiisissa vai painajaisessa?

Heräisin hitaasti, pinnistäisin muistiani. Missä minä olen? Missä ovat kuninkaat, sotilaat ja köyhien ojennetut kädet? Hevoset ovat vaihtuneet laatikoihin, joiden sisällä voi istua. Sieluni saisi pientä turvaa tiedosta, että paavi paikoillaan. Sekaisin minä silti olisin. En pitkästä unesta, vaan siitä kuinka te olette ehtineet kääntää maailman päälaelleen.

Kuninkailta olette vieneet miekan ja valtakunnanomenan. Olette tehneet heistä narreja. Siitä minä teitä kyllä onnittelen. Mutta narreista olette tehneet kuninkaita heidän tilalleen. Mihin te olettekaan ryhtyneet?

Mikä sai teidät uskomaan ihmisen olevan kaikkeuden tärkein suure? Pilkkaatte sitä, mikä joskus oli pyhää. Rationalismi – me käytämme järkeä. Saattaisin tuon uskoakin, jos en kaikkialla näkisi todisteita päinvastaisesta. En voi käsittää, mitä kaikkea tänään palvotaan. Miksi sen, jolla on miljoona, pitää tappaa se, jolla on vain yksi. Eikö miljoona ole loppujen lopuksi sama kuin miljoona ja yksi? Kuulostaako vaikealta? En voi käsittää, miten ette tuota tajua.

”Kun kuolen, haudatkaa minut tuon ison tammen juurelle. Silloin minusta tulee puu”. Voi kuinka kaunista – ja minua naurattaa! Hölmöt, ettekö lue kirjoja, joita itse kirjoitatte? Puu saa kasvunsa ilmasta, ei maasta. Osaatte halkaista atomin, mutta elämän rajallisuus saa teidät keksimään aina uusia satuja. Pelkäätte huomista yhtä paljon kuin me ennen. Kuolema pitää teitä tiukasti otteessaan ja saa teidät tekemään ihmeellisiä asioita. Hänelle, jolle kello enää vähää vaille, koko maailman mittasuhteet muuttuvat.

Kehonne värisee puutteesta asioiden äärellä, jotka ovat mitättömiä. Mutta te olette nostaneet ne jalustalle palvottaviksi, kätenne ulottuville. Niin kuin kaiken. Kaiken pitää olla käden ulottuvilla, koska muuten se olisi poissa. Kaikki, nyt ja heti. Silmänne näyttävät samoilta kuin minun, mutta ovatko ne? Siellä, mistä tulen, näimme sen vähän, mitä olimme armosta viittamme alle saaneet kerätyksi. Te näette sen, mitä teillä ei ole, minkä maailma on teiltä evännyt. Kun yksi uupuu, on tarina tragedia.

Muistan kertomuksen, kuinka Jumala rankaisi ihmistä tämän tehdessä kultaisen vasikan. Nyt te rankaisette Jumalaa, kun hän ei teille tee kullasta ehtymättömästi lypsävää lehmää.

Tarinan olette tähänkin keksineet, totta kai, eihän ilman tarinaa ihmiset noin kiltisti tyytyisi osaansa. Meillä oli tarina kuninkaasta, jolla oli Jumalan siunaus. Teillä se on kertomus siitä, että jokainen voi olla kuningas, jos vain tarpeeksi haluaa. Mitä kelläkin on, on sen ansainnut. Mihin se on teidät johtanut? Siihen, että kuninkaita olisi enemmän? Ei. Vaan siihen, että niillä harvoilla on suurempi rauha jatkaa touhujaan. Turhuuksien turhuus. Nauraisin, jos en itkisi.

Kuinka arvokas olikaan kirja ennen, mikä etuoikeus osata lukea! Tuo laite taskussanne, isäntänne. Sanot sen olevan Alexandrian kirjastoa viisaampi. Lempo soikoon, kaikkea siellä onkin! Vaan yhtä se ei näytä tarjoavan. Hetkeä uppoutua ja unohtaa – lentää Kaarle Suuren vierelle Roomaan ja kuvitella, että tämä on totta.

Tämä varmuus, jolla kaikki tarinanne kerrotte, on valtava. Se voisi vakuuttaa lähes kenet tahansa. Saada uskomaan, ettei muuta koskaan ollutkaan. Minä tulen muualta. Minua ette vakuuta.

Jätän teidät toviksi taakseni. Kuljen metsään ja tervehdin lintuja. Niitä ette sentään ole muovanneet uusiksi. Kivi on kiveä ja tuulessa sama kosketus. Ette te jumalia ole, vaikka niin moni omaa raamattuaan muille kirjoittaakin.

Istuessani kivellä puiden ja varpusten seurassa, minä tajuan teitä. Te olette aikanne lapsia. Mihin se tuhannessa vuodessa olisi muuttunut? Mitä minä neuvomaan, luulemaan, että totuuden aika meni jo. Eläkää, hoitakaa osanne ylpeinä! Muistakaa silti, joskus asiat olivat toisin. Jos liiaksi rakastuu omaan aikaansa, unohtaa, miten kauan meitä onkaan tällä pallolla ollut.

Juuri nytkö olisi totuus löytynyt?

Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa

Aseman kello ei ole mikään tavallinen kello. Kun kello näyttää 7:47, se on tosissaan. Vain porttikäytävästä heräilevä puliukko on kyllin sekaisin örähtämään: ”Varttia vaille kahdeksan”. Muut ymmärtävät, miten jokainen minuutti lasketaan.

Vesa kiirehtii askeltaan kuin pitkä vihreänvalkoinen juna jo kuopisi lähtöhalujaan. Olisiko pitänyt lähteä aiemmin matkaan? Vaunun numero 6 kohdalla hän tarttuu kahvaan ja vilkaisee kelloa, 7:49. Jäihän tässä vielä aikaakin. Kiireen tuntu on sitä suurempi, mitä tärkeämpää ehtiminen on.

Vesa löytää paikkansa ja istahtaa hetkeksi tasaamaan hengityksensä. Kun juna nytkähtää liikkeelle, hän nostaa nahkaisen salkkunsa ylös. Ei hyvä, unohtuu vielä sinne. Saman tien hän kurottaakin salkun takaisin alas ja asettaa viereiselle istuimelle.

Salkun kanssa saman sävyinen kangastakki löytää paikkansa seinustalla olevasta koukusta. Vesa kaivaa salkustaan kirjan ja hakee jalkatelineelle sopivan asennon. Hetken hän katselee loittonevaa kaupunkia, joka junan kiihtyessä venyy horisontin mukaisesti. Avaamatta kirjaansa hän sulkee silmät, ei nukkuakseen, vaan unohtaakseen hetkeksi kaiken olemassaolon. Ihan kuin aamuaurinko lämmittäisi kevyesti ikkunan lävitsekin. Vesan ajatus harhailee tulevassa.

”Anteeksi, anteeksi!”.

Vesa säpsähtää hieman hauraaseen ääneen. Vieressä harmaahiuksinen herrasmies ottaa kaksin käsin tukea penkeistä. Hän katsoo ensin Vesaa ja sitten viereistä istuinta. Vesa poimii kiireesti salkun jalkojensa juureen.  Mies istuutuu, asettelee takin harkiten syliinsä ja nyökkää. Vesa vastaa hymyllä ja avaa kirjansa peukalotuntumalla tauottaakseen yllättävää kohtaamista.

”Mitäs nuori mies lukee”, mies kysyy tovin kuluttua osoittaen kirjaa. Vaistomaisesti Vesa kääntää kirjan kannen näkyviin, unohtaen etteivät vanhan herran silmät enää ole entisessä vedossaan. Hänen oma katseensa puolestaan tarkentuu miehen ranteeseen: Tag Heuer Silverstone. Klassikko, jonka arvon ymmärtävät pääsääntöisesti vain he, joilla siihen on varaa. Hetkessä Vesalle muistuu elävästi mieleen lapsuuden naapurin, entisen kauppias, kuten mies itse itseään nimitti, Erlingmarkin, sanat: ”Sanasta miestä, kellosta liikemiestä”. Ja kauppiaan raikuva itsevarma nauru siihen päälle. Erglinmark oli pitkä mies ja aina tyylikkäästi puettuna. Hän tervehti sanomalla huomenta tai hyvää päivää. Lapsena Vesa aina odotti, että mies tervehti ensin, ettei vain vahingossa sanoi päivää, jos vielä kuuluisi sanoa huomenta. Silloin hän myös päätti haluavansa joku päivä omistaa semmoisen liikemiehen kellon. Vaikka ei pieni poika ollutkaan ihan varma, mitä se tarkoitti.

”Taitaa sinun katse olla parempi kuin minulla”, mies naurahtaa herättäen Vesan takaisin nykyhetkeen, ”Kerros vanhalle, mikä se kirja on”.

”Niin, anteeksi, tota, Yritysjohdon taloushallinto tänään, taloutta, pääsykoekirja. Tänään olisi pääsykokeet.”

”Vai niin, vai ekonomiksi”.

Hetken Vesasta tuntuu, että mies haluaisi ottaa kirjan käsiinsä. Hän kuitenkin nojautuukin penkkiinsä ja jää katselemaan pitkin junan käytävää. Herrasmiehessä on mystistä tyyliä, jolle uteliaisuus haluaisi selityksen. Harmikseen Vesa ei löydä mielessään mitään riittävän arvokasta jatkoa keskustelulle.

Junan jarruttaa seuraavalle asemalle, kun Vesan iPhone soi. ”Joko oot perillä”, isä kysyy tyypilliseen tyylinsä. Isän maailmassa useimpien asioiden piti olla valmiita jo eilen. Lapsuudessa isän työpuhelimen pirinä tarkoitti aina leikin päättymistä. Sitä oli pienen Vesan välillä vaikea käsittää; miksi puhelimessa piti puhua niin paljon. Kyllä isä läsnäkin oli, silloin kuin oli, ja valmiina auttamaan elämässä eteenpäin. Välillä enemmän omien toiveidensa mukaisesti, välillä vähemmän.

Sama tyyli on iän karttuessa tarttunut Vesaankin. Ei hän ekonomin kokeisiin mikään reppu selässä halunnut mennä. Salkku sen oli oltava, kun uraa lähdetään aloittamaan.

”Hoidahan homma, pitää sitten se asuntokin katsoa”, isä lopettelee puhelua.

”Joo, joo. Hoidetaan”.

Vesa napauttaa puhelun poikki ja on jo avaamassa Twitteriä, kun herrasmies käännähtää häneen päin.

”Isän valvovan silmän alla?”, hän naurahtaa. Vesaa jää hetkeksi vartomaan hymyä lauseen saattajaksi, mutta huomattuaan odotuksensa turhaksi vastaa: ”Niin kai, joo”.

”Ankara se oli minunkin isä. Sodat käynyt mies. Vanhempi upseeri, upseeri joo…”. Mies hiljentyy korostetun tarkasti kuuntelemaan junan kuulutusta. Hänen keskusteluun kääntynyt kehonsa antaa kuitenkin Vesalle syyn odottaa jatkoa.

”Mitäs se nuori mies… sanotaas nyt kuule oikein päivää, minä oon Oiva”. Kädenpuristus on linjassa miehen kellon kanssa. Arvokkuus alleviivaa elettyjä vuosikymmeniä.

”Ootkos isäsi vai omalla asialla, niin, noissa ekonomikokeissa?”

Katsekontakti, sen yllättävä voima, tuntuu lähes kosketuksena. Vanha mies hänen viereltään on yhtäkkiä poissa ja tilalla läpitunkevat silmät, jotka saavat Vesan korjaamaan ryhtiään.

”Omalla.. tai… Kyllä mä omalla asiallani oon”, hän vastaa ja yllättyy itsekin epävarmasta sävystään.

Aamulla Vesa oli herännyt itsevarmana. Valmistautuminen pääsykokeisiin oli alkanut heti kirjoitusten jälkeen. Isä oli kysymättä maksanut hänet sparrauskurssille. Ei ollut epäselvää, mikä tänä keväänä oli tärkeintä. Nyt kun Vesa katsoi vieressään istuvaa hahmoa silmiin, hän tunsi itsensä ensi kertaa tänä keväänä epävarmaksi. Sivusilmällään hän näki, kuinka Oiva hieraisi kelloaan.

”Niin, niinhän me kaikki”, Oiva kevensi tilanteen ja antaen katseensa sukeltaa ulos ikkunasta, ”Se on kova ala, tuo kaupanteko”.

Hetken miehet jatkoivat jutustelua, minkälaista koulunkäynti oli ennen ja millaista nyt, ja miten maailma muuttuu. Maisemaa junan ikkunassa ehti vaihtua hyvän matkaa. Oiva tuntui ikäisekseen todella terävä-älyiseltä ja oli hyvin kiinnostunut Vesan suunnitelmista.

”Seuraavalla asemalla jään pois”, Oiva sanoi yllättäen hieman hartaalla äänellä.

”Haluaisin sitä ennen kertoa  vielä pienen tarinan.. jos jaksat kuunnella… niin..”

Vesa nyökkäsi.

”Sinussa samaa kuin minussa aikoinaan. Nuori mies tuommoisen nahkasalkun kanssa, niin, ja isä, joka tekee tahtonsa selväksi..”.

Oiva odotti tovin kuin antaakseen Vesalle aikaa tulla tunnelmaan mukaan.

Niin tosiaan, minäkin olin joskus nuori. Täynnä halua näyttää kaikille mihin pystyn. Isä kyllä piti huolen, etten ylpistymään päässyt. Menin töihin paperitehtaalle. Ja kovaa töitä tehtiinkin. Joku sen kai huomasi ja teki musta jätkien pomon. Ja sitten töitä tehtiin kahta kovemmin. Ja juhlittiinkin, herrojen kesken, niin semmoista se oli. Kauppa kävi ja rahaa tuli. Sieltä se tämä kellokin on, jonka jo huomasitkin. Paperitehtaalta ison kaupan jälkeen. Se oli nousukiitoa se, minulle ja tehtaalle. Ja veihän se aikaa, paljon tuli oltua poissa kotoa. Mutta en minä semmoisia murehtinut. Oli se vauhti niin kova ja menestyä piti.

Yhtenä päivänä oli todella iso idän kauppa lähellä onnistua. Siinä oli vastat ja viinat jo illaksi varattuna, kun kättä lyödään päälle. Silloin vaimo soitti konttorille, että nyt on äitimuoris täällä sairaalassa todella huonossa kunnossa, heti tänne, kun vielä ehtii. Vaan enhän minä voinu. Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa odottamassa. Riidaksihan se meni, niin vaimon kanssa siis. Kauppa saatiin kyllä sovittua.”

Oiva karisti kurkkuaan pari kertaa ja pyyhkäisi otsaansa. Vesa huomasi kuinka samalla liikkeellä kämmen kuin salaa kulki silmäkulmankin kautta.

”Aamulla sitten ajoin tehtaan autolla sinne sairaalaan. Äitee oli yksin huoneessaan, oli tila kääntynyt yöllä vähän parempaa. Hyvinhän täällä voidaan, huusin ovelta.”

”Minä minnekkään jouva lähteä. Miulla on työ kesken”, tiuskaisi äitimuori saman tien äänessään semmoinen poljento, etten ollut edes lapsena kuullut. Koitin siinä sanoa, ei tässä äiteen tarvitse nyt töihin joutaa.

”Vaiti!”

Siinä minä, paperitehtaan herra, seisoin äitini edessä kuin aikoinaan sokerivarkaista kiinnijääneenä.

”Äitees tekee kuolemaa ja sinä huudat vaimolles puhelimeen venäläisistä ja miljoonista. Oiva, mikä siusta on tullut? Oiva, mikä?! ”

Semmoinen piiska oli äiteellä katseessa, että tunki sieluun saakka… siinä olis pirukin pelännyt. En minä mitään sanotuksi saanut.

”Kun mie sen huutos vaimolles tuosta puhelimesta kuulin, niin kyllä päätin, ettei oo miun aika vielä. Tämän äiteen työ on pahoin kesken.”

Enää ei Oiva kyyneltä salannut.

”Silloin minä tajusin, kuinka pahasti olinkaan itseni antanut kovettua yrittäessäni todistaa maailmalle arvoani. Ei helvetti… Polvilleni kuule löin siihen äiteen viereen ja anteeksi pyytelin. Kun vanha äitimuori viimeistä kertaa silitti poskeani, päätin, ettei tästä eteenpäin mikään mene niiden tärkeimpien edelle. Ei mikään.

Seuraava yönä äitee nukkui pois. Mietin silloin, että olisin itseni tehtaalta irtisanonut. Mutta päätin jäädä, josko olis minusta ollu, vaikka esimerkiksi jollekin. Vähän niinku velanmaksuksi synneistä.

Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Vesa katseli ikkunasta lähenevää asemaa, haki mielessään sopivia sanoja. Oivan tarina oli järisyttävä. Jokainen sana sen jälkeen tuntui liian maallisesti tullakseen sanotuksi.

”Ki-kiitos. Tarinasta.”

Oiva kumartui eteenpäin, otti kiinni edessä olevasta istuimesta ja veti itsensä hitaasti ylös. Hän venytti selkäänsä ja antoi jäsentensä tottua taas uuteen asentoon. Sitten hän kääntyi takaisin hitaasti Vesaan päin.

”Ei minun paikkani tässä ollut, vaan tuolla toisessa päässä vaunua. Mutta kun näin nahkasalkkusi ja sinut kirja sylissäsi, niin päätin jäädä tähän… niin.. taisin sanoakin, minulla oli samanlainen salkku. Niille papereille, joihin venäläiset nimiään raapustivat.”

Tämän sanottuaan hän hapuilevin sormin irrotti kellon ranteestaan ja ojensi sen. Vesa teki käsillään torjuvaan eleen, mutta Oivan katseessa oli jälleen se voima. Silmät eivät kysyneet, ne käskivät: Ota. Vesa muutti torjuvan eleensä vastaanottavaksi kädeksi.

”Minä olen vanha mies, menen nyt katsomaan, kun lapsenlapset pelaavat pesäpalloa. Kyllä ne minulle siellä ajan kertovat. Ekonomin alku se voi sen sijaan kaikenlaiseen eksyä. Pidä kello.. ja älä tee samoja virheitä kuin minä tein… Niin.. ja oo Vesa hyvä äiteelles.… hyvästi sitten!”.

Oiva heilautti kättään ja käveli hitain mutta päättäväisin askelin taakseen katsomatta ulos vaunusta.

Vesa pujotti Silverstonen käteensä. Liikemiehen kello.

Kuinka turhamaiselta kauppias Erlingmarkin kaikkivoipainen nauru nyt tuntuikaan.

Typerys minä olen, luova satakielinen typerys.

Ota eteesi valkea paperi ja lyijykynä, aloita kirjoittamaan runo. Häh? En minä osaa mitään runoa kirjoittaa! Valitse valokuva ja keksi tarina sille, mitä kuvassa näkyy. Jaa a, mitähän keksisi, onpas vaikeaa. Tyhjä katse, kynnet koskettavat takaraivoa. Kauempaa katsoen voisi luulla, että häntä on juuri pyydetty kirjoittamaan teoria kaikesta olemassa olevasta.

Ehkä rohkaisu auttaa. Eihän runon tarvitse olla kuin kaksi riviä ja suomen kieli on täynnä riimejä. Talo ja valo – kuu ja puu. Kynä koskettaa hetkeksi paperia ja nousee uudelleen, tuskastunut huokaus. Terä piirtää sanan paperille, pysähtyy, sitten yliviivaa sen huolellisesti, ettei kukaan näe, mitä siinä luki. Ei se toiminut ollenkaan.

”En minä ole mikään luova tarinankertoja”, hän huokaa ja antaa kynän kieriä lattialle.

Harva meistä kirjoittaa ajatuksiaan paperille, mutta onko luovuus silti vain harvojen etuoikeus? Tilanne ei olekaan ihan yksinkertainen. Luovuuden puute on itse asiassa osa luovaa näytelmää. Uskotko? Suo, kuokka ja ritarilinnat asuvat kaikissa, sen minä aion sinulle nyt todistaa.

Muistele tilannetta, miten joku kertoi taidokasta tarinaa, kun hän oli unohtanut hoitaa lupaamansa asian. Muistele, kun joku saapui pahoin myöhässä paikalle. Jos meissä ei asuisi luovuus, kertomus myöhästymisestä olisi kolme sanaa pitkä ”en lähtenyt ajoissa”. Sen sijaan kerromme tarinaa, josta saisi aloituksen novelliin. Tapahtui sitä ja tätä. Siksi ainut vaihtoehto oli saapua myöhässä.

Mikä rohkea paljastus ”en lähtenyt ajoissa” olisikaan haavoittuvaisuudestamme. Riisua aseensa ja tunnustaa, en ole täydellinen. Mutta mutta mutta – samallahan minä luopuisin oikeudestani osoittaa seuraavaa myöhästyjää sormella. En olisi häntä parempi, vaan olisin kuin hän. Kukapa itseään osoittaa sormella, kun hiiliä jaetaan? Siksi luon synninpäästökseni tarinan myöhästymisestä. Se saa juonen kuin itsestään. Emme edes muista, mikä olikaan totta ja mikä uhrilahja tarinalle. Annamme suumme kertoa ja yllätymme itsekin. Mitä ihailtavaa luovuutta, mitä tarinankerrontaa!

Ei luovuutemme tässä vielä ollut, esimerkkejä on vaikka kuinka.

Näemme asemalla kuinka nainen kimaltaa timanteissaan kauniina kuin paratiisin lintu. Voisimme olla iloinen hänen puolestaan, nauttia kauneudesta. Meissä asuu kuitenkin metsästäjä, joka haluaa saaliikseen juuri tuon linnun. Jos jollain on vähän enemmän kuin minulla, se on ok. Jos jollain on paljon enemmän kuin minulla, se täytyy ampua alas. ”Katso nyt tuotakin naista. Kuinka raskasta tuollainen mallinuken elämä!” Hetkessä keksimme tarinan kertomaan, miksi emme mistään hinnasta vaihtaisi osia hänen kanssaan. Timantit ja kauneus pilaisivat elämän.

Me ihmiset olemme koomisia.

Me keksimme kaikenlaista ja sekoamme itsekin juonenkäänteissämme. Omassa tarinassamme olemme aina veteen piirretyn viivan paremmalla puolelle. Totta tai ei – emme me siitä pulaan joudu. Virheemme ovat sattuman pakottamia, puhtaita vahinkoja. Kaikki, minne emme itse yletä, on huonoa. En edes haluaisi kurottaa tuonne, sillä juuri tuo korkeus on typeryyttä.

Satiirimme valmistuu hetkessä, jos se auttaa meitä säilyttämään kasvojamme – ettemme siinä hetkessä olisi vähemmän kuin toinen.

Typerys minä ihminen olen, luova satakielinen typerys. Osaan improvisoida monta ivamukaelmaa siitä kaikesta, mihin en yltänyt ja missä en onnistunut.

Ehkä runoasi ei koskaan tule paperille, eikä sille kuvalle löydy tarinaa. Niin voi käydä, mutta se ei johdu luovuudestasi tai sen puutteesta. Se johtuu siitä, että sielunsa paljastaminen pelottaa. Mitä jos toinen ei pidäkään tästä. Ahdistumme – menemme kerälle kuin siilit. Juuri nämä piikkimme ovat pelkomme.

Pelko on meissä aina ja ikuisesti. Juuri kun luulemme voittaneemme pelon, huomaammekin vain vaihtaneemme sen kohdetta. Pelko on muodoton osa meitä. ”Minä pelkään, koska ihmisen osaan kuuluu pelätä ilman järkisyytä”, sanoi ei-kukaan koskaan.

Tarinamme elävät mukana ja yritämme luovilla tavoilla rationalisoida tunteemme. Sillä juuri luovia me jokainen olemme. Kasvatamme käärmeen satakertaiseksi ja kirjoitamme syntilistaa maailmalle, että saisimme ihmisen vierellämme hyväksymään, että syy ei ole minussa.

Voiko enää enempää luovuutta elävä olento itsestään tiristää!

Kun ensi kerran saat kynän ja paperin, kirjoita.

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin

Uuden vuoden alku on aina symbolinen taitekohta. Ajatuksissamme jokin päättyy ja jokin alkaa. Jokainen hetki voisi sisältää saman voiman, mutta vuodenvaihteessa tiedämme, että kaikki muutkin ajattelevat samoin. Silloin kaikki on aina helpompaa. Nyt minä kyllä aloitan ja lopetan.

Viikko ennen joulua olin tapaamisessa, jossa oli minulle käytännössä entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Vain kymmenen minuuttia olimme aiemmin keskustelleet ja sopineet, että tavataan myöhemmin ajan kanssa. Alun pienen small talkin aikana yksi henkilöistä sanoi: ”Mä olen lukenut sun tekstejä, herätti hyviä ajatuksia”.

Kiitin iloisena palautteesta ja keskustelu jatkoi kulkuaan jo toiseen suuntaan. Myöhemmin kotiin ajellessa tuo pieni hetki palasi mieleen. Tunsin itseni Ihaaksi – aasiksi, joka ei osaa nauttia. Ja Pönttö-örilääksi. Muistamatta edes mikä se on.

Tasan kaksi vuotta sitten aloin pitämään blogia. Suuri voima, joka silloin pakotti eteenpäin oli ahdistus. Ahdistus siitä, että haluisin olla rakentamassa parempaa kanssanne, mutta en osaa keskustella kielellä, joka vallitsee. Kuin äidinkieleni olisi vasta neljäs kieleni – miten tämä kaikki sanotaankaan tässä hetkessä suomeksi?

Muistan, kun aikoinaan lähdimme lasten kanssa ajamaan Helsinkiin. Sinne on täältä matkaa vajaa 400 kilometriä. Oli jo iltapäivä ja vartin ajon jälkeen 2-vuotias kysyi: ”Ollaanko me siellä yötä?” Sympaattinen kysymys, johon on itse asiassa todella vaikea vastata. Miten hahmottaa 2-vuotiaalle, mitä tarkoittaa neljä tuntia tai 400 kilometriä? Sitä ei voi vaan sanoa, se täytyy kertoa, hänen kielellään. Onneksi aikaa oli, joten samaa asiaa pystyi lähestyä useammastakin kulmasta. Muistatko kauanko Pikku Kakkonen kestää? Onko se sun mielestä pitkä aika? Tämä on vähän kuin katsottaisiin neljä Pikku Kakkosta peräkkäin… Ja niin edelleen.

Tämä oli harvinaista herkkua. Arjen elämässä harvoin voidaan yhteistä ymmärrystä lähestyä rauhassa. Kaiken pitäisi tapahtua aikamääreessä ja ”selkeästi”.

”En minä tuota tarkoittanut, vaan sitä, että tämä on vasta yksi kulma asiaan…”

Turha huudella, juna liikkuu jo.

Ahdistus nousee.

Kirjoittaessa on aikaa niin kauan kuin vain haluaa käyttää. Etsiä sanoille se sävelkulku, jonka uskoo tavoittavan jonkin toisen henkilön sydämen. Testailla vaihtoehtoja, hioa turhaa pois. Sitten päättää, se on tässä.

Tietää ei voi, uskoa täytyy. Se ei ole ongelma. Uskoa minulta löytyy. Mitä kauniimpi mieli – sitä onnellisempi arki. Siinä se on. Se, mistä en mitään halua ottaa pois. Syy miksi nähdä kaikki vaiva.

Pönttö-öriläs sai tuntemattomalta palautteen ja meinasi muutaman sekunnin kiitoksella kuitata sen pois. Aasi. Tuossa hetkessähän on kulminaatiopiste. Sanojen sävel kulkee jonkin lävitse ja saa aikaan jotain, joka ei ole enää sama kuin alkuperäinen. Olkoot se, mitä ikinä onkaan, niin sitä ei olisi, jos ei olisi ollut alkuperäistä sykäystä. Ei minun kanssa tarvitse olla samaa mieltä mistään. Mutta jos joku vuokseni miettii syvemmin niitä asioita, joita kannattaakin miettiä, olen onnellinen.

Kaksi vuotta on toisaalta ollut pitkä aika. 107 tekstiä blogiin ja melkein 13 000 näyttökertaa. Innostavan paljon palautetta ja keskusteluita. Mieltä lämmittävän moni on ollut asioista eri mieltä. Silloin tietää, että kysymys osuu oikeaan, vaikka vastauksia ei vielä olisikaan.

Toisaalta se on lyhyt aika. Minulla on nyt sama paita päällä kuin ensimmäistä tekstiäni kirjoittaessa. Onko mikään lopulta toisin vai piirränkö vain kuvioita sulavaan kuuraan? Ei väliä. Totta kai sillä on rajat, kuinka kauas suurimmankin suden ulvonta kairassa kuuluu. Mitä sitä murehtimaan?

Nousta ja jatkaa – tälle polulle nimeni kirjoitettiin.

Harjoittelu ei tee mestaria

Kun tekee saman asian 10 000 kertaa, tulee hyväksi. Tätä vanhaa viisautta usein toistellaan. Tottahan se on, ettei kukaan syntyessään ole maailman mestari. Toisaalta ei pelkkä määräkään luo laatua.

Vuonna 2004 asuin Vaasassa ja sain vihiä, että entinen Wild Force legenda saattaisi suostua kitaraopettajaksi. Tämä oli kova uutinen. Bändi oli totta kai tuttu ja levyt löytyivät hyllystä. Kävelin silloiseen musaliikkeeseen Vaasassa ja kysyin, että mites on, jaksaisitko opettaa.

”Jaaa.. no…. En tiedä kyllä.. Nooo… mitä musaa sä kuuntelet?”

”Mitäs mä kuuntelen.. Stevie Raytä, Hendrixiä, Rainbow, Deep Purple… niin ja Wild Forcea.”

Ilme kirkastui hieman: ”Jaa mä luulin, että jotain heviä.”

Hetki juteltiin lisää ja sitten tunti sovittiin. Ensimmäisellä kerralla vähän yleisellä tasolla katseltiin, että missään mennään. Toinen soittotunti alkoikin sitten kysymyksellä: ”Osaatkos sä tän Long Live Rock’n Roll.. tää Rainbow”. Oli sitä soitettu bändinkin kanssa eli hyvinkin oli biisi tuttu. Nyökkäsin ja lähdin veivaamaan biisiä.

”Jahas, tiedätkö mikä tosta puuttuu? Sä et soita sitä oikein.”

Aluksi en tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta kun mestari itse lähti soittamaan samaa biisiä, niin se oli kitaraharrastukseni kevyesti opettavaisin yksittäinen hetki. Vau!!!!

Olin soittanut melkein kymmenen vuotta kitaraa ja ollut mukana monenlaisissa bändeissä. Kun mestari näytti, miten rokkia oikeasti soitetaan, tajusin oman sokeuteni. Kyse ei ollut määrästä, siitä, ettenkö olisi soittanut biisiä tarpeeksi monta kertaa. Ei. Kyse oli siitä, että kaikkien noiden soittokertojen aikana en ollut tajunnut ollenkaan keskittyä oikeisiin asioihin.

Ne pari vuotta, jotka sitten mestarin opissa kuljin, opettivat enemmän kuin mitkään vuodet ennen tai jälkeen sen. Minulla ei ole lahjakkuutta vain kuunnella levyiltä, miten jutut menevät. Minulla ei ole pitkäjänteisyyttä opetella nuotteja tai analysoida omaa soittoani nyanssitasolla. Mutta kun mestari näyttää ja kertoo, niin minä tajuan.

Harjoittelu todellakin on eri asia kuin toistaminen, mestariksi tekevässä harjoittelussa ei pelkkä määrä riitä. Oli se sitten 1000 kertaa tai 10 000 kertaa. Määrä tarvitsee kaverikseen kaksi kaveria: symbioosin ja rajojen puskemisen.

Symbioosi tarkoittaa henkilökohtaista suhdettasi siihen, mitä teet. Sinä olet ainutlaatuinen sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Ei missään ole yleispätevää ohjetta, joka kertoisi täydellisen vastauksen, kuinka tulisi toimia. Sinun täytyy tuntea itsesi, omat heikkoutesi ja vahvuutesi. Itsesi tunteminen ja sitä kautta itsesi hyväksyminen ovat mestariksi tulemisen keskiössä. Minä kitaransoittajana olin ollut ihan liian laiska miettimään nyanssitasolla soittamistani. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle päin naamaa ”ei noin, vaan näin”. Sama oppi pätee minulla muissakin asioissa. Unohdun hyvin nopeasti elämään hyvyyden illuusioissa, jos joku ei ole sanomassa ”ei noin”. Minun täytyy jatkuvasti pyrkiä itseäni parempien seuraan. Sieltä saan eteenpäin vievää voimaa ja nöyryyttä. Ei ollut helppo myöntää itselle aluksi, että minulla on taipumus kuvitella itsestäni liikoja, jos kukaan palauta maan pinnalle.

Symbioosi rakentuu lisäksi aina kahdesta asiasta. Itsensä tunteminen ja hyväksyminen on se ensimmäinen puoli. Toinen on viisaus ja taito nähdä nyansseja. Mitä ikinä onkaan se, missä haluat onnistua, sinun kannattaa kasvattaa nyanssiherkkyyttäsi juuri siinä. Jos kaikki näyttää samalta, on jokainen valinta yhtä hyvä. Mitä enemmän näet nyansseja, sitä paremmin osaat poimia helmiä. Ei auta, että tiedät, mikä toimii sinulle, jos et tunnista, koska olet sen äärellä.

Rajojen puskeminen on symbioosin lisäksi se toinen keskeinen menestystekijä. Meillä ihmisillä on surullisen monesti tapana sanoa: ”kyllä mulle riitää, että…”. Se on mitä parhain defenssi epäonnistumista vastaan. Jos et koskaan yritä hypätä korkeutta, et voi koskaan tiputtaa rimaa.

Rajojen puskeminen ja venyttäminen rakentuu sekin kolikon kahdesta puolesta. Ensimmäinen on, että olet ylipäätään tietoinen rajoistasi ja pyrit silti ylittämään ne. Aina on jokin syy, miksi rajat ovat tänään siinä missä ovat. Tutki ne syyt. Kaikki se, mitä olet tehnyt tähän asti, on tuonut sinut tähän päivään. Tiedät, mistä olet tullut ja haluat tehdä jotain entistä paremmin.

Voit toki epäonnistua mutta se ei ole kiinni siitä, mitä teet. Epäonnistuminen on mielentila. Luovuttajat epäonnistuvat, eivät voittajat. Voittajat eivät vain vielä ole onnistuneet. Heille kaikki ennen onnistumista on vain matkaa, josta nauttia.

Pienenä lisämainintana, että niin symbioosissa kuin rajojen puskemissakin, auttaa paljon se, millaisessa ympäristössä liikut. Mitä paremmin ihmiset ympärillä jakavat intohimosi ja draivisi, sitä parempaa vinkkiä, vaikutetta ja palautetta heiltä saat. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat unelmansa saavuttaneet ilman muita.

Minä olen ikuisesti kiitollinen mestari Jan Stolpelle. Ei niin, vaan näin -hetki avasi silmäni näkemään oma rajallisuuteni. Ei ole yhden tekevää, miten treenaan ja missä treenaan. Siinä pitää olla viisaus ja sielu mukana. Jos lumihiutale ei tajua sulavansa auringossa, mitä hyötyä sen on hioa itsestään kauniimpaa?

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Vitsi, joka ei naurata

Moni ehkä onkin kuullut vitsin: How do you spell boring?

F-O-O-T-B-A-L-L

Juttu kyllä täyttää vitsin tunnusmerkit, mutta minun on mahdotonta osata sille nauraa.

Kuvitellaan, että tulet töiden jälkeen väsyneenä kotiin ja rojahdat sohvalle. Avaat telkkarin ja sieltä tulee futismatsi, jossa joku pelaa jotain vastaan jossain sarjassa, joka on jossain vaiheessa. Jos et lisäksi ole aiemmin juurikaan katsonut lajia, niin kyllä se varmasti tylsältä näyttääkin. Keitähän noi on? Miksi ne kaatuilee noin ja miksi toi peli vihellettiin poikki kesken hyökkäyksen? Booooring!

Tai sitten toisaalta.

Lapsuuteni keskeisin harrastus oli jalkapallo. Sitä pelattiin joukkueessa, pelattin muuten vain kentällä ja pelattiin kotipihassa isän tekemään maaliin. Futis oli ystävyyden ytimessä monella tapaa. Tänään olen 35-vuotias. Enää ei kaverit polje pyörällä pihaan ja soita ovikelloa, että mennäänkö kentälle. Elämä on ripotellut meitä eri paikkoihin. Kun Valioliigakierros pyörähtää, niin alkaa myös Whatsapp väristä. Se on sytyke pitää vanhojen kavereiden kanssa aktiivisesti yhteyttä. Kertoa samoja vitsejä uudestaan ja muistella vanhoja. Me ollaan edelleen me, ja futis on edelleen ystävyyden ytimessä.

Jalkapalloon liittyy totta kai myös fanitus. Se, mikä alkoi 90-luvun alussa Eric Cantonan pystyyn nostetuista kauluksista, jatkuu edelleen. On upeaa, kun jotkut tarinat kantavat läpi vuosikymmenten. Muistan, kun David Beckham siirtyi Real Madridiin, sinne synninpesään. Revin Beckhamin paidan takapihalla ja sen jälkeen poltin sen saunan pesässä. -99 keväällä ManU puolestaan voitti mitä maukkaimmin kääntein Mestareiden Liigan. Muistan sen uskomattoman fiiliksen silloin, ja kuinka monta kertaa noihin hetkiin onkaan palattu. Ja edelleen, kun ManU häviää, niin eniten **tuttaa kaikki.

Tuohon ajatukseen jatkuvuudesta ja fanituksesta liittyy myös henkilötarinat. On aina mielenkiintoista seurata, miten jonkun juniorin ura lähtee kehittymään akatemiassa ja seurata, miten tarina etenee aikuisten peleissä. Lukea elämänkertakirjoista tarinoita kulissien takaa ja seurata spekulaatioita, kuka siirtyy ja mihin seuraan.

Kun näihin tarinoihin taustalla ehtii vuosien aikana perehtyä useampiaan, niin enää ei kentällä pelaakaan kuka tahansa, vaan tiedät pelaajien tarinoita ja heihin muodostuu erilaisia tunnesiteitä.

Futiksesta on myös hauska lyödä vetoa. Se on tuo aina oman pienen jännityksensä kierrokseen.

Ystävien yhteen tuominen, jatkuvuus, fanitus, tarinat kulissien takana, vedonlyönti… kun nämä kaikki laskee yhteen, niin on helppo ymmärtää, miksei ”jalkapallo on tylsää” -vitsi naurata. Paljon herkemmin hymyilyttää lausahdus ”elämä on osa jalkapalloa”.

Jalkapallo ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan se on väline kokea yhdessä ja erikseen ihmisen tunneskalaan eri päitä. Kaikki hetket lajin ympärillä ovat ihanasti elämänmakuisia ja se on jatkokertomus, joka jatkuu vuodesta toiseen.

Mitä tällä haluan sitten sanoa?

Sen, että joskus me katsomme asioita radikaalisti eri kulmista. Silloin koko keskustelu aiheesta voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta. Se, miten itse näen asiat, on vain yksi tapa katsoa. Silloin on aina iso kiusaus ajautua ajattelemaan, se, mitä näen, olisi jotenkin asioiden todellinen laita. Todellisuus on kuitenkin aina paljon enemmän kuin minun näkökulmani.

Tässä on se tämän tarinan tärkein ajatus:

Jos emme kykene venyttämään sieluamme omia intuitioitamme pidemmälle, pakotamme itsemme elämään mustavalkoisessa maailmassa. Sellaisessa, jossa on vain heitä, jotka ovat oikeassa, ja heitä, jotka ovat väärässä. Sellaisessa maailmassa paha viihtyy ja kasvaa. Mitä tyhmempi sallin itseni olla, sitä helpompi minun on vihata. Kuilut ihmisten välille syntyvät siitä, kun pidämme omaamme kaverin omaa parempana. Paha kuolee, kun asioille antaa piirtyä värejä. Kaunis mieli näkee mahdollisuuksia ja ymmärtää erilaisia.

Ei kaikki, mikä on tylsää, ole tylsää. Joskus se olet vain sinä, joka et ole vaivautunut perehtymään.

Hittoon valtatiet

Usko omaan juttuusi, kulje polkuasi. Näin sanottiin ja millainen mieli vastaankaan väittäisi? Reppu selkään, eväsleivät ovat voideltuina. Ota suunta auringosta ja anna mennä. Tärkeintä elämässä on löytää oma juttu.

Se on helppo sanoa. Kuulostaa todelta kuin pyhät säkeet.

Minä lähdin matkaan. Kuljin pitkin valtatietä, enhän tiennyt muutakaan suuntaa. Siellä kyllä seuraa löytyi, eihän se muuten valtatien arvoa olisi saanutkaan. Joukossa on ihmisen hyvä kulkea. Naureskelimme ja lauleskelimme. Virtaa riitti, eikä tie loppunut kesken. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme niin samanlaisia.

Totta tosiaan, olemme samanlaisia, niin kauan kuin olemme samanlaisia. Sen jälkeen se loppuu ja kaikkialle piirtyy aavistus yksinäisyydestä.

Eikä mikään kestä ikuisesti.

Ei edes se, mikä ikuiseksi luvattiin. Tämän ymmärtäminen vie mahdottomasti aikaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Kun ensimmäinen askel painautuu valtatien pintaan, on todella vaikea käsittää, paljonko aikaa on vähemmän-kuin-ikuisuus. Ääretön miinus yksi on edelleen ääretön, piirsi kaljuuntuva matematiikan opettajakin aikoinaan liitutaululle.

Tässä uskossa minä olin.

Väki laulaa valtatiellä, ei se väsy vieläkään. Riemukulkua riittää, kunnes tulee päivä, jolloin käteni kopeloi tyhjää reppua. Eväät ovat syötyinä, on pakko pysähtyä. Tie edessäni mutkittelee varovaisesti. Silmä kantaa kauas – kulkijoita taivaltaa jonona, kunnes ne ovat vain mustia pisteitä juuri ennen katoamistaan horisonttiin.

Tässä seison, mitä muuta voin?

Kulje omaa polkuasi. Niinhän se oli.

Heilautan kättä hyvästiksi, muutamat vastaavat. Toivottavat onnea, mutta eivät salli askeleensa tauota minun vuokseni. Mitä lopulta onkaan yksi kaiken keskellä?

Loikkaan ojan yli siimekseen, tästä se polkuni alkakoon.  Puiden varjossa ilma on kostean raikas. Melu hiljenee, kun kulkee syvemmälle. Olo tuntuu vapautuneelta, tässä olen vain minä itseni kanssa. Mihin niitä naurajia tarvisinkaan?

Askel litsahtelee kosteilla sammalilla. Lauleskelen muutaman säkeen, kunnes huomaan, että yksin laulaessa epävireen huomaa paljon helpompi. Joukossa huutokin on laulua.

Kukkulan päällä on pieni puuton alue, jossa on kiviä kasaksi. Hauta – olen nähnyt samanlaisen ennenkin. Kiipeän ylemmäs ja katselen kivikasaa ääneti, tuntemattoman viimeinen leposija. Sinä olet kuin minä. Polvistun kuiskamaan: ”Mikä sinun nimesi on?” Ainut, mikä meidät erottaa, on, että minä en vielä ole muinainen.

Nousen ja pyyhkäisen otsaani. Ympärillä jokainen suunta näyttää samalta. Kun seisoo metsässä ilman tietoa, mihin jatkaa, huomaa, miten lyhyelle silmä sittenkään kantaa. Jokainen suunta puhuu tasavertaisena puolestaan. Jos en kulje katsomaan, mitä tuon tiheikön jälkeen on, en saa sitä koskaan tietää. Jos taas kuljen sinne, en koskaan näe tuon paasimaisen kallion taakse. Hittoon valtatiet. Haluan tutkia koko metsän ennen kuin minun päälleni pinotaan kiviä. Piirtää kartan ja antaa sen seuraaville. Siinä on tekemistä.

Kouraisen muutaman puolukan suuhuni, mausta tulee mieleeni lapsuus.

Tämä oli minun valintani, en minä muualla osaa olla.

Olet pahempi maailmantuhoaja kuin hän

Koko evoluutiohistoria rakentuu paljon ajatukselle, että toiset yksilöt/lajit pystyvät vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin paremmin kuin toiset. Sinne jäi neandertali, kun ei pärjänny homo sapiensille. Sinne dinosaurukset, kun tuli meteoriitti.

Samanlailla yhden lajin sisällä tietyt ominaisuudet katoavat ja tietyt vahvistuvat. Niillä eläimillä, joita tänä päivänä elää on mitä uskomattomimpia keinoja vaalia henkeään. Suojavärit, myrkyt, nopeus, hätähuudot ja rivi muita keinoja, jotka ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämän luonnon hitaan mutta laadukkaan muokkautumisen huomaa, kun tuodaan lajeja mantereelta toiselle. Minkin tultua Amerikasta Suomeen on vesikko kadonnut kokonaan ja hilleristä tullut uhanalainen. Ne elävät samoilla alueilla, mutta minkki agressiivisempi ja isokokoisempi, joten se on vallannut tilaa.

Mitä yritän sanoa, on, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa.

Biologia ei tunne tasa-arvoa.

Satoja vuosia sitten nousi humanismi, jossa usko ihmisen järkeen ja kykyyn korostuu. Sen sijaan, että kaiken selitys olisikin Jumala, ihmisen pitääkin löytää merkitys itse elämästään. Ihminen itse on tarkoitus.

Viime vuosikymmeninä on puolestaan vahvistunut paljon ajatus, että eläimilläkin on tunteet. Ehkä ihminen ei olekaan ihan kaiken muun yläpuolella. Enää humanismikaan ei riitä vastaukseksi elämän merkityksestä.

Mihin on tultu tänään?

Tasa-arvon ajatuksesta on tehty lyömäase poliittisiin ja ideologisiin leikkeihin. Röyhkeää mutta totta. Jenkkilässä käytetään terveydenhoidon varoja enemmän per terve rikas kuin per sairas köyhä, koska rikkaalla on vakuutus, jota lääkärifirmat voivat lypsää. Mutta se on ihan ok, koska ”kaikilla on samat mahdollisuudet”. Täydestä menee kuin väärä raha. Vastaavia esimerkkejä siitä, miten tasa-arvoa käytetään epätasa-arvon oikeutuksena, löytyy pilvin pimein.

Jos tälle asialle haluaisi tehdä jotain, miten sitten kannattaisi toimia?

Siinäpä se vaikeus juuri asuukin.

Rajattomuus maailmassa ei toimi, mutta suurin osa rajoista ja säännöistä aiheuttaa eriarvoisuutta. Taitaa olla ihmiskunnan vaikein kysymys: mihin vetää milloinkin yhteisen hyvän raja?

Vaikka yhteiskunnissa onkin päättäjiä, joiden äly riittää näkemään valoa kompleksisissa asioissa, niin käytännössä missään maassa ei ole poliittista järjestelmää sen tehokkaaseen toteuttamiseen. Suuret massat äänestävät ja suuret massat ovat kiinnostuneita vain niistä tarinoista, jotka he tajuavat riittävän helposti ja riittävän nopeasti. Kaikki viisaus yli sen kääntyy itseään vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin pitäisi 12 -vuotiaalle kertoa muutamalla lauseella millainen on hyvä avioliitto. Mitä meille jää käteen tästä haasteesta, on ihan järkyttävän suurella painoarvolla kyllä/ei -väittely.

Ei kivihiilelle. Suomi luopuu siitä vuoteen 2029 mennessä. Just näin! Ilmastoa pitää suojella! Mitä tapahtuu vapautuneille päästökiintiöille? Ne menevät muualla EU:ssa jakoon. Sama saaste pusketaan sitten taivaalle jostain muualta. Mutta saatiinpa täällä jotain kiellettyä.

Mihin menevät palautetut muovipullot, uudelleen käyttöön pulloina? Ei. Niistä tehdään sadetakkeja, reppuja, muovikuitua jne. Uudet juomat pullotetaan uusiin pulloihin.

Meidän yhteisöllisen tason ajattelu ei salli moninaisuuksia, vaan se typistyy aina torsoksi, joka parhaimmillaankin sivuaa kokonaisuutta. Tämän takia tasa-arvoakin on helppo ruokkia sutena ja puhua lampaana. Poliittinen systeemi pakottaa toimimaan tavoilla, että torsoajatteleva äänestäjäkunta pysyy tyytyväisenä. Sen hinta näyttää tällä hetkelle olevan todella kova. Ääriajattelu elää vahvistuvaa renesanssia ja poliittinen päätöksen teko tärkeissä asioissa invalidisoituu. Muistamme, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa. Aina on joku, joka hyötyy enemmän kuin toinen.

Kaikkea ei voi kieltää. Kaikkea ei voi sallia. Mitä voimme sitten tehdä?

Lopettaa se perkeleen mustavalkoinen ajattelu siitä, miten yksi asia korjaisi kaiken. Ei silleen, että joku muu lopettaa, vaan minä itse lopetan. Tänään. Nyt.

Laittaa vapautunut energia siihen, miten voimme tuoda asioiden eri puolia enemmän yhteisiksi. Mitä parempi on yhteinen ymmärrys, sitä viisaampi on yhteinen päätös.

Jokainen keskustelu, jonka käyt. Jokainen lause, jonka someen kirjoitat. Jokainen tykkää-klikkaus, jonka painat. Jos näillä edistät mieluummin kapeaa torsototuutta kuin todellisuuden moninaisuutta, niin olet pahempi maailman tuhoaja kuin hän, joka laittaa muovipullonsa suoraan roskikseen.