Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Se oli siinä, mutta se riitti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Kokoonnutaan toteemin ympärille kello 8

Olin jokunen aika sitten mukana keskustelussa, jossa pohdittiin mitä on pyhyys ja henkisyys. Mukana ollut diakoni sanoi, että kyllähän yksin Jumala on pyhä, mutta lavensi aihetta myöhemmin jatkamalla: ”Kyllähän toisaalta jostain kauniista järvimaisemasta voidaan sanoa, että tässä on jotain pyhää”. Lopullista määritelmää ei löytynyt. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten noinkin arjesta irrallaan oleva aihe on saanut ihmisen historian aikana omakseen niin lukemattoman määrän huomiota.

Mitä se pyhyys tosiaan on? Ja onko se edes mitään vai ainoastaan kokemus sisällä sielussa? Vaikka vastausta ei koskaan löytyisikään, niin yksi tärkeä ajatus nousee tästä kokonaisuudesta:

Riippumatta siitä, mitä kaikkea pyhyys on, se on jotain, joka koskettaa ihmistä voimakkaasti.

Mielleyhtymät pyhyydelle viittaavat vahvasti uskonnolliseen suuntaan. Tarkoitus on kuitenkin puhua paljon laajemmasta kokonaisuudesta, joten ehkä henkisyys onkin sopivampi sana.

Oikeastaan kaikissa maailman kulttuureissa on uskoa henkiin ja henkisyyteen. Tarina vaihtelee, mutta usko yliluonnolliseen löytyy niin Tyynenmeren heimoilla, Amazonin sademetsissä, kuin meidän läntisessä maailmassakin.

Miksi henget ovat kaikkialla? Miksi niitä on niin monenlaisia eri versioita?

Jonathan Haidt selittää hengellisyyden kehityshistoriallamme. Aikojen saatossa, kun kaksi eri heimoa ovat kohdanneet, se heimo, joka toimii paremmin keskenään yhteistyössä, on todennäköisemmin voittanut. Heimon yhtenäisyyteen on puolestaan vaikuttanut merkittävästi, onko sillä jotain yhteistä itseään korkeampaa, johon uskoa, ja jonka äärelle kokoontua. Kun aikojen saatossa korkeamman äärelle kokoontuneet ovat voittaneet lukuisia ja lukuisia kertoja, on henkisyys kehittynyt osaksi ihan ihmisyyden ydintä. Siksi vielä tänäänkin ihmiset kokoontuvat rinkiin kasvattaakseen yhtenäisyyttä.

Ihmisessä on siis sisään rakennetusti kaipaus jonkin itseään suuremman äärelle. Ja sen äärellä pääseminen ja siellä oleminen yhdessä yhdistää meitä voimakkaalla tavalla. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mihin jumalaan, henkiin tai muihin vastaaviin ihminen uskoo. Vastauksia on monia, mutta ne kaikki vastaavat yhteen ja samaan kysymykseen.

Henkisyyden rooli yhteiskunnassa on muuttunut kehityksen mukana paljon. Henkisyys on siirtynyt pois instituonaaliselta tasolta kohti yksityistä tasoa. Enää ei ole yhdistävää kansan kirkkoa, vaan iso osa meistä joutuu vastaamaan henkisyyden tarpeeseensa itse. Me lähestymmekin henkisyyden ydintä hyvin erilaisilla kokemuksilla. Korkealle tunturin huipulle kiipeäminen ja maiseman näkeminen sieltä käsin tai kesämökille vetäytyminen ja korostetusti luonnon äänten kuunteleminen ovat esimerkkejä tästä.

Me myös luomme kaikenlaisille tiimeille ja ryhmille Whatsapp-ryhmiä, bemarin omistajat liittyvät bimmeriforumille, Tappara-fanit kantavat kirvespaitaa. Esimerkkejä ryhmänä jonkin äärelle kokoontumisesta näkyy kaikkialla arjessa, vaikka perinteiset henkisyyden instituutiot ovatkin menettäneetkin arvovaltaansa.

Kun yksi toteemi kaadetaan, ihminen pystyttää uuden.

Tunne ryhmästä, että on jokin, joka on me, ja tunne jäsenyydestä tähän ryhmään sellaisena kuin olen, on tämän henkisyyden ytimessä.

Jos katsoo samaa asiaa toisesta kulmaa, niin tekemisen tempo on arjessamme kasvanut. Asioita tulee ja asioita menee. Nykyihmisellä on aikaa käytettäväksi yhteen asiaan kroonisesti liian vähän. Siksi vastausta henkisyyden tarpeeseen haetaan enemmän ja enemmän myös työelämästä. Nykyään töissäkin puhutaan kutsumuksesta tai jopa elämän tarkoituksesta. Ajatus kutsumustyöstä on kyllä kaunis, mutta ihmisen elämä on kuitenkin paljon primitiivisempää biologiaa kuin kuvitelma siitä, että joku syntyisi lääkäriksi ja toinen muusikoksi.

Tämä primitiivisyys ei kuitenkaan kelpaa meille vastaukseksi, koska meillä on sisällämme tarve henkisyyteen. Tätä tyhjiötä täyttääksemme olemme keksineet tarinan kutsumustyöstä ja elämän tarkoituksesta.

Todella tärkeää on tajuta, että ne työpaikat, järjestöt ja ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan mahdollisuuden koskettaa tätä henkisyyden tasoa, ovat todella vahvoilla. Mitä henkisyys sitten tarkoittaa töissä, on kuinka hyvin (tai huonosti) ihmiset kohtaavat toisensa merkityksen, arvojen ja ihanteiden tasolla. Yhteinen arvo, vaikkapa sinnikkyys, voi lukea paperilla ja jokainen osata toistaa ulkomuistista sen selityksen. Tämä ei vielä luo minkäänlaista sisäistä merkityksen kokemusta. Vasta kun arvot ja niiden merkitys ovat jotain, jonka ympärille voidaan yhteisesti kokoontua ja joiden koetaan olevan jotain yksilöä suurempaa, niin todellinen (ja monesti se aiotun) ryhmän voiman on mahdollista tulla todeksi.

Ehkä yksi meidän keskeisimpiä tavoitteita pitäisikin olla ihmistä itseään suuremman yhteisen uskon ja toivon luominen yhteisten asioiden ympärille. Silloin ihmiset voivat tehdä ihmeitä ja käyttää koko pystyvyysreserviään.

Varmaa on, että jonkinlaisen toteemin jokainen meistä itselleen rakentaa. Mitä paremmin pystymme tehdä toteemeistamme yhteisiä, sitä enemmän saamme myös ryhmänä aikaan.

Ja silloin olemme valtameri.

Yksinolemisen mahdottomuus

Kun kirjoitan tätä, en ole varma katsooko viereisessä pöydässä istuva nainen ruutuani. Se kiusallinen tunne, kun pitäisi luoda jotain ja samalla joku tarkkailee.

Älä katso, tämä on vielä kesken.

Hänellä on aurinkolasit päässään. En voisi edes kääntymällä saada selville, missä hänen katseensa on. Kuitenkin jo ajatus siitä, että hän saattaa tarkkailla kirjoittamistani vaikuttaa minuun. Vieraat silmät näytölläni – ei huvita tehdä virheitä. Kirjoittaisin mieluiten valmista tekstiä suoraan. Jotain, mikä vakuuttaisit hänet, että olen pätevä kirjoittamaan näistä aiheista.

Ihan kuin harjoittelu olisi jotain, mitä pitää salata.

Saattaa olla, että hän tuijottaa edelleen. Myönnän, että mahdollisuus on isompi mielessäni kuin todellisuudessa. Tulen silti koko ajan enemmän tietoisemmaksi kirjailijan kykyjeni rajallisuudesta. Vaikka tämä mielestäni olisi paras tekstini tähän asti, se ei merkitsisi hänelle mitään. Jos hän koskaan lukee tämän, hän lukee tätä kuin mitä tahansa tekstiä. Todellinen maailma on julmempi kuin maailma pääni sisällä.

Pelkkä ajatus siitä, että joku katsoo minua, saa siis minut saa minut kokemaan oman rajallisuuteni. Rajallisuus, joka muodostuu nimenomaan vain muiden kautta. Se rakentuu mieleeni niistä ajatuksista, joita kuvittelen sinun ajattelevan. Sillä ei ole väliä, mitä oikeasti ajattelet, koska mahdollisuus riittää.

Ilman muita ihmisiä rajallisuutta ei olisi olemassa. Jos kukaan ei olisi koskaan kirjoittanut mitään, en voisi kokea nöyryyttä tai ylpeyttä oman tekstini äärellä. Koska maailma kuitenkin on täynnä kaikenlaisia tekstejä, vertaan itseäni niihin. Sinä vertaat minua niihin. Minun pitää miellyttää sinua ollakseni mitään tärkeää oman maailmani ulkopuolella.

Nämä kaksi voimaa ohjaavat minua; se, mitä haluan kirjoittaa ja se, mitä luulen sinun haluavan lukea. Mahdoton erottaa niitä toisistaan; mikä on yhtä, on toista. Se, mitä muut ovat mieltä, vaikuttaa jo ennen kuin kukaan on edes mitään mieltä.

Rakkaani seisoo peilin edessä ja kohentaa mekkoaan hieman olkapäistä. Varmuudeksi vielä kevyesti huulikiiltoa. Lyhyt katse itseä silmiin. Se on siinä.

”Näytänkö mä hyvältä? Voiko näin lähteä?”, hän kysyy ja pyörähtää kevyesti ympäri. Katsahdan häneen. Tähän kysymykseen on vain yksi vastaus.

”Näytät upeelta. Pianko lähdetään?”

Ei teatterin hämyisyydessä edes erota huulikiiltoa tai mekon yksityiskohtia. Miksi silti täytyy näyttää hyvältä?

Ihminen arvioi toistaan jatkuvasti. Sillä, katseleeko juuri tämän teatteri-illan aikana kukaan, ei ole merkitystä. Emme halua näyttää hyvältä varmuuden vuoksi – jos joku sattuisi katsomaan. Haluamme näyttää hyvältä, koska tiedämme siinä olevan monia sosiaalisia etuja. Jälleen pelkkä ajatuskin riittää. Ajatus näiden sosiaalisten etujen lankeamisesta itselle tuo hyvänolontunteen. Samoin tahra vaatteissa häiritsee, vaikka sitä ei kukaan muu olisikaan nähnyt.

Se, miltä itse haluaa näyttäämuodostuu jo lähtökohtaisesti ajatuksen kautta, että on olemassa muita ihmisiä. Jos istuisinkin kotona yksin katsomassa Netflixiä, ei hyvältä näyttäminen olisikaan enää yhtä tärkeää.

Osa kaikesta siitä, mitä olemme ja teemme, kiertää aina muiden kautta. Me peilaamme koko ajan itseämme kaksilla katseilla: omin silmin ja muiden silmin.

Kuka minä olen ja miltä se, mitä aion olla, näyttää muiden silmissä.

Emme me siis ole yksin.

Emme ole yksin edes silloin, kun ketään muuta ei ole fyysisesti läsnä. Minä kokonaisuutena kaikkine ajatuksineni ja tekoineni olen aina riippuvainen siitä ajatuksesta, että on muita ihmisiä.

Olen yksi ja olen monta – olen osa tätä kaikkea, erottamattomasti yhteydessä sinuun.