Miten helkkarissa sen selittäisi?

Kun puitu pelto levittäytyy asuunsa, täytyy minun pysähtyä tekemään kunniaa. Siitä, mikä oli, on paljon vähemmän aikaa, kuin luuletkaan. Me olemme me, koska, se mikä oli, teki meidät. Sano mitä ikinä haluatkaan, uskoani tuohon et hetkauta milliäkään.

Peltojen takana moderni maailma kohoaa varjostuvaa metsää ylemmäksi. Tuulimyllyjä on tasan yhdeksän. Totta kai laskin ne, samalla, kun unohdin kuunnella, mitä ihmiset puhuvat. Välillä kiusaan itseäni ajatuksella, minne Platonin ideaopissa lopulta sijoitun.

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on ihan hyvä olla, vaikken puhu kenellekään?

Olen ollut mukana monessa, jossa kerrotaan, kuinka kauheaa kädenlämpöinen on. Ei tunnu miltään, kaikki vihaavat. Perspektiivihaasteiset laulavat perinnesävelmää. Kädenlämpöisen vaihteluväli on lopulta niin monesti ihmistä isompi. Erilaisuus ei ole tahdon tuoma saavutus, vaan kohtalo, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen asia.

Olen aina pitänyt taitelijoista. Heistä, joille kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen, vaan elämää voi rauhassa värittää ja se on ihan ok. Heidän kanssaan saatan unohtaa tuulimyllyjen absoluuttisen määrän.

Yksi taiteilijoista kysyi: ”Keksitkö kaiken vai kirjoitatko omasta naisestasi?”

Onko kukaan koskaan kirjoittanut mistään todellisesta? Onko kukaan koskaan tosiaan keksinyt kaiken? Me jokainen olemme velkaa todellisuudelle. Ei sillä, että sitä koskaan tarvitsisi maksaa takaisin. Riittää, kun tiedostamme.

Maasta olemme syntyneet, kädenlämpöisiksi päätyneet. Ihminen on ihme, muttei lopulta niin ihmeellinen. Muottia muisti Luoja lopulta harvoin vaihtaa. Se meitä yhdistää.

Saattaapa joskus vääristääkin, jos ei kaveri ole ensi näkemältä kuin minä.

Nythän hevonen keulii, mopo laukkaa. En pysynyt asiassa.

Rakastanko naista, josta kirjoitan?

Ihon päällä vai ihon alla? Lasken tuulimyllyjä, mutten kysele kuulumisia. Elän todellisuudessa, jossa sisimpäsi on minulle sinä. Pintaan voi tatuoida ristin tai saatanan, mutta ihomme alle emme pääse edes itse. Siellä asuu värähdys sitä, joka lopulta tuo meidät erottamattomasti yhteen. Sitä minä kuuntelen ja sanat menevät minulta niin helposti ohi.

Sano nyt jo, rakastatko?

Kyllä, mutten koskaan luvannut tavallisuutta. Ensimmäisellä ratakierroksella uutuus saa kaiken tuntumaan arvoitukselta, jännitys myötätuulena keventää askelta. Tiedät kyllä, mistä puhun. Se men inte röra, men du rör andå. Jännitys saa lupaamaan enemmän kuin koskaan oli varastossa toimittaa. Tiedät, mutta haluat silti sokeana uskoa. Lopulta se sattuu, muttei monesti niinkään pahasti, koska olihan sinulla aikaa hioa kaatumistekniikkaasi.

En osaa rakastaa leikisti. Välitän ihan liikaa kirjoittaakseni, jostain, mikä elää vain päässäni.

Tuuli puhaltaa lakeudelta ja olen tuntevinani rukiin nenässäni. Hitaasti, antaa sen tulla. Tässä olen ja uskon, etten ole yksilö, vaan helmi nauhassa. Voinhan minä valita asioita, vaan en itseäni.

”Mistä sä kirjoitat”, hän kysyy.

”Sinusta.”

”Minusta, miksi?”

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on hyvä olla, vaikken osaisi selittää?

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

Vain sen takia, että samankaltaisista pidetään

Olen hiljakseen myöntynyt uskomaan, että minulla on kauniit silmät. Alun perin en asiaan juurikaan ottanut kantaa. En ole kovinkaan kiinnostunut peilikuvastani, eikä kukaan muukaan silmistäni puhunut. Sitten tuli ensimmäinen, joka sanoi niitä kauniiksi. Sitten tuli toinen ja sitten kolmas, ja niin minä nyt kirjoitan tässä asiasta.

Yllätyin aamulla, kun näin peilissä silmäni sinisinä. Olisin lyönyt vetoa, että ne ovat vihreät tai ruskeat, mutta siellä ne olivat. Varovaisen sinisinä, kuin itsestään epävarmoina. Muuten kasvoni näyttivät kyllä samalta kuin muistelinkin, oikealla sivulla oli ehkä yksi harmaa hius enemmän kuin viimeksi. Valokuvissa helpommin huomaa itsensä muuttuvan, peilissä harvemmin. Sininen oli tullut todeksi täysin huomaamatta.

Silmät tosiaan voivat vaihtaa väriä, jos murehtii jotain oikein paljon ja sitten löytää ratkaisun ja hetkessä kaikki koettu muuttuu sielua vahvistavaksi kokemukseksi. (Tuo ei ole ollenkaan totta, mutta huvitti silti kirjoittaa noin)

Olisin ehkä mieluummin ottanut rehelliset silmät. Se olisi sopinut paremmin kokonaisuuteen. Rehellisyydessäni on autismin pohjamaali. Sellainen luo hetkiä hyvässä ja pahassa, nousee tietoisuuteen ja uurtaa muistijälkiä. Olen asian kanssa nykyään sinut ja olisin mielelläni sallinut sen silmillenikin.

Ne saattavat olla siis siniset ja kauniit, mutten juurikaan katso ihmisiä silmiin. Sellainen ahdistaa, eikä se vain päättämällä muutu. Välillä hieman turha ylellisyys siis tuo kauneus. Sinisyydestä en osaa vielä sanoa.

Eräs, jota pidän suuressa arvossa, sanoi minulle kaksi viikkoa sitten, että jos onnistuisin muuttamaan kymmenen prosenttia itsessäni, voisin saavuttaa suurempia asioita.

”Älä ymmärrä väärin, eivät muut pidä sinusta, huolimatta siitä, millainen olet, vaan nimenomaan sen vuoksi. Jos vain vähän paremmin osaisit tulla muiden maailmaan.”

Muuttaa itsessään kymmenen prosenttia ei kuulosta lopulta niin paljolta. Toisaalta en tiedä, mistä aloittaa, eikä asiaa helpota, että silmieni väri tuli itselleni yllätyksenä. Olen muutenkin vähän huolettomuus-maaninen, sellaiseen diagnoosiin päädyin, kun unohdin jokin aika sitten, kuinka vanha olen. Joihinkin asioihin hyökkään kaikella voimalla ja kaikki, mikä jää ulkopuolelle, on huoletonta ja ylimääräistä.

Paapan sisko opetti, että ihmisten kanssa tulee paremmin toimeen, jos tulee puoleen väliin heitä vastalle. Minulle se puoliväli on vähän harvinaisempaa maastoa, siirtymävaihe huolettomuudesta maanisuuteen (tai toisinpäin). Ei sinne ehdi pysähtyä, kun haluaa ehtiä perille. Juuri tästä hän, jota suuresti arvostan, taisi minulle puhuakin. Joku entuudestaan tuntematon puolestaan kysyi: ”Mitä huumeita pitää juoda kirjoittaakseen tuollaista tekstiä”.

Mikä kenellekin toimii, jokainen tavallaan. Huumeet ovat joka tapauksessa heikoille, lohkeileva lastuttaa itseään entistä pienemmäksi. En ole mitenkään kiinnostunut siitä suunnasta. Eikä kaiken pidäkään olla yksi yhteen, sellainen maisema on äkkiä loppuun kulutettu.

Kauniit silmät tarkoittavat, että se, joka katsoo, haluaa hyvää. Tietämättömyys niiden väristä kertoo, ettei taustalla ole vain yhtä syytä ja tavoitetta. Uskoa siihen, että asiat voivat olla paremmin, marssia sen puolesta, mitä tilanne vaatii – oikeaa on turha laittaa kategorioihin.

Näitä juttuja minä kirjoittelen, enkä välillä tiedä, kuinka järjettömältä se sinulle kuulostaa. Hyvää minä haluan, mutten jaksa olla samaa mieltä vain sen takia, että samankaltaisista pidetään. Enkä hiljaa, vaikka vähempikin saattaisi riittää.

Jos silmät todella ovat sielun peili, olen ihan tyytyväinen osaani. Voisin toisaalta itseäni sen kymmenen prosenttia muuttaakin, mutten yksin pääse tätä pidemmälle.

Vapaus luodaan kurin kautta

Viimeksi kirjoitin, kuinka itseohjautuvuus ei ole pelkästään osaamista, tai sen puutetta, vaan kyse on jatkuvasta valinnasta, mihin kukin inhimilliset resurssinsa suuntaa. Läheskään aina emme ole itsekään tietoisia kaikista motivaattoreistamme, eikä kaikki pyrkimyksemme ole edes meille itsellemmekään edullisia. Tämä on keskeinen syy, miksi itseohjautuus vaatii johtamista.

Jos suomalaisessa yhteiskunnassa haluaa ajaa autoa, täytyy suorittaa ajokortti. Se vaatii ajokorttiluvan, vähintään 18 tuntia ajo-opetusta, hyväksytysti suoritetun teoriakokeen ja hyväksytysti suoritetun ajokokeen. Jos ajokokeessa, eli kansankielellä inssissä, yhdenkin kerran ajaa vaikka päin punaisia, niin ei muuta kuin takaisin kertaamaan ja kokeillaan myöhemmin uudestaan. Vasta virheettömän suorituksen jälkeen saa ajokortin.

Vapaus alkaa sen jälkeen, kun on todistanut olevansa sen arvoinen. Ajokortti taskussaan jokainen voi valita ihan vapaasti millaisella autolla aja ja minne sillä ajaa. Kunhan edelleen noudattaa sääntöjä.

Ajokortin haluavan tueksi on lisäksi olemassa selkeä prosessi, miten edetä. Turvallisen autoilun keskeiset osa-alueet on tunnistettu ja tuotu yhdeksi kokonaisuudeksi. Paketti on selkeä sekä ammattilaisille (opettaja, tarkastaja, teoriakokeen laatija yms.), että ajokorttikokelaalle. Nämä asiat sinun täytyy oppia ja nämä testit läpäistä.

Useimmiten tämä kaikki puuttuu matkalla kohti itseohjautuvaa organisaatiota. Asiaan on kyllä perehdytty, mutta enemmänkin pintatasolla. Esimerkiksi rakennetta on voitu käydä oppimassa toisissa yrityksissä tai organisaatioissa. On luettu artikkeleita, kuinka vallan ja vastuun kautta yrityksessä X luvut kääntyivät nousuun. Avainsanat on poimittu ja laitettu oman yrityksen kalvoille; yhteistyö, autonomia, tulos, vastuu, valta, valtuuttaminen, esteiden poisto, verkostot jne. Tulee tunne, että ”joo joo, kyllä mä tajuan, nyt lähdetään rullaamaan”.

Sitten poistetaan pari välitason esimiestä, kutsutaan porukka kasaan muutamaksi tunniksi, käydään kalvot läpi ja kerrotaan, nyt valta ja vastuu on teillä. Sitten odotetaan aktiivisesti, että tulosta tulee. Tietoisesti tässä vähän karrikoin. Tärkein huomio kuitenkin on: Vapautta ei voi luoda antamalla vapautta – vapaus luodaan kurin kautta.

Työelämä on samalailla kompleksinen ympäristö kuin liikennekin. On paljon ihmisiä erilaisilla tavoitteilla, asenteilla ja toimintatavoilla. Ei ihmisiä voi vain laittaa autoon ja olettaa, että kyllä ne ajamaan oppivat sitten liikenteessä. 80-luvun lopussa herättiin, ettei autolla ajaminen tarkoita, että osaisi ajaa turvallisesti moottoripyörää. Onnettomuudet vähenivät, kun kuria lisättiin (eli otettiin moottoripyöräkortti pakolliseksi tuleville motoristeille).

Rajoja tarvitaan siis monestakin syystä itseohjautuvassa organisaatiossa. Joku haluaa mennä suoraan asiaan ja toinen tutkia ensin dataa. Toinen hyppää kyselemättä kokeilemaan kaikkea, toinen on varovainen, että saakohan näin tehdä. Jos vahvin saisi dominoida haluamallaan tavalla, se kaventaisi muiden panosta huomattavasti. Yksikään tehokkaasti tuottava ryhmä tai organisaatio ei toimi viidakon lakien mukaan.

Johtamisen näkökulmasta tärkeää on myös muistaa, että ihmisen tietoinen mieli ei pysty käsittelemään kovin suuria määriä dataa kerrallaan. Siksi on todella tärkeää ohjata se rajallinen kapasiteetti oikeihin asioihin. Jos ihmiset joutuvat miettimään asioita kuten saakohan näin tehdä, kukahan tästä nykyään vastaa, mistä ihmeestä tämän tiedon löytää tai itseohjautuvuuden nimissä keskittyvät paljon muuhun kuin olennaiseen, niin silloin on luotu uskomattoman toimiva tehottomuuden sampo.

Kurin tehtävä vapaudessa on ohjata vapaus oikeisiin asioihin. Ei jokaisen yksilön kuulu liikenteessä miettiä erikseen, että miten risteykseen ajetaan turvallisesti. Eriäviä ajatuksia tulisi aivan liian usein ja seurauksena on vähintäänkin tarpeettomia kolareita. Siksi siihen on olemassa selkeät säännöt. Samalailla työelämässä vapautta täytyy johtaa oikeisiin asioihin. Säännöt, kiellot, prosessit kuuluvat ihan itseohjautuvan kulttuurin ytimeen.

Toimivan vapaus luodaan aina kurin kautta. Oikotietä ei ole.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa?

Viime vuosina on työpaikoillekin vahvasti rantautunut ajatus vallan ja vastuun uudelleen jaosta. Puhutaan itseohjautuvista kulttuureista, esimiehettömyydestä, valtuuttamisesta ja monesta muusta enemmän tai vähemmän synonyymistä. Taustalla sanotaan olevan halu panosta henkilöstöön ja tehdä hyvästä työntekijäkokemuksesta kilpailuetu. Tuhat ja yksi kaunista, vaikka samalla tiedämme, että vahvana motivaationa on saada luvut paremmiksi. Suomeksi sanottuna siis tehdä enemmän rahaa toimimalla uudella tavalla. Tuloksenteko tavoitteena ei ole mitenkään väärä eikä huono asia, mutta se muuttaa hieman kokonaisuuden dynamiikkaa ja siksi halusin sen tässä erikseen alleviivata.

Ensimmäinen haaste tällä matkalla tulee siitä, että kaikki meistä ovat hyvinkin itseohjautuvia, mutta juuri kukaan ei tiedä, mistä itseohjautuvuus tarkemmin koostuu. Sadalla ihmisellä on vähintään sata erilaista käsitystä aiheesta. Monesti kuulee puhuttavan esimerkiksi , että ”meidän firmassa eivät kaikki vielä osaa itseohjautua, osa on toki jo pidemmällä”.

Väärin.

5-vuotias poikani innostui tällä viikolla kaverin kanssa pihaleikeissä niin, että lopuksi huohotti lumikasan päällä. Kun kysyin, että tuliko jotain, niin vastaus oli:

 ”Mun on niin kauhia jano”.

”No mitä jos kävisit sisällä juomassa, kyllähän sä hanaan yllät”.

Ja niin poika lähti juomaan. Tässä on esimerkki ihmisestä, joka ei vielä osaa täysin itseohjautua. Kokemuspohja siitä, kuinka aikuiset tuovat kaikkea valmiiksi, luo passiivisuutta. Aikuinen ihminen, joka on itsensä saanut oikeaan aikaan liikutettua työhaastatteluun, vakuuttanut rekrytoijan ja ilmestynyt oikeaan aikaan työpaikalle osaa kyllä johtaa itseään. Se on fakta, joka täytyy ottaa todesta. Kun esimies tai henkilöstönkehittäjä sanoo, että ihmiset  eivät vielä osaa itseohjautua, on vain heidän käsienpesua vastuusta johtaa.

Olin opiskeluaikoina RAY:llä töissä pelinhoitajana eli käytännössä yökerhoissa istumassa black jack -pöydän takana. Esimiehen selkeä kielto oli, että työaikana pelipöydän takana ei selata kännykkää tai lueta mitään. Minä tein molempia. Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt kieltoa tai osannut johtaa itseäni. Päinvastoin. Välillä saattoi mennä tuntikin, ettei pöydässä käynyt yhtään asiakasta. Tunti on pitkä aika tuijotella tyhjää yökerhoa. Jos jokaisen tuollaisen tunnin käyttäisi lukemiseen, niin vuositasolla se tarkoittaa montaa luettua sivua enemmän. Minä siis luin kiellosta huolimatta, koska näin siinä niin selkeän hyödyn itselleni.

Vastaavanlaista panos/tuotos-laskelmaa jokainen meistä tekee joka päivä. Usein se tehdään vielä aika lyhyellä tähtäimellä (minun pitäisi kyllä laihduttaa, mutta nyt tekee niin mieli makeaa). Osalla on pidemmän tähtäimen visioita, osa elää enemmän hetkessä. Tärkeintä on ymmärtää, ihmiset kyllä kuuntelevat ja seuraavat itseään. Harva työ  vain loppujen lopuksi on pidemmän päälle niin hohdokasta, että se itsessään houkuttelisi tekijöistä parhaan esiin. Juuri tämän vuoksi tarvitaan johtamista.

Ihmiset johtavat itseään, mutta sen itsensä johtamisen motivaattorit ovat jokaiselle erit ja monesti vähintäänkin osittain tiedostamattomat. Ei sellaisen perustuksen päälle voi yhtäkkiä vain rakentaa itseohjautuvaa kulttuuria, koska se hajoaa saman tien mahdottomuuteensa. Muutos tehtiin, mutta parempaa tulosta ei tullutkaan. Ehkä kävi juurikin päinvastoin. Ja sitten esimiehet kiertävät voivotellen, kun ei meillä vielä osata.

Osaamispuutetta tilanteessa kiistämättä on, mutta se on osaamispuutetta nimenomaan johtamisessa. Ilman mitään halua provosoida, väitän, että aivan liian moni johtaja ja henkilöstönkehittäjä elää kuplassa, jossa ”minä kyllä osaa, mutta kun nuo muut ei”. Mistä se oppi olisi sinulle tullut, kun kaikkia aiempia organisaatioita on johdettu eri tavalla? Vai ajattelitko vain vanhalla osaamisella luoda uutta tapaa. Tekemällä samaa, mutta odottamalla eri tuloksia…

Tämä kupla kannattaa puhkaista mahdollisimman nopeaan.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa? Siksikö, kun halusit parempia numeroita ja tyytyväisempiä ihmisiä, merkin rintaan, että minä johdan uudella tapaa, mutta et oikein ehtinytkään perehtyä, että miten se käytännössä tehdään?

Se, mitä itseohjautuva kulttuuri sinun mielestäsi vaatii, saattaa olla ihan pintaraapaisu siihen, mitä se oikeasti vaatii.

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.