Vapaus luodaan kurin kautta

Viimeksi kirjoitin, kuinka itseohjautuvuus ei ole pelkästään osaamista, tai sen puutetta, vaan kyse on jatkuvasta valinnasta, mihin kukin inhimilliset resurssinsa suuntaa. Läheskään aina emme ole itsekään tietoisia kaikista motivaattoreistamme, eikä kaikki pyrkimyksemme ole edes meille itsellemmekään edullisia. Tämä on keskeinen syy, miksi itseohjautuus vaatii johtamista.

Jos suomalaisessa yhteiskunnassa haluaa ajaa autoa, täytyy suorittaa ajokortti. Se vaatii ajokorttiluvan, vähintään 18 tuntia ajo-opetusta, hyväksytysti suoritetun teoriakokeen ja hyväksytysti suoritetun ajokokeen. Jos ajokokeessa, eli kansankielellä inssissä, yhdenkin kerran ajaa vaikka päin punaisia, niin ei muuta kuin takaisin kertaamaan ja kokeillaan myöhemmin uudestaan. Vasta virheettömän suorituksen jälkeen saa ajokortin.

Vapaus alkaa sen jälkeen, kun on todistanut olevansa sen arvoinen. Ajokortti taskussaan jokainen voi valita ihan vapaasti millaisella autolla aja ja minne sillä ajaa. Kunhan edelleen noudattaa sääntöjä.

Ajokortin haluavan tueksi on lisäksi olemassa selkeä prosessi, miten edetä. Turvallisen autoilun keskeiset osa-alueet on tunnistettu ja tuotu yhdeksi kokonaisuudeksi. Paketti on selkeä sekä ammattilaisille (opettaja, tarkastaja, teoriakokeen laatija yms.), että ajokorttikokelaalle. Nämä asiat sinun täytyy oppia ja nämä testit läpäistä.

Useimmiten tämä kaikki puuttuu matkalla kohti itseohjautuvaa organisaatiota. Asiaan on kyllä perehdytty, mutta enemmänkin pintatasolla. Esimerkiksi rakennetta on voitu käydä oppimassa toisissa yrityksissä tai organisaatioissa. On luettu artikkeleita, kuinka vallan ja vastuun kautta yrityksessä X luvut kääntyivät nousuun. Avainsanat on poimittu ja laitettu oman yrityksen kalvoille; yhteistyö, autonomia, tulos, vastuu, valta, valtuuttaminen, esteiden poisto, verkostot jne. Tulee tunne, että ”joo joo, kyllä mä tajuan, nyt lähdetään rullaamaan”.

Sitten poistetaan pari välitason esimiestä, kutsutaan porukka kasaan muutamaksi tunniksi, käydään kalvot läpi ja kerrotaan, nyt valta ja vastuu on teillä. Sitten odotetaan aktiivisesti, että tulosta tulee. Tietoisesti tässä vähän karrikoin. Tärkein huomio kuitenkin on: Vapautta ei voi luoda antamalla vapautta – vapaus luodaan kurin kautta.

Työelämä on samalailla kompleksinen ympäristö kuin liikennekin. On paljon ihmisiä erilaisilla tavoitteilla, asenteilla ja toimintatavoilla. Ei ihmisiä voi vain laittaa autoon ja olettaa, että kyllä ne ajamaan oppivat sitten liikenteessä. 80-luvun lopussa herättiin, ettei autolla ajaminen tarkoita, että osaisi ajaa turvallisesti moottoripyörää. Onnettomuudet vähenivät, kun kuria lisättiin (eli otettiin moottoripyöräkortti pakolliseksi tuleville motoristeille).

Rajoja tarvitaan siis monestakin syystä itseohjautuvassa organisaatiossa. Joku haluaa mennä suoraan asiaan ja toinen tutkia ensin dataa. Toinen hyppää kyselemättä kokeilemaan kaikkea, toinen on varovainen, että saakohan näin tehdä. Jos vahvin saisi dominoida haluamallaan tavalla, se kaventaisi muiden panosta huomattavasti. Yksikään tehokkaasti tuottava ryhmä tai organisaatio ei toimi viidakon lakien mukaan.

Johtamisen näkökulmasta tärkeää on myös muistaa, että ihmisen tietoinen mieli ei pysty käsittelemään kovin suuria määriä dataa kerrallaan. Siksi on todella tärkeää ohjata se rajallinen kapasiteetti oikeihin asioihin. Jos ihmiset joutuvat miettimään asioita kuten saakohan näin tehdä, kukahan tästä nykyään vastaa, mistä ihmeestä tämän tiedon löytää tai itseohjautuvuuden nimissä keskittyvät paljon muuhun kuin olennaiseen, niin silloin on luotu uskomattoman toimiva tehottomuuden sampo.

Kurin tehtävä vapaudessa on ohjata vapaus oikeisiin asioihin. Ei jokaisen yksilön kuulu liikenteessä miettiä erikseen, että miten risteykseen ajetaan turvallisesti. Eriäviä ajatuksia tulisi aivan liian usein ja seurauksena on vähintäänkin tarpeettomia kolareita. Siksi siihen on olemassa selkeät säännöt. Samalailla työelämässä vapautta täytyy johtaa oikeisiin asioihin. Säännöt, kiellot, prosessit kuuluvat ihan itseohjautuvan kulttuurin ytimeen.

Toimivan vapaus luodaan aina kurin kautta. Oikotietä ei ole.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa?

Viime vuosina on työpaikoillekin vahvasti rantautunut ajatus vallan ja vastuun uudelleen jaosta. Puhutaan itseohjautuvista kulttuureista, esimiehettömyydestä, valtuuttamisesta ja monesta muusta enemmän tai vähemmän synonyymistä. Taustalla sanotaan olevan halu panosta henkilöstöön ja tehdä hyvästä työntekijäkokemuksesta kilpailuetu. Tuhat ja yksi kaunista, vaikka samalla tiedämme, että vahvana motivaationa on saada luvut paremmiksi. Suomeksi sanottuna siis tehdä enemmän rahaa toimimalla uudella tavalla. Tuloksenteko tavoitteena ei ole mitenkään väärä eikä huono asia, mutta se muuttaa hieman kokonaisuuden dynamiikkaa ja siksi halusin sen tässä erikseen alleviivata.

Ensimmäinen haaste tällä matkalla tulee siitä, että kaikki meistä ovat hyvinkin itseohjautuvia, mutta juuri kukaan ei tiedä, mistä itseohjautuvuus tarkemmin koostuu. Sadalla ihmisellä on vähintään sata erilaista käsitystä aiheesta. Monesti kuulee puhuttavan esimerkiksi , että ”meidän firmassa eivät kaikki vielä osaa itseohjautua, osa on toki jo pidemmällä”.

Väärin.

5-vuotias poikani innostui tällä viikolla kaverin kanssa pihaleikeissä niin, että lopuksi huohotti lumikasan päällä. Kun kysyin, että tuliko jotain, niin vastaus oli:

 ”Mun on niin kauhia jano”.

”No mitä jos kävisit sisällä juomassa, kyllähän sä hanaan yllät”.

Ja niin poika lähti juomaan. Tässä on esimerkki ihmisestä, joka ei vielä osaa täysin itseohjautua. Kokemuspohja siitä, kuinka aikuiset tuovat kaikkea valmiiksi, luo passiivisuutta. Aikuinen ihminen, joka on itsensä saanut oikeaan aikaan liikutettua työhaastatteluun, vakuuttanut rekrytoijan ja ilmestynyt oikeaan aikaan työpaikalle osaa kyllä johtaa itseään. Se on fakta, joka täytyy ottaa todesta. Kun esimies tai henkilöstönkehittäjä sanoo, että ihmiset  eivät vielä osaa itseohjautua, on vain heidän käsienpesua vastuusta johtaa.

Olin opiskeluaikoina RAY:llä töissä pelinhoitajana eli käytännössä yökerhoissa istumassa black jack -pöydän takana. Esimiehen selkeä kielto oli, että työaikana pelipöydän takana ei selata kännykkää tai lueta mitään. Minä tein molempia. Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt kieltoa tai osannut johtaa itseäni. Päinvastoin. Välillä saattoi mennä tuntikin, ettei pöydässä käynyt yhtään asiakasta. Tunti on pitkä aika tuijotella tyhjää yökerhoa. Jos jokaisen tuollaisen tunnin käyttäisi lukemiseen, niin vuositasolla se tarkoittaa montaa luettua sivua enemmän. Minä siis luin kiellosta huolimatta, koska näin siinä niin selkeän hyödyn itselleni.

Vastaavanlaista panos/tuotos-laskelmaa jokainen meistä tekee joka päivä. Usein se tehdään vielä aika lyhyellä tähtäimellä (minun pitäisi kyllä laihduttaa, mutta nyt tekee niin mieli makeaa). Osalla on pidemmän tähtäimen visioita, osa elää enemmän hetkessä. Tärkeintä on ymmärtää, ihmiset kyllä kuuntelevat ja seuraavat itseään. Harva työ  vain loppujen lopuksi on pidemmän päälle niin hohdokasta, että se itsessään houkuttelisi tekijöistä parhaan esiin. Juuri tämän vuoksi tarvitaan johtamista.

Ihmiset johtavat itseään, mutta sen itsensä johtamisen motivaattorit ovat jokaiselle erit ja monesti vähintäänkin osittain tiedostamattomat. Ei sellaisen perustuksen päälle voi yhtäkkiä vain rakentaa itseohjautuvaa kulttuuria, koska se hajoaa saman tien mahdottomuuteensa. Muutos tehtiin, mutta parempaa tulosta ei tullutkaan. Ehkä kävi juurikin päinvastoin. Ja sitten esimiehet kiertävät voivotellen, kun ei meillä vielä osata.

Osaamispuutetta tilanteessa kiistämättä on, mutta se on osaamispuutetta nimenomaan johtamisessa. Ilman mitään halua provosoida, väitän, että aivan liian moni johtaja ja henkilöstönkehittäjä elää kuplassa, jossa ”minä kyllä osaa, mutta kun nuo muut ei”. Mistä se oppi olisi sinulle tullut, kun kaikkia aiempia organisaatioita on johdettu eri tavalla? Vai ajattelitko vain vanhalla osaamisella luoda uutta tapaa. Tekemällä samaa, mutta odottamalla eri tuloksia…

Tämä kupla kannattaa puhkaista mahdollisimman nopeaan.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa? Siksikö, kun halusit parempia numeroita ja tyytyväisempiä ihmisiä, merkin rintaan, että minä johdan uudella tapaa, mutta et oikein ehtinytkään perehtyä, että miten se käytännössä tehdään?

Se, mitä itseohjautuva kulttuuri sinun mielestäsi vaatii, saattaa olla ihan pintaraapaisu siihen, mitä se oikeasti vaatii.

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Se oli siinä, mutta se riitti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.