Te saatanan kusipäät

Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihmisen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.

Olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia

Vauhti on paljon ja kaikkea liikaa. Ihminen sopeutuu nopeasti, mutta muuttuu hitaasti. Yksi meihin sisäänrakennettu ominaisuus on halu ymmärtää maailmaa. Haluamme saada järkeä ja järjestystä siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Tämä ominaisuus on peräisin meidän kehityshistoriastamme. Aivomme säästävät energiaa, kun niiden ei tarvitse jatkuvasti prosessoida monimutkaista tietoa.

Suuren osan arjesta meidän tapamme yksinkertaistaa näkemäämme ja kokemaamme on täysin toimiva tapa. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää juuriaan myöten. Ongelmia nousee kuitenkin nopeasti, kun ryhdymme keskustelemaan ja jakamaan omaa maailmaamme muiden kanssa. Kaiken ytimessä on, että asioiden paljous ja jatkuva halu ymmärtää saa meidät niin valheellisesti uskomaan: ”Se, mitä minä tiedän asiasta, on lähes kaikki, mitä tarvitsee tietää”.

Muodostamme mielipiteitä, jaamme tuomioitamme, teemme arvoasetelmia perustuen puhtaasti siihen, mikä oma tietomme asiasta on.

Näyttökuva 2019-11-13 kello 15.18.52

Kuinka moni isompi ja pienempi konflikti maailmassa saakaan alkunsa tästä samasta ihmismielen tyyppiviasta?

Jos haluaa omaa ajatteluaan korjata, jo yksi ajatus vie pitkälle parempaan:

Vaikka yksinkertaisuus viehättää, niin juuri mikään elämässä ei johdu vain yhdestä syystä.

Tämän jatkeeksi meidän kannattaa hakea hieman lisää oppia vanhalta kunnon Sokrateelta.

”Tiedän, etten tiedä mitään”, väitetään Sokrateen lausuneen aikoina ennen ajanlaskun alkua. Sokrates ei itse kirjoittanut yhtään mitään, vaan hänen filosofinen panoksensa perustui paljolti kysymysten esittämiseen keskusteluissa. Hän hakeutui sen ajan Ateenaan viisaiden miesten seuraan ja kysymyksillään pakotti heitä sanoittamaan väitteitään syvemmin. Lähes jokaisessa keskustelussa jo alussa käy selväksi, ettei alkujaan uskottavalta kuulostava väite kestäkään Sokrateen tarkempia kyselyjä. Asia on sitä, mutta myös tätä, ja vähän tuotakin. Lopulta yksinkertaisiltakin kuulostavien kokonaisuuksien määrittely käy yllättävän vaikeaksi.

Sokrateen oppiin kuului myös usko siitä, että paremman ajattelun kautta ihminen voi itse löytää oikeat vastaukset. Ja jos meissä kerran asuu tämä potentiaali, on vain meidän itsemme vastuulla selvittää aktiivisesti, mikä on oikein ja toimia sen mukaisesti.

Tuhansia vuosia on kulunut sitten Sokrateen ja tutkimusmetodit ja resurssit ovat kehittyneet paljon. Ehkä me tänä päivänä voimme tietää muutakin kuin ettemme tiedä mitään. Se, mikä Sokrateen ajattelusta kantaa kuitenkin tähänkin päivään, on, että harva mielipide ja näkemys sellaisenaan kestää tarkempaa tarkastelua.

Me voisimme toimia kuin Sokrates – kysyä enemmän ja antaa itsellemme ja muille mahdollisuus syventää ajatusta. Unohtaa kiire kertoa oma mielipide ja kysymysten kautta hetki viipyä asian äärellä yhdessä rapsuttaen sen pintaa. Emme valitettavasti juurikaan toimi näin, vaan olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia ja juoksevat päitään yhteen.

Se, mitä minä tiedän, on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsee tietää.

Kaikki, mitä hoetaan, vaan ei koetella, saa pitää muotonsa. Väärä intuitio ei paljastu väittämällä. Se täytyy riisua, katsoa sen sisään.

Sopiva ripaus Sokratesta jokaiseen keskusteluun tekisi hyvää meille kaikille.

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Tiedostava kuluttaja on hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä

Ilmastonmuutoksestakin puhuttaessa monesti sanotaan, että maailma muuttuu ihminen kerrallaan. Lausahdus sinänsä kuulostaa ihan uskottavalta. Mieleeni ei kuitenkaan tule yhtään esimerkkiä historiasta, jossa jokin merkittävä muutos olisi tapahtunut ”ihminen kerrallaan”. Muutosten taustalla on lähes aina tarina tai ideologia, joka yhdessä yhteiskunnan muun kehityksen kanssa saa aikaan laajempaa kuplintaa. Ennen kuin muutos lopullisesti pulpahtaa pintaan, on jo paljon tapahtunut. Voidaan sanoa, että Talvisota alkoi Mainilan laukauksista, mutta todellisuudessa sotaa kohti oli kuljettu jo pitkään ja kaikki vain sattui kulminoitumaan Mainilan laukauksiin.

Jos mietitään ”ihminen kerralla -muutosta”, niin siihen hyvää perspektiiviä antaa Harvardin yliopiston tutkimus. Sen mukaan poliittisen protestin taakse tarvitaan aktiivisiksi vähintään 3,5% kansalaisista, että protestin ajama muutos toteutuisi. Tutkimus perustuu 323 väkivallattomaan protestiin vuosilta 1900-2006. Se tarkoittaa lukumääränä, että melkein 200 000 suomalaisen pitäisi aktiivisesti kampanjoida esim. ilmastotekojen puolesta. (Chenoweth & Stephan, 2011)

Ilmastotekojen yhteydessä Suomessakin puhutaan mm. tiedostavasta kuluttajasta. Mikä on se on? Uskallan hieman kärjistäen sanoa, että tiedostava kuluttaja on enemmänkin vain hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä. ”Lopetin lihansyönnin, koska lihantuotanto saastuttaa” on loppujen lopuksi esimerkki lähes turhasta niin sanotusta ilmastoteosta, jonka jälkeen mikään ei ole toisin.

Tiedän, että tässä on helppo vasta-argumentoida: Onpas toisin, pieni teko kerrallaan saadaan aikaan iso aalto. Haluaisin uskoa samaan, mutta epäilen vahvasti. Pieni teko ilman tarinaa on ja pysyy pienenä tekona vailla merkittävää vaikutusta. Ihminen itse varmasti saa hyvän olon lihattomasta elämästään, mutta maailma ei ole lähempänä pelastumistaan.

Lihattomuudessa, lentämisen lopettamisessa ja muissa ekoteoissa on nimittäin yksi iso ongelma. Ne ovat luopumista. Tekemättä jättämisestä ei koskaan tule ilmiötä, koska siinä on negatiivinen sävy. Ihminen keskimäärin ei halua luopua oikein mistään, minkä hän on kerran elämässään saavuttanut. Täytyy mennä kohti.

Jos maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan ja jos mielenosoitukseenkin vaadittaisiin jo Suomessa 200 000 ihmistä, niin mikä sitten muuttaa maailmaa?

Raha, politiikka ja aseet. Ja joukkovoima.

Ihminen on yksinkertainen eläin, joka janoaa sitä, että asiat ovat selkeitä. Haluan pelastaa maailman, mutta keskityn vain omiin valintoihini, on meidän oma keinotekoinen rajaus, jonka teemme luodaksemme turvallisen kuplan ympärille. Syötkö juuri sinä lihaa vai et, ei valitettavasti kuitenkaan vaikuta mihinkään noista maailmaa muuttavista tekijöistä. Politiikkaan pystyisi vaikuttamaan äänestämällä, mutta suomalaiset vaalit naurettavine lihaverokeskusteluineen ei paljoakaan keskimääräistä äänestäjää koskettanut. Osa politiikoista haki näyttävää retoriikkaa nyassiylilyönneillä, joka taktiikkana ei Suomessa oikein pure. Suomalainen äänestäjä ei ole halukas lähtemään semmoiseen kikkailuun.

Luopumisen retoriikan kautta ei joukkovoima myöskään kasva, jos tukena ei ole välitöntä isoa uhkaa. Sitä ei ilmastonmuutoksessa ihmisten mielissä ole. Luopuminen ja siitä puhuminen ei siis toimi. Tarvitsee luopua luopumisesta.

Ilmastoystävälliset tuotteet, kuten ekologinen ruoka, on pääsääntöisesti terveellistä ja kestävempää. On sinänsä meidän jokaisen etu syödä ekologisesti, vaikka ilmasto ei mihinkään olisi muuttumassakaan. Näin kannattaisi toimia, mutta juurikin näin me emme toimi. Tässä päästään ihan ongelman ytimeen.

Emme toimi näin, koska on paljon helpompaa ja halvempaa tehdä maittavaa ruokaa ns. perinteisistä aineksista. Ei ole tietoa, rutiinia ja osaamista. Ajamme bensa/diesel -autoilla, koska se on helpompaa. Meiltä puuttuu kohti menemisen retoriikka, ei pelkästään Suomessa, vaan globaalisti. Keskustelu on juupas-eipäs tasolla, jossa ei ole ihmismassojen kannalta mitään houkuttelevaa. Tämän vuoksi meiltä jää kohti menemisen houkuttelevuuspotentiaali kokonaan hyödyntämättä. Valtavan tehokas ase makaa toimettomana, kun ihmiskunta käyttää aikaansa kepeillä tappeluun.

Kun joukkovoima kasvaa tarpeeksi suureksi, se rupeaa paineistamaan poliittisten päätösten tekijöitä. Kun joukkovoima kohti ekologisia valintoja kasvaa tarpeeksi suureksi, alkavat isot pääomat siirtyä sinne. Jos todella haluat tehdä ilmaston eteen asioita, tule pois siitä kuplasta, jossa ”omat arjen valinnat riittävät”. Ne eivät riitä yhtään mihinkään.

Täytyy pystyä luomaan ja rakentamaan tarinaa ja ilmiötä, jossa vihreämpi tulevaisuus on houkutteleva kohti menemisen arvoinen asia. Kirjoita, vaikka blogia, jossa on reseptejä maukkaisiin ekologisiin ruokiin ja avaa niiden terveysvaikutuksia kansantajuisesti. Ota vaikka yhteys paikallislehteen ja tehkää yhdessä lehden etusivulle kartta, kuinka helppoa teidän kaupungissanne onkaan ladata sähköautoa ja kylkeen tarina, kuinka kätevää se jonkun esimerkki-Eskon arjessa on. Jo tämän kaltaiset pienet asiat luovat tarinaa, johon muutkin voivat kiinnittäytyä ja tuntea kohti menemisen kutsua.

Maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Nyt jos koskaan tämä on tärkeää ymmärtää. Raha ja politiikka kyllä seuraavat massoja, siitä ei huolta.

Kyse on siitä, mitä massat seuraavat.

Mikään ei tunnu miltään

Harmaa Peugeot on lähes kiinni sinertävän Opelin kyljessä. Siinä ne seisovat kevyessä sateessa hiljaa vierekkäin, kuin heillä olisi suhde aluillaan. Se vaihe, jossa ei ole kiire minnekään. Kerrostalon alaovesta juokseva poika on vastakohtani. Hänellä on vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma iho. Pinnallisuus on mihin intuitio minut vie. Hänen perässään seuraa koira, joka näyttää puoliksi labradorin noutajalta, puoliksi saksanpaimenkoiralta.

Päästäkseen jalkakäytävälle heidän on kuljettava autojen ohitse. Poika jatkaa juoksuaan suoraan vierekkäin olevien autojen väliin. Valmiiksi hoikkana hän vetää mahaa sisään ja koittaa mahtua. Juuria ja juuri, poika hymyilee onnistuneelle yritykselleen ja sukaiseen vaaleaa tukkaansa. Se näyttää silmissäni hieman lampaan villalta – pinnallisuus viipyy, kuten sillä monesti on tapana.

Koira ei ole ihminen. Se katsoo häviävän hetken kapeasta välistä tunkeutuvaa poikaa, kunnes kirmaa itsensä vauhtiin ja kiertää kaikki viisi autoa. Koira on jo nuuhkimassa nurmea, kun poika vielä pujottelee.

Helppous puuduttaa mielen. ”Mikään ei tunnu miltään”, sanoo Levottomat elokuvan päähenkilö leffan alussa. Olen aina ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Vastakohtani seisoo nurmikolla koiransa kanssa, hän on kuin minä. Kapeassa raossa autojen välissä oli palkintonsa. Arki kasvaa, kun sitä kasvattaa. Poika heittää kepin koiralle, jonka tämä noutaa vauhdilla. Kerta riittäköön, hihna kiinni kaulapantaan ja he katoavat kadulle.

Emme me niin erilaisia ole. Yksi elämä jokaisella, kysymys syvällä sielussa: mikä minusta tulee sitten isona? Kaikki on tässä, eikä se aina ole tarpeeksi. Vaistot saivat koiran kiertämään auton. Mikä koiralle on tehty, se unohtuu. Ihminen on erilainen. Nykytilan laajentaminen omaa mielikuvitusta käyttäen. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.

Peugeot ja Opel ovat molemmat vanhoja. En haluaisi kumpaakaan omakseni. Ne ovat tyhmästi parkkeerattuja vanhoja autoja tai ne ovat avoin haaste pujotella itsensät niiden välistä. Poika saa sympatiani.

Elämä on se, mitä meille tapahtuu jokainen päivä. Sinä päätät paljonko hyvää niissä päivissäsi on. Paljon on jo edessäsi.

Hyppää lätäkköön.

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.

Ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä

Olen katsonut pientä pistettä pitkään.

”Mitä sinä teet?”, kysyt minulta.

”En mitään”.

Se, mitä näen, ei tavoita muita. Turhaan näyttäisin pistettä ja kuuntelisin sinun tuhahtavan, ettei se ole mitään. Vähättely tuntuu paremmalta, kun sen tekee itse.

Katsoin pistettä aamulla hartaasti, hain valolle eri kulmia kunnes näin, mitä halusin. Piste on pieni, mutta se pystyy paljoon. Tätä tarinaa kerron tuijottaessani ja voima ja vastavoima painivat syvällä mielessäni.

Miten piste voisi olla vaarallinen?

Ensin se kasvaa kaksinkertaiseksi, niin, tai sitten paljon isommaksi, kuten esimerkiksi universumiksi. Vaihteluväli on suunnaton. Silloin, kun ei tiedä varmana, voi helposti pelätä pahinta. Antaa kaiken paisua muodottomaksi. Parhaassakin valossa tämä näyttää silti aika mitättömältä. En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että koko olisi potentiaalin mitta. Ihminen saa alkunsa niin pienestä, ettei silmä erota. Harvoin me kuollaankaan mihinkään itseämme suurempaan. Elokuvissa paholainen kuvataan suureksi sarvipääksi, koko yhdistyy voimaan. Samalla logiikalla pitäisi nähdä painajaisia myös sinivalaista.

Elämässä täytyy kunnioittaa sitä, mitä on, sellaisena kuin se on. Siksi minä tuijotan.

Kaverini muistutti vanhasta viisaudesta: ”Kun kuulet kavioiden ääntä, mieti hevosia, älä seeproja”. Minä aion nähdä seepran. Ei niinkään, että ollenkaan haluaisin, mutta sitä kohti pyrkimykseni näyttää olevan. Tein sen, mistä kapteeni Kaarna varoitti, jäin tuleen makaamaan.

Eilen marketin parkkipaikalla odotin vartin autossa. Ihmisiä meni ja tuli edes takaisin. Kaikilla näytti olevan hyvä olla, vain minulla on piste. Olen epäonninen kaivoon pudonnut.

Ajatukset eivät näy päälle, siksi pää onkin niin hankala kehonosa. Kun minä hetkeä aiemmin kävelin autolleni, saattoi joku toinen katsella ja miettiä, että tuollakin on hyvä olla. Mitä hän oppisi elämästä, jos kävisin kertomassa, miten käytin aamuni tuijottamiseen?

Voima ja vastavoima ovat sisälläni jatkuvassa liikkeessä. Täytyy uskoa hyvään, koska paha on lopulta niin paljon harvinaisempaa. Sen yleisin muoto kasvaa ja kuolee minun itseni mukana. Sen, minkä kuulee, muttei näe, voi kuvitella miksi haluaa. Sen, minkä näkee, muttei tunnista, voi nimetä, miksi haluaa. Hulluuden välttäminen onkin sitä, että pysyy järjissään. Totuuden sijaiset ovat jatkuva vaara hyvinvoinnillemme.  Se, mikä saa vaeltaa valtoimenaan, voi karata täysin ulottumattomiin. Sitten onkin usein jo liian myöhäistä.

Jos oppisimme olemaan tuijottamatta pisteitä, olisi helpompaa olla onnellinen. Epätodennäköinen voi kyllä toteutua, mutta epätodennäköinen tarkoittaa silti sitä, ettei asia juuri koskaan toteudu. Kaikki pelkomme kohteet eivät millään mahtuisi tähän maailmaan. Niiden ainoa elinkelpoinen ympäristö on päämme sisällä. Siellä puhallamme pisteen piruksi ja pelkäämme ikuista kadotusta. Mikä koskaan on muuttunut tuijottamalla toiseksi?

Taikausko mielissämme elää silti vahvana. Jos liikaa iloitsee, niin pian saa kynsilleen. Mitä korkeammalle kohoaa, sitä kovempaa putoaa. Hah! Missä ihmeessä olisi jokin iloitsemisen mittauskeskus, joka lähettäisi epäonnea elämäämme, jos emme itse tajua aktiivisesti olla varuillamme? Joskus pisteestä tosiaan räjähtää universumi, mutta on ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä.

Tuijottaminen on hullun hommaa, oman sielun kuristamista. Vaikka paha aina joskus toteutuukin, ei se ole vahvuudeltaan mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea annamme päämme sisällä kasvaa.

Oikeassahan sinä olisit ollut, ei mitään ole.

Mitään toista tahtoa ei ole

Olet meripihkaa Eroksen iholla, nimenä nuolessa, joka lävistää. Mitä ei voi väistää, se täytyy kohdata. Seisoa suorana tai kävellä vastaan, ei muutaman metrin ero merkitse mitään. Säpsähdän kun nuoli viuhahtaa lävitseni. Se jää vain metrin päähän kadulle makaamaan, työnsä tehneenä, nimensä paljastaneena. Juuri kun aion poimia nuolen, lähettäjä tempaisee sen takaisin viiniinsä. Minä ymmärrän. Ei tämmöisiä asioita voi omistaa. Elämä on uni, mutta se tosiaan on ainut, mitä meille on annettu.

Keltainen aarre, ambrahuoneen ovi on varovasti raollaan. Näytän nuolen tekemää jälkeä ja vartija nyökkää minulle. En liiku, vaikka sain luvan. Varovasti. Se, mikä lämmittää, voi myös polttaa. Huoneessa on mosaiikkeja, joiden ympärillä meripihka koskettaa kauneuden maksimia. Tätä täytyy ihailla hiljaa, mitään toista tahtoa ei ole. Sivelen mosaiikkia kiertävää keltaista nauhaa hitaasti ja totean mielessäni; ensi kosketusta ei voita mikään.

Aarteen äärelle on helpompi saapua kuin siinä viipyä. Kaikki, minkä arvo lävistää pintani, pakottaa minut kysymään: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Jättääkö kaikki siihen, mistä sen löysi vai viedäkö mukanaan pelolla, että joku toinen vaatii sitä omakseen? Niin paljon pitäisi päättää niin pienessä ajassa.

Olen valmis, vahvempi kuin ennen. Yksinäisyys teki arven ihooni, muttei päässyt syvemmälle. Kun aamulla ensimmäiset säteet kultaavat sen, mitä pidän omani, minä kiitän. Tätä polkua kuljen, enkä taakseni katso.

Olet meripihkaa Eroksen iholla, tiesin sen heti.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.