Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Kyllä elämä sen antaa

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.

Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

He olivat hyviä ihmisiä

Mummo pyöritti paperia käsissään. Ensimmäinen koulutodistukseni, jossa oli oikeat numerot, ei enää vain sanallisia arvioita.

”Matematiikkakin heti kymmenen”, hän toisteli hyvillään ja ojensi sitten paperin takaisin paapalle. Hän ei puhunut, mutta hymisi erikoisesti. Mitäpä sitä puhumaan, jos vähempikin riittää. Mummo kaivoi kukkarostaan vihreän setelin. Se oli silmissäni iso raha, päätin saman tien, etten näytä sitä äidille, koska hän pakottaisi laittamaan kaiken säästöön.

”Ole hyvä, sinusta kyllä tulee vielä vaikka mitä”, mummo sanoi ojentaessaan setelin ja seurasi katsellaan siihen asti, kun takin taskun vetoketju oli varmasti kunnolla suljettuna. Paappa jatkoi hyminäänsä ja nyökkäili kuin hyminässä olisi jokin rytmi.

Kahvipöydässä sekoitin erikoisherkkuani, kotona tehtyä viinimarjamehua ja vissyä. Vaikka mummo oli vanha kotitalousopettaja, en muista hänen koskaan leiponeen itse mitään.

”Kun hakee leipomosta, niin säästyy aikaa muuhun”, hän järkeili.

En oikein oivaltanut, mihin muuhun sitä aikaa täytyi säästää. Mielestäni mummon päivät kuluivat kukille puhumiseen, sanaristikoihin ja paapan komentamiseen. Eipä sen toisaalta niin väliä, Vuorimäen leipomon korvapuustit olivat suurimpia, mitä olin koskaan nähnyt. Mummo muisti usein tarkentaa, että siellä osataan käyttää voita oikein. Se tarkoitti samaa kuin että voita on paljon. Olin juuri haukannut korvapuustista, kun paappa sanoi:

”Luet kunnolla. Loppuun asti. Tämä on pieni kansa. Täällä ei ole varaa viisaita päitä haaskata.”

En osannut kuin nyökätä. Ihmettelin hiljakseni, mitä paappa tarkoitti, että loppuun asti. Kaikkien lastenhan kouluun täytyi mennä.

Kun olin eteisessä saanut kengät sidotuksia, paappa asteli luokseni ja kantapäät yhteen lyötyinä ojensi kätensä. Hetken olin hölmistyneenä, mutta tajusin sitten. Kätellessämme paappa silitti toisella kädellään hiuksiani ja mumisi kuin itselleen:

”No niin… no niin.. hyvä, hyvä.”

*

Gaudeamus igitur. Juvenes dum sumus. Sanat kuulostivat kovin juhlalliselta. Väki lauloi antaumuksella, vaikkei iso osa varmastikaan tiennytkään, mitä ne tarkoittivat. Itsekin liikuttelin huuliani ja koitin vilkuilla, missä päin salia kotiväki istui.

Edeltävän päivänä isä oli soittanut mummolle, että tulee hakemaan aamulla tasan kello yhdeksän.

”Usko nyt, ettei tarvitse hakea. Me ajamme taksilla. Se on päätetty.”

Isä oli vielä koittanut suostutella, että turhaa sitä nyt taksia maksaa, kun hän ehtii kyllä. Ensin oli kuulunut kolinaa, sitten hengästynyt huohotus, kun paappa kampesi luurin mummolta itselleen:

”Tulemme taksilla. Loppu.”

Sanansa sanottuaan paappa oli painanut suoraan luurin kiinni ja asia oli loppuun käsitelty.

Kun jonotin vuoroani valkolakille, vihdoin huomasin heidät salin perällä. Paappa istui rullatuolissaan viimeisen penkkirivin seinustan puolella. Tuskin näki tänne asti. Isä hänen vieressään, mummo, äiti, pikkusisko. Äitini isää en koskaan ehtinyt nähdäkään ja äidin äitikin oli nukkunut pois jo useampi vuosi sitten. Siellä he, täällä minä. Pienen hetken olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Myöhemmin kesällä sain kirjeen kotiin, että pääsisin yliopistoon lukemaan kieliä. Polkaisin pyörällä kirjetaskussani kertomaan uutiset isovanhemmilleni.

”Jaahas, jaahas, entäs armeija?”, oli paapan tapa onnitella.

”Kyllä, kyllä.. ajattelin nyt ensin käydä pari vuotta lukemassa ja sitten”.

”No niin… No niin… Loppuun asti, muista se.”

Mummo haikaili kahvia kaataessaan taas Vuorimäen korvapuustien perään.

”Siellä oli niin hyvät pullat. Ei nämä marketin…”

Vuorimäen rouva oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja nyt leipomon paikalla oli thaimaalainen ravintola. Hullutuksia semmoiset oli mummo sanonut heti kuultuaan asian.

Lähtiessäni hän tuli halaamaan ja toivotti onnea kaupunkiin ja opiskeluihin. Sitten nyökkäsi paapalle.

”No! Anna nyt se.”

Paappa yritti nousta tuolistaan seisomaan, vaikkei se ollut aikoihin enää onnistunut. Kävelin hänen luokseen ja siinä olimme hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi tuolin reunan ja reitensä välistä kirjekuoren, jonka ojensi minulle.

”Siitä.. niin.. no niin”, hän hymisi.

Otin kuoren ja tartuin paapan käteen. Viimeistä kertaa, vaan enpä sitä silloin osannut ajatellakaan, että myöhemmin syksyllä entinen konttoripäällikkö siunattaisiin haudan lepoon.

”Tulehan käymässä sieltä kaupungistakin”, mummo huusi vielä ovelta.

*

”Siinä on minun mumma ja paappa”, sanoin lapsille pysähtyessämme isovanhempieni haudan kohdalla.

”Onko ne kuollut?”

”Kyllä ne on, aikaa sitten.”

”Millaisia ne oli?”

Nostin pienemmän syliini ennen kuin vastasin.

”Hyviä. He oli hyviä ihmisiä”.

Pienellä kansalla ei ole varaa haaskata viisaita päitä. Tiedä sitten, kuka täällä on viisas ja kuka ei. Paapan sanat ovat silti kantaneet pidemmälle kuin olisi kai itsekään uskonut. Ei voinut millään pieni ihminen aikoinaan arvata, mitä kaikkea elämä matkalla tuokaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin, kun tuulee lujaa, on valtava etu, jos on jotain, mistä pitää kiinni. Enkä tarkoita niitä Chydeniuksia, jotka paappa kesällä 2001 ojensi. Tarkoitan sitä, että kun joku osaa elää elämäänsä niin, että sinullekin hahmottuu sen merkitys. Se, miksi sillä, mitä teemme, on väliä. Silloin vaikeudet kääntyvät haasteiksi. Herää se henki, joka pienen kansan pitää voimissaan.

Silloin elämä on helpompi taival.

”Niin… kiitos kaikesta. Vähemmän olisin ilman teitä.”

Lapset hieman hämmästyivät, kun kantapäät yhdessä ja katse maassa kuin itselleni hymisin.

”Kuuleeko ne?”, kysyi poika sylissäni.

”Kyllä ne kuulee.”

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.

Eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä

Heikkoa jäätä on kahdenlaista. Pakkanen voi olla aluillaan, jään pinta ehtinyt vasta ohueksi. Jos kylmä kääntyykin kannoillaan, kuten se joka kevät tekee, paksukin jää on lopulta heikkoa. Lopputulos on molemmissa sama, se kantaa ihmistä heikosti.

Syksyllä eivät uutiset kerro, että pilkkijä hukkui heikkoihin jäihin. En muista koskaan näin käyneen. Juurihan oli kesä, vasta hetken pakastanut. Kuka hullu lähtisi uhmaamaan kohtaloaan? Kun talvi kevään korvalla taipuu auringoksi, heräävät suru-uutiset toistamaan itseään. Kulkija kulki ja upposi, miksi näin täytyi jälleen käydä? Kaikki ovat siitä lukeneet, vain harva nähnyt tapahtuvan, voiko se silloin olla totta samassa ulottuvuudessa, jossa minä hengitän?

Tämä on maailman sääntö, ihmistä varten kirjoitettu: Menneisyys määrittää, mitä sinusta tänään uskon. Voisi olla toisinkin, mutta silloin meidän täytyisi pinnistellä, venyttää sitä, mikä tulee itsestään. Koko talven se on siinä ollut, pitänyt pintansa. On niin vaikea hyväksyä asioiden muuttuvan. Luopua siitä, minkä kanssa on elänyt ja mennä eteenpäin.

Kun jää syksyllä on vielä heikkoa, tiedän, mihin kaikki johtaa. Täytyy vain antaa aikaa. Aluissa pärjäämme, osaamme olla ja antaa anteeksi heikkoudet. Alku on lupaus, jonka varaan voi laskea oikeastaan mitä haluaa. Keväällä ei ole lupausta, jää vain heikkenee. Hyväksyäkö muutos vai vieläkö kokeilla?

Tässä on rakkauden mittainen riski.

Vesi ja jää, ei niitä voi toisistaan erottaa, kaksi on tullut yhdeksi. Jää, jolla talvella kävelet, on vesi, jossa kesällä uit. Kun annat menneisyyden määrittää, kestihän se eilenkin, olet likinäköinen. Miksi katsoa vain sinne saakka, jolloin asiat olivat, kuten nyt? Vahvistaa, sitä, mitä haluaakin vahvistaa. Ei semmoisessa ole järkeä, vaikka se hetkeä helpottaakin. Katso elämää elämänmittaisena, sillä sitä se tosiaan onkin.

Älä pety häneen, joka ei ole kuin eilen. Likinäköisyys on rakkauden vihollisia. Kaikki muuttuu kuitenkin, se on elämän ydintä. Jos haluan olla viisas, pinnistän ajatustani silloin, kun jäät alkavat sulamaan. Voisinko nähdä lupauksen siinäkin, missä se, mihin totuin, muuttaa muotoaan? Malttaa, vaikkei se kannakaan. Ei sinun tarvitse olla sama kuin eilen kelvataksesi. Ymmärrätkö, kuinka ison eron tämä lopulta tekee?

Kun kesän ensi kertaa pulahdan veteen, rakastun uudelleen, eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä. Sinä ihollani, aurinko kasvoillani. Kelluessani hiljaisissa aalloissa pinta kantaa jälleen. Kiitän itseäni, että maltoin, enkä jääräpäisyyteeni hukkunut.

Mikä asia elämässä lopulta olisi tätä tärkeämpää?

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Aina joskus joku voittaa lotossa

Moni on varmasti törmännytkin uutiseen, jossa ”Torontolainen jääkoneenkuljettaja joutui yhtäkkiä NHL-maalivahdiksi Carolinalle ja voitti ottelun”. Vanha kunnon ryysyistä rikkauksiin tarina vetoaa aina ihmiseen. Tarinaa on nyt hehkutettu Suomessakin monella forumilla ja tuotu mm. esille kuinka oikealla luottamuksella voi onnistua vaikka NHL-maalivahtina. Tarina tosiaan on hieno, mutta toinen puoli on sitä amerikkalaista hömppää, jota vahvasti karsastan.

Jutusta jää mainitsematta, että samainen kaveri on 8 vuotta ollut Toronton harjoitusmaalivahtina. Eli kokemusta maalivahtina olemista on paljonkin, ei todellakaan mikään pelkkä ”jääkoneenkuljettaja”. Tarina toki toimii paremmin, kun jätetään tuo puoli mainitsematta.

Miksi tähän nyt sitten puutun?

Keskeisin pointti on, että nämä ryysyistä rikkauksiin tarinat, vaikka kauniita ovatkin, asettavat epärealistisia odotusarvoja. Luottamuksella on iso rooli, mutta se ei todellakaan tee kenestäkään meistä NHL-maalivahtia. Säkällä oli vähintään yhtä iso osuus tuossa tapahtumaketjussa. Jos sama kaveri samalla luottamuksella laitettaisiin uudestaan jäälle seuraavaan peliin, niin kuinka moni löisi pari sataa vetoa Carolinan puolesta?

NHL on äärimmäisen kilpailtu sarja, jossa ei 42-vuotias amatööriurheilija mitenkään voi pärjätä pidemmän päälle, vaikka olisi minkälainen mentaalinen taso ja luottamus. Tämä on se tarinan toinen puoli. Nyt kävi näin ja iloitaan tarinasta, mutta kävipä kaverilla uskomaton säkä.

Nyt kun johtamisenkin asiantuntijat käyttävät tätä tapausta esimerkkinä luottamuksen roolista, niin alkaa ahdistaa. Ei se nyt noin mene; luota ihmisiin ja yhtäkkiä he suoriutuvat monta porrasta aiemman tasonsa yläpuolella. Toki luottamus kasvattaa inhimillistä suoritusta, siitä on vaikea olla eri mieltä. Mutta luottamus on prosessi ja kokonaisvaltainen mielentila. Ei yksi motivaatiopuhe pukuhuoneessa tee jääkoneenkuljettajasta NHL-maalivahtia.

Motivaatiopuhe voi vapauttaa ihmisen käyttämään itseään laajemmin hetkessä, kuten esimerkissä tapahtuikin, mutta ei motivaatiopuhe ole sama kuin luottamus. Itse asiassa, kun hänelle oli sanottu, että ihan sama vaikka päästät kymmenen maalia, tarkoittaa, että luottamusta ei itse asiassa edes ollut. Ainoastaan motivaatiopuhe vapauttamaan turhat paineet pois; koitetaan ottaa paras irti siitä, mitä on. Tarinan sankarissa oli jo valmiiksi potentiaali torjua suurin osa laukauksista ja nyt hän motivaation ja säkän ansiosta onnistui suoriutumaan potentiaalinsa maksimissa. Entinen suomalainen maalivahti kiteytti asiaa hyvin: ”Kyllä jokainen molari torjuu suurimman osan laukauksista, huiput vain torjuvat joka matsissa muutaman enemmän”.

Suurimmassa osassa arjen todellisia tilanteita joudumme tyytymään paljon pienempiin askeleisiin kehityksessä, vaikka kuinka rakennammekin luottamusta ja rohkeutta. Tässä on se pointti: sekin on hyvä suoritus. Paljon vähempikin kuin jääkoneenkuljettaja NHL-jäällä on onnistuminen. Odotusarvojen täytyy olla realistiset, että todelliset onnistumiset voi arjessa nähdä. Jos kerromme vain sankaritarinoita esimerkkeinä luottamuksesta, niin ovathan ne hetkessä innostavia, mutta realismi puuttuu. Me tavalliset ihmiset teemme pääosin tavallisia suorituksia ja niissäkin on iso arvo.

Luottamuksen yhdistäminen älyttömiin pikavoittoihin on tuhon tie. Aina joskus joku voittaa lotossa, mutta paljon tärkeämpää on rakentaa pitkällä aikavälillä kestävää perustaa onnistumiselle. Eivät yksittäiset motivaatiopuheet ole sama kuin luottamus, vaan ihmistä kunnioittavan luottamuksen rakennus on kokonaisvaltainen tapa ajatella ja kohdata toinen ihminen. Siinä jokainen pienempikin askel on tärkeä.

Pikavoittoja etsiessä ja alleviivatessa jäädään pidemmän päälle useimmiten tappiolle.

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.