Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.