Mummo pyöritti paperia käsissään. Ensimmäinen koulutodistukseni, jossa oli oikeat numerot, ei enää vain sanallisia arvioita.

”Matematiikkakin heti kymmenen”, hän toisteli hyvillään ja ojensi sitten paperin takaisin paapalle. Hän ei puhunut, mutta hymisi erikoisesti. Mitäpä sitä puhumaan, jos vähempikin riittää. Mummo kaivoi kukkarostaan vihreän setelin. Se oli silmissäni iso raha, päätin saman tien, etten näytä sitä äidille, koska hän pakottaisi laittamaan kaiken säästöön.

”Ole hyvä, sinusta kyllä tulee vielä vaikka mitä”, mummo sanoi ojentaessaan setelin ja seurasi katsellaan siihen asti, kun takin taskun vetoketju oli varmasti kunnolla suljettuna. Paappa jatkoi hyminäänsä ja nyökkäili kuin hyminässä olisi jokin rytmi.

Kahvipöydässä sekoitin erikoisherkkuani, kotona tehtyä viinimarjamehua ja vissyä. Vaikka mummo oli vanha kotitalousopettaja, en muista hänen koskaan leiponeen itse mitään.

”Kun hakee leipomosta, niin säästyy aikaa muuhun”, hän järkeili.

En oikein oivaltanut, mihin muuhun sitä aikaa täytyi säästää. Mielestäni mummon päivät kuluivat kukille puhumiseen, sanaristikoihin ja paapan komentamiseen. Eipä sen toisaalta niin väliä, Vuorimäen leipomon korvapuustit olivat suurimpia, mitä olin koskaan nähnyt. Mummo muisti usein tarkentaa, että siellä osataan käyttää voita oikein. Se tarkoitti samaa kuin että voita on paljon. Olin juuri haukannut korvapuustista, kun paappa sanoi:

”Luet kunnolla. Loppuun asti. Tämä on pieni kansa. Täällä ei ole varaa viisaita päitä haaskata.”

En osannut kuin nyökätä. Ihmettelin hiljakseni, mitä paappa tarkoitti, että loppuun asti. Kaikkien lastenhan kouluun täytyi mennä.

Kun olin eteisessä saanut kengät sidotuksia, paappa asteli luokseni ja kantapäät yhteen lyötyinä ojensi kätensä. Hetken olin hölmistyneenä, mutta tajusin sitten. Kätellessämme paappa silitti toisella kädellään hiuksiani ja mumisi kuin itselleen:

”No niin… no niin.. hyvä, hyvä.”

*

Gaudeamus igitur. Juvenes dum sumus. Sanat kuulostivat kovin juhlalliselta. Väki lauloi antaumuksella, vaikkei iso osa varmastikaan tiennytkään, mitä ne tarkoittivat. Itsekin liikuttelin huuliani ja koitin vilkuilla, missä päin salia kotiväki istui.

Edeltävän päivänä isä oli soittanut mummolle, että tulee hakemaan aamulla tasan kello yhdeksän.

”Usko nyt, ettei tarvitse hakea. Me ajamme taksilla. Se on päätetty.”

Isä oli vielä koittanut suostutella, että turhaa sitä nyt taksia maksaa, kun hän ehtii kyllä. Ensin oli kuulunut kolinaa, sitten hengästynyt huohotus, kun paappa kampesi luurin mummolta itselleen:

”Tulemme taksilla. Loppu.”

Sanansa sanottuaan paappa oli painanut suoraan luurin kiinni ja asia oli loppuun käsitelty.

Kun jonotin vuoroani valkolakille, vihdoin huomasin heidät salin perällä. Paappa istui rullatuolissaan viimeisen penkkirivin seinustan puolella. Tuskin näki tänne asti. Isä hänen vieressään, mummo, äiti, pikkusisko. Äitini isää en koskaan ehtinyt nähdäkään ja äidin äitikin oli nukkunut pois jo useampi vuosi sitten. Siellä he, täällä minä. Pienen hetken olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Myöhemmin kesällä sain kirjeen kotiin, että pääsisin yliopistoon lukemaan kieliä. Polkaisin pyörällä kirjetaskussani kertomaan uutiset isovanhemmilleni.

”Jaahas, jaahas, entäs armeija?”, oli paapan tapa onnitella.

”Kyllä, kyllä.. ajattelin nyt ensin käydä pari vuotta lukemassa ja sitten”.

”No niin… No niin… Loppuun asti, muista se.”

Mummo haikaili kahvia kaataessaan taas Vuorimäen korvapuustien perään.

”Siellä oli niin hyvät pullat. Ei nämä marketin…”

Vuorimäen rouva oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja nyt leipomon paikalla oli thaimaalainen ravintola. Hullutuksia semmoiset oli mummo sanonut heti kuultuaan asian.

Lähtiessäni hän tuli halaamaan ja toivotti onnea kaupunkiin ja opiskeluihin. Sitten nyökkäsi paapalle.

”No! Anna nyt se.”

Paappa yritti nousta tuolistaan seisomaan, vaikkei se ollut aikoihin enää onnistunut. Kävelin hänen luokseen ja siinä olimme hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi tuolin reunan ja reitensä välistä kirjekuoren, jonka ojensi minulle.

”Siitä.. niin.. no niin”, hän hymisi.

Otin kuoren ja tartuin paapan käteen. Viimeistä kertaa, vaan enpä sitä silloin osannut ajatellakaan, että myöhemmin syksyllä entinen konttoripäällikkö siunattaisiin haudan lepoon.

”Tulehan käymässä sieltä kaupungistakin”, mummo huusi vielä ovelta.

*

”Siinä on minun mumma ja paappa”, sanoin lapsille pysähtyessämme isovanhempieni haudan kohdalla.

”Onko ne kuollut?”

”Kyllä ne on, aikaa sitten.”

”Millaisia ne oli?”

Nostin pienemmän syliini ennen kuin vastasin.

”Hyviä. He oli hyviä ihmisiä”.

Pienellä kansalla ei ole varaa haaskata viisaita päitä. Tiedä sitten, kuka täällä on viisas ja kuka ei. Paapan sanat ovat silti kantaneet pidemmälle kuin olisi kai itsekään uskonut. Ei voinut millään pieni ihminen aikoinaan arvata, mitä kaikkea elämä matkalla tuokaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin, kun tuulee lujaa, on valtava etu, jos on jotain, mistä pitää kiinni. Enkä tarkoita niitä Chydeniuksia, jotka paappa kesällä 2001 ojensi. Tarkoitan sitä, että kun joku osaa elää elämäänsä niin, että sinullekin hahmottuu sen merkitys. Se, miksi sillä, mitä teemme, on väliä. Silloin vaikeudet kääntyvät haasteiksi. Herää se henki, joka pienen kansan pitää voimissaan.

Silloin elämä on helpompi taival.

”Niin… kiitos kaikesta. Vähemmän olisin ilman teitä.”

Lapset hieman hämmästyivät, kun kantapäät yhdessä ja katse maassa kuin itselleni hymisin.

”Kuuleeko ne?”, kysyi poika sylissäni.

”Kyllä ne kuulee.”