”Mä pelkään, etten mä kelpaa. En haluaisi ollenkaan rakastua…”

Pyöräytin lusikkaa kahvissa. Katsoin ohi, katsoin kohti, katsoin ohi. En ollut varma, mitä sanoa, vaikka ajatukseni olikin tavallaan kirkas. Ymmärsin hyvin, mitä Sofia tarkoitti, mutta hänelle täytyi aina löytää oikeat sanat. Sofia oli vahva, aina siihen asti, kunnes jokin muuttuu. Heikkous saa tuulta alleen ja kaikki, mikä joskus oli toisin, unohtuu.

”Miksi ajattelet, ettet kelpaisi?”

”No ainakin miljoona syytä!”

”Uskotko itse niihin?”

”Aina välillä…”

Sofia on upea nainen. Toisessa maailmassa veisin hänet omenavarkaisiin. Puun varjossa ottaisin taskusta sormuksen, jossa on musta timantti, ja kosisin. Tässä maailmassa hän on ystäväni, joka kertoo minulle rakkautensa sävyistä. Useimmiten hieman tummista, vaikka sivusta katsoen värejä riittäisi kyllä toisenkinlaisiin ajatuksiin. Isäni toisteli usein sanontaa: ”Pessimisti ei pety”, mutta jotenkin olen taipunut uskomaan, että asia on juuri toisinpäin. Kukaan ei pety yhtä usein kuin pessimisti.

Viime talvena sanoin Sofialle:

”Sä olet niin fiksu, se usein kääntyy hölmöydeksi”.

Hän heitti minua mustekynällä, mutta olen aika varma, ettei hän ollut eri mieltä. Fiksut kyllä tietävät olevansa vähän hölmöjäkin. Muistan, kuinka ystävyytemme alussa Sofia epäröi, miksi haluan olla hänen kanssaan tekemisissä. Kysymyksessä leijui sama turhuuden tuoksu kuin kun näkee ihmisten asemalaiturilla tarkistelevan kellojaan. Tuon ajan voisi miettiä mukavia, juna saapuu kyllä. Silti he ammentavat kelloistaan kiirettä ja stressiä.

Vastasin Sofialle, että elämässä hyvät ystävät ovat etuoikeus. Mieluummin mietin, miten tämä jatkuu kuin miettisin, miten tähän tultiin. En tiedä kysyykö hän naispuolisilta ystäviltään saman kysymyksen. Totta puhuen en juurikaan edes välitä, jokainen lähestyy asioita tavallaan.

Keväällä Sofia oli löytänyt Tinderistä miehen.

”Komea, mutta ei silleen rasittavasti”, hän sanoi näyttäessään minulle kuvaa.

”Ootteko tavanneet?”

”Ei vielä.”

Nyt Sofia ja komea, mutta ei silleen rasittavasti -mies ovat tapailleet kuukauden ajan. Siinä ajassa tulee usein jutelluksi turvallisten kysymysten tynnyri tyhjilleen. Työpaikka, maat, joissa on käynyt, siskon nimi ja suosikki elokuvat. Asioita, joista voi vain kertoa ja se riittää. Kuukauden jälkeen kaikki, mikä siihen asti on ollut kepeää vapautta, alkaa hiljakseen vaatia sanoitusta. Kysymystä rakastumisesta on vaikea välttää, vaikka alussa mitä päättäisi. Haluanko, kelpaanko ja kaikkea siltä väliltä.

Herkkyyden ulottuvuudessa meistä tulee arkoja ja maailmasta uhka. Ihminen saattaa pienentyä niin että, lilliputti on uusi todellisuus ja aiempi taipuu uneksi. Olen nähnyt tämän tapahtuvan aiemminkin, tunnen partituurin, mutta jokainen kerta se on käsiteltävä erikseen.

”Mikä on parasta, mitä hän on sanonut sulle?”

”Että mä olen Guccia.”

Naurahdin mutta maltillisemmin kuin jossain toisessa hetkessä. Sofia arvostaa brändejä. Itse ymmärrän vertauksen vain kuunneltuani tarpeeksi monta kertaa hänen järkeilyään, miksi milloin mitäkin täytyisi tilata.

”Ja meinaat, ettei sekään riitä?”

”Riittää tai siis..”

”Sua pelottaa?”

”Ihan helvetisti.”

Ääneen sanottua on aina helpompi käsitellä. Siirrän tyhjää kahvikuppiani ja laitan käteni Sofian pöydällä lepäävän käden päälle. Kauempaa katsoen meitä voisi luulla rakastuneiksi. Tottahan se tavallaan onkin. Sofia vilkaisee minua silmiin, tutkii sitten itsekseen lattialaattoja.

Hiljaa on hyvä. Ei hän vastauksiani kaipaa. Ei vakuuttelua siitä, miten pelko on turhaa. Aikuinen nainen on tuon kaiken jo riittävän monesti kuullut. Ja tiedän minä sen itsekin niin hyvin. Jos pelkoa vähättelee, taakka kasvaa kaksinkertaiseksi. Täytyy sekä pelätä, että tuntea itsensä typeräksi, kun pelkää.

”Kiitos, sä oot ihana, kun ymmärrät”, hän nostaa katseensa.

”Tekisitkö mulle pienen palveluksen?”

”No todellakin!”

”Seuraavan kerran, kun tapaatte, kerro hänelle peloistasi ja laita sitten mulle viesti siitä, miten hän ei juossutkaan karkuun.”

”Tota…”

”Lupaatko?”

Sofia nostaa käsilaukkunsa syliinsä ja vilkaisee kännykkäänsä. Hymy värähtää kasvoilla.

”Me nähdään tänään.”

”Lupaatko?”

Hän pukee takin päällensä, heilauttaa käsilaukun olallensa ja jää odottamaan, että saan itse myös takkini puetuksi. Sen jälkeen Sofia halaa minua kevyesti.

”Moikka!”

Istun takaisin pöydän ääreen ja katselen rauhassa. En minäkään lopulta paljoakaan rakkaudesta tiedä. Yhtä hölmöjä taidamme Sofian kanssa olla molemmat. Pelot ovat aina keskuudessamme ja eteenpäin mentävä. Jotain olen onneksi elämässä oppinut: Tietäjiä on joka kadun kulmassa, ymmärtäjiä vähemmän kuin valkoisia tiikeritä.

Juuri siksi minä teitä rakastan.