Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Ollako vai eikö, miten olla ja riittääkö se? Me olemme olleet koko elämämme, joten voisi ajatella, että olemme tulleet siinä hyviksi. Silti oleminen on meille kuin mysteeri. Kokemusta karttuu, muttei kukaan vieläkään tiedä varmaa vastausta, miten tätä elämää kannattaisi elää.

Vaikka mikään ei haastaisi meitä, saatamme miettiä: ”Minusta ei ole mihinkään”. Vaikka kukaan ei uhkaisi, hiipii ajatus: ”Haluan olla yksin, karkuun kaikkia”. Mistä nämä olemisen vaikeudet tulevat ja miksi?

Me olemme ihmisiä, se on nimittäjämme. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja olemme samanlaisia. Kun hyväksyy itsensä ihmisenä, pääsee jo pitkälle.

Puhutaan silti hetki koirista. Olen aina rakastanut saksanpaimenkoiria. En tiedä alkoiko rakkaus Susikoira Roi -kirjoista vai naapurin isosta uroksesta. Saksanpaimenkoira on älykäs rotu, jota voi hyödyntää moneen. Olen nähnyt monen monta saksanpaimenkoiraa, omistanutkin kaksi, mutta arvaahan, mitä en ole koskaan tavannut. Semmoista susikoiraa, joka ei haluaisi jahdata palloa.

Pentu tai aikuinen, enemmän tai vähemmän koulutettu, jos vain luvan antaa, niin ne jokainen säntäävät pallon perään kuin hullut. Eivät ne sitä valitse, niin vain täytyy tehdä. Pallonjahtaus on kiinteä osa susikoirana olemista.

Me ihmiset olemme samanlaisia kuin susikoirat. Meissäkin asuu täytyy. Ajatus, että ihminen syntyessään olisi tyhjä taulu, ei pidä paikkaansa. Kuten susikoirassa on pallon jahtaamisen koodi, on meissäkin valmiita koodeja. Semmoisia, jotka kirjoitettiin meihin, koska olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä esimerkiksi susikoiria tai mehiläisiä.

Me haluamme tiettyjä asioita ja karsastamme toisia. Läheskään aina nämä eivät ole tietoisia valintoja. Joku pitää lukemisesta, toinen kovasta vauhdista. Joku pitää miehistä, toinen naisista. Joku on taipuvainen riippuvuuksiin, toinen vahvaan tunteellisuuteen. Meissä on paljon piirteitä ja haluja, jotka asuvat meissä, ilman, että itse osallistuimme mitenkään niiden istutukseen. Siksi on ihan liikaa vaadittu ihmiseltä ymmärtää näiden syitä ja syntymekanismeja.

Matka oman olemisen löytämiseen lähtee omien ”pallonjahtaamisien” tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Mikä saa minut innostumaan? Milloin minusta tuntuu kaikista luontevimmalta?  Mitä itse asiassa haluaisin tehdä, mutta en tee koska en uskalla/kehtaa? Mitä arvostan elämässä eniten?

Meidän arkemme on täynnä kaikenlaisia asioita ja monenlaisia neuvojia, jotka suosittelevat sitä ja kehottavat tätä. Oman äänen kuuleminen kaiken keskellä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri siksi se onkin niin tärkeää pysähtyä sisintä ääntään etsimään. On oma kokonaisuutensa, miten löytää sen ytimen. Tänään meille riittää ainoastaan alleviivata sen löytämisen merkitys.

Susikoira on iloinen, kun se saa jahdata palloa. Vaikka jokainen susikoira osaisi puhua, ne tuskin osaisivat selittää, miksi jokaisen pallon perään täytyy juosta. Täytyy asuu heissä, eikä sille kukaan koskaan antanut selitystä. Jos haluat olla susikoira, elämä kirjoittaa sinuun ”jahtaa palloja”.

Meissä kaikissa asuu samanlailla luontaisia haluja ja taipumuksia. Emme itse valitse mieltymyksiämme. Ne vain ovat meissä.

Mitä paremmin tunnemme nämä omat ”pallonjahtaamisemme”, sitä lähempänä olemme oman olemisemme ydintä. On ihan ok, että ne ovat pieniä yksinkertaisiakin asioita, joita joku toinen ei ehkä ymmärrä tai hän itse toimii juuri päinvastoin. Ei muilla niin väliä. Tärkeintä on, että sinä tunnet ja hyväksyt itsesi. Sinä olet ja sellaisena kelpaat.

Oman olemisen ydintä ei pidä myöskään liiaksi peilata mihinkään työelämän tai vallitsevan kulttuuriin ihanteisiin tai keskiarvoihin. On ahdistuksen polku lähteä miettimään ”mitä minun pitäisi olla”. Me olemme, mitä olemme, eikä kukaan meistä koskaan ole ihanne. Ei ole mitään ulkopuolista täytyy, joka todella voisi asettaa sinulle ihmisyyden riman. On vain sisäinen täytyy-ääni, joka päivittäin puhuu meille. Siihen, mitä se puhuu, vaikuttaa suuresti, millaisena itse itseäsi pidät. Kun löydämme oman ytimemme ja rohkeutta toimia sen mukaisesti, on oleminen paljon helpompaa.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Ethän enää väitä vastaan?

Siitä on jo aikaa, eikä missään lukenut varo heikkoa jäätä. Olisi sen voinut ominkin silmin nähdä, mutta minä halusin oikaista. Uskoa siihen, minkä järki jo yliviivasi. Jäisessä vedessä on vaikea päättää, pelkääkö enemmän hukkumista vai jäätymistä. Kynsin jäätä ja halusin kaiken.

Kun kohmeessa voima uhota loppuu, on pakko itkeä. Ei ole välimuotoja. Siinä minä olin pienempänä kuin koskaan aiemmin.

Kun tuulimyllyt pyörivät sähköä tuulessa niistä kuuluu matalataajuinen humahtelu. Kuin pahaa tahtova jumala pyörittäisi kalpaa päänsä yllä. Uhoni uhonneena kuulin tuon äänen takaani. Suljin silmät ja hyväksyin kohtaloni. Päättyyhän kaikki aikanaan meille, jotka olemme ihmisiä.

Vähänpä tiesin.

Minun piti hukkua humahdusten rytmiin, mutta olin unohtanut lapsuuteni taulun. Sen, jossa enkeli katsoo, ettei pienille käy huonosi. Siipien tasainen rytmi tanssitti lunta jään pinnalla ja kohdassa, jossa minut poimit, siipiesi kärjet osuivat hankeen jättäen merkkinsä.

Olin jo ehtinyt laittaa vaatteeni kuivumaan patterin päälle, kun sanoit, ettet usko minua. Väitit matelevasi maan tomussa, vaikka olin juuri lentänyt kanssasi. Hetkeksi hämmennyin, mutta pian tajusin saaneeni mahdollisuuden antaa vähän takaisin. Kertoa pieni tarina sinusta. Sellainen, jossa hyvyytesi saa mittasuhteen, joka tekee edes hieman oikeutta sille, mitä siipesi humahtelu ympärillesi luo. Juuri niin monta kertaa, kun kieltäydyit sitäkin uskomasta, halusin kertoa sen uudelleen. Ethän enää väitä vastaan?

Nyt on jo ilta. Laitoin juuri puita pesään, että yöllä tule vilu. Viileyden kestän, mutta kylmyyteen en enää suostu. En halua turhaan koetella enkeleiden hyvää tahtoa. On opittava siitä, mitä on. Rakennettava viisaudeksi sekin, minkä haluaisi olevan toisen.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan. Minulla ei vieläkään ole samanlaista tiikeritakkia. Toisaalta ehkä en enää haluakaan kaikkea – siipesi turvin olen lentänyt typeryyttä pidemmälle. Tullut taitavaksi siinä, jos en ollut lasta parempi. Haluaisin enemmän sanoja, että voisin kertoa kiitollisuuteni.

Minua ei väsytä, mutta on asioita, joiden luota haluan uneen. En päivääkään vaihtaisi pois, laulaa hän, josta sinulle kerroin. Äänessä se voima, joka pyyhkii kaiken epäilyksen. Siipesi iskut näkyvät lumessa edelleen. Otin niistä kuvan, jonka iPhone latasi pilveen. Sinne kaikki lopulta kohoaa.

Molemmat tavallamme, loving angels instead.

Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

En halua olla enää sama

Kukkulan rinteellä kasvaa pensaita. Isoimmat näyttävät eloisan vihreiltä, mutta moni pienempi auringolle antautuneen kuihtuneelta. Ihailen niiden asennetta elämään. Kivinen rinne kuumuudessa ja sinne te rakennatte kotinne. Kukkulan huipulla kasvaa oliivipuita. Sininen taivas tulee luokseni niiden välistä. Sinä olet kaunis. Näen kuinka kaksi kiveä liikkuvat. Eivät ne olekaan kiviä, vaan vuohia! Siristän varjossa silmiäni, haluan nähdä ne tarkemmin. Niiden askel jyrkillä rinteillä venyttää käsitystäni ketteryydestä. Yhtään ihmistä ei ylhäällä kukkulalla näy. Vuohet, valta on teidän.

Kukkulan rinteellä alempana on hiekkatien päässä muutamia taloja. Niiden muoto on kuin ne olisi rakennettu isoista legoista ja ikkunoiden karmeihin saatu paljousalennusta. Järjestyksessä huojuvat sitruunapuut talojen välissä muistuttavat kuinka ihminen kesyttää luontoa puolelleen. Aidat talojen ympärillä ja kalterit ikkunoissa yliarvioivat pahasti asuntojen vetovoimaa.

Vanhempi mies ilmestyy yhdelle talojen parvekkeista. Paidattomana hän katselee lähellä laaksossa kulkevaa maantietä ja polttelee savukettaan kuin se olisi isokin kuubalainen sikari. Kun ensimmäinen savuke palaa loppuun, hän sytyttää seuraavan ja jättää sen sormiensa väliin odottamaan oikeaa hetkeä. Voisiko keho selkeämmin kertoa olen kotona?

Minulla olisi sinulle tuhat kysymystä, joista en kysy yhtäkään. Tuskin me tämän lähemmin koskaan kohtaammekaan. Sinä olet ihminen ja talosi yläpuolella kiipeilee vuohia. Näen teidät mutta silti välillämme on 4000 kilometriä ja useita kasvillisuusvyöhykkeitä. Kuinka katoavaisia me olemmekaan.

Jokainen kilometri välillämme saa voimansa pienuudestamme, siitä että emme ole tutkineet pidemmälle. Niistä lukemattomista tarinoista ihmisen pahuudesta. Teoista, jotka tehtiin, kun rohkeus toimia oikein loppui. Rikoksella on aina selkeä hinta, minkä voi maksaa. Oikeintekeminen on uskoa, joka taipuu horisontin muotoiseksi. Se on helpointa silloin, kun siitä saa selkeän palkkion, vaikka sen arvo olisi pilvissä vasta päinvastaisessa tilanteessa.

Jos kulkisin hiekkatietä, kiipeäisin aitasi yli ja kolkuttaisin oveasi, kenet tapaisit? Savuke sormiesi välissä mittaisit ehkä katseellasi: ”Tuo on liian valkoinen ollakseen luotettava”.

Jos sanoisin: ”Voinko tulla sisään, haluaisin kuulla tarinasi”, pyytäisitkö poistumaan ja sulkisit oven? Olisiko mitään keinoa vakuuttaa, että olen vaaraton jääkarhu, joka on innostunut ihmisestä? Kerro, niin kuuntelen.

Katselen sinua, kun seisot legojen muotoisen talosi parvekkeella ja mietin, kuinka erilainen maailma voisikaan olla, jos ihminen ei pelkäisi ihmistä. Koirat haukkuvat toisilleen, ihminen tekee aidan asuntonsa ympärille. Me voisimme olla ystäviä, mutta meidän välillämme on 4000 kilometriä.

Katsoa, mutta ei koskea. Tuon ohjeenhan piti olla lapsille, mutta se olemmekin me aikuiset, jotka elämme sen mukaan. Me lukitsemme oven ja toivomme, että joku tulisi luoksemme. Se on niin järjetöntä, että sille on pakko keksiä selityksiä. Ihanaa hulluuden logiikkaa!

Tänään sama aurinko paistaa meidän yllämme ja toivon, että oppisin jotain. Pelko on minussa, mutta minä en ole pelko. Haluaisin jakaa kanssasi enemmän. Hiekkatiesi pysyköön koskemattomana, mutta en halua olla enää sama.

Avaan porttina lukoista ja jokainen kulkija saakoon siunaukseni. Se ei ole paljon mutta se on alku.

Ehkä sittenkin joskus vielä hiljenen tarinasi äärelle.