Ollako vai eikö, miten olla ja riittääkö se? Me olemme olleet koko elämämme, joten voisi ajatella, että olemme tulleet siinä hyviksi. Silti oleminen on meille kuin mysteeri. Kokemusta karttuu, muttei kukaan vieläkään tiedä varmaa vastausta, miten tätä elämää kannattaisi elää.

Vaikka mikään ei haastaisi meitä, saatamme miettiä: ”Minusta ei ole mihinkään”. Vaikka kukaan ei uhkaisi, hiipii ajatus: ”Haluan olla yksin, karkuun kaikkia”. Mistä nämä olemisen vaikeudet tulevat ja miksi?

Me olemme ihmisiä, se on nimittäjämme. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja olemme samanlaisia. Kun hyväksyy itsensä ihmisenä, pääsee jo pitkälle.

Puhutaan silti hetki koirista. Olen aina rakastanut saksanpaimenkoiria. En tiedä alkoiko rakkaus Susikoira Roi -kirjoista vai naapurin isosta uroksesta. Saksanpaimenkoira on älykäs rotu, jota voi hyödyntää moneen. Olen nähnyt monen monta saksanpaimenkoiraa, omistanutkin kaksi, mutta arvaahan, mitä en ole koskaan tavannut. Semmoista susikoiraa, joka ei haluaisi jahdata palloa.

Pentu tai aikuinen, enemmän tai vähemmän koulutettu, jos vain luvan antaa, niin ne jokainen säntäävät pallon perään kuin hullut. Eivät ne sitä valitse, niin vain täytyy tehdä. Pallonjahtaus on kiinteä osa susikoirana olemista.

Me ihmiset olemme samanlaisia kuin susikoirat. Meissäkin asuu täytyy. Ajatus, että ihminen syntyessään olisi tyhjä taulu, ei pidä paikkaansa. Kuten susikoirassa on pallon jahtaamisen koodi, on meissäkin valmiita koodeja. Semmoisia, jotka kirjoitettiin meihin, koska olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä esimerkiksi susikoiria tai mehiläisiä.

Me haluamme tiettyjä asioita ja karsastamme toisia. Läheskään aina nämä eivät ole tietoisia valintoja. Joku pitää lukemisesta, toinen kovasta vauhdista. Joku pitää miehistä, toinen naisista. Joku on taipuvainen riippuvuuksiin, toinen vahvaan tunteellisuuteen. Meissä on paljon piirteitä ja haluja, jotka asuvat meissä, ilman, että itse osallistuimme mitenkään niiden istutukseen. Siksi on ihan liikaa vaadittu ihmiseltä ymmärtää näiden syitä ja syntymekanismeja.

Matka oman olemisen löytämiseen lähtee omien ”pallonjahtaamisien” tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Mikä saa minut innostumaan? Milloin minusta tuntuu kaikista luontevimmalta?  Mitä itse asiassa haluaisin tehdä, mutta en tee koska en uskalla/kehtaa? Mitä arvostan elämässä eniten?

Meidän arkemme on täynnä kaikenlaisia asioita ja monenlaisia neuvojia, jotka suosittelevat sitä ja kehottavat tätä. Oman äänen kuuleminen kaiken keskellä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri siksi se onkin niin tärkeää pysähtyä sisintä ääntään etsimään. On oma kokonaisuutensa, miten löytää sen ytimen. Tänään meille riittää ainoastaan alleviivata sen löytämisen merkitys.

Susikoira on iloinen, kun se saa jahdata palloa. Vaikka jokainen susikoira osaisi puhua, ne tuskin osaisivat selittää, miksi jokaisen pallon perään täytyy juosta. Täytyy asuu heissä, eikä sille kukaan koskaan antanut selitystä. Jos haluat olla susikoira, elämä kirjoittaa sinuun ”jahtaa palloja”.

Meissä kaikissa asuu samanlailla luontaisia haluja ja taipumuksia. Emme itse valitse mieltymyksiämme. Ne vain ovat meissä.

Mitä paremmin tunnemme nämä omat ”pallonjahtaamisemme”, sitä lähempänä olemme oman olemisemme ydintä. On ihan ok, että ne ovat pieniä yksinkertaisiakin asioita, joita joku toinen ei ehkä ymmärrä tai hän itse toimii juuri päinvastoin. Ei muilla niin väliä. Tärkeintä on, että sinä tunnet ja hyväksyt itsesi. Sinä olet ja sellaisena kelpaat.

Oman olemisen ydintä ei pidä myöskään liiaksi peilata mihinkään työelämän tai vallitsevan kulttuuriin ihanteisiin tai keskiarvoihin. On ahdistuksen polku lähteä miettimään ”mitä minun pitäisi olla”. Me olemme, mitä olemme, eikä kukaan meistä koskaan ole ihanne. Ei ole mitään ulkopuolista täytyy, joka todella voisi asettaa sinulle ihmisyyden riman. On vain sisäinen täytyy-ääni, joka päivittäin puhuu meille. Siihen, mitä se puhuu, vaikuttaa suuresti, millaisena itse itseäsi pidät. Kun löydämme oman ytimemme ja rohkeutta toimia sen mukaisesti, on oleminen paljon helpompaa.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.