Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s